Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, heräsi hän pitkästä,
virkistävästä unesta ja onnellisesta unennäöstä. Marit oli lekotellut
vuorella ja viskannut lehtiä hänen päälleen, hän oli ottanut ne
vastaan ja viskannut takaisin ylös; lehvät olivat nousseet ja
laskeneet tuhansissa väreissä ja muodoissa; aurinko paistoi ja koko
vuori välkkyi. Herätessään etsi hän sitä kaikkea, katsellen
ympärilleen; samassa muisti hän eilispäivän ja entinen pistävä,
haavoittava tunne rinnassa alkoi taas tuntua. Siitä en ikinä enään
pääse, ajatteli hän ja tunsi olevansa niin veltto, että olisi luullut
koko tulevaisuuden menneen.
-- Nyt sinä olet maannut tarpeeksesi, sanoi äiti, joka kehräsi
vieressä. -- Ylös nyt ja syömään; isäsi on jo metsässä hakkaamassa
puita.
Tämä ääni ikäänkuin auttoi häntä ja hän nousi hiukan rohkeammin. Äiti
varmaan muisteli omaa tanssiaikaansa; sillä hän rallatti rukkinsa
ääressä, pojan pukiessa ylleen ja syödessä; pojan täytyi nousta
pöydästä ja mennä ikkunan luo; entinen raskaus ja haluttomuus
laskeutui taas painamaan häntä, hänen täytyi koota voimansa ja ruveta
ajattelemaan työtä. Sää oli muuttunut, ilma oli käynyt vähän
kylmemmäksi, joten se joka eilen uhkasi tulla alas sateena, tulikin
lumiräntänä. Hän puki ylleen lumisääryksensä, karvalakin,
merimiestakin ja kintaat, sanoi hyvästi ja läksi, kirves olalla.
Lumi lankesi hitaasti, suurina, märkinä laiskoina; hän taivalsi ylös
kelkkamäkeä, poiketakseen vasemmalle metsään; hän ei koskaan, talvella
enempää kuin kesälläkään, ollut kulkenut siitä kelkkamäestä
muistamatta jotakin joka teki mielen iloiseksi ja jota hän ikävöi. Nyt
se oli kuollut, raskas tie, hän kahli märässä lumessa, polvet olivat
kankeat, eilinen tanssi vaiko haluttomuus siihen lienee ollut syypää;
nyt hän tunsi, että kelkkamäkien aika oli mennyt, mennyt sekä tältä
vuodelta että ainaiseksi. Muuta hän ikävöi, siinä astellessaan puiden
välissä, lumen hiljaa langetessa maille; pelästynyt metsäkana kirkaisi
ja lentää lepatti parin sylen päähän; muuten oli kaikki sellaisessa
odotuksessa, ikäänkuin joku sana olisi ollut lausuttava eikä sitä
lausuttu. Mutta mitä hän ikävöi, sitä ei hän itsekään selvästi
tietänyt; ei hän ikävöinyt kotiin eikä poiskaan, ei huvituksiin eikä
työhön; jonnekin korkealle hän ikävöi, jonnekin, joka oli kuin laulua.
Vähitellen muodostui siitä varma toivomus: hän tahtoo keväällä päästä
edes -- ja siinä tilaisuudessa olla numero yksi. Sydän sykki, kun hän
sitä ajatteli ja ennenkuin hän kuuli isän kirveen iskevän vapiseviin
puihin, oli tämä toivomus juurtunut häneen syvemmälle kuin mikään muu,
syntymästä asti. Isä ei tapansa mukaan sanonut hänelle montakaan
sanaa; he hakkasivat molemmat puita ja vetivät ne kasoihin. Välistä
sattuivat he yhteen ja kerran yhteen sattuessa päästi Öyvind raskaasti
suustaan:
-- Torppari saa kokea aika kovaa.
-- Niinkuin kaikki muutkin, sanoi isä, sylki kouraansa ja tarttui
kirveeseen.
Kun puu oli kaatunut ja isä veti sen kasaan, sanoi Öyvind:
-- Jos te olisitte talollinen, niin ette te näin raataisi.
-- Kyllä niitä silloin olisi muita huolia painamassa! ja hän kävi
kiinni molemmin kourin.
Äiti tuli tuomaan heille päivällistä; he istuutuivat. Äiti oli
iloisella mielellä, hän rallatteli ja löi yhteen jalkojaan tanssin
tahtiin.
-- Mitä sinä rupeat tekemään, kun tulet suureksi, Öyvind, sanoi hän
äkkiä.
-- Eihän torpanpojalla ole montakaan tietä, vastasi Öyvind.
-- Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi päästä seminaariin, sanoi
äiti.
-- Pääseekö sinne vapaasti? kysyi Öyvind.
-- Koulukassa maksaa, vastasi isä syödessään.
-- Olisiko sinulla halua? kysyi äiti.
-- Minulla on kyllä halua oppia, mutta ei ruveta koulumestariksi.
He vaikenivat kaikki hetkisen; äiti rallatteli ja katseli eteensä.
Mutta Öyvind meni pois ja asettui istumaan yksikseen.
-- Ei meidän tarvitse lainata koulukassasta, virkkoi äiti pojan
mentyä.
Mies katsoi häneen pitkään.
-- Köyhien ihmisten niinkuin me?
-- Minä en pidä siitä, Tore, että sinä aina olet olevinasi niin köyhä,
kun et kumminkaan ole.
Molemmat vilkaisivat poikaan, kuulisiko hän heidän puheensa. Sitte
katsahti mies terävästi vaimoonsa:
-- Sinä puhut oman järkesi mukaan.
Äiti nauroi.
-- Se on ihan niinkuin emme tahtoisi kiittää Jumalaa siitä, että
meidän on käynyt hyvin, sanoi hän ja tuli vakavaksi.
-- Kai Häntä voi kiittää ilman että vaatteissa on hopeanapit, arveli
isä.
-- Kyllä, mutta ei Häntä silläkään lailla kiitetä, että annetaan
Öyvindin mennä tanssiin sellaisissa tamineissa kuin hän eilen meni.
-- Öyvind on torpan poika.
-- Kyllä hän silti voi olla siistissä vaatteissa, koska kerran meillä
on varaa siihen.
-- Puhu nyt niin että hän itsekin sen kuulee.
-- Ei hän sitä kuule; vaikka kyllä mieleni tekisi, sanoi vaimo ja
katsoi rohkeasti miestään vasten kasvoja.
Mies oli synkän näköinen ja laski lusikan kädestään, ottaakseen
piippunsa.
-- Sellainen kurja torppa kuin meillä on, sanoi hän,
-- Jo minun täytyy sinua nauraa, kun aina puhut siitä torpasta. Mikset
sinä koskaan mainitse myllyjä?
-- Niistä myllyistä sinä aina; et taida kärsiä niiden käyvän.
-- Jumalalle kiitos ja kunnia; käykööt vaan sekä yötä että päivää.
-- Ne ovat nyt seisoneet joulusta asti.
-- Ihmiset eivät toki jauhata joulupäivinä.
-- Kyllä ne jauhattavat, kun vaan on vettä. Mutta sitte kun sinne
Uudelle-virralle tuli mylly, käy täällä huonosti.
-- Koulumestari oli tänään toista mieltä.
-- Minun pitää antaa rahamme vaiteliaamman ihmisen huostaan kuin
koulumestari.
-- Niin, viimeksi kai hänen pitäisi puhua omalle vaimollesi.
Tore ei vastannut tähän, hän oli juuri saanut tulta piippuunsa,
nojautui risuläjää vastaan ja vei katseensa ensin pakoon vaimoaan ja
sitte poikaansa, vihdoin antaakseen sen pysähtyä vanhaan
variksenpesään, joka ränstyneenä riippui männynoksalla.
Öyvind istui itsekseen, tulevaisuus edessään kuni avara, kiiltävä jää,
jota kerrankin lasketti menemään rannalta toiselle. Köyhyys oli tiellä
joka taholla, sen hän tunsi, mutta sentähden hänen ajatuksensa kaikin
voimin koettikin päästä sen ohi. Maritista se tosin ainaiseksi oli
hänet eroittanut, häntä hän katseli jo puoleksi luvatuksi Janne
Hatlenille; mutta hänen mielensä teki lähteä laskettamaan kilpaa sekä
toisen että toisen kanssa niin kauvan kuin elämää kestää. Hän ei enään
kärsi, että häntä tönitään niinkuin eilen, siksi on paras pysyä poissa
kunnes on päässyt eteenpäin ja Jumalan kaikkivaltiaan avulla hän
pääseekin eteenpäin! Tätä hän ajatteli eikä vähääkään epäillyt
onnistumistaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että lukemalla se käy
parhaiten; mihin maaliin se raivaisi tietä, sitä hänen myöhemmin
täytyi ajatella.
Illalla tuli kelkkakeli ja lapset tulivat mäkeen, muttei Öyvind. Hän
istui lukemassa lieden ääressä eikä ehtinyt uhrata silmänräpäystäkään.
Lapset odottivat kauvan, vihdoin kävi joku kärsimättömäksi, tuli ja
pani kasvot ruutua vastaan ja huusi sisään; mutta Öyvind ei ollut
kuulevinaan. Heitä tuli useampia ja tätä toistui ilta illan perästä;
he astelivat tuvan ulkopuolella hyvin hämmästyneinä; mutta hän kääntyi
selin ikkunoihin ja luki, uskollisesti kamppaillen saadakseen
ajatuksiaan pysymään koossa. Myöhemmin hän sai kuulla, ettei Maritkaan
enään tullut mäkeen. Hän luki niin ahkeraan, että isänkin piti myöntää
sen olevan liikaa. Hän kävi vakavaksi; kasvot, jotka olivat olleet
niin pyöreät ja pehmeät, laihtuivat ja tulivat terävämmiksi, silmä
ikäänkuin koveni, hän lauloi vaan harvoin, eikä koskaan leikkinyt.
Aika ei tuntunut riittävän. Kun kiusaus tuli, oli kuin joku olisi
kuiskannut: "sitte, sitte!" ja alituiseen: "sitte!" Lapset juoksivat,
huusivat ja nauroivat hetkisen niinkuin ennen, mutta kun eivät he
saaneet häntä houkutelluksi joukkoonsa iloisuudellaan eikä panemalla
kasvoja ruutua vastaan ja siinä huutamalla, lakkasivat he vähitellen
tulemasta; he löysivät toisia leikkikenttiä ja pian oli mäki tyhjänä.
Mutta koulumestari huomasi pian, ettei Öyvind ollutkaan entinen poika,
joka luki, kun niiksi tuli, ja leikki, koska se oli välttämätöntä. Hän
puhui usein hänen kanssaan, koetti houkutella ja urkkia, mutta hänen
ei enään tahtonut onnistua löytää pojan sydäntä yhtä helposti kuin
entisinä aikoina. Hän puhui asiasta vanhempienkin kanssa ja yhteisen
neuvottelun mukaan tuli hän eräänä pyhäiltana kevättalvella heille ja
sanoi, hetkisen istuttuaan:
-- Tuleppa nyt Öyvind, niin menemme kävelemään. Puhuisin mielelläni
kanssasi.
Öyvind puki takin ylleen ja läksi. He suuntasivat kulkunsa Hejdelän
taloja kohti, puhe luisti hyvästi, muttei koskenut mitään tärkeää;
heidän liketessään taloja, poikkesi koulumestari keskimmäiseen ja kun
he tulivat perille, kuului sieltä huutoja ja naurua.
-- Mitä täällä on? kysyi Öyvind.
-- Tanssit, sanoi koulumestari. -- Emmekö mene sisään?
-- Ei.
-- Etkö sinä, poika, tahdo tansseihin?
-- En, en vielä.
-- Et vielä? Koska sitte?
Poika ei vastannut.
-- Mitä sinä tarkoitat, kun sanot, ettet vielä? ja kun ei poika
vastannut, sanoi koulumestari: -- tule nyt äläkä turhia höpise.
-- Ei, minä en mene!
Hänen vastauksensa oli hyvin tiukka ja hän oli mielenliikutuksissaan.
-- Vai pitää sinun oman koulumestarisi seisoa tässä ja kehoittaa sinua
menemään tanssiin!... Molemmat vaikenivat -- Onko tuolla sisällä joku,
jota sinä pelkäät nähdä?
-- Enhän minä voi tietää keitä siellä on.
-- Mutta _voisiko_ siellä olla joku? -- Öyvind vaikeni. Silloin meni
koulumestari ihan hänen likelleen ja laski kätensä hänen olalleen: --
pelkäätkö sinä nähdä Maritia?... Öyvind katsoi maahan, hengitys kävi
raskaaksi ja lyhyeksi. -- Sano se minulle, Öyvind!... Öyvind vaikeni.
-- Ehkä sinua hävettää tunnustaa se, kun et vielä ole ripillä käynyt;
mutta sano se nyt minulle kumminkin, Öyvind, et sinä sitä kadu...
Öyvind nosti katseensa, muttei saanut sanaa suustaan ja silmä luisti
syrjään. -- Et sinä myöskään viime aikoina ole ollut iloinen; pitääkö
hän muista enemmän kuin sinusta?
Öyvind yhä vaikeni, se hiukan loukkasi koulumestaria ja hän kääntyi
pois; he palasivat takaisin.
Kun he olivat astelleet hyvän matkaa, seisahtui koulumestari
senverran, että Öyvind tuli hänen rinnalleen.
-- Taidat toivoa sitä aikaa, jolloin pääset ripille? sanoi hän.
-- Kyllä.
-- Mitä sinä sitte aiot ruveta tekemään?
-- Minä tahtoisin seminaariin.
-- Ja sitte koulumestariksi?
-- En.
-- Eikö se ole tarpeeksi suuri virka?
Öyvind vaikeni ja he kulkivat taasen hyvän matkaa.
-- Kun olet ollut seminaarissa, niin mitä sinä sitte rupeat tekemään?
-- Sitä en oikein ole ajatellut.
-- Jos sinulla olisi rahaa, niin taitaisit mielelläsi ostaa talon?
-- Kyllä, mutta pitää myllyt.
-- Silloin on parasta, että menet maanviljelyskouluun.
-- Opitaanko siellä yhtä paljon kuin seminaarissa?
-- Ei; mutta opitaan sellaista, josta sitte on hyötyä.
-- Saadaanko sielläkin numeroja?
-- Miksi sinä sitä kysyt?
-- Minä tahtoisin mielelläni olla etevä.
-- Voithan sinä olla etevä ilman numeroja.
He astelivat taasen äänettöminä, kunnes Pladsen tuli näkyviin; tuvasta
tunki valoa, vuori riippui raskaana talvi-illassa, vesi lepäsi
kiiltävän, välkkyvän jään alapuolella, metsä ympäröi hiljaista lahtea,
mutta lumettomana, kuu paistoi ja kuvasti metsää jäähän.
-- Täällä Pladsenilla on kaunista, sanoi koulumestari.
Välistä saattoi Öyvind katsella maailmaa samoin silmin kuin silloin,
kun äiti kertoi satuja, tai sillä mielellä, joka hänellä oli mäkeä
laskiessa; nyt hän katseli sitä niin ja kaikki oli kirkasta ja ylevää.
-- Niin, täällä on kaunista, sanoi hän, mutta huokasi.
-- Tämä torppa on riittänyt isällesi; voisi se riittää sinullekin.
Äskeinen iloinen silmä poistui kuin puhaltamalla. Koulumestari seisoi
vastausta odotellen, mutta sitä ei tullut, ja hän ravisti päätään ja
meni sisään. Hetkisen hän istui torpanväen luona, mutta vaikeni
enemmän kuin puhui ja vaikenemisen tuuli tarttui toisiinkin. Kun hän
sanoi hyvästi, seurasivat sekä mies että vaimo häntä oven taakse; he
tuntuivat molemmat odottavan, että hän sanoisi jotakin ja jäivät
kaikki katselemaan iltaa.
-- Täällä on käynyt niin hiljaiseksi, sanoi vihdoin äiti, -- sitte kun
lapset leikkineen ovat muuttaneet pois.
-- Eikä teilläkään enään ole talossa _lasta_, sanoi koulumestari.
Äiti ymmärsi mitä hän tarkoitti.
-- Öyvind ei viime aikoina ole ollut iloinen, sanoi hän.
-- Ei; se joka on kunnianhimoinen, ei ole iloinen. Ja hän katseli
vanhuksen tyyneydellä Jumalan tyyntä taivasta.