Eräänä iltapäivänä myöhemmin kesällä, kun äiti ja palvelustyttö olivat
haravoimassa ja isä ja Öyvind kantoivat heiniä latoon, tuli pieni
lakiton ja paljasjalka poika juosten alas mäkiä ja suinpäin vainion
poikki Öyvindin luo, jolle antoi lipun.
-- Sinäpä vasta juosta osaat! sanoi Öyvind.
-- Minä saan siitä makson, vastasi poika.
Kun kysyttiin, tuleeko siihen vastausta, sanoi hän ei ja läksi
menemään pois takaisin vuoren poikki; sillä joku oli tulossa tietä
myöten hänen perässään, kertoi hän. Öyvindin oli vaikea avata lippua,
sillä ensin se oli pantu paperiliuskaan ja sitte köytetty kiinni ja
vihdoin sinetöity lakalla. Lippuun oli kirjoitettu:
Nyt hän on tulossa; mutta se käy hitaasti. Juokse metsään
piiloon.
_Se jonka sinä kyllä tiedät_.
Totta totisesti en tiedäkkään, ajatteli Öyvind ja loi uhkamielisen
katseen ylöspäin. Ei kestänytkään kauvan ennenkuin ylimmälle mäelle
ilmestyi vanha mies; hän lepäsi hiukan, käveli taas ja lepäsi taas;
sekä Tore että vaimo pysähtyivät katsomaan. Mutta Tore nauroi pian,
kun sensijaan vaimon muoto muuttui.
-- Tunnetko sinä hänet?
-- Eipä siinä juuri voi erehtyä.
Isä ja poika ryhtyivät taas kantamaan heiniä, mutta poika sovitti
työnsä niin, että he aina olivat yhdessä. Vanhus likeni hitaasti kuin
äreä länsituuli. Hän oli hyvin pitkä ja lihavahko; jalat olivat huonot
ja hän kulki askel askeleelta, raskaasti nojaten sauvaansa. Pian hän
pääsi niin likelle, että he saattoivat nähdä hänet tarkkaan; hän
pysähtyi, otti lakin päästään ja pyyhki hikeä liinaan. Hänen päänsä
oli kalju, syvälle niskaan asti; kasvot olivat pyöreät ja
kokoonpainuneet, pienet silmät vilkuivat kipinöiden, kulmakarvat
olivat tuuheat ja suussa kaikki hampaat. Hän puhui terävällä,
määkivällä äänellä, joka ikäänkuin hyppi kivien ja kantojen poikki;
mutta r-äänteessä se silloin tällöin viipyi suurella mielihyvällä,
läksi sitte livertämään kyynärän mittoja ja äänen nuotti teki samalla
valtavan hyppäyksen. Nuorempana oli hänet tunnettu iloisena,
äkkipikaisena miehenä; vanhana oli kaikkinainen vastoinkäyminen tehnyt
hänet äreäksi ja epäluuloiseksi.
Tore ja hänen poikansa tekivät monta retkeä edestakaisin ennenkuin
Olli pääsi perille; he ymmärsivät molemmat, ettei hän kulje hyvillä
asioilla ja sentähden tuntui kahta lystikkäämmältä, että sitä tuloa
niin kesti. Molemmat liikkuivat he hyvin vakavina ja puhelivat hiljaa
keskenään, mutta kun ei matkasta näyttänyt loppua tulevankaan, rupesi
se tuntumaan hullunkuriselta. Ainoa sattuva sana saattaa tällaisissa
tapauksissa sytyttää naurun soimaan, varsinkin kun naurun vaara on
tarjolla. Kun hän vihdoin oli vain muutaman sylen päässä, eikä koskaan
näyttänyt aikovan päästä niiden päähän, sanoi Öyvind hiljaa ja
kuivasti:
-- Tuolla miehellä mahtaa olla raskas kuorma.
Eikä enempää tarvittu.
-- Oletko hullu! kuiskasi isä, vaikka itsekin nauroi. -- Uhhuh! puhki
Olli mäessä.
-- Hän panee kurkkuansa kuntoon, kuiskasi Tore.
Öyvind laskeutui polvilleen heinäruon eteen, kätki pään heiniin ja
purskahti nauramaan. Isä kumartui hänkin.
-- Mennään latoon, kuiskasi hän, otti sylin täyteen heiniä ja läksi
menemään.
Öyvind kiskaisi käsiinsä pienen tukon, juoksi perässä, vääränä
naurusta ja pääsi ensinnä latoon. Isä oli vakava mies, mutta kun hän
joutui naurupäälle, nauraa tyrski hän ensin pienissä otteissa, sitte
ne pitenivät pitenemistään ja väliin tuli liverryksiä, kunnes kaikki
suli ainoaksi pitkäksi ulinaksi, jonka jälkeen aalto seurasi aaltoa,
päät yhä pitempinä hyrskyinä. Nyt hän oli päässyt alkuun, poika oli
pitkänään permannolla, isä seisoi kumarassa hänen vieressään ja
molemmat nauroivat niin että jyrisi. Silloin tällöin heille tuli
tällaisia naurunpuuskia, mutta tämä tuli sopimattomaan aikaan,
vakuutti isä. Vihdoin eivät he käsittäneet mihin joutuisivat, sillä
varmaan vanhus jo oli tullut taloon.
-- Minä en lähde ulos, sanoi isä, -- ei minulla ole mitään tekemistä
hänen kanssaan.
-- En minäkään mene, vastasi Öyvind.
-- Uhhuh, kuului ihan ladon seinustalta.
Isä uhkasi poikaa:
-- Etkö lähde siitä!
-- Menkää te ensin!
-- Ei, lähde sinä nyt vaan!
-- Kun te ensin menette! ja he, varistelivat heiniä toistensa
vaatteista ja astuivat hyvin vakavina ulos.
Kun he tulivat portaitten alle, näkivät he Ollin seisovan kääntyneenä
kyökinoveen päin, ikäänkuin hän siinä olisi punninnut asioita; hän
piti lakkia samassa kädessä, jossa keppi oli, ja pyyhki liinalla hikeä
kaljulta otsaltaan, mutta pöyhi samalla hiussuortuviaan niskassa ja
korvan takana, niin että ne jäivät törröttämään, Öyvind pysytteli isän
takana; isän täytyi sentähden olla hiljaa, ja tehdäkseen lopun
tuskallisesta, äänettömyydestä, lausui hän tavattoman vakavasti:
-- Vai olette te lähtenyt kävelemään.
Olli kääntyi, loi häneen terävän katseen ja pani lakin paikoilleen
ennenkuin vastasi. -- Pitää välistä lähteä. -- Olette ehkä väsyksissä,
ettekö käy sisään?
-- Kyllä minä tässä seisoallani lepään; minulla ei ole pitkältä asiaa.
Samassa raoitettiin kyökinovea; emännän ja Toren välillä seisoi vanha
Olli, lakinlippi silmillä; sillä lakki oli käynyt liian suureksi, kun
hiukset olivat lähteneet. Nähdäkseen nojasi hän päätään aika lailla
taaksepäin, keppi oli oikeassa kädessä ja vasenta piti hän puuskassa,
paitsi silloin kun liikutteli sitä; eikä hän koskaan liikutellut sitä
sen enempää kuin että vei sen puolitiehen ulomma itseään ja piti sitä
siinä arvonsa vartijana.
-- Onko tuo tuolla takanasi poikasi? alkoi hän kiivaasti.
-- Niinhän ne sanovat.
-- Öyvindhän hänen nimensä on?
-- Öyvindiksihän ne häntä sanovat.
-- Hän on käynyt sellaisessa peltoviljelyskoulussa siellä etelän
puolella?
-- Sellaisessahan hän on ollut.
-- Kas, tyttäreni, taikka tyttärentyttäreni, se Marit, on tullut
hulluksi viime aikoina.
-- Sehän on ikävää se.
-- Hän ei tahdo mennä naimisiin.
-- Tosiaanko?
-- Hän ei huoli ketään niistä talonpojista, jotka käyvät pyytämässä.
-- Vai niin!
-- Ja se kuuluu olevan tuon syy tuolla.
-- Vai niin?
-- Hän kuuluu panneen hänen päänsä pyörälle; juuri tuo tuolla, poikasi
Öyvind.
-- Helkkarissa!
-- Kas, minä en kärsi, että joku tulee ottamaan hevosiani, kun minä
vien ne tunturille, enkä kärsi että joku tulee ottamaan tyttäriäni,
kun minä päästän ne tanssiin, en kärsi sitä ensinkään.
-- Tietysti ette.
-- Minä en voi juosta perässä; minä olen vanha, en voi vartioida.
-- Ette -- ette!
-- Ja katso, minä tahdon pitää järjestystä talossani; tuossa on tukin
paikka ja tuossa kirveen, ja tuossa veitsen; ja tuosta on laastava ja
tuonne ovat rikat heitettävät, ei oven eteen, vaan tuonne nurkkaan,
juuri sinne eikä minnekään muualle. Ja kun minä sanon tytölle: ei
tuota, vaan tuo! niin hänen pitää ottaa hänet -- eikä toista!
-- Tietysti.
-- Mutta hän ei tottele; kolme vuotta hän nyt on pannut vastaan ja
kolme vuotta on meidän välimme ollut huono. Se on paha se; ja tuo
tuolla on syypää, ja nyt minä sanon hänelle niin, että sinäkin sen
kuulet, joka olet hänen isänsä, ettei se kannata; hänen on
lopetettava.
-- Vai niin, vai niin.
Hetkisen katseli Olli Toreen, sitte hän sanoi:
-- Sinä vastaat niin lyhyesti.
-- Makkara ei ole sen pitempi.
Öyvindin täytyi naurahtaa, vaikkei hän ollut ensinkään naurutuulella.
Mutta rehellisten ihmisten mielessä ei pelosta koskaan ole pitkä matka
nauruun ja nyt hän rupesi kallistumaan naurun puolelle.
-- Mitä sinä naurat? kysyi Olli lyhyeen ja terävästi.
-- Minäkö?
-- Minuako sinä naurat?
-- Herra varjelkoon! mutta hänen oma vastauksensa herätti hänessä
naurunhalua.
Tämän huomasi Olli ja raivostui. Sekä Tore että Öyvind koettivat
sovittaa syytään vakavin kasvoin ja pyytämällä vierasta sisään; mutta
kolmen vuoden vihat purkautuivat nyt ilmoille ja niitä oli mahdoton
pysäyttää.
-- Älä sinä rupeakkaan tekemään minusta pilkkaa, alkoi hän. -- Minä
täytän velvollisuuteni, kun parhaimman ymmärrykseni mukaan valvon
lapsenlapseni onnea, enkä välitä mokomien penikkojen naurusta
ensinkään. Ei kukaan kasvata tyttöjä viskatakseen niitä ensimäiseen
torppaan, joka avaa ovensa; eikä kukaan hoida taloaan neljääkymmentä
vuotta antaakseen kaikki tyyni sille, joka vaan ensinnä panee tytön
pään pyörälle. Tyttäreni kulki siinä ja läntysteli kunnes sai mennä
naimisiin roiston kanssa ja hän joi heidät molemmat kumoon ja minä
sain ottaa lapsen ja maksaa lystit; mutta tyttärentyttäreni ei tule
käymään samalla tavalla, auta armias, ei tulekkaan! nyt sinä tiedät
sen! -- Ja minä sanon sen sinulle, että niin totta kuin minä olen Olli
Nordistuen Hejdelästä, niin pappi ennemmin panee kuulutukseen
Pohjoislaakson metsän tontut, kuin hän pudottaa saarnatuolista
sellaisia nimiä kuin Maritin ja sinun, senkin joulupukki! Vai aiot
sinä peloitella talosta kunnialliset sulhaset? Koeta sinä vaan tulla,
niin sinä saatkin sellaisen kyydin alas mäkiä, että kengät sauhuna
tupruavat perässäsi. Senkin viekas kettu! Etkö sinä luule minun
tietävän mitä sinä ajattelet, ja sekä sinä että tyttö? Te ajattelette,
että vanha Olli Nordistuen kuolla kupsahtaa ja sitte te sipsuttelette
alttarin eteen. Ei, minä olen nyt elänyt kuusikymmentä kuusi vuotta --
ja minä näytän sen, sinulle, poika, että minä vielä elän niin että te
molemmat saatte siitä kalvetustaudin! Ja sen minä vielä näytän
sinulle, että vaikka sinä lumena makailisit talon nurkissa, niin et
näe edes hänen kengänpohjiaankaan, sillä minä lähetän hänet pois
paikkakunnalta, minä lähetän hänet sellaiseen paikkaan, jossa hän on
turvassa, niin sinä saat lentää räpyttää täällä kuin harakka ja kosia
tuulta ja tuiskua. Enempää en sano sinulle; mutta nyt sinäkin, joka
olet hänen isänsä, tiedät minun mieleni ja jos sinä tahdot poikasi
parasta, joka tässä on kysymyksessä, niin toimitakin, että hän kääntää
virran juoksun sinne, minne sen on lupa kulkea; minun maitteni läpi on
kielletty.
Hän kääntyi pienin, nopein askelin lähtemään, nosti oikeaa jalkaa
vähän korkeammalle kuin vasempaa ja toruskeli itsekseen.
Täydellinen vakavuus oli langennut jälelle jääneiden mieliin, paha
enne oli sekaantunut heidän nauruunsa ja leikkiinsä ja hetkisen oli
talo autiona kuin pelästyksen perästä. Äiti, joka kyökinovelle oli
kuullut kaikki tyyni, katseli huolestuneena, miltei kyynelissä,
Öyvindiin, eikä puhumalla tahtonut tehdä hänen kuormaansa
raskaammaksi. Kun he kaikki vaieten olivat menneet sisään, istuutui
isä ikkunaan ja katseli Ollin jälkeen, kasvot hyvin totisina, Öyvindin
silmät seurasivat pienimpiäkin liikkeitä hänen kasvoissaan, sillä
hänen ensimäisestä sanastaanhan hänen ja hänen lemmittynsä kohtalo
miltei kokonaan riippui. Jos Tore nyt liitti kieltonsa Ollin kieltoon,
niin niiden kieltojen ohi oli miltei mahdoton päästä. Ajatus karkasi
pelästyksissään esteeltä esteelle; hetkisen näki silmä vain köyhyyttä,
pahansuovuutta, väärinymmärrystä ja loukattua kunniantuntoa, ja
jokainen tuki, johon hän aikoi tarttua, luisui ajatuksen tieltä. Hänen
levottomuuttaan enensi se, että äiti seisoi käsi kyökinoven kää'ässä,
tietämättä uskaltaisiko olla sisässä odottamassa ratkaisua ja että
äiti ehkä lopulta menettäisi rohkeutensa ja hiipisi ulos. Öyvind
katseli vilkkumatta isään, joka ei ikinä näyttänyt aikovankaan kääntää
katsettaan huoneeseen; poika ei hänkään uskaltanut puhua, sillä
täytyihän isän rauhassa saada ajatella asiaa. Mutta juuri samassa
hetkessä oli mieli juossut loppuun levottomuutensa radan ja suori taas
selkäänsä; "ei kukaan muu kuin Jumala sittenkään lopulta voi meitä
eroittaa", ajatteli hän itsekseen ja katseli isänsä rypistyneitä
kulmakarvoja. Jo näytti jotakin olevan tulossa. Tore veti syvältä
henkeään, nousi, kääntyi huoneeseen päin ja kohtasi poikansa katseen.
Hän pysähtyi ja jäi pitkäksi aikaa katsomaan häneen.
-- Kyllähän minun tahtoni olisi, että sinä heittäisit hänet
mielestäsi; sillä ei ihmisen pidä tunkeutua toisten tielle. Mutta
jollet sinä tahdo häntä heittää, niin voit tilaisuuden sattuessa
ilmoittaa minulle, niin ehkä minä voin auttaa sinua.
Hän läksi työhönsä ja poika seurasi häntä.
Mutta illalla oli Öyvindillä suunnitelma valmiina; hän päätti koettaa
päästä läänin agronoomiksi ja pyytää johtajan ja koulumestarin apua.
"Jos tyttö vaan jaksaa odottaa, niin minä Jumalan avulla työlläni
voitan hänet."
Sinä iltana hän turhaan odotti Maritia, mutta lauleli siellä
astellessaan lempilauluaan:
Pystyyn, pystyyn nuori pää!
Joskin moni toive jää,
uus taas silmäsi sineen
syttyvi unelmineen!
Pystyyn pääsi, sa kuulethan
äänen jossakin kutsuvan,
äänen mi luottavaksi
neuvoo ja rohkeaksi!
Pystyyn pää, sillä rinnassas
kaartuvi kaunis taivahas,
sielläkin sinipielet
soi kuni harpun kielet!
Pystyyn pääsi ja raikuvaan
laula: kenpä mun lannistaa,
vihervä virpeni uhkee
vuodesta vuoteen puhkee!
Pystyyn pääsi, sun uudesti
elämän voima se synnytti,
voima mi aina on lässä
suuressa, pienimmässä.