Oltiin päivällislevolla; isojen Hejdelän talojen väet olivat makuulla,
heinät hajallaan tantereella ja haravat pistettyinä maahan. Heinähäkit
olivat ladon portaitten alla, valjaat viskattuina viereen ja hevoset
söivät lieassa vähän matkan päässä. Paitsi hevosia ja muutamia kanoja,
jotka olivat tulleet pellolle, ei koko tasangolla näkynyt ainoaa
elävää olentoa.
Tunturissa, talojen yläpuolella, oli revelmä ja siitä nousi tie
Hejdelän talojen karjakartanoille, niiden suurille, ruohoisille
tunturitasangoille. Ylhäällä revelmässä seisoi tänään mies ja katseli
alas tasangolle, ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Hänen takanaan oli
pieni tunturijärvi, siitä juoksi puro, joka uursi revelmiä tunturiin;
molemmin puolin tätä järveä kulki karjanpolkuja karjakartanoille,
jotka kaukaa näkyivät. Haukunta ja huhuilu likeni likenemistään,
kellot kalkattivat harjanneiden välillä; sillä karja kiili ja etsi
vettä, koirat ja paimenet koettivat koota sitä, mutta turhaan. Lehmät
tulla lopsottivat, tehden kummallisia hyppyjä ja tuskastuneita
liikkeitä ja karkasivat oudosti mölähdellen ja häntä oistona suoraa
päätä veteen, minne jäivät seisomaan; niiden kellot kilahtelivat veden
poikki joka kerta kun ne liikuttivat päätään. Koirat joivat hiukan,
mutta jäivät maalle, paimenet tulivat perässä ja istuutuivat
lämpöiselle, sileälle kalliolle, ottivat esiin eväänsä, vaihtoivat
ruokiaan, kehuivat toistensa koiria, sonneja ja isäntäväkeä,
riisuutuivat sitte ja hyppäsivät veteen lehmien joukkoon. Koirat eivät
tahtoneet veteen, vaan luikkivat pitkin paikkoja unisina, pää
riipuksissa, silmät kuumina ja kieli toisella puolen kitaa.
Nurmikkojyrkänteillä ei näkynyt ainoaakaan lintua eikä kuulunut ääntä,
paitsi lasten joikerrusta ja kellojen kilinää; kanerva oli kuin
kulossa poltettu, aurinko paahtoi vuorien rinteihin niin että kaikki
läähätti kuin läkähtymäisillään.
Öyvind siellä sydänpäivän paahteessa odotti. Hän istui
paitahihaisillaan ihan puron varrella, joka virtasi järvestä. Hejdelän
tasangolla ei vielä näkynyt ketään ja hän rupesi jo hiukan pelkäämään,
kun suuri koira äkkiä läksi lönköttämään Nordistuenin ovesta ja
perässä tyttö paitahihaisillaan; hän juoksi nurmikenttien poikki
vuorta kohti, Öyvindin teki kovasti mieli huhuta häntä vastaan, mutta
hän ei uskaltanut. Hän katseli tarkkaavaisena taloa, tulisiko joku
sattumalta ja näkisi tytön, mutta hän oli turvassa ja Öyvind nousi
monta kertaa malttamattomana.
Vihdoin viimein tyttö tuli, astellen puron vartta, koira vähän edellä,
nuuskiskellen ilmaa. Tyttö tarttui tuontuostakin pensaisiin, käynti
väsyi väsymistään. Öyvind lähti juoksemaan alas, koira murisi ja sai
siitä torua, mutta niin pian kun Marit näki Öyvindin tulevan, istuutui
hän suurelle kivelle, kasvot kuin tulessa, hengästyneenä ja kuumuuteen
menehtymäisillään. Öyvind hypähti viereiselle kivelle.
-- Kiitos, että tulit!
-- Voi sitä tietä ja kuumuutta! Oletko odottanut kauvan?
-- En. Koska he vartioivat meitä illalla, täytyy meidän käyttää
hyväksemme päivää. Mutta minä olen ruvennut ajattelemaan, ettemme
enään tästä puoleen ole niin salaperäisiä ja varovaisia, siitä minä
juuri tänään aioin puhua kanssasi.
-- Salaperäisiä?
-- Minä kyllä tiedän, että sinä pidät salaperäisyydestä, mutta sinä
pidät myöskin rohkeudesta. Tänään minä puhun sinulle pitkältä ja nyt
sinun pitää kuunnella.
-- Onko se totta, että sinä aiot pyrkiä amtin agronoomiksi?
-- On, ja kyllä minä siksi pääsen. Minulla on kaksikin tarkoitusta:
ensiksi tahdon saada toimen ja toiseksi -- ja se on päätarkoitukseni
-- tahdon saada aikaan jotakin sellaista, että vaarisi sen näkee ja
huomaa. Onneksi ovat Hejdelän talojen väet enimmäkseen nuoria ihmisiä,
jotka toivovat parannuksia ja tarvitsevat neuvojaa. Rahaa heillä
myöskin on. Sieltä minä alan; ja minäkös korjaan kaikkea, alkaen
heidän navetoistaan vesijohtoihin asti, minäpäs pidän esitelmiä ja
teen työtä, minäpäs, niinsanoakseni, panen vanhuksen hyvien töiden
saarrokseen.
-- Sinä puhut kuin mies; eteenpäin Öyvind!
-- Niin, muu koskeekin meitä kahta. Sinä et saa lähteä pois.
-- Mutta entä kun hän käskee?
-- Etkä pitää meidän välejämme salassa.
-- Mutta entä kun hän kiusaa minua?
-- Mutta me saavutamme enemmän ja suojelemme itseämme paremmin, kun
päästämme kaikki julkisuuteen. Meidän pitää alituiseen olla ihmisten
silmissä niin että heidän aina täytyy puhua siitä kuinka paljon
pidämme toisistamme; sitte hekin oikein toivovat meille menestystä.
Sinä et saa lähteä pois. Niillä, jotka eroavat, on aina vaara tarjolla
ja heidän välilleen voi tulla kulkupuheita. Ensimäisenä vuonna me
tosin emme usko niitä, mutta seuraavana me hiukan voimme ruveta
uskomaan. Kerran viikossa meidän pitää tavata toisemme ja silloin me
nauramme kaikkea sitä pahaa, mitä ihmiset yrittävät ahtaa välillemme.
Kun me joudumme samoihin tansseihin, pitää meidän osata polkea tahtia
niin että vinkuu ja soi, kaikkien panettelijoidemme istuessa
katselemassa. Kun me tapaamme kirkolla, tervehdimme toisiamme kaikkien
niiden nähden, jotka toivoisivat meitä satojen penikulmien päähän
toisistamme, jos joku sepittää meistä laulun, koetamme yhdessä
sepittää toisen vastaan; kyllä se menee, kun me yhdessä yritämme. Ei
kukaan pääse meidän kimppuumme, kun me vedämme yhtä köyttä ja näytämme
ihmisille, että kuulumme yhteen. Onnetonta rakkautta tuntevat vaan
pelkurit tai heikot tai sairaat ihmiset, tai laskevat ihmiset, jotka
odottavat jotakin määrättyä asianhaaraa, tai viekkaat ihmiset, jotka
vihdoin saavat kärsiä oman viekkautensa takia, tai järki-ihmiset,
jotka eivät senvertaa pidä toisistaan, että voisivat unohtaa säädyt ja
muut eroavaisuudet -- he toimivat salaa, lähettelevät kirjeitä,
vapisevat joka sanaa ja tuota pelkoa ja alituista levottomuutta ja
tykintää veressä pitävät he lopulta rakkautena, ovat onnettomia ja
sulavat kuin sokeri. Kaikkia kanssa! Jos he oikein pitäisivät
toisistaan, niin he eivät pelkäisi, vaan nauraisivat ja astuisivat
joka hymyssään ja joka sanassaan vaikkapa suoraan kirkonporttia kohti.
Minä olen lukenut siitä kirjoista ja minä olen sen itsekin nähnyt,
että se on kehnoa rakkautta, joka kulkee takateitä. Rakkaus alkaa
salaisuudessa, sillä se alkaa kainoudessa; mutta sen täytyy elää
julkisuudessa; siksi että se elää ilossa. Kun lehdet puhkeavat, niin
ei niiden kasvamista voi salata ja sinä huomaat, että kaikki mitä
puussa on kuivaa, putoaa pois samassa hetkessä, jolloin puhkeaminen
alkaa. Se, joka saa rakkauden, pääsee irti kaikesta vanhasta,
kuolleesta kuonasta, mahlajat vuotavat ja pursuvat ja kuinka ei sitä
huomattaisi? Hoi tyttö, kaikkien pitää tulla iloisiksi, kun näkevät
meidät iloisina; kaksi kihlattua jotka, uskollisesti pitävät kiinni
toisistaan, tekevät ihmisille hyvän työn, sillä he antavat heille
runon, jonka heidän lapsensa oppivat ulkoa ja laulavat luulevien
vanhempien häpeäksi. Minä olen lukenut niin monta sellaista runoa,
tälläkin paikkakunnalla elää joitakin sellaisia runoja kansan suussa,
ja juuri niiden lapset, jotka kerran saivat pahan aikaan, niitä nyt
liikutetuin mielin kertoilevat. Ja nyt, Marit, ojennamme me
toisillemme kätemme -- kas noin! ja sitte me lupaamme toisillemme,
että uskollisesti pidämme kiinni toisistamme -- kas noin! ja kaikki
käy hyvin, eläköön!
Öyvind yritti tarttua kiinni hänen päähänsä, mutta hän käänsi sen pois
ja luisui alas kiveltä.
Öyvind jäi istumaan, Marit palasi ja seisoi, kädet pojan polvella, ja
puhui, katsellen hänen kasvoihinsa:
-- Kuule nyt, Öyvind, kun hän rupeaa tahtomaan minua lähtemään, niin
mitä minä teen?
-- Sanot suoraan: ei!
-- Mutta käykö se päinsä?
-- Eihän hän voi kantaa sinua rattaille!
-- Jollei juuri sitä, niin hän monella muulla tavalla voi pakoittaa
minua.
-- Sitä minä en usko; onhan kuuliaisuus velvollisuus, niinkauvan kun
ei se ole synti; mutta sinä olet myöskin velvollinen antamaan hänen
suoraan tietää, kuinka raskasta sinun tällä kertaa on olla kuuliainen.
Minä arvelen, että hän peräytyy, kun näkee sen; nyt hän tietysti
luulee, kuten muutkin, että se on paljasta lasten leikkiä. Näytä
hänelle, että se on enemmän.
-- Hänen kanssaan ei ole helppo tulla toimeen, usko pois. Hän vartioi
minua kuin vuohta lieassa.
-- Mutta sinä riuhdot irti nuoran monta kertaa päivässä.
-- Se ei ole totta.
-- Kyllä. Joka kerta kun sinä salaa ajattelet minua, riuhtaiset sinä
sen irti.
-- Niin, sillä tavalla. Mutta tiedätkö sinä niin varmaan, että minä
niin usein ajattelen sinua?
-- Ethän sinä muuten istuisi tässä.
-- Lähetithän sinä sanaa, että minä tulisin.
-- Mutta sinä läksit siksi, että ajatukset vaativat lähtemään.
-- Pikemmin siksi, että oli niin kaunis ilma.
-- Sanoit juuri äsken, että oli liian kuuma.
-- Niin, _ylös_ mäkiä, mutta _alas!_
-- Miksi sinä sitte läksit tulemaan ylös?
-- Voidakseni juosta alas.
-- Mikset sitte ole juossut?
-- Täytyihän minun levätä.
-- Ja puhua minun kanssani rakkaudesta.
-- Saatoinhan minä sinun iloksesi kuunnella.
-- Kunko linnut laulelevat?
-- ja kun joukko makaa, --
-- ja kun kellot kalisevat --
-- tuolta vuoren takaa.
Samassa näkivät he Maritin vaarin tulla kammertavan pihamaalle ja
menevän kellonnuoralle, soittamaan väkeä hereille. Ihmiset
luhjustelivat esiin ladoista, vajoista ja huoneista, menivät unisina
hevosten ja haravoiden luo, hajaantuivat vainioille ja hetkisen
perästä olivat kaikki taasen työssä ja touhussa. Mutta isoisä kulki
rakennuksesta toiseen, vihdoin hän nousi aitan ylimmälle portaalle
katsomaan. Pieni poika hyppäsi hänen luokseen, nähtävästi hän oli
huutanut häntä. Poika läksi aivan oikein juoksemaan sinne päin missä
Pladsen oli ja vaari kierteli kiertelemistään pihamaata, alituiseen
katsellen vuorelle päin, mutta varmaan aavistamatta, että se musta
mikä näkyi Isollakivellä, oli Marit ja Öyvind. Mutta toisen kerran oli
Maritin suuri koira vastuksena. Se näki vieraan hevosen ajavan
Hejdelään ja nähtävästi se luuli olevansa huoneenhallitushommissaan,
koska se rupesi haukkumaan voimiensa takaa. He toruivat koiraa, mutta
se oli suuttunut eikä ottanut lakatakseen. Isoisä seisoi alhaalla ja
tuijotti suoraan ilmaan. Mutta pula yltyi yltymistään, sillä paimenten
koirat kuulivat kummakseen vieraan äänen ja läksivät tulemaan. Kun ne
huomasivat, että se oli suuri, sudennäköinen hirviö, kävivät takkuiset
lappalaiskoirat yksissä voimin sen kimppuun. Marit pelästyi niin, että
hän hyvästiä sanomatta läksi karkuun, Öyvind törmäsi suoraan
tappelevien keskelle, potki ja löi, mutta koirat vaan siirtyivät
toiseen paikkaan ja hyökkäsivät taas hirveästi rähisten ja ulisten
toistensa kimppuun, Öyvind taas perässä ja niin sitä mentiin, kunnes
päästiin puron jyrkänteelle; siinä hän karkasi joukkoon ja
seuraukseksi tuli, että kaikki koirat syöksyivät veteen ja sattuivat
joutumaan oikein syvälle paikalle. Silloin ne häpeillään erosivat
toisistaan ja niin loppui tämä metsämeteli. Öyvind läksi metsän poikki
kylätielle, mutta isoisä tuli portilla Maritia vastaan; se oli koiran
ansiota.
-- Mistä sinä tulet?
-- Metsästä.
-- Mitä sinä siellä teit?
-- Olin marjassa.
-- Se ei ole totta.
-- Ei, ei olekkaan.
-- Mitä sinä sitte teit?
-- Puhuin erään tuttavan kanssa.
-- Oliko se se torpanpoika?
-- Oli.
-- Kuule nyt, Marit, huomenna sinä saat lähteä.
-- En minä lähde.
-- Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vaan sen yhden ainoan asian,
että sinun _pitää_ lähteä.
-- Ette te voi nostaa minua rattaille.
-- Enkö? Enkö minä voi.
-- Ette, sillä te ette tahdo.
-- Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vaan huvin
vuoksi, katsos, vaan huvin vuoksi, että minä lyön selän poikki siltä
sinun poikaretkultasi.
-- Sitä te ette uskalla tehdä!
-- Enkö minä uskalla? Sanotko sinä, etten minä uskalla? Kuka minulle
mitään tekisi, kuka?
-- Koulumestari.
-- Kou-kou-koulumestari? Luuletko sinä minun välittävän hänestä?
-- Luulen, koulumestari on pitänyt häntä maanviljelysopistossa.
-- Koulumestariko?
-- Koulumestari!
-- Kuule, Marit, minä en viitsi nähdä tuota hyppäämistä. Sinun pitää
lähteä pois paikkakunnalta. Sinä tuotat minulle paljasta surua ja
murhetta ja niin teki äitisikin -- paljasta surua ja murhetta. Minä
olen vanha mies, minä tahtoisin nähdä elämäsi turvattuna, minä en
tahdo olla ihmisten hampaissa sellaisen asian takia; minä tahdon vaan
sinun omaa parastasi; huomaa se, Marit. Pian minä menen menojani,
siihen sinä jäät; miten sinun äitisi olisi käynyt, jollei minua olisi
ollut? Kuule nyt, Marit, ole nyt ymmärtäväinen ja kuuntele mitä minä
sanon; minä tahdon vaan sinun parastasi.
-- Ei, sitä te ette tahdo.
-- Mitä? Mitä minä sitte tahdon?
-- Saada tahtonne tapahtumaan, sitä te tahdotte, mutta minun tahtoani
te ette kysy.
-- Pitäisikö sinullakin olla tahto, sinä, senkin lokinpoika? Pitäisikö
sinun ymmärtää mikä sinulle on parasta, senkin hupakko? Minäpä annan
sinulle pienen selkäsaunan, vaikka oletkin noin pitkä tyttö. Kuule,
Marit, puhutaan nyt kauniisti. Et sinä alkuasi ole niinkään tyhmä,
mutta ovat panneet pääsi pyörälle. Kuule nyt minua, minä olen vanha,
viisas mies. Puhutaan nyt järkevästi. Eivät minun asiani ole niinkään
hyvin kuin ihmiset luulevat: vaivainen vieras lintu voi lentää tänne
ja pian viedä mennessään ne vähät, mitä minulla on. Isäsi kävi niihin
kovin kourin. Meidän täytyy pitää huolta itsestämme tässä maailmassa.
Ei se muuta kannata. Mikä koulumestarin on puhuessa, sillä hänellä on
itsellään rahoja; niin on papillakin ja mikä heidän on saarnatessaan.
Toista on meidän, joiden täytyy raataa elääksemme. Minä olen vanha,
minä tiedän paljon ja minä olen nähnyt paljon; voihan siitä
rakkaudesta puhua, mutta ei siitä mihinkään ole; pappilaiset ja muut
heikäläiset voivat pitää sitä jonakin, mutta toista on talonpojan.
Ensin ruokaa, katsos, sitte jumalansanaa ja vähän kirjoitustaitoa ja
laskutaitoa ja rakkauttakin, jos asiat soveltuvat sillä tavalla, mutta
ei sitä jumal-avitakaan, kelpaa _alkaa_ rakkaudesta ja lopettaa
ruokaan. Mitä sinä nyt sanot, Marit?
-- En minä tiedä.
-- Etkö tiedä mitä sanot?
-- Kyllä minä sen tiedän.
-- No?
-- Sanonko minä sen?
-- Totta kai sinä sen sanot!
-- Minä pidän sitä rakkautta hyvin tärkeänä. Vanhus seisoi hetkisen
hämmästyksissään, hänen mieleensä johtui sadat samallaiset
keskustelut, jotka olivat päättyneet samallaisiin tuloksiin, hän
ravisti päätään, käänsi tytölle selkänsä ja läksi.
Hän kammersi torpparien kimppuun, torui piikoja, löi suurta koiraa ja
oli pelästyttämäisillään kuoliaaksi pienen kanan, joka oli joutunut
pellolle; mutta Maritille ei hän sanonut mitään.
Sinä iltana oli Marit niin iloissaan, kun läksi yläkertaan nukkumaan,
että avasi ikkunan, lepuutti käsivarsiaan kehystä vastaan, katseli
ulos ja lauloi. Hän oli saanut käsiinsä herttaisen pienen
rakkauslaulun, jota lauloi:
Jos sa lemmit mua,
niin ma lemmin sua
elonpäivieni päähän;
kuluu kesäkuu,
ruoho lakastuu,
suvi sydämihin jäähän!
Muistan sanan sen
viimevuotisen
tuon sen lintusena jälleen sulle,
istun ikkunaas,
laulan taas ja taas:
kevät, kevät eikö kohta tulle!
Tuli tuli tei!
tätä kuullut ei
poika tuonne koivuhakaan!
Mitä lauloin mä, --
on jo hämärä, --
eikä kuulu saattajakaan!
Enhän liene vaan
sulta suudelmaan --
ei, se mahdotonta oisi!
Jos jo kuulit sa,
pian unhoita --
peruuttaa sen vielä voisi!
Hyväst', hyväst jää,
yö jo yllättää;
unessa ma nään sun siellä,
kuulen sanat ne,
jotka minulle --
oi, ne huimaa päätä vielä!
Nyt ma lopetan,
suljen akkunan,
kohta on jo öinen rauha.
Kaiku viimeisen
tuopi sävelen,
ilta on niin lämmin, lauha.