Öyvindin elämästä rippikoulun edelliseen vuoteen asti ei ole
paljonkaan kertomista. Aamuisin hän luki, päivisin teki työtä ja
illoin leikki.
Koska hän oli tavattoman iloinen luonteeltaan, rupesivat likiseudun
nuoret piankin kokoontumaan sinne, missä hän oli. Torpan editse kulki
pitkin vuorensyrjää toisella puolen metsä, alas vuonolle, toisella
puolen suuri mäki, kuten ennenkin on kerrottu, ja koko talven olivat
paikkakunnan nuoret aina illoin, sekä kauniilla ilmalla että pyhäisin
täällä kelkkamäessä, Öyvind oli oikein mestarina, hänellä oli kaksi
kelkkaa, "Nopsa" ja "Juoksija"; viimemainitun hän lainasi suuremmille
joukoille, ensimäistä hän itse ohjasi ja Marit oli sylissä.
Aamulla herätessään Öyvind niihin aikoihin ensi työkseen katsoi ulos,
oliko kaunis ilma ja jos hän näki, että pensaat tällä puolen lahtea
olivat harmaassa sumussa, tai kuuli, että räystäät tippuivat, niin oli
pukeutuminen niin hidasta, ettei olisi luullut sinä päivänä työtä
olevankaan. Mutta jos hän esimerkiksi sunnuntaiaamuna heräsi
helisevällä pakkasella ja kirkkaalla ilmalla, sai panna ylleen parhaat
vaatteet, eikä ollut muuta työtä kuin aamupäivällä läksynluku tai
kirkkoonmeno ja koko iltapäivä ja ilta oli vapaana -- niin hei vaan!
silloin oli poika tuossa tuokiossa ylhäällä, sai vaatteet päälleen
kuin tulipalolla eikä tahtonut jaksaa syödä ensinkään. Niin pian kuin
iltapäivä joutui ja ensimäinen poika suksillaan, heiluttaen
suksisauvaa päänsä päällä ja huutaen niin että harjanteet vesien
ympärillä kaikuivat, tulla viilätti tien syrjää, ja samassa tuli
toinen poika kelkalla tietä myöten ja vielä kolmas ja neljäs --
silloin Öyvind lippaamaan "Nopsineen", hän juoksi koko mäen ja
pysähtyi viimeksitulleiden joukkoon, päästäen ilmoille pitkän,
voimakkaan huudon, joka mennä helisti pitkin lahtea, harjanteelta
harjanteelle ja hukkui vasta kauvas.
Silloin hän mielellään kääntyi katsomaan, oliko Marit tullut; mutta
kun hän vaan oli mukana mäessä, ei hän hänestä välittänyt sen enempää.
Mutta sitte tuli se joulu, jolloin sekä poika että tyttö olivat
seitsemännellätoista vuodellaan ja molempien keväällä piti päästä
ripille. Neljäntenä joulupäivänä oli suuret pidot Hejdelän ylätalossa
Maritin isovanhempien luona, jotka olivat hänet kasvattaneet. He
olivat jo kolmatta vuotta luvanneet hänelle näitä pitoja ja nyt heidän
vihdoin täytyi pitää ne. Niihin kutsuttiin Öyvind.
Oli puolipilvinen, lauha ilta, tähtiä ei näkynyt ja seuraavana päivänä
varmaan tulisi satamaan. Unelias tuuli nuoli lunta, joka siellä täällä
oli siirtynyt syrjään Hejdelän valkoisilta kanervikkokankailta, siellä
täällä taas kasaantunut nietoksiin. Lumettomilla paikoilla pitkin
tietä oli jäätä ja se erottautui sinisenä lumen ja paljaan maan seasta
ja hohti silmään niin kauvas kuin näki. Pitkin tuntureja oli kulkenut
lumivyöryjä; ne olivat jättäneet pimeän, tyhjän jäljen, mutta molemmin
puolin niiden sijaa oli valoisa lumipeite, paitsi missä koivikko
tiheänä piti pimeää. Vettä ei näkynyt, mutta puolialastomat kankaat ja
suot ulottuivat raskaina ja repaleisina tunturien juurelle asti. Talot
lepäsivät mustanpuhuvina ryhminä keskellä tasankoa. Talvi-illan
pimeässä näyttivät ne mustilta möhkäleiltä, joista viilsi valoa
maille, milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Tuikkeesta
näkyi, että sisällä oli kiire. Nuorisoa, sekä varttuneempaa että
puolikasvuista, kokoontui eri haaroilta. Harvat kulkivat tietä myöten
ja siirtyivät joka tapauksessa tieltä, kun tulivat likemmä taloja,
hiipien perille mikä navetan takaa, mikä aitan ohi; toiset hyppivät
kauvan ladon takana ja huusivat kuin ketut, toiset vastasivat kaukaa
kuin kissat; joku seisoi kodan takana ja haukkui kuin vanha, vihainen
koira, jolta jänne on katkennut, kunnes nousi yleinen takaa-ajo. Tytöt
tulivat suurissa joukoissa, mukanaan muutamia -- tavallisesti pieniä
-- poikia, jotka kaiken aikaa tappelivat heidän ympärillään,
näyttääkseen miehiltä. Jos tyttöjoukon tullessa taloon joku isoista
pojista sattui heidät näkemään, erosivat tytöt paikalla, karkasivat
etehisiin tai puutarhaan ja olivat sieltä vedättävät esiin yksitellen.
Toiset ujostelivat niin perinpohjaisesti, että piti lähettää sana
Maritille, ja hän tuli sitte houkuttelemaan heidät sisään. Joskus tuli
joku, joka ei oikeastaan ollut käsketty ja jonka tarkoitus ei
ensinkään ollut mennä sisään, vaan hiukan katsella vain, kunnes hän
heltyi tanssimaan yhden ainoan tanssin. Ne joista Marit erityisesti
piti, pyysi hän itse isäntäväen luo, pieneen kamariin, missä vanha
äijä tupakoi ja muori puuhaili. Heitä kestitettiin ja heille puheltiin
ystävällisesti, Öyvind ei ollut heitä ja se tuntui hänestä oudolta.
Paikkakunnan hyvä pelimanni ei voinut saapua ennenkuin myöhemmin,
joten heidän siihen asti täytyi tyytyä vanhaan torppariin, jota
sanottiin Harmaaksi Nuutiksi. Hän osasi neljä tanssia, nimittäin kaksi
hyppytanssia, hallingin ja vanhan, niinsanotun Napoleonin valssin;
mutta vähin erin oli hänen täytynyt tehdä hallingista saksanpolkka,
nimittäin muuttamalla tahtia, ja toisesta hyppytanssista oli samalla
tavalla täytynyt tulla polkkamasurkka. Nyt hän rupesi soittamaan ja
tanssi alkoi. Öyvind ei heti uskaltanut mennä mukaan, sillä siellä oli
niin paljon täysikasvuisia; mutta pian lyöttäytyivät puolikasvuiset
yhteen, tuuppautuivat esiin, joivat hiukan väkevää olutta avuksi ja
silloin joutui Öyvindkin permannolle; pirtissä tuli kuuma, ilo ja olut
nousivat päähän. Marit oli sinä iltana eninten permannolla, nähtävästi
sentähden, että kutsut olivat hänen isovanhempiensa luona ja sentähden
Öyvindkin usein tuli katsoneeksi hänen mutkiinsa; mutta hän oli aina
tanssimassa jonkun toisen kanssa. Hänen teki hänenkin mieli tanssia
hänen kanssaan ja sentähden jäi hän istumaan yhden tanssin ajaksi,
heti voidakseen juosta hänen luokseen, kun hän lopetti. Ja hän
juoksikin, mutta pitkä, tummanverinen, tuuheatukkainen mies asettui
hänen eteensä.
-- Pois kakara! huusi hän ja tönäisi Öyvindiä niin, että hän oli
menemäisillään nurin Maritin päälle.
Sellaista ei hänelle vielä ikinä ollut tapahtunut, ei häntä vielä
kukaan ollut haukkunut "kakaraksi", kun hänen oli tehnyt mieli olla
mukana; hän lensi polttavan punaiseksi, mutta ei sanonut mitään ja
vetäytyi pois sinne, missä uusi pelimanni juuri istui soittamassa
alkusäveliä. Ihmisjoukko oli hiljaa, kaikki odottivat voimakkaita ensi
ääniä, nyt kun "hän itse" oli soittamassa; hän koetteli ja viritteli,
sitä kesti hyvän aikaa, mutta vihdoin rupesi hän laskettamaan
hyppyriä, pojat hihkaisivat ja heittäytyivät parittain joukkoon.
Öyvind katselee Maritia, joka tanssii tuuheatukkaisen miehen kanssa;
hän hymyili miehen olan yli niin että valkeat hampaat näkyivät ja
Öyvind tunsi ensi kerran eläissään kummaa, tuikeaa tuskaa rinnassaan.
Hän katseli katselemistaan tyttöä, mutta vaikka hän olisi kuinka
katsellut, tuntui hänestä, että Marit on ihan täysikasvuinen; eihän se
ole mahdollista, sillä vielähän hän on mukana kelkkamäessä. Mutta
täysikasvanut hän kumminkin oli ja tanssin loputtua vetäisi
tuuheatukkainen mies hänet syliinsä; hän kyllä riuhtaisihe irti, mutta
jäi kuitenkin hänen viereensä istumaan.
Öyvind katseli miestä; hänellä oli hienot siniset verkavaatteet,
sinikirjava paita ja silkkiliinanen; kasvot olivat pienet, silmät
vilkkaat ja siniset, suu uhkamielinen ja hymyssä; hän oli kaunis.
Öyvind katseli häntä katselemistaan ja rupesi vihdoin katselemaan
itseäänkin; hän oli jouluksi saanut uudet housut ja ollut niistä hyvin
iloissaan, mutta nyt hän huomasi, että ne olivat vaan harmaata sarkaa;
takki oli samaa maata, mutta vanha ja tummunut, liivit ruudullisesta
puolivillaisesta kankaasta, nekin vanhat ja niissä kaksi kiiltävää ja
yksi musta nappi. Hän katseli ympärilleen ja näytti siltä, että harvat
ovat niin huonoissa vaatteissa kuin hän. Maritin yllä oli liivihame
hienosta kankaasta, kaulaliinassa solki ja kädessä kokoonkääritty
silkkinenäliina. Takaraivolla oli hänellä pieni musta silkkimyssy,
joka suurin, raidallisin silkkinauhoin oli kiinnitetty leuvan alle.
Hän oli punainen ja valkoinen ja hymyili, mies puhui hänen kanssaan ja
hymyili; ruvettiin taasen soittamaan ja he yrittivät taasen tanssiin.
Muuan toveri tuli istumaan Öyvindin viereen.
-- Mikset tanssi, Öyvind? sanoi hän ystävällisesti.
-- Enhän minä, vastasi Öyvind; -- enhän minä ole sen näköinen.
-- Sen näköinen? kysyi toveri.
Mutta päästäkseen siitä keskustelusta sanoi Öyvind:
-- Kuka se on tuo mies sinisissä verkavaatteissa, joka tanssii Maritin
kanssa?
-- Se on Janne Hatlen, hän on kauvan ollut maanviljelyskoulussa ja
ottaa nyt talon haltuunsa.
Samassa istuutuivat Marit ja Janne.
-- Kuka se on tuo vaaleatukkainen poika, joka istuu tuolla pelimannin
luona ja mulkoilee minuun? kysyi Janne.
Silloin hymyili Marit vastaan ja sanoi:
-- Se on Pladsenin torpan poika.
Öyvind oli aina tietänyt olevansa torpan poika; mutta vasta nyt hän
sen tunsi. Hän tunsi ruumiinsa käyvän ikäänkuin niin pieneksi ja
lyhyemmäksi kaikkia muita; pysyäkseen rohkealla mielin, koetti hän
ajatella kaikkea mikä tähän asti oli tuottanut hänelle iloa ja
ylpeyttä, alkaen kelkkamäestä yksityisiin sanoihin asti. Mutta kun hän
tuli muistelleeksi isäänsä ja äitiään, jotka nyt istuivat kotona ja
luulivat hänen olevan hyvällä mielin, niin hän tuskin sai pidätetyksi
kyyneleensä. Kaikki hänen ympärillään nauroivat ja ilvehtivät, viulu
vinkui suoraan hänen korvaansa, oli sellainen hetki, jolloin hän luuli
näkevänsä jonkun mustan nousevan silmiinsä, mutta sitte hän muisti
koulun ja kaikki toverit ja koulumestarin, joka taputti häntä, ja
papin, joka viime tutkinnossa oli antanut hänelle kirjan ja sanonut,
että hän on reipas poika; isä oli itse kuunnellut sitä ja hymyillyt.
"Ole nyt kiltti, Öyvind", oli koulumestari sanovinaan hänelle ja
ottavinaan hänet syliinsä, niinkuin ennen, kun hän oli pieni. "Herra
Jumala, tämä on kaikki niin vähän arvoista ja pohjaltaan ovat kaikki
ihmiset hyvät; näyttää vaan siltä kuin he eivät olisi. Me kaksi,
Öyvind, me kehitymme yhtä kyvykkäiksi kuin Janne Hatlen; sinä saat
sinäkin hyvät vaatteet ja tanssitat Maritia valoisassa pirtissä; sadat
ihmiset nauravat ja puhelevat keskenään, siellä on sulhanen ja morsian
ja pappi, ja minä seison kuorissa ja hymyilen sinulle... Ja äiti
talossa, ja suuri talo, kaksikymmentä lehmää, kolme hevosta ja
Marit... Marit on hyvä kuten koulussa..."
Tanssi taukosi, Öyvind näki Maritin edessään penkillä ja Jannen hänen
rinnallaan, kasvot ihan hänen kasvojensa vieressä; suuri, pistävä
tuska nousi taasen rintaan ja tuntui siltä kuin hän itse olisi puhunut
itselleen: se on totta, minä olen sairas.
Samassa nousi Marit ja suuntasi askeleensa suoraan häntä kohti. Hän
painui hänen puoleensa.
-- Älä sinä istu ja tuijota minuun, sanoi hän; -- etkö sinä näe, että
ihmiset panevat sen merkille; tanssi nyt jonkun kanssa.
Öyvind ei vastannut, vaan katseli yhä Maritiin eikä voinut sille
mitään, että silmät tulivat täyteen kyyneliä. Tyttö oli jo
menemäisillään, kun näki sen ja pysähtyi; hän kävi äkkiä ihan
punaiseksi, kääntyi ja palasi paikoilleen; mutta siellä hän taas
kääntyi ja meni istumaan toiseen paikkaan. Janne meni heti perässä.
Öyvind nousi penkiltä, meni muun väen joukossa ulos pihamaalle,
istuutui porstuaan eikä käsittänyt mitä hänellä oli siellä tekemistä,
nousi sitte, mutta istuutui taas, sillä saattoihan hän yhtä hyvin
istua siellä kuin muualla. Kotiin ei hän huolinut mennä eikä liioin
takaisin sisään; kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänen oli mahdoton
koota ajatuksiaan käsittämään mitä oli tapahtunut; hän ei tahtonut
sitä ajatella; eteenpäin ei hän myöskään tahtonut ajatella, sillä
siellä ei ollut mitään mitä hän ikävöi.
Mutta mitä minä ajattelenkaan? kysyi hän puoliääneen itseltään ja kun
hän oli kuullut oman äänensä, ajatteli hän: puhua sinä vielä osaat,
osaatkohan sinä nauraa? Ja hän koetti: osasihan hän nauraa ja hän
nauroi, ääneen, vielä kovemmin ja samassa hänestä tuntui niin
hullunkuriselta, että hän istuu siinä nauramassa ypö yksinään! -- ja
nauroi. Mutta Hannu, sama toveri, joka oli istunut hänen vieressään,
tuli ulos hänen perässään.
-- Jumalan tähden, mitä sinä naurat? kysyi hän ja seisahtui porstuan
eteen.
Silloin lakkasi Öyvind nauramasta. Hannu jäi seisomaan, ikäänkuin hän
olisi odottanut mitä vielä tapahtuu; Öyvind nousi, katseli varovasti
ympärilleen ja sanoi hiljaa:
-- Nyt minä sanon sinulle, Hannu, miksi minä ennen olen ollut niin
iloinen; sentähden, etten oikein paljon ole pitänyt kenestäkään; mutta
siitä päivästä lähtien, jolloin me oikein pidämme jostakin ihmisestä,
emme enään ole iloisia.
Ja hän purskahti itkuun.
-- Öyvind! kuului kuiskaus pihalta; -- Öyvind!
Poika pysähtyi kuuntelemaan.
-- Öyvind! kuului vielä kerran hiukan kovemmin.
Mahtoi olla se, jota Öyvind ajatteli.
-- Mitä? vastasi hän, niinikään kuiskaten, kuivasi kiireesti kasvonsa
ja astui esiin.
Joku nainen astui hiljaa pihan poikki.
-- Sielläkö sinä olet? kysyi hän.
-- Täällä, vastasi poika ja jäi paikoilleen.
-- Kuka sinun kanssasi on?
-- Hannu.
Hannu aikoi lähteä.
-- Ei, ei! pyysi Öyvind.
Nainen tuli hitaasti ihan heidän luokseen. Se oli Marit.
-- Sinä läksit niin pian pois, sanoi hän Öyvindille. Hän ei tietänyt,
mitä siihen vastaisi ja silloin kävi tyttökin hämilleen; he vaikenivat
kaikki kolme. Mutta Hannu hiipi vähitellen tiehensä. He jäivät kaksin,
eivät katsoneet toisiinsa, mutta eivät myöskään liikahtaneet. Vihdoin
virkkoi tyttö kuiskaten: -- minulla on kaiken iltaa ollut taskussa
vähän joulumakeisia sinulle, Öyvind; mutta en ole ennemmin saanut
niitä annetuksi.
Hän veti taskustaan muutamia omenia, palasen kyläkakkua ja pienen
pullon, jonka pisti hänen käteensä ja käski hänen pitää omanaan.
Öyvind otti makeiset.
-- Kiitos, sanoi hän ja ojensi kätensä; tytön käsi oli lämmin, hän
päästi sen heti irti, ikäänkuin se olisi polttanut. -- Sinä olet
tanssinut paljon tänä iltana.
-- Niin olen, vastasi tyttö; -- mutta _sinä_ et ole tanssinut
paljoakaan, lisäsi hän.
-- En ole, vastasi poika.
-- Mikset ole?
-- Kas...
-- Öyvind!
-- Mitä?
-- Miksi sinä niin tuijotit minuun? Voi...
-- Marit!
-- Niin...
-- Mikset sinä tahtonut, että katselisin?
-- Oli niin paljon ihmisiä.
-- Sinä olet tänä iltana tanssinut paljon Janne Hatlenin kanssa.
-- Olenhan minä.
-- Hän tanssii hyvin.
-- Tanssiiko?
-- Eikö sitte sinusta?
-- Kyllä.
-- En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä iltana minä en kärsi, että
sinä tanssit hänen kanssaan, Marit!
Hän kääntyi poispäin. Niitä sanoja oli ollut vaikea lausua.
-- En ymmärrä sinua, Öyvind.
-- En itsekään ymmärrä itseäni; se on tyhmää. Hyvästi, Marit. Nyt minä
menen.
Hän astui askeleen, taakseen katsomatta. Silloin huusi tyttö hänen
perässään:
-- Sinä olet nähnyt väärin, Öyvind. Poika pysähtyi.
-- Siinä suhteessa ainakaan en ole erehtynyt, että sinä olet
täysikasvanut tyttö.
Hän ei sanonut sitä mitä Marit oli ajatellut ja siksi Marit vaikeni;
mutta samassa näkee hän palavan piipunpesän edessään; se oli hänen
isoisänsä, joka juuri oli kiertänyt kulman ja astui ohi. Hän pysähtyi.
-- Täälläkö sinä, Marit, oletkin?
-- Täällä.
-- Kenen kanssa sinä puhut?
-- Öyvindin.
-- _Kenen_ kanssa sinä sanoit?
-- Öyvind Pladsenin.
-- Vai Pladsenin torpan pojan kanssa; -- lähdetkö paikalla sisään
minun kanssani.