Eräänä lauvantaina juhannuksen aikaan souti Tore Pladsen järven
poikki noutamaan poikaansa, jonka iltapäivällä piti palata
maanviljelyskoulusta. Hän oli nyt käynyt sen loppuun. Äiti oli
päiväkausia aikaisemmin ottanut avukseen palkkavaimon, kaikki oli
pestynä ja puhdistettuna, kamari oli jo aikoja sitte pantu kuntoon,
sinne oli tehty uuni ja siellä piti Öyvindin asua. Tänään kantoi äiti
sinne tuoreita lehtiä, toi puhtaita liinavaatteita, järjesti vuoteen
ja katsahti tuontuostakin ulos, eikö venettä näkyisi järvellä. Tuvassa
oli paljon puuhaa ja aina puuttui jotakin, tai piti ajaa pois kärpäsiä
ja kamarissa oli aina tomua, alituisesti tomua. Vielä ei näkynyt
venettä. Äiti nojausi ikkunanpieleen ja katsoi ulos; silloin kuuli hän
askelia tieltä, ihan likeltään ja käänsi päätään; koulumestari siellä
hiljaa tuli alas tietä, sauvaansa nojaten, sillä lonkka oli huono.
Viisaat silmät liikkuivat levollisina päässä; hän pysähtyi lepäämään
ja nyökkäsi emännälle päätään:
-- Eivätkö vielä ole tulleet?
-- Eivät, mutta voivat minä hetkenä hyvänsä olla täällä.
-- Tänään on hyvä heinäpouta.
-- Mutta vanhan ihmisen kuuma kävellä.
Koulumestari vilkaisi häneen hymyillen.
-- Jokos nuoria tänään on näkynyt?
-- Johan se kävi tässä, mutta meni taas.
-- Niin, niin; kai niiden illalla pitää jossakin tavata.
-- Kai, kai; Tore vaan sanoo, etteivät saa tavata hänen talossaan,
ennenkuin vanhukset ovat antaneet suostumuksensa.
-- Oikein, oikein.
Hetken perästä huudahti äiti:
-- Mutta taitavat jo tulla! Koulumestari katsoi kauvan järvelle.
-- Ne ne ovat.
Äiti meni pois ikkunasta ja koulumestari tuli sisään. Kun hän hetkisen
oli levännyt ja juonut, läksivät he rantaan, veneen viilattaessa heitä
vastaan täyttä vauhtia; sillä sekä isä että poika soutivat. He olivat
heittäneet takit yltään, airojen alla kävi valkoinen kuohu, sentähden
oli vene pian heidän rinnallaan, Öyvind käänsi päätään, nosti silmänsä
ja näki äidin ja koulumestarin valkamassa.
-- Hyvää päivää, hyvää päivää koulumestari! huusi hän ja lepuutti
airojaan.
-- Kuinka hänen äänensä on käynyt mieheväksi! sanoi äiti ja kasvot
loistivat. -- Voi ei, yhtä vaalea hän on kuin ennenkin! lisäsi hän
samassa.
Koulumestari otti vastaan veneen, isä irroitti airot, Öyvind hyppäsi
hänen ohitseen maihin, ojensi ensin kätensä äidille, sitte
koulumestarille, hymyili ja nauroi ja rupesi, ihan vasten talonpoikien
tapaa, heti kertomaan tutkinnosta, matkasta, johtajan todistuksesta ja
hyvistä tarjouksista; hän kyseli vuodentuloa ja tuttavia, paitsi yhtä;
isä kanniskeli tavaroita, mutta hänenkin teki mieli kuunnella, hän
arveli sentähden, että olkoot siellä ja läksi mukaan sisään. Ja sitte
sitä mentiin, Öyvind nauroi ja kertoi ja äiti nauroi hänkin, sillä hän
ei ensinkään tietänyt mitä sanoisi. Koulumestari asteli hitaasti
rinnalla ja katseli poikaa viisain silmin, isä kulki kunnioittaen
vähän etempänä. Ja niin he tulivat kotiin, Öyvind iloitsi kaikesta
mitä näki, ensinnä siitä, että rakennus oli maalattu, sitte siitä,
että myllyä oli laajennettu, sitte siitä, että lyyjyikkunat olivat
otetut pois tuvasta ja kamarista ja vihreän lasin sijaan pantu
valkoista lasia ja puitteita suurennettu. Kun hän tuli sisään, näytti
kaikki niin ihmeen pieneltä ettei hän ensinkään muistanut sitä
sellaiseksi, mutta niin hauskalta. Kello kaakatti kuin lihava kana,
tuoleissa oli leikkauksia, jotka melkein näyttivät aikovan puhua, hän
tunsi joka kupin katetulla Pöydällä, uuni hymysi valkeaksi kalkittuna
tervetuloa; lehvät lemusivat pitkin seiniä, katajat lattialla tiesivät
juhlaa. He asettuivat syömään; mutta ei syömisestä tullut paljon
mitään, sillä hän puheli lakkaamatta. He tarkastelivat nyt jokainen
häntä levollisemmin, huomasivat eroavaisuutta ja yhtäläisyyttä,
ja katselivat, mikä hänessä oli ihan uutta, aina sinisiin
verkavaatteisiin asti, jotka olivat hänen yllään. Kun hän oli kertonut
pitkän jutun jostakin toveristaan ja vihdoin lakkasi, syntyi pieni
hiljaisuus. Silloin virkkoi isä:
-- Ymmärrän tuskin ainoaa sanaa siitä mitä sinä puhut, poika; sinä
puhut niin tavattoman nopeaan.
Kaikki purskahtivat nauruun, Öyvind ylinnä; hän kyllä tiesi, että se
oli totta, mutta hänen oli mahdoton puhua hitaammin. Kaikki uusi, mitä
hän pitkällä retkellään oli nähnyt ja oppinut, oli niin vallannut
hänen mielikuvituksensa ja käsityskykynsä ja niin kokonaan
karkoittanut hänet tavallisista oloistaan, että voimat, jotka kauvan
olivat levänneet, olivat ikäänkuin riihaantuneet ja pää joutui
alituiseen työhön. Sitte he huomasivat, että hänen oli tapana silloin
tällöin toistaa paria kolmea sanaa, ihan mielivaltaisesti,
kiireissään; ikäänkuin hän olisi kompastunut omiin askeliinsa. Välistä
se teki naurettavan vaikutuksen, mutta sitte hän nauroi ja sentiensä
se unohtui. Koulumestari ja isä istuivat vakoilemassa, olisiko
huolellisuudesta kadonnut jotakin; mutta ei se siltä näyttänyt:
kaikkea hän ajatteli, muistutti itse, että vene olisi tyhjennettävä,
otti paikalla auki tavaransa ja ripusteli vaatteita nauloihin, näytti
kirjojaan ja kelloaan ja kaikkea uuttaan ja äiti sanoi, että sitä oli
pidetty hyvin. Pieneen huoneeseensa hän oli tavattoman ihastunut;
aluksi hän aikoi jäädä kotiin auttamaan heinänkorjuussa ja lukemaan.
Minne hän sitte joutuisi, sitä ei hän tietänyt, mutta se oli
yhdentekevä. Hänen ajatuksensa juoksivat voimakkaina ja reippaina niin
että oikein virkisti, hän ilmitoi tunteensa niin vireästi, että oikein
teki hyvää sille, joka kaiken vuotta on tottunut pidättymään.
Koulumestari kävi kymmenen vuotta nuoremmaksi.
-- Nyt on siis päästy näin pitkälle, sanoi hän ilosta säteillen, kun
nousi lähtemään.
Kun äiti palasi tapansa mukaan saattamasta häntä porraskivelle, pyysi
hän Öyvindin kamariin.
-- Joku odottaa sinua täällä kello yhdeksän, kuiskasi hän.
-- Missä?
-- Vuorella.
Öyvind katsahti kelloa ja se kävi jo yhdeksättä. Sisällä ei hän saanut
odotetuksi, vaan meni ulos, kapusi vuorelle ja jäi siihen katselemaan.
Rakennuksen katto oli ihan vuoren alla; pensaat katolla olivat
kasvaneet, nuoret puut hänen ympärillään olivat niinikään tulleet
suuremmiksi ja hän tunsi jokikisen. Hän katseli alas tielle, joka
kulki vuoren syrjää myöten, metsä toisella puolella. Tie oli harmaa ja
vakava, mutta metsä hymyili kaikenkaltaisessa lehdessä; puut olivat
korkeat ja suorat, pienellä lahdella näkyi haaksi, purjeet lerpallaan;
se kuljetti lankkuja ja lautoja ja odotti tuulta. Hän katseli vettä,
joka oli kantanut häntä edestakaisin; se lepäsi kiiltävän tyynenä,
muutamia vesilintuja lensi järven poikki, mutta ääntä päästämättä;
sillä oli myöhäistä. Isä näkyi tulevan myllyltä, hän pysähtyi
porraskivelle ja jäi, kuten poikakin, katselemaan; sitte hän läksi
rantaan, panemaan venettä yökorjuuseen. Äiti ilmestyi talon toiselle
puolelle, sillä hän tuli keittiöstä; hän katsahti vuorelle päin,
astellessaan pihan poikki viemään jotakin kanoille, katsahti uudelleen
ja hyräili. Öyvind istuutui odottamaan; pensaikko oli tiheää, joten ei
hän saattanut nähdä kauvas, mutta hän tarkkasi pienintäkin ääntä.
Kauvan pettivät häntä linnut, kahahtaessaan ilmaan, tai hyppäsi joku
orava toiseen puuhun. Mutta vihdoin kuuluu kauvempaa ritinää, ritinä
vaikenee ja alkaa taasen kuulua; poika nousee, sydän sykkii ja veri
karkaa kasvoille; vihdoin avautuu pensaikko, mutta sieltä tulee suuri
villakoira, joka hänet nähdessään jää seisomaan kolmelle jalalle eikä
liiku. Se on Ylä-Hejdelän koira ja ihan sen takana kuuluu taas
kahinaa, koira kääntää päätään ja vainuaa -- jo tulee Marit.
Hame tarttui kiinni pensaaseen, hän kääntyi sitä irroittamaan ja
sellaisena Öyvind hänet ensinnä näki. Hänen päänsä oli paljaana,
hiukset kiinnitetyt ylös kuten tytöillä tavallisesti arkioloissa;
hänen yllään oli karkea, ruudullinen liivihame ilman hihoja, kaulassa
ei ollut muuta kuin paidan alaskääntyvä kaulus; hän oli salaa lähtenyt
niityltä eikä uskaltanut millään lailla koristaa itseään. Hän nosti
katseensa, pää kallellaan ja hymyili; valkeat hampaat loistivat ja
silmät välkähtivät puoleksi ummistettujen luomien alta; vähän aikaa
hän siinä arasteli, mutta sitte hän läksi tulemaan ja punastui
punastumistaan joka askeleelta, Öyvind astui häntä vastaan ja otti
hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Tyttö painoi päänsä syvälle
alas. Sillä lailla seisoivat he kauvan.
-- Kiitos kaikista kirjeistäsi, sanoi ensinnä Öyvind ja kun tyttö
silloin hiukkasen nosti katsettaan ja hymyili, tunsi poika, että hän
on veitikkamaisin noita, minkä metsässä ikinä saattaa tavata; mutta
hän oli kun olikin kiikissä ja tyttö samaten.
-- Kuinka sinä olet tullut suureksi! sanoi tyttö ja tarkoitti ihan
toista kuin sanoi.
Hän rupesi katselemaan häntä yhä enemmän ja enemmän ja hymyili
hymyilemistään ja poika hymyili hänkin; mutta he eivät sanoneet
mitään. Koira oli istuutunut vuorensyrjälle ja katseli taloa. Tore
huomasi koiranpään alhaalla vedessä eikä kuolemakseen saattanut
käsittää mikä sieltä vuorelta näkyi.
Vihdoin nuoret sitte päästivät toistensa kädet rupesivat vähitellen
puhumaan. Ja kun Öyvind ensin oli päässyt alkuun, kävi hän niin
puheliaaksi, että tytön täytyi ruveta nauramaan häntä.
-- Niin, näetkös sinä, se on sellaista, kun minä olen iloinen, oikein
iloinen, näetkös! ja silloin kun meidän välimme selveni, oli kuin
minussa olisi auennut lukko, auennut, näetkös.
Tyttö nauroi ja sanoi:
-- Minä osaan melkein ulkoa kaikki ne kirjeet, jotka sinä olet
lähettänyt.
-- Entä minä sitte! Mutta sinä kirjoitit aina niin lyhyesti.
-- Kun sinä aina tahdoit niin pitkiä.
-- Ja kun minä tahdoin, että olisi kirjoitettu pitemmältä jostakin
asiasta, luikersit sinä aina tiehesi.
-- Minä näytän koreimmalta, kun ei minusta näy kuin pyrstö! sanoi
sinipiika.
-- Mutta tottakin! sinä et koskaan ole kertonut minulle kuinka sinä
pääsit eroon Janne Hatlenista.
-- Minä nauroin.
-- Kuinka?
-- Nauroin; etkö sinä tiedä mitä nauraminen on?
-- Kyllä; osaanhan minä nauraa!
-- Saadaan nähdä!
-- Kaikkia tässä kuulee! Täytyyhän minulla olla jotakin nauramisen
syytä.
-- Minä en tarvitse syytä, kun olen iloinen.
-- Oletko nyt iloinen, Marit?
-- _Nauranko_ minä sitte nyt?
-- Naurat! ja poika otti hänen molemmat kätensä ja läiskäytti niitä
yhteen, häneen katsellen.
Samalla rupesi koira murisemaan, selkäkarvat nousivat pystyyn ja se
alkoi haukkua alas, yhä kiukkuisemmin ja kiukkuisemmin, vihdoin ihan
vimmoissaan. Marit läksi peloissaan pakoon, mutta Öyvind meni
vuorensyrjälle ja katsahti alas. Koira haukkui hänen isäänsä, joka
seisoi ihan vuoren alla, kädet housuntaskuissa ja katseli koiraa.
-- Oletko sinäkin siellä? Mitä hullua koiraa sinä siellä haukutat?
-- Se on Hejdelän koiria, vastasi Öyvind hiukan hämillään.
-- Mitä hittoa se sinne on tullut?
Mutta äiti oli kurkistanut ulos kyökistä, sillä hän oli kuullut melun,
ja hän ymmärsi kaikki tyyni, nauroi ja vastasi:
-- Se koira juoksentelee täällä joka päivä, ei se niin ihmeellistä
ole.
-- Onpa se äreä koira.
-- Se lauhtuu, kun sitä taputtaa, arveli Öyvind ja taputti sitä.
Koira lakkasi haukkumasta, mutta murisi. Isä läksi tyyntyneenä sisään
ja nuoret pelastuivat.
-- Menihän se tällä kertaa, sanoi Marit, kun he taas tapasivat
toisensa.
-- Arveletko, että vasta käy pahemmin?
-- Minä tiedän yhden, joka pitää meitä silmällä.
-- Vaarisiko?
-- Niin juuri.
-- Ei hän meille mitään tee.
-- Ei sillä tavalla.
-- Ja sen sinä lupaat?
-- Sen minä lupaan, Öyvind.
-- Kuinka sinä olet kaunis, Marit!
-- Sanoi kettu korpille ja sai juuston.
-- Tietysti minäkin tahdon juuston.
-- Mutta sinä et saa sitä.
-- Mutta minä otan sen.
Tyttö käänsi päätään, poika ei ottanut.
-- Kuuleppa, Öyvind, mitä minä sanon! ja tyttö katsahti häneen
syrjästä.
-- No?
-- Kuinka sinä olet tullut häijyksi!
-- Annat sinä minulle sentään juuston.
-- Ei, minä en tahdo! ja tyttö kääntyi taasen poispäin... -- Nyt minun
täytyy lähteä, Öyvind.
-- Minä saatan sinua.
-- Mutta ei metsää kauvemma; sillä vaari voisi sinut nähdä.
-- En metsää kauvemma. Tyttö kulta, oikeinko sinä juokset?
-- Emmehän me voi kulkea rinnan täällä.
-- Mutta emmehän me sitte yhdessä kuljekaan.
-- Ota minut sitte!
Tyttö juoksi, poika perässä, ja pian tarttui tyttö kiinni pensaisiin
niin että poika sai hänet kiinni.
-- Olenko minä nyt saanut kiinni sinut ikipäiviksi, Marit?
Poika piteli käsiään hänen ympärillään.
-- Etköhän, vastasi tyttö hiljaa ja hymyili, mutta puna oli poskilla
ja hän oli samalla vakava.
Ei, nyt sen pitää tapahtua! ajatteli poika ja aikoi suudella häntä;
mutta hän taivutti päänsä hänen käsivartensa alle, nauroi ja läksi
juoksemaan. Viimeisten puiden luona hän pysähtyi.
-- Koska me taas tapaamme? kuiskasi hän.
-- Huomenna, huomenna! kuiskasi Öyvind takaisin.
-- Huomenna!... Hyvästi! Tyttö taas juoksemaan.
-- Marit! Hän pysähtyi.
-- Se oli mukavaa, että me ensinnä tapasimme täällä vuorella.
-- Niin oli! ja tyttö juoksi taas.
Öyvind katseli kauvan hänen jälkeensä; koira hyppäsi haukkuen edellä,
tyttö perässä, koettaen sitä rauhoittaa, Öyvind kääntyi, otti
lakkinsa, viskasi sen korkealle ilmaan, otti vastaan ja viskasi taas
menemään.
-- Nyt minusta taitaa tulla iloinen poika! virkkoi hän ja läksi
laulellen kotiin.