Koulumestari oli nähnyt oikein pyytäessään pappia punnitsemaan,
sietäisikö Öyvind olla ensimäisenä. Niinä kolmena viikkona, jotka
vielä olivat lasten ripillepääsyyn, kävi hän pojan luona joka päivä.
Toista on nuoren, herkän mielen taipua jonkun vaikutuksen alle, toista
omistaa se uskona omakseen. Monta pimeää hetkeä sai poika kokea,
ennenkuin hän oppi asettamaan elämänsä päämääräksi parempia asioita
kuin kunniaa ja uhmaa. Juuri kun hän paraillaan oli työssä, saattoi
työinto mennä ja työ jäädä: minkätähden minä tätä teen? mitä minä
voitan? -- mutta hetkisen perästä tuli mieleen koulumestari, hänen
sanansa ja hyvyytensä; ja tätä inhimillistä keinoa hän tarvitsi
noustakseen, joka kerta kun hän lankesi unohtamaan korkeamman
velvollisuutensa.
Samaan aikaan jolloin Pladsenilla valmistauduttiin rippikirkkoon,
valmistettiin myöskin Öyvindin lähtöä maanviljelyskouluun; sillä
seuraavana päivänä piti hänen lähteä. Suutari ja räätäli neuloivat
tuvassa, äiti leipoi keittiössä, isä valmisti kirstua. Keskustelu
koski sitä, mitä hän kahtena vuonna tulisi heille maksamaan, ettei hän
voisi päästä kotiin ensimäisenä jouluna eikä ehkä toisenakaan ja
kuinka raskasta olisi niin kauvan olla erossa. Puhuttiin myöskin
siitä, kuinka hänen piti rakastaa vanhempiaan, jotka lapsensa tähden
olivat valmiit sellaisiin uhrauksiin, Öyvind istui siinä nolona
niinkuin ihminen, joka on koettanut tulla toimeen omin neuvoin, mutta
purjehtinut kumoon ja joutunut hyvien ihmisten hoitoon.
Sellainen tunne tekee nöyräksi ja sitä seuraa paljon muuta. Kun suuri
päivä likeni, rohkeni hän pitää itseään valmistuneena ja katsella
eteenpäin luottavan hartaana. Joka kerta kun Maritin kuva yritti
sekaantua mukaan, työnsi hän sen varovasti syrjään, mutta tunsi joka
kerta sitä tehdessään tuskaa. Hän koetti tottua siihen, mutta ei
milloinkaan saanut niin paljon voimaa, päinvastoin kasvoi tuska
kasvamistaan. Sentähden häntä viimeisenä iltana väsytti, kun hän
pitkän itsekoettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä
suhteessa koettelisi häntä.
Myöhemmin tuli koulumestari. He istuutuivat kaikki tupaan, pestyinä ja
siistittyinä, kuten tapa on, kun ollaan menossa rippikirkkoon tai
puolipäiväjumalanpalvelukseen. Äiti oli mielenliikutuksissaan, isä
vaitelias; jäähyväiset odottivat huomispäivän juhlallisuuden takana
eikä saattanut tietää, koska taas istuttaisiin näin yhdessä.
Koulumestari otti esiin virsikirjat, he viettivät hartaushetken ja
veisasivat ja sitte luki koulumestari lyhyen rukouksen, semmoisena
kuin sanat sattuivat tulemaan.
Nämä neljä istuivat yhdessä myöhään iltaan ja ajatukset kääntyivät
sisäänpäin; erotessa toivottivat he toisilleen kaikkea hyvää
huomispäiväksi, Öyvindin täytyi maata pannessaan myöntää, ettei hän
koskaan ollut laskeutunut levolle niin onnellisena; tänä iltana
selitti hän asian ymmärryksensä mukaan näin: en koskaan ole
laskeutunut levolle niin alttiina Jumalan tahdolle ja niin iloiten
siitä. -- Maritin kasvot yrittivät taas näyttäytyä ja viimeinen minkä
hän tajusi, oli, että hän kiusasi itseään ajatellen: en ole ihan
onnellinen, en ihan, -- ja vastasi: olenpa, ihan --; mutta taas tuli:
en ihan; -- olenpa, ihan! -- en, en ihan...
Herätessään muisti hän heti mikä päivä oli, rukoili ja tunsi olevansa
voimakas, kuten ihminen aamulla on. Hän oli kesästä asti nukkunut
yksinään vinttikamarissa; nyt hän nousi, pukeutui varovaisesti uusiin,
kauniisiin vaatteisiinsa, sillä sellaisia ei hänellä ollut koskaan
vielä ollut. Varsinkin pyöreähelmaista takkia hänen täytyi koettaa
monta kertaa, ennenkuin tottui siihen. Saadessaan kauluksen kaulaansa
ja neljännen kerran ylleen takin, otti hän esiin pienen peilin. Kun
hän sitte näki omat tyytyväiset kasvonsa tavattoman vaaleitten hiusten
ympäröiminä hymyilevän vastaansa peilistä, juolahti hänen mieleensä,
että tämäkin varmaan on turhamaisuutta. Niin, mutta siistin ja puhtaan
ihmisen toki täytyy olla, sanoi hän taas vastaan, siirtäessään kasvot
pois peilistä, ikäänkuin olisi ollut synti katsoa peiliin. -- Kyllä,
mutta se asia teki, ettei hän enään ollut ihan yhtä tyytyväinen. -- Ei
mutta -- toki Jumala mahtaa siitä pitää, että ihminen tahtoo olla
siistin näköinen. -- Mahdollista kyllä, mutta varmaan Hän pitäisi
siitä vielä enemmän, jos olisit siisti ilman että itse kiinnität
siihen niin paljon huomiota. -- Se on totta, mutta se johtuu siitä,
että kaikki on niin uutta. Niin, mutta vieraannuthan sinä siitä
vähitellen. Hän tapasi itsensä pitämästä tällaisia itsetutkistelun
keskusteluja milloin tästä asiasta, milloin toisesta, jottei synti
pääsisi tahrimaan tätä päivää; mutta hän tiesi myöskin, että siihen
vaadittiin enemmän.
Kun hän tuli alhaalle, istuivat vanhemmat täysissä tamineissaan häntä
odottamassa ruualle. Hän ojensi heille kätensä, kiitti vaatteista ja
sai vastaukseksi: "ei kestä". He istuutuivat pöytään, lukivat hiljaa
ruokarukouksensa ja rupesivat syömään. Äiti korjasi pöydän ja toi
sisään eväsvakan. Isä pani takin ylleen, äiti köytti kiinni huivinsa,
he ottivat virsikirjansa, panivat ovet lukkoon ja läksivät menemään.
Niin pian kuin he olivat päässeet ylätielle, rupesi kirkkoväkeä, sekä
ajaen että jalan, tulemaan vastaan; tuontuostakin oli joukossa
rippilapsia ja jossakin seurassa harmaapäisiä isovanhempia, jotka
vielä tämän ainoan kerran olivat lähteneet mukaan.
Oli auringoton syyspäivä, sellainen, jommoisia on ilmanmuutosten
edellä. Pilvet ajautuivat kokoon ja hajaantuivat, toisinaan tuli
suuresta pilvimöhkäleestä kaksikymmentä pienempää, jotka läksivät
kiitämään ja viemään rajuilmaviestiä; mutta alhaalla maan päällä oli
vielä hiljaista, lehdet riippuivat kuolleina eivätkä edes värähtäneet,
ilma oli hiukan hikevää; ihmiset olivat ottaneet mukaansa
päällysvaatteet, mutteivät käyttäneet niitä. Tavattoman suuri
ihmisjoukko oli kerääntynyt kirkolle, joka oli vapaalla paikalla;
mutta rippilapset menivät heti kirkkoon, asettuakseen paikoilleen
ennenkuin jumalanpalvelus alkoi. Samassa tuli koulumestari, yllä
siniset vaatteet, takki ja polvihousut, korkeat saappaat, kankea
kaulaliina ja piippu pistäen esiin takataskusta; hän nyökytti päätään,
hymyili, taputti tuota olalle, huomautti tälle parilla sanalla, että
pitää vastata lujalla, selvällä äänellä, ja ehti tätä tehdessään
köyhäinlaatikolle, jonka luona Öyvind seisoi vastaamassa kaikkiin
Hannu ystävänsä kysymyksiin matkasta.
-- Hyvää päivää, Öyvind -- ja niin hienona! hän kävi kiinni hänen
takkinsa kaulukseen, ikäänkuin olisi halunnut puhua hänen kanssaan; --
kuule, minä uskon sinusta kaikkea hyvää. Nyt minä olen puhunut papin
kanssa; sinä saat pitää paikkasi; mene seisomaan ensimäiselle sijalle
ja vastaa selvästi!
Öyvind katsoi häneen ihmeissään, koulumestari nyökytti päätään, poika
kulki muutamia askelia, pysähtyi, kulki taasen muutamia askelia ja
pysähtyi; on se niin, että hän on puhunut papille minusta! ja poika
läksi kiireesti menemään.
-- Sinähän kuulut kumminkin olevan numero yksi, kuiskaa joku hänelle.
-- Kyllä, vastasi Öyvind hiljaa eikä taaskaan tietänyt, oikeinko
uskaltaisi.
Lapset seisoivat paikoillaan, pappi oli tullut, soitettiin yhteen ja
kansa tulvi kirkkoon. Silloin näki Öyvind Marit Hejdelän seisomassa
vastapäätään; Maritkin katsoi häneen, mutta paikan pyhyys pidätti
heitä niin, etteivät he uskaltaneet tervehtiä. Öyvind näki vain, että
tyttö oli hohtavan kaunis ja että hänen hiuksensa olivat paljaina,
enempää ei hän nähnyt, Öyvind, joka yli puoli vuotta oli rakentanut
suuria suunnitelmia, kuinka seisoo vastapäätä häntä, unohti kun niiksi
tuli, sekä paikkansa että hänet, jopa senkin, että joskus oli näitä
kaikkia ajatellut.
Toimituksen loputtua tulivat sukulaiset ja tuttavat esiintuomaan
onnentoivotuksiaan, senjälkeen tulivat hänen toverinsa sanomaan
hyvästi, koska olivat kuulleet hänen lähtevän matkalle seuraavana
päivänä; sitte tuli niitä lapsukaisia, joitten kanssa hän oli
lasketellut kelkkamäessä ja joita hän oli auttanut koulussa ja miltei
siinä hiukan vetisteltiin. Vihdoin tuli koulumestari, ojensi ääneti
kätensä hänelle ja vanhemmille ja antoi lähtömerkin; hän aikoi tulla
heidän mukaansa. Nämä neljä olivat taas yhdessä ja viimeinen ilta oli
käsissä. Monet sanoivat hyvästi vielä tiellä ja toivottivat hänelle
onnea, mutta keskenään eivät he puhelleet ennenkuin olivat kotona.
Koulumestari koetti pitää heitä reippaalla mielellä. Olihan se
luonnollista, että nuo kolme surivat kahden vuoden eroa, kun eivät
tähän asti olleet koskaan olleet erossa päivääkään; mutta kukaan ei
tahtonut sitä näyttää. Jota kauvemma ilta kului, sitä enemmän Öyvindin
mieltä rupesi ahdistamaan, hänen täytyi lähteä ulos, hiukan
rauhoittumaan.
Oli puolipimeä, ilmassa suhisi oudosti, hän jäi seisomaan
porraskivelle ja katseli ylöspäin. Silloin kuuli hän vuorenrinteeltä
nimeään lausuttavan, ihan hiljaa -- eikä hän voinut erehtyä, sillä se
toistettiin kahteen kertaan. Hän katsahti sinne ja huomasi naisen
olevan kyykyllään puiden välissä ja katsovan alas.
-- Kuka siellä on? kysyi hän.
-- Minä kuulin, että sinä lähdet matkalle, sanoi nainen hiljaa. --
Täytyihän minun tulla sanomaan sinulle hyvästi, kun et sinä tahtonut
tulla minun luokseni.
-- Hyvänen aika, sinäkö siellä olet, Marit? Minä tulen sinne luoksesi.
-- Ei, älä tule; minä olen odottanut niin kauvan ja minä saan odottaa
vielä kauvemmin; ei kukaan tiedä missä minä olen ja minun täytyy
rientää kotiin.
-- Olit kiltti, kun tulit, sanoi Öyvind.
-- En minä voinut kestää että sinä lähtisit sillä lailla; mehän olemme
tunteneet toisemme lapsesta asti.
-- Niin olemme.
-- Ja nyt emme ole puhuneet keskenämme puoleen vuoteen.
-- Emme ole.
-- Ja me erosimme silloin niin kummallisesti.
-- Niin; -- enköhän minä tule sinne sinun luoksesi.
-- Ei, älä tule! Mutta sano minulle: ethän ole minulle pahoillasi?
-- Hyvänen aika, kuinka sinä sellaista luulet?
-- Hyvästi sitte, Öyvind, ja kiitos kaikista yhteisistä hetkistä.
-- Ei, Marit!
-- Kyllä minun nyt täytyy mennä; kaipaavat minua.
-- Marit, Marit!
-- Ei, minä en enään uskalla viipyä, Öyvind. Hyvästi!
-- Hyvästi!
Senjälkeen kulki Öyvind kuin unessa ja vastasi jostakin kaukaa, kun
häntä puhuteltiin; he laskivat sen matkan syyksi, kuten odottaa sopi
ja matka täyttikin hänen mielensä kokonaan sinä hetkenä, jolloin
koulumestari illalla otti jäähyväiset ja pisti hänen käteensä jotakin,
jonka hän sitte huomasi olevan viiden taalarin setelin. Mutta
maatapannessaan ei hän ajatellut matkaa, vaan niitä sanoja, jotka
olivat kaikuneet alas vuorenrinteeltä ja nousseet ylös. Lapsena ei
Marit saanut tulla vuorenrinteelle siksi, että isoisä pelkäsi hänen
putoavan alas. Entä jos hän sittenkin tulee alas!