KUUDES LUKU.

Puoli vuotta myöhemmin, syksyllä nimittäin (rippilapsia piti silloin

päästettämän), istuivat emäseurakunnan rippilapset papin arkihuoneessa

tutkittavina; heidän joukossaan Öyvind Pladsen ja Marit Hejdelä. Marit

oli juuri tullut kuulostelusta, saanut kauniin kirjan ja paljon

kiitosta; hän nauroi ja jutteli ystävättäriensä kanssa ja katsahteli

silloin tällöin poikien parveen. Marit oli täysikasvanut tyttö, kevyt

ja vapaa käytöksessään ja sekä tytöt että pojat tiesivät paikkakunnan

huomatuimman nuorenmiehen, Janne Hatlenin, kosivan häntä; hän saattoi

syystä olla iloinen, hän. Ovensuussa seisoi muutamia tyttöjä ja

poikia, joita ei oltu hyväksytty; he itkivät, Maritin ja hänen

ystävättäriensä nauraessa; heidän joukossaan oli pieni poika, jolla

oli jalassa isän saappaat ja kaulassa äidin kirkkosilkki.

-- Voi Jumala, Jumala, hytki hän, -- minä en uskalla mennä kotiin.

Ne lapset, jotka eivät vielä olleet käyneet tutkittavina, valtasi

myötätuntoisuus; syntyi yleinen äänettömyys. Pelko nousi kurkkuun ja

silmiin, he eivät saattaneet nähdä eivätkä niellä ja kaiken aikaa

tuntui kuitenkin nielemisen tarve. Joku poika istui laskemassa mitä

osasi, ja vaikka hän muutamia tunteja sitte oli luullut osaavansa

kaikki, huomasi hän nyt, ettei osannut mitään, ei edes lukea sisältä.

Toinen pani kokoon syntiluetteloaan siitä asti kun oli niin suuri että

osasi muistaa, tähän hetkeen asti, ja hän huomasi, ettei se ollut

ensinkään ihmeellistä, jos Jumala hänet hylkäisi. Kolmas pani merkille

kaikkia ulkonaisia asioita: jollei kello, joka juuri oli

lyömäisillään, lyö ennenkuin hän laskee kahteenkymmeneen, niin hänet

hyväksytään; jos se, joka kävelee etehisessä, on renki Lauri, niin

hänet hyväksytään; jos se suuri sadepisara, joka tulee alas ruutua,

pääsee listaan asti, niin hänet hyväksytään. Viimeiseksi ja

ratkaisevaksi kokeeksi hän määräsi sen, että jos hän saa oikean

jalkansa kierretyksi vasemman ympärille, ja se oli hänelle ihan

mahdotonta. Neljäs tiesi, että jos häneltä vaan kysytään Joosepista

piplian historiassa tai kasteesta katkismuksessa tai Saulista, tai

huoneentaulusta, tai Jeesuksesta, tai käskyjä, tai -- hän tutki

paraillaan näitä asioita, kun hänet huudettiin sisään. Viides oli

ihmeellisesti ruvennut pitämään vuorisaarnasta; hän oli nähnyt unta

vuorisaarnasta ja hän oli varma, että häneltä kysytään vuorisaarnaa ja

lasketteli vuorisaarnaa ulkoa itsekseen; hänen täytyi lähteä ulos

nurkan taa lukemaan vuorisaarnaa -- kun hänet kutsuttiin sisään ja

häneltä ruvettiin kuulostamaan suuria ja pieniä profeettoja. Kuudes

ajatteli pappia, joka oli niin hyvä mies ja tunsi niin hyvin hänen

isänsä, ajatteli myöskin koulumestaria, jolla oli niin lempeät kasvot,

ja Jumalaa, joka oli niin laupias ja joka oli auttanut niin monta

ihmistä, sekä Jaakoppia että Jooseppia, ja sitte hän ajatteli äitiä ja

siskoja, jotka paraillaan kotona rukoilevat hänen puolestaan; varmaan

se auttaa. Seitsemäs tinkieli pois kaikesta, miksi oli aikonut päästä

tässä maailmassa. Kerran hän oli aikonut yletä kuninkaaksi, toisen

kerran kenraaliksi tai papiksi; nyt olivat ne ajat olleet ja menneet;

mutta siihen asti kun hän tänne tuli, oli hän aikonut mennä merille ja

ruveta kapteeniksi, ehkäpä merirosvoksi ja hankkia hirmuiset

rikkaudet; nyt hän ensiksikin tinki pois rikkauden, sitte merirosvon,

sitte kapteenin ja perämiehen ja pysähtyi merimieheen, korkeintain

merisotamieheen; olihan mahdollista, ettei hän ensinkään menisikään

merille, vaan jäisi tekemään työtä isänsä talolla. Kahdeksas luotti

onneensa enemmän, ei hänkään sentään ollut varma asiastaan; sillä

osaavinkaan ei ollut varma. Hän ajatteli rippivaatteitaan, että mitä

niillä tehdään, jollei häntä hyväksytäkään. Mutta jos hänet

hyväksytään, niin hän pääsee kaupunkiin ja saa verkavaatteet ja palaa

taas kotiin ja tanssii jouluna niin että kaikkien poikien käy kateeksi

ja tytöt ihmettelevät. Yhdeksäs teki toisellaisia laskuja. Hän

järjesti jonkinlaisen vastakirjan Jumalan kanssa ja teki toisen puolen

tulopuoleksi: jos Hän antaa hyväksyä minut; ja toisen menopuoleksi:

niin en koskaan enään valehtele enkä lörpöttele, vaan käyn aina

kirkossa, annan tyttöjen olla rauhassa ja totutan itseni pois

kiroilemisesta. Mutta kymmenes ajatteli, että kun Olli Hansen

hyväksyttiin viime vuonna, niin on kovin väärin, jollei häntä

hyväksytä tänä vuonna, hän kun aina on osannut paremmin koulussa ja

joka sitäpaitsi on parempien ihmisten lapsia. Hänen vieressään istui

yhdestoista, joka kantoi mielessään mitä hirvittävimpiä kostontuumia

sen tapauksen varalta, ettei häntä hyväksyttäisi, kuinka hän polttaa

poroksi koulun, tai karkaa paikkakunnalta ja palaa papin ja koko

koulun johtokunnan jyrisevänä tuomarina, mutta on lopulta

ylevämielinen ja antaa armoa oikeuden asemasta. Aluksi aikoi hän mennä

palvelukseen naapuriseurakunnan papille ja olla siellä ensi vuonna

ensimäisenä ja vastata niin, että koko kirkko ihmettelisi. Mutta

kahdestoista istui itsekseen kellon alla, molemmat kädet taskuissa ja

silmäili surumielisenä seurakuntaa. Ei kukaan täällä tietänyt mitä

taakkaa hän kantoi ja missä vastuunalaisuudessa hän oli. Kotona oli

yksi, joka sen tiesi, sillä hän oli kihloissa. Suuri, pitkäkoipinen

hämähäkki kulki permannon poikki ja likeni hänen jalkaansa; hänen oli

tapana polkea murskaksi mokomakin ilkeä elukka, mutta tänään hän

lempeästi nosti jalkaansa, jotta se rauhassa saisi mennä minne tahtoi.

Hänen äänensä oli lauha kuin rukous, hänen silmänsä lausuivat

lakkaamatta, että kaikki ihmiset ovat hyviä, hänen kätensä teki nöyrän

liikkeen ulos taskusta ja siirtyi tukkaan silittämään sitä

siloisemmaksi. Kunhan hän vaan pääsisi onnellisesti hiipimään tämän

vaarallisen neulansilmän läpi, niin hän kyllä sitte pitäisi huolta

siitä että miehistyisi, pureskelisi tupakkaa ja julkaisisi

kihlauksensa. Mutta matalalla jakkaralla, jalat allaan ristissä, istui

levoton kolmastoista; hänen pienet, kipinöivät silmänsä kiersivät

sekunnissa kolmeen kertaan koko huoneen ja suuressa, pörröisessä

päässä myllersi kaikkien noiden kahdentoista ajatukset kirjavassa

sekamelskassa, voimakkaimmasta toivosta musertavimpaan epäilykseen,

nöyrimmistä parannuspäätöksistä koko kylää hävittäviin kostontuumiin

asti, ja samaan aikaan oli hän syönyt kaiken irtonaisen lihan oikeasta

peukalostaan, pureskeli paraikaa kynsiään ja heitteli suuria

kappaleita eteensä permannolle.

Öyvind istui ikkunan luona, hän oli jo ollut tutkittavana ja oli

vastannut kaikkeen mitä häneltä kysyttiin; mutta pappi ei ollut

sanonut mitään eikä myöskään koulumestari; yli puoli vuotta hän oli

ajatellut mitä he sanovatkaan, kun kuulevat kuinka hän on tehnyt työtä

ja nyt hän oli hyvin pettynyt ja loukkaantunut. Tuossa istui Marit,

jonka työtä ja tietoja ei voinut verratakaan hänen työhönsä ja

tietoihinsa ja joka oli saanut sekä kehoitusta että palkintoa; hän oli

tehnyt työtä juuri päästäkseen suureksi tytön silmissä ja tyttö

saavutti nauraen sen mihin hän niin suurella kieltäymyksellä oli

pyrkinyt. Tytön nauru ja leikki polttivat hänen sieluaan; hänen vapaa

käytöksensä koski häneen. Hän oli huolellisesti karttanut joutumista

puheisiin hänen kanssansa sen illan perästä; saa kulua vuosia,

ajatteli hän; mutta kun hän näki hänen iloisena ja ylimielisenä

istuvan paikallaan, painosti häntä maahan asti ja kaikki hänen ylpeät

unelmansa riippuivat märkinä lehvinä.

Silloin tällöin koetti hän kuitenkin varistaa alakuloisuutta

mielestään. Kaikki riippui siitä, pääsisikö hän tänään numero yhdeksi,

ja sitä hän odotti. Koulumestarin oli tapana hiukan viipyä papin luona

järjestämässä nuorisoa ja sitte tulla kertomaan heille tuloksia; tosin

ei se ollut lopullinen ratkaisu, mutta se oli vastaiseksi hänen ja

papin keskinäinen sopimus. Keskustelu huoneessa vilkastui

vilkastumistaan senmukaan kuin useampia oli tutkittu ja hyväksytty;

mutta kunnianhimoiset rupesivat nyt huomattavasti eroamaan iloisista;

viimemainitut riensivät niin pian kun olivat saaneet seuraa,

ilmoittamaan vanhemmille onneaan, tai odottivat toisten tähden, jotka

eivät olleet valmiit; ensinmainitut sensijaan kävivät yhä

äänettömämmiksi ja silmät katselivat jännityksessä oveen.

Vihdoin viimein olivat lapset valmiit, viimeisetkin olivat tulleet

huoneeseen ja koulumestari puhui siis nyt papin kanssa, Öyvind

katsahti Maritiin; hän oli yhtä iloinen, mutta istui yhä paikoillaan

-- itsensä vaiko toisten tähden, sitä ei Öyvind tietänyt. Kuinka Marit

oli käynyt kauniiksi; iho oli häikäisevän hieno, Öyvind ei ollut

kenelläkään nähnyt sellaista, nenä oli hiukan pysty, suu hymyili.

Silmät olivat puoliummessa, paitsi kun hän vartavasten katsoi

johonkin, mutta katse tulikin silloin odottamattomalla voimalla -- ja

ikäänkuin hän itse olisi tahtonut lisätä, ettei hän katseellaan mitään

tarkoita, hymähti hän samassa. Hiukset olivat pikemmin tummat kuin

vaaleat, mutta käherät ja jaetut kahden puolen; yhdessä puoleksi

ummistettujen silmien kanssa vaikuttivat ne, että kasvoihin tuli

jotakin salaperäistä, josta ei koskaan oikein saanut selvää.

Mahdotonta oli varmuudella tietää ketä hän silmillään haki, kun istui

itsekseen muiden joukossa; eikä sitäkään mitä hän oikeastaan ajatteli

kun kääntyi jonkun puoleen puhumaan; sillä hän ikäänkuin paikalla otti

takaisin mitä juuri oli antanut. Tämän kaiken alla piilee kai Janne

Hatlen, ajatteli Öyvind, mutta katseli silti lakkaamatta tyttöä.

Jo tuli koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja hääräsi hänen

ympärillään.

-- Minkä numeron minä saan?

-- Entä minä?

-- Entä minä, minä?

-- Hiljaa, ylenannetut lapset, ei saa olla vallaton nyt! -- Olkaa

kilttejä, lapset, niin saatte kuulla!... Hän katseli hitaasti

ympärilleen. -- Sinä olet numero kaksi, sanoi hän pienelle,

sinisilmäiselle pojalle, joka rukoilevin silmin katsoi häneen, ja

poika lippasi sen tiensä joukosta. -- Sinä olet numero kolme...! hän

läjäytti reipasta, punatukkaista poikaa, joka nyki häntä

takinliepeestä; -- sinä olet numero viisi, sinä numero kahdeksan...

j.n.e. Hänen silmänsä sattuivat Maritiin. -- Sinä olet numero yksi

tytöistä... Marit lensi polttavan punaiseksi kasvoiltaan ja

kaulaltaan, mutta koetti hymyillä. -- Sinä, numero kaksitoista, olet

ollut laiska veitikka ja aika hulivili; sinä numero yksitoista -- ei

parempaa voinut odottaa, poikaseni; sinun, numero kolmetoista, täytyy

lukea aika lailla ja tulla kuulosteluun, muuten sinun käy hullusti!

Öyvind ei enään jaksanut kestää kauvemmin. Tosin ei numero yhtä vielä

oltu mainittu, mutta hän seisoi kaiken aikaa niin, että koulumestari

näki hänet.

-- Koulumestari!... Koulumestari ei kuullut; -- koulumestari! -- kolme

kertaa täytyi hänen toistaa sana, ennenkuin koulumestari kuuli ja

katsoi häneen.

-- Numero yhdeksän tai kymmenen, en oikein muista kumpiko, sanoi hän

ja kääntyi toisen puoleen.

-- Kuka sitte on numero yksi? kysyi Hannu, joka oli Öyvindin paras

ystävä.

-- Et sinä, kiharatukka! sanoi koulumestari ja läjähytti

paperikääröllä häntä käteen.

-- Kuka se sitte on? kysyivät useat, -- kuka se on, kuka se on?

-- Se saa sen tietää, joka on numero yksi, vastasi koulumestari

ankarasti; hän ei tahtonut vastata useampiin kysymyksiin. -- Menkää

nyt kauniisti kotiin, lapset, ja kiittäkää Jumalaanne ja tuottakaa

iloa vanhemmillenne. Ja saatte te kiittää vanhaa koulumestariannekin;

olisitte koreasti saaneet kalvaa luita, jollei minua olisi ollut.

He kiittivät häntä ja nauroivat ja läksivät riemuissaan menemään;

sillä tänä hetkenä, jolloin heidän piti päästä vanhempien luo kotiin,

olivat he kaikki iloissaan. Yksi ainoa jäi etsimään kirjojaan, joita

ei tahtonut löytää, ja löydettyään asettui hän paikalleen, ikäänkuin

uudelleen alkaakseen lukea.

Koulumestari meni hänen luokseen.

-- No, Öyvind, etkö sinä lähde muiden kanssa?... Poika ei vastannut.

-- Miksi sinä avaat kirjasi?

-- Tahdon katsoa, missä paikassa tänään olen vastannut väärin.

-- Et sinä ole vastannut väärin.

Öyvind käänsi häneen katseensa, silmät olivat täynnä kyyneliä, hän

katseli häneen rävähtämättä, kyynelten valuessa alas poskia, mutta ei

sanonut sanaakaan. Koulumestari istuutui hänen eteensä.

-- Etkö sinä ole iloissasi nyt kun sinut on hyväksytty?

Suupielissä värähteli, mutta hän ei sanonut mitään.

-- Isäsi ja äitisi tulevat hyvin iloisiksi, sanoi koulumestari ja

katseli häntä.

Öyvind taisteli kauvan ennenkuin sai sanan suustaan, vihdoin kysyi hän

hiljaa ja katkonaisesti:

-- Senkötähden ... että minä ... olen torpanpoika ... minä olen numero

yhdeksän tai kymmenen?

-- Sentähden tietysti, vastasi koulumestari.

-- Mitä minun sitte kannattaa tehdä työtä, sanoi Öyvind soinnuttomalla

äänellä ja lyyhistyi lamaan kaikkien unelmiensa päälle. Äkkiä korotti

hän päätään, nosti oikean kätensä, iski sen kaikin voimin pöytään,

putosi suulleen ja purskahti katkerimpaan itkuun.

Koulumestari antoi hänen itkeä, tyhjentyä oikein pohjia myöten. Kauvan

sitä kesti, mutta koulumestari odotti kunnes itku oli käynyt vähän

lapsellisemmaksi. Silloin otti hän molemmin käsin kiinni hänen

päästään, kohotti sitä ja katsoi itkettyneisiin kasvoihin.

-- Etkö luule, että Jumala nyt on käynyt luonasi? sanoi hän ja painoi

häntä ystävällisesti vastaansa. Öyvind hytki vielä, mutta lyhyemmin;

kyyneleetkin vuosivat levollisemmin, mutta ei hän uskaltanut katsoa

kysyjään eikä liioin vastata. -- Tämä, Öyvind, on ollut ansaittu

palkka. Sinä et ole lukenut rakkaudesta kristinuskoon etkä

vanhempiisi; sinä olet lukenut turhamaisuudesta ... Huoneessa oli

hiljaista kaiken aikaa jolloin ei koulumestari puhunut, Öyvind tunsi

hänen katseensa lepäävän kasvoillaan ja suli ja nöyrtyi sen alla. --

Sellainen viha sydämessäsi et sinä olisi voinut astua antamaan

lupaustasi Jumalalle; olisitko voinut, Öyvind?

-- En, kangersi poika.

-- Ja jos sinä olisit seisonut siinä, sydämessäsi turhamainen ilo

siitä, että olit numero yksi, niin etkö olisi astunut alttarin

juurelle synti sydämessä?

-- Kyllä, kuiskasi poika värisevin huulin.

-- Vieläkö sinä pidät minusta, Öyvind?

-- Kyllä; ja poika nosti ensi kerran katseensa.

-- Sitte minä sanon sinulle, että minä sinun arvosanasi sain

alenemaan; sillä minä niin pidän sinusta, Öyvind... Poika katsoa

vilkutti häneen ja kyyneleet valuivat alas poskia. -- Ethän sinä ole

minulle siitä pahoillasi?

-- En.

Poika katsoi häneen kirkkain silmin, vaikka ääni vielä tuntui

tukahtuneelta.

-- Rakas lapseni, minä olen sinun ystäväsi niin kauvan kuin elän.

Hän odotti kunnes Öyvind sai tavaransa kuntoon ja kokoon kirjansa,

sitte hän lupasi lähteä saattamaan häntä kotiin. He astelivat

hiljalleen kotiin päin, aluksi oli Öyvind ääneti ja taistelua yhä

jatkui, mutta vähitellen hän pääsi voitolle. Hän kävi aivan

vakuutetuksi siitä, että se mikä oli tapahtunut, oli paras mikä häntä

olisi voinut kohdata ja ennenkuin hän pääsi kotiin, oli hänen uskonsa

siihen tullut niin lujaksi, että hän kiitti Jumalaansa, ja sanoi sen

koulumestarillekin.

-- Ja sitte me rupeamme ajattelemaan mitä elämässä voimme saavuttaa,

sanoi koulumestari, -- emmekä aja takaa virvatulia ja numeroita. Mitä

sinä sanot seminaarista?

-- Kyllä minä mielelläni menisin sinne.

-- Tarkoitatko maanviljelyskoulua?

-- Kyllä.

-- Varmaan se onkin paras. Se avaa toisia mahdollisuuksia kuin

koulumestarinpaikkoja.

-- Mutta miten minä sinne pääsen? Minulla on suuri halu, muttei varaa.

-- Ole ahkera ja kelpo poika, niin kyllä keksitään keinot!

Öyvind joutui aivan kiitollisuuden valtaan. Hänen silmänsä rupesivat

loistamaan, hengitys kulki helposti, häneen syttyi tuo ääretön

rakkauden tuli, joka alkaa palaa, kun ihminen saa kokea odottamatonta

hyvyyttä. Koko tulevaisuus saattaa siinä hetkessä näyttää olevan

ainaista kulkua raikkaassa tunturi-ilmassa; se kannattaa kulkijaa

enemmän kuin hän itse kävelee.

Kun he tulivat kotiin, olivat molemmat vanhemmat tuvassa; he olivat

siellä odotelleet, vaikka oli kiire työaika. Koulumestari astui sisään

ensinnä.

-- No? sanoi isä ja laski kädestään virsikirjan, josta hän juuri oli

lukenut "rippilapsen rukousta".

Äiti seisoi lieden ääressä eikä uskaltanut sanoa mitään; hän hymyili,

käsi vapisi; nähtävästi hän odotti jotakin hyvää, vaikkei hän tahtonut

sitä näyttää.

-- Minä tulin vaan mukaan tuomaan teille sitä ilosanomaa, että hän

vastasi kaikkeen mitä häneltä kysyttiin ja että pappi, Öyvindin

mentyä, sanoi, ettei hänellä ole ollut sen parempaa rippilasta.

-- Tosiaanko! sanoi äiti ja joutui kovin mielenliikutuksiin.

-- Sehän oli hyvä, sanoi isä ja rupesi epävarmasti rykimään.

Oli pitkän aikaa ollut äänetöntä, kun äiti hiljaa kysyi:

-- Minkä numeron hän sai?

-- Numero yhdeksän tai kymmenen, sanoi koulumestari tyynesti.

Äiti katsahti isään, isä ensin häneen ja sitte Öyvindiin.

-- Ei se torpanpoika voi odottaa sen enempää, sanoi hän.

Öyvind katsoi isäänsä; kurkkuun yritti jo nousta karvas pala, mutta

hän pakoitti kiireesti ajatuksensa hauskoihin, iloisiin asioihin,

kunnes se meni alas.

-- Taitaa olla parasta, että taas lähden, sanoi koulumestari,

nyökäytti päätään ja kääntyi. Tapansa mukaan saattoivat molemmat

vanhemmat hänet porraskivelle. Siellä pisti koulumestari mällin

poskeensa ja sanoi hymyillen: -- kyllä hänestä tulee numero yksi;

mutta sitä ei pidä sanoa hänelle ennenkuin se päivä tulee.

-- Ei, ei, sanoi isä ja nyökkäsi päätään.

-- Ei, ei, sanoi äiti ja nyökkäsi niinikään päätään; sitte tarttui hän

koulumestarin käteen. -- Kiitoksia teille kaikesta mitä teette hänen

hyväkseen, sanoi hän.

-- Niin, kiitoksia, sanoi isä ja koulumestari läksi, mutta he

seisoivat vielä kauvan ja katselivat hänen jälkeensä.