Muutamia vuosia on kulunut tästä kohtauksesta.
On syksy, koulumestari astelee Nordistuenille, avaa ulko-oven, ei
tapaa ketään kotona, avaa toisen oven eikä vieläkään tapaa ketään ja
jatkaa yhä kulkuaan pitkän rakennuksen viimeiseen huoneeseen; siellä
istuu Olli Nordistuen yksinään vuoteensa ääressä ja katselee käsiään.
Koulumestari tervehtii ja Olli vastaa. Koulumestari ottaa jakkaran ja
asettuu Ollin eteen.
-- Olet lähettänyt minua hakemaan.
-- Niin olen.
Koulumestari muuttaa jalan toisen päälle, katselee ympärilleen, ottaa
kirjan penkiltä ja alkaa sitä selailla.
-- Mitä asiaa sinulla olisi ollut?
-- Sitä minä tässä juuri ajattelen.
Koulumestari ei pidä kiirettä, hän ottaa esiin silmälasinsa voidakseen
lukea kirjan nimen, kuivaa silmälasinsa ja panee ne nenälleen.
-- Sinä käyt kohta vanhaksi, Olli.
-- Niin, siitähän minun juuri piti puhua. Elämä menee taaksepäin; minä
kaadun tästä kohta.
-- Katso vaan, että vedät makeita unia, Olli.
Koulumestari panee kirjan kiinni ja istuutuu katsomaan ikkunaan.
-- Se on hyvä kirja, tuo, joka tuossa on käsissäsi.
-- Ei ole hullumpi. Oletko useinkin päässyt kantta kauvemmaksi, Olli?
-- Olenhan minä näinä viime aikoina...
Koulumestari laskee kirjan kädestään ja panee pois silmälasit.
-- Ei sinulla tällä kertaa ole oikein mieleistäsi oloa, Olli.
-- Eihän sitä ole ollut minun muistinaikanani.
-- Sellaistahan se minullakin oli kauvan aikaa. Olimme riidoissa hyvän
ystävän kanssa ja minä odotin, että hän tulisi luokseni ja koko sen
ajan olin onneton, mutta sitte minä keksin sen keinon, että lähden
hänen luokseen ja siitä asti minulla on ollut hyvä olo.
Olli nostaa katseensa ja vaikenee.
-- Kuinka tämä talonpito mielestäsi menestyy?
-- Taaksepäin menee niinkuin minä itsekin.
-- Kuka taloa pitää, kun sinä siitä kaadut?
-- Sitäpä minä juuri en tiedä ja sehän se minua painaa.
-- Naapurisi edistyvät tätä nykyä, Olli.
-- Niin, kun niillä on se agronoomi apunaan. Koulumestari kääntyy
välinpitämättömästi ikkunaan päin.
-- Apuahan sinäkin tarvitsisit, Olli. Et pääse paljon käymäänkään etkä
paljon tiedä näistä uusista viljelyskeinoista.
-- Kuka minua rupeisi auttamaan.
-- Oletko sitte _pyytänyt_ apua?
Olli vaikenee.
-- Minä olin kauvan samallaisissa väleissä Jumalan kanssa, sanoo
koulumestari. -- Et kohtele minua hyvästi, sanoin Hänelle. -- Oletko
sinä sitte pyytänyt minulta hyvää kohtelua? kysyi Hän. Enhän minä
ollut pyytänyt. Sitte minä pyysin ja senjälkeen on kaikki käynyt
hyvin.
Olli vaikenee, mutta koulumestarikin vaikenee ja vihdoin virkkaa Olli:
-- Onhan minulla lapsenlapsi ja hän kyllä tietää mikä minulle
tuottaisi iloa, mutta hän ei tee sitä.
Koulumestari hymähtää.
-- Ehkei se tuottaisi iloa hänelle. Olli vaikenee. Koulumestari
lausuu:
-- Sinua painavat monetkin asiat, mutta minun ymmärtääkseni talo
sentään on suurin huoli. Olli virkkaa hiljaa:
-- Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää
maata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut
kokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä kuka ajaa taloon,
kun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.
-- Jatkaahan sinun tyttäresi tytär sukua.
-- Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää
ennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että
talolle tulee kiire.
Molemmat vaikenevat; vihdoin virkkaa koulumestari:
-- Eikö mentäisi vähän katsomaan maita, kun on näin kaunis ilma?
-- Mennään vaan. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta
eiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee! ... ja
hän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä
kulkiessaan: -- ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä
mikä siinä on... Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen
kulman, hän seisahtui: -- katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä
missään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole
lyöneet kiinni pölkkyyn... ja hän kumartui vaivalloisesti sitä
ottamaan ja löi sen pölkkyyn. -- Tämä välly tässä on pudonnut, mutta
onko joku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse
paikoilleen. -- Tässä on sitte aitta, mutta luulen vaan, että joku on
kantanut pois portaita!-- hän nosti ne itse syrjään. Sitte hän
seisahtui, jäi katsomaan koulumestariin ja sanoi: -- ja tällaista se
on joka päivä!
Heidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta
laulua.
-- Laulavatpa ne työtä tehdessään, sanoi koulumestari.
-- Se on Itätalon pieni Nuutti, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä
isällensä. Tuolla ovat _minun_ väkeni; he eivät laula.
-- Tuo ei ole tämän paikkakunnan lauluja.
-- Ei näy olevan.
-- Öyvind Pladsen on paljon ollut siellä Itätalossa; taitaa olla niitä
lauluja, jotka hän on tuonut paikkakunnalle; lauluja tulee aina aika
liuta hänen mukanaan.
Siihen ei tullut mitään vastausta. Se maa, josta he paraikaa kulkivat,
oli aivan hoidon puutteessa ja kun koulumestari huomautti sitä,
seisahtui Olli.
-- Minä en jaksa enempää, sanoi hän miltei heltyen. Vieras työväki käy
liian kalliiksi, kun ei isännän silmä ole mukana. Raskasta vaan on
kulkea tällaisen maan poikki.
He joutuivat puhumaan pinta-alan suuruudesta ja mitkä paikat eninten
kaipasivat hoitoa ja lopuksi he päättivät nousta nurmikkojyrkänteelle
katsomaan koko alaa. Kun he vihdoin viimein olivat päässeet korkealle
paikalle ja sieltä katselivat ympärilleen, heltyi vanhus vahaksi.
-- Enhän minä tahtoisi jättää tätä näin rempalleen. Tuolla me olemme
ahertaneet, sekä minä että vanhemmat, vaikkei sitä näy.
Samassa kajahti heidän päittensä päältä laulu; siinä oli se omituinen
kirpeys, joka pojanäänessä aina on, kun se oikein innoissaan vetelee.
He sattuivat olemaan jokseenkin likellä sitä puuta, jonka latvassa
pieni Nuutti Itätalo taitteli lehviä isänsä karjalle ja heidän täytyi
jäädä kuuntelemaan hänen lauluaan.
Vuoripolku noustavaks
kun on jyrkkä eessä,
älä liian raskahaks
kantamusta tee sä!
Sulje huolet laaksojen
vihannasta haasta,
heitä alas laulellen,
mik' on alamaasta!
Tervehtii sua linnunsuu,
vaikee kyläjuorut,
ilma yhä puhdistuu,
noustessasi nuorrut,
syvyydestä sydämen
laulat lauleloisen,
herää muistot mennehen
ajan aurinkoisen.
Seisot hetken hartahan,
kuulet silloin soivan
hiljaisuuden korkean,
korvaan huminoivan.
Solisee vain puronen,
kivi vierii santaan,
maailmalta tuulonen
kaiun sulle kantaa.
Nöyrtyen sa astu näin
muistojesi tarhaan,
nouse yhä ylöspäin
huipulta sa parhaan
löydät: Moses vaeltaa
siellä Herran kanssa;
autuas ken nähdä saa
heidän kasvojansa!
Olli oli istuutunut ja painanut pään käsiinsä.
-- Nyt minä puhun teille, sanoi koulumestari ja istuutui hänen
viereensä.
* * * * *
Pladsenin torpassa oli Öyvind vasta palannut pitemmältä matkalta.
Kyyti oli vielä oven edessä koska hevosen piti levätä.
Vaikka Öyvindillä nyt oli hyvät tulot amtin agronoomina, asui hän
vielä pienessä kamarissaan kotitorpassa ja autteli joutoaikoinaan
töissä. Torppa oli viljelty päästä päähän, mutta se oli niin pieni,
että Öyvindin oli tapana sanoa sitä äidin leikkikaluksi; sillä äiti
maanviljelystä pääasiallisesti hoiti.
Öyvind oli juuri ehtinyt muuttaa vaatteet, isä oli tullut myllyltä,
ihan jauhoisena, ja niinikään muuttanut. He puhelivat paraikaa siitä,
että pitäisipä lähteä vähän kävelemään ennen illallista, kun äiti ihan
kalpeana tuli huoneeseen.
-- Tuolla näkyy tulevan harvinaisia vieraita; katsokaa nyt ulos!
Molemmat miehet menivät ikkunaan ja Öyvind puhkesi ensinnä puhumaan:
-- Se on koulumestari ja -- niin, luulenpa melkein: ... hän se on!
-- Vanha Olli Nordistuen se on, sanoi nyt Torekin ja vetäytyi pois
ikkunasta, jotteivät vieraat häntä näkisi, sillä he olivat jo ihan
talon edessä.
Öyvind ehti kohdata koulumestarin katseen samassa hetkessä, jolloin
hän läksi ikkunasta; Baard hymyili ja kääntyi takaisin vanhan Ollin
puoleen, joka ahersi eteenpäin pienin, lyhyin askelin, aina nostaen
toista jalkaa korkeammalle kuin toista. Ulkopuolella kuului
koulumestarin ääni lausuvan: "kyllä kai hän juuri on palannut kotiin",
ja vanha Olli kaksi kertaa toistavan: "vai niin, vai niin".
He seisoivat kauvan aikaa ääneti etehisessä. Äiti oli paennut siihen
nurkkaan, missä maitohylly oli, Öyvind oli asettunut lempipaikalleen,
selkä suurta pöytää vastaan ja kasvot oveen päin, isä istui hänen
rinnallaan. Vihdoin koputettiin oveen ja koulumestari astui huoneeseen
ja sitaisi lakin päästään, rinnallaan Olli, joka niinikään sitaisi
lakin päästään; sen tehtyään hän kääntyi oveen päin sulkemaan sitä;
hän oli niin hidas liikkeissään, nähtävästi häntä hävetti. Tore nousi
ja pyysi heitä sisään. He asettuivat rinnatusten penkille ikkunan
alle, Tore istuutui taasen.
Kosiminen tapahtui seuraavalla tavalla.
Koulumestari: -- Taitaa sittenkin tulla kaunis syksy.
Tore: -- Onhan se viime aikoina ruvennut näyttämään paremmalta.
-- Kyllä siitä nyt tulee seisovat ilmat, kun tuuli kerran on kääntynyt
tuolle kulmalle.
-- Onko teillä jo syysviljat korjuussa?
-- Ei vielä; tämä Olli Nordistuen, jonka sinä kai tunnet, tahtoisi
pyytää sinua, Öyvind, auttamaan, jos muuten sopii.
Öyvind: -- Kun pyydetään, niin teenhän minä mitä voin.
-- Ei hän tarkoita näitä likeisimpiä töitä, mutta talo ei hänestä
tunnu menevän eteenpäin ja siltä kai puuttuu oikea hoito ja johto.
Öyvind: -- Minä olen niin harvoin kotona...
Koulumestari katsahtaa Olliin. Olli tuntee, että nyt on lähdettävä
lieskaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa lyhyeen ja nopeasti:
-- Se oli sillä tavalla, taikka on sillä tavalla -- että, minä
tarkoitan, että sinä niinkuin asettuisit olemaan meillä ... että sinä
niinkuin olisit meillä asumassa... silloin kun et ole matkoilla.
-- Kiitoksia vaan tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni siellä
missä asun.
Olli katsahtaa koulumestariin, joka sanoo:
-- Ollilta menee tänään vähän niinkuin nurin. Se on sellaista, että
hän on käynyt täällä kerran aikaisemmin ja se muisto panee sanat
ristiin hänen suussaan.
Olli puuttuu kiireesti puhumaan:
-- Sellaista se on. Minä kävin hullun asioilla, tappelin niin kauvan
tytön kanssa, että puu mureni. Mutta ei muisteta niitä; ei sateenpuro
irroita isoja kiviä; ei toukokuun lumi kauvan pysy; ei ukkosen jyrinä
ihmistä tapa.
Kaikki neljä purskahtivat nauruun; koulumestari sanoo:
-- Olli tarkoittaa ettei niitä enään pidä muistaa, ei sinun, Öyvind,
eikä Torenkaan.
Olli katsahtaa heihin eikä tiedä uskaltaako jatkaa.
Silloin sanoo Tore:
-- Orjantappura käy kiinni kynsin ja hampain, mutta ei tee haavaa. Ei
minussa vaan enään ole piikkejä.
Olli: -- Minä en siihen aikaan tuntenut poikaa. Nyt minä näen, että
hänen kylvönsä itää; syksy vastaa kevättä; sen pojan sormenpäissä on
rahaa ja minä tahtoisin hänet mielelläni käsiini.
Öyvind katsoo isään, isä äitiin, äiti koulumestariin ja vihdoin he
kaikki katsovat Öyvindiin.
-- Olli tarkoittaa, että hänellä on suuri talo.
Olli keskeyttää:
-- Suuri talo, mutta huonossa viljelyksessä; minä en enään jaksa, olen
vanha eivätkä jalat tottele pään käskyjä. Mutta kyllä siellä
kannattaisi ruveta tekemään työtä.
-- Suurin talo tässä pitäjässä ja monessakin, keskeyttää koulumestari.
-- Suurin talo pitäjässä; se se juuri on onnettomuus; liian suuri
kenkä putoaa jalasta; onhan se mukavaa, että pyssy on hyvä, mutta se
täytyy jaksaa nostaa. (Tässä hän äkkiä kääntyy Öyvindin puoleen.) Mitä
jos sinä kävisit sen kimppuun?
-- Tarkoitatteko että minä rupeaisin isännöitsijäksi?
-- Isännäksi; sinä saisit talon.
-- _Saisinko_ minä talon?
-- Saisit, niin hoitaisit sen.
-- Mutta...
-- Etkö huoli siitä?
-- Tietysti.
-- No niin, no niin; päätetty asia, sanoi kana, kun lensi veteen.
-- Mutta... Olli katsahtaa kummissaan koulumestariin. -- Öyvind taitaa
aikoa kysyä saako hän Maritin kanssa?
-- Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi! vastaa Olli
kiireesti.
Silloin hyrskähti Öyvind nauramaan ja hypähti korkealle ilmaan. Kaikki
muut rupesivat nauramaan hänen perässään. Hän hykerteli käsiään,
karkasi toisesta päästä huonetta toiseen ja toisteli alituisesti:
-- Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi!
Tore nauraa kulautteli, äiti katseli nurkastaan vilkkumatta poikaansa,
kunnes silmät tulivat täyteen kyyneliä.
-- Mitä sinä ajattelet talosta? kysyi Olli jännityksessä.
-- Mainiota maata!
-- Mainiota maata, eikö totta!
-- Mainio laidun!
-- Mainio laidun! Luuletko, että saadaan kalua?
-- Siitä tulee paras talo koko amtissa!
-- Paras talo koko amtissa! -- Ihanko totta? Niinkö luulet?
-- Niin totta kuin minä tässä seison!
-- Niin, enkö minä aina ole sanonutkin!... Molemmat puhuivat yhtä
nopeasti ja sopivat yhteen kuin kaksi pyörää. -- Mutta rahaa,
kuuleppas, rahaa! Minulla ei ole rahaa!
-- Talo edistyy hitaasti ilman rahaa, mutta se edistyy!
-- Se edistyy! Niin, edistyyhän se! Mutta se edistyisi nopeammin, jos
meillä _olisi_ rahoja, eikö niin?
-- Monta kertaa nopeammin.
-- Monta kertaa? Olisipa meillä vaan ollut rahaa! Niin, niin; mutta
pureskeleehan sekin, jolla ei ole hampaita ja pääseehän sekin perille,
joka ajaa härällä.
Äiti iski yhtä mittaa silmää Torelle, joka hänkin silloin tällöin
syrjästä vilkaisi äitiin ja kiikutteli yläruumistaan ja sitaisi
käsillään polviaan; koulumestari vilkutteli hänkin silmää hänelle.
Tore aukaisi jo suunsa, rykäisi vähän ja yritti puhua, mutta Olli ja
Öyvind olivat lakkaamatta äänessä, nauroivat ja pitivät sellaista
elämää, ettei siinä saanut suunvuoroa.
-- Olkaa nyt vähän aikaa hiljaa; Torella on jotakin sanomista,
keskeyttää koulumestari, ja miehet vaikenevat ja jäävät katsomaan
Toreen.
-- Se on tässä paikassa ollut sellaista, alkaa Tore vihdoin hiljaa, --
että meillä on ollut mylly; viime aikoina on ollut sellaista, että
niitä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina joka vuosi antaneet
pikkuisen penniä; mutta emme ole, isäni enemmän kuin minäkään
käyttäneet näitä rahoja paitsi kun Öyvind oli poissa. Koulumestari on
hoitanut niitä ja hän sanoo, että ne ovat kasvaneet siellä pankissa;
mutta nyt on parasta, että Öyvind saa ne Nordistueniin.
Äiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säikkyvän iloisena
Torea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Olli
Nordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä
hämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:
-- Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja
laski kätensä hänen olkapäälleen niin että läjähti. -- Kas vaan sinua,
isä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.
-- Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Olli vihdoin
koulumestarilta, mutta hiljaa.
-- Ei niitä niinkään vähän ole.
-- Muutamia satoja?
-- Vähän enemmän.
-- Vähän enemmän? Öyvind, vähän enemmän! Herra varjele, mikä talo
siitä tulee!
Hän nousi ja purskahti ääneen nauramaan.
-- Minä lähden nyt teidän kanssanne Maritin luo, sanoo Öyvind. --
Otamme hevosen, joka on tuossa ulkona, niin pääsemme pian.
-- Niin, pian, pian! Tahdotko sinäkin aina kaikki pian?
-- Tahdon, pian ja nurin!
-- Pian ja nurin! Ihan niinkuin minä nuorena, ihan!
-- Tässä on lakki ja keppi; nyt minä ajan pois teidät!
-- Sinä ajat pois minut, hahhah! mutta tulethan itse mukaan, tulethan?
Tulkaa te muutkin; istumme tänä iltana yhdessä niin kauvan kuin
hiilissä on tulta; tulkaa mukaan!
He lupasivat, Öyvind auttoi ukon rattaille ja he läksivät ajamaan
Nordistuenille. Siellä hämmästyivät muutkin yhtä paljon kuin suuri
koira, kun Olli Nordistuen ajoi pihamaalle Öyvind Pladsenin kanssa,
Öyvindin auttaessa vanhusta rattailta ja palvelijoiden ja päiväläisten
heitä töllistellessä, tuli Marit etehiseen katsomaan mitä koira niin
itsepintaisesti haukkui; hän jäi kuin naulittuna heihin katsomaan,
lensi polttavan punaiseksi ja karkasi sisään. Päästessään huoneeseen,
rupesi vanha Olli kuitenkin huutamaan häntä niin että hänen täytyi
tulla näkyviin.
-- Mene panemaan parasta päällesi; tämä poika saa talon!
-- Onko se totta? sanoo tyttö miltei tietämättään, ja niin ääneen että
helisee.
-- On se totta! vastaa Öyvind ja leipoo käsiään yhteen.
Tyttö kiepahtaa ympäri, viskaa mitä käsissä sattuu olemaan, menemään
ja karkaa ulos. Mutta Öyvind perässä.
Pian tulivat koulumestari, Tore ja vaimo. Vanhus oli hommannut
kynttilöitä pöydälle, joka oli katettu valkoisella liinalla;
tarjottiin viiniä ja olutta ja kaiken aikaa kierteli ukko huonetta,
nostaen jalkojansa tavallista korkeammalle, mutta oikeaa aina
korkeammalle kuin vasenta.
* * * * *
Ennenkuin tämä pieni kertomus päättyy, mainittakoon, että viisi
viikkoa myöhemmin Öyvind ja Marit vihittiin pitäjän kirkossa.
Koulumestari johti itse sinä päivänä laulua, koska hänen
apulaislukkarinsa oli kipeänä. Hänen äänensä särisi nyt vanhana; mutta
Öyvind kuunteli häntä mielellään. Ja kun hän oli antanut Maritille
kätensä ja taluttanut hänet alttarille, nyökytti koulumestari kuorista
hänelle päätään, aivan kuten Öyvind oli nähnyt hänen tekevän silloin,
kun hän niin surullisena katseli Maritin tanssia; hän nyökytti päätään
takaisin ja kyyneleet yrittivät nousta silmiin. Tanssiaisillan
kyyneleet olivat näiden kyynelten johdantona. Välillä oli koko hänen
uskollisuutensa ja työnsä.
Ja tähän päättyy tarina iloisesta pojasta.