Öyvind kasvoi ja hänestä tuli reipas poika; koulussa oli hän
ensimäisiä ja kotona hän teki kunnollista työtä. Se johtui siitä, että
hän kotona piti äidistä ja koulussa koulumestarista; isää hän näki
vähän, sillä joko tämä oli kalassa tai hoiti heidän myllyään, jossa
puolet paikkakuntaa jauhatti.
Syvimmän vaikutuksen teki hänen mieleensä näinä aikoina koulumestarin
historia, jonka äiti kertoi hänelle eräänä iltana, kun he istuivat
lieden ääressä. Se painui hänen kirjoihinsa, se painui joka sanaan,
jonka koulumestari lausui, se hiiviskeli pitkin koulua, kun siellä oli
hiljaista. Se istutti häneen tottelevaisuutta ja kunnioituksen
tunnetta ja teki hänelle ikäänkuin helpommaksi käsittää kaikki mitä
opetettiin. Se historia oli tällainen:
Koulumestarin nimi oli Baard ja hänellä oli veli, jonka nimi oli
Antti. He pitivät paljon toisistaan, ottivat molemmat pestin
sotaväkeen, elivät yhdessä kaupungissa, olivat mukana sodassa, jossa
molemmista tuli korpraaleja, ja palvelivat samassa komppaniassa. Kun
he sodan jälkeen palasivat kotiin, olivat he kaikkien mielestä komeita
poikia. Sitte kuolee heidän isänsä; hänellä oli paljon irtainta
omaisuutta, jota on vaikea jakaa, ja sentähden he päättivät keskenään,
etteivät tälläkään kertaa tahdo riitaantua, vaan antavat tavaroiden
mennä huutokaupalla ja kumpikin ostaa mitä tahtoo ja sitte he jakavat
tulot. Ja näin tapahtuikin. Mutta isällä oli ollut suuri kultakello,
joka oli hyvin kuuluisa; sillä se oli ainoa kultakello, minkä ihmiset
sillä kulmalla olivat nähneet ja kun sitä ruvettiin tarjoamaan,
tahtoivat sitä monet rikkaat miehet, kunnes veljeksetkin rupesivat
huutamaan; silloin heittivät vieraat. Mutta Baard odotti, että Antti
antaisi hänen saada kellon ja samaa odotti Antti Baardin puolelta; he
huusivat kumpikin kerran, tutkiakseen toisiaan ja katsahtivat
huutaessaan toisiinsa. Kun kello oli noussut kahteenkymmeneen
taalariin, arveli Baard, ettei veli nyt käyttäydy kauniisti ja nosti
hintaa likelle kolmeakymmentä; kun ei Antti vieläkään hellittänyt,
tuntui Baardista siltä, ettei Antti ensinkään muista kuinka hyvä hän
usein on hänelle ollut eikä sitäkään, että hän on vanhin, ja kello
nousi yli 30 taalarin. Antti seurasi yhä. Silloin nosti Baard äkkiä
yhdellä kertaa kellon neljäänkymmeneen taalariin eikä enään katsonut
veljeensä. Huutokauppahuoneessa oli ihan hiljaista; yksin nimismies
mainitsi levollisesti hinnat. Antin mieleen johtui siinä seisoessa,
että jos Baardilla on varaa antaa 40 taalaria, niin on hänelläkin, ja
jollei Baard suonut hänelle kelloa, niin hänen kai täytyi ottaa se
muuten; hän nosti hintaa. Sen suurempaa häpeää ei Baard mielestään
vielä koskaan ollut saanut kokea; hän tarjosi 50 taalaria ja ihan
hiljaa. Ihmisiä oli paljon ympärillä ja Antti ajatteli, että tuolla
lailla ei veljen käy pilkkaaminen häntä kaikkien kuullen, ja nosti
hintaa. Silloin naurahti Baard.
-- Sata taalaria ja veljeyteni kaupanpäälliseksi, sanoi hän, kääntyi
ja läksi huoneesta.
Hetken perästä, kun hän oli satuloimassa hevosta, jonka juuri oli
ostanut, tuli joku ulos hänen perässään.
-- Kello on sinun, sanoi mies; -- Antti antoi perään.
Samassa hetkessä, jolloin Baard tämän kuuli, lensi hänen lävitseen
ikäänkuin katumus; hän ajatteli veljeä eikä kelloa. Satula oli jo
pantu paikoilleen, mutta hän pysähtyi, käsi hevosen selällä,
miettimään lähtisikö. Silloin rupesi kansaa lappamaan ulos, muiden
muassa Antti ja kun hän nyt näki veljensä seisovan satuloidun hevosen
luona eikä tietystikään tietänyt mitä hän ajatteli, huusi hän hänelle:
-- Kiitoksia kellosta, Baard! Sitä päivää ei sinun pidä näkemän,
jolloin veljesi astuu sinun kantapäillesi!
-- Eikä sinun sitä päivää, jolloin minä ratsastan tähän taloon!
vastasi Baard, kasvot valkoisina ja hyppäsi hevosen selkään.
Siihen taloon, jossa he olivat asuneet yhdessä isänsä kanssa, ei
kumpikaan heistä enään astunut.
Vähää senjälkeen rupesi Antti torpanvävyksi, mutta ei pyytänyt Baardia
häihinsä; ei Baard liioin ollut kirkossa. Häiden jälkeisenä vuonna
tavattiin hänen ainoa lehmänsä kuolleena tuvan pohjanpuoleisen seinän
takaa, missä sitä oli pidetty lieassa eikä kukaan käsittänyt mihin se
oli kuollut. Sattui vielä muitakin onnettomuuksia ja koko elämä rupesi
menemään taaksepäin; mutta pahinta oli, kun hänen riihirakennuksensa
paloi keskellä talvea kaikkineen päivineen; kukaan ei käsittänyt miten
tuli oli päässyt irti. "Sen on tehnyt sellainen, joka tahtoo minulle
pahaa!" sanoi Antti ja itki sen yön. Hänestä tuli köyhä mies ja
häneltä meni työhalu.
Seuraavana iltana astui Baard hänen pirttiinsä, Antti oli pitkänään
sängyssä, mutta kimmahti pystyyn.
-- Mitä sinä täältä haet? kysyi hän, mutta vaikeni ja jäi vilkkumatta
katsomaan veljeensä.
Vähän odotettuaan vastasi Baard:
-- Minä tulen tarjoamaan sinulle apua, Antti; sinulla ei ole hyvät
olot!
-- Minulla on sellaiset olot, jommoiset sinä olet minulle suonut,
Baard! Mene, taikka en tiedä voinko hillitä itseäni.
-- Sinä erehdyt, Antti; minä kadun...
-- Mene, Baard, taikka Jumala armahtakoon sekä sinua että minua!
Baard astui pari askelta taemma ja kysyi värisevin äänin:
-- Jos sinä tahdot kellon, niin sinä saat sen!
-- Mene, Baard! huusi toinen, eikä Baard enään odottanut, vaan läksi.
Mutta Baardin oli käynyt näin. Kun hän kuuli veljen kärsimyksistä,
suli sydän, mutta ylpeys pidätti suuta. Hänelle tuli tarve käydä
kirkossa ja siellä hän teki hyviä päätöksiä, muttei jaksanut viedä
niitä perille. Usein hän pääsi niin pitkälle, että näki talon, mutta
milloin tuli joku ulos ovesta, milloin oli siellä joku vieras, tai
seisoi Antti ulkona hakkaamassa puita, joten aina oli jotakin tiellä.
Mutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taasen kirkossa ja silloin
oli Anttikin siellä. Baard näki hänet; hän oli käynyt laihaksi ja
kalpeaksi, hänen yllään oli samat vaatteet kuin silloin, jolloin he
olivat yhdessä, mutta nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana
katseli hän pappiin ja Baardin mielestä hän näytti lempeältä ja
ystävälliseltä. Heidän lapsuutensa vuodet tulivat Baardin mieleen ja
hän muisti kuinka hyvä poika hän oli ollut. Itse kävi Baard sinä
päivänä ehtoollisella ja teki Jumalalleen sen pyhän lupauksen, että
sopii veljensä kanssa, tulkoon mitä tuli. Tämä päätös viilsi hänen
sieluaan samassa hetkessä jolloin hän joi viiniä ja noustuaan aikoi
hän paikalla mennä istumaan veljensä viereen; mutta joku sattui
olemaan tiellä eikä veli nostanut silmiään. Saarnan jälkeen oli taas
olevinaan jotakin estettä; oli liian paljon ihmisiä ja vaimo asteli
hänen rinnallaan eikä Baard tuntenut häntä; hän arveli olevan parasta,
että hän menee kotiin hänen luokseen ja puhuu siellä vakavasti hänen
kanssaan. Kun ilta tuli, hän menikin. Hän astui suoraa päätä tuvan
ovelle ja kuunteli; mutta silloin kuuli hän nimeään mainittavan; vaimo
siellä puhui. "Hän kävi tänään ripillä", sanoi hän; "varmaan hän
ajatteli sinua". -- "Ei, ei hän minua ajatellut", sanoi Antti; "minä
tunnen hänet; hän ajattelee vaan itseään".
Pitkään aikaan ei puhuttu mitään; Baard hikoili siinä seisoessaan,
vaikka oli kylmä ilta. Vaimo kuului hääräilevän padan kanssa, koska
liedeltä kuului kolinaa ja ritinää; silloin tällöin itki pieni lapsi
ja Antti liekutti kehtoa. Silloin lausui vaimo nämä sanat: "Minä
luulen, että te molemmat ajattelette toisianne, vaikkette tahdo sitä
myöntää." -- "Puhutaan jostakin muusta", vastasi Antti. Hetken perästä
hän nousi ja läksi ovelle päin. Baardin täytyi piiloutua halkovajaan;
sinne Anttikin meni hakemaan puita. Baard seisoi nurkassa ja näki
hänet selvästi. Hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja pukenut
ylleen sen univormun, jonka oli tuonut mukaansa sodasta, samallaisen,
jommoinen Baardilla oli ja johon hän veljelleen oli luvannut olla
kajoamatta, jotta se jäisi perinnöksi, ja saman oli Baard luvannut
hänelle. Antin univormu oli nyt paikattu ja kulutettu loppuun, hänen
voimakas, sirorakenteinen ruumiinsa oli kuin rääsyihin kääritty ja
samaan aikaan kuuli Baard kultakellon naksuttavan omassa taskussaan.
Antti meni sille puolelle missä risut olivat; hän ei heti kumartunut
ottamaan sylystään, vaan jäi seisomaan, nojausi taaksepäin halkopinoa
vastaan ja katseli ylös taivasta kohti, joka oli tuikkivassa tähdessä.
Sitte hän huokasi ja sanoi: "Jaa -- jaa -- jaa; Herra Jumala, Herra
Jumala!"
Tämän kuuli Baard sittemmin niin kauvan kuin eli. Hän aikoi astua
veljeään vastaan, mutta samassa rupesi veli yskimään ja se tuntui niin
kovalta; eikä muuta tarvittu häntä pidättämään. Antti kokosi
sylyksensä, hän meni niin likeltä Baardia, että oksat kipeästi löivät
häntä kasvoihin.
Kumminkin kymmenen minuuttia seisoi hän vielä samalla paikalla eikä
sitä tiedä koska hän olisi mennyt, jollei häntä voimakkaan liikutuksen
perästä olisi vallannut sellainen vilustus, että hän värisi ytimiä
myöten. Silloin hän astui ulos; hän tunnusti itselleen rehellisesti,
että oli liian pelkuri menemään sisään; sentähden oli hän nyt tehnyt
toisen suunnitelman. Tuhkaämpäristä, joka oli samassa nurkassa kuin
hän itse vasta, otti hän muutamia hiiliä, haki päretikun, nousi
riiheen, sulki oven ja otti tulta. Kun hän oli saanut päreen
syttymään, haki hän sen naulan, johon Antti ripusti lyhtynsä, kun
varhain aamulla tuli puimaan. Baard otti taskustaan kultakellonsa ja
ripusti sen naulaan, sammutti sitte päreensä ja läksi, ja hänen
mielensä oli niin kevyt, että hän juoksi lumien poikki kuin nuori
poika.
Seuraavana päivänä kuuli hän, että riihirakennus samana yönä oli
palanut. Nähtävästi oli päreestä, jonka piti valaista niin että hän
näkisi ripustaa kellon naulaan, pudonnut kipinöitä.
Tämä asia koski häneen niin, että hän sen päivän istui kuin sairaana,
otti sitte esiin virsikirjansa ja veisasi niin että ihmiset talossa
luulivat jotakin pahaa tapahtuneen. Mutta illalla läksi hän ulos; oli
kirkas kuutamo, hän meni veljen torpalle, haki raunioilta -- ja
löysikin todella pienen kultakimpaleen, joka oli sulanut kokoon; se
oli kello.
Se kultakimpale kädessä meni hän sinä iltana veljen luo, rukoili
sovintoa ja tahtoi selittää asiansa. Mutta edellä on jo kerrottu
kuinka kävi.
Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivelevan raunioilla, muutamat pojat
taas olivat tanssitiellä edellisenä pyhäiltana nähneet hänen menevän
torpalle päin, kotoväet tiesivät kertoa, miten kummallinen hän oli
ollut maanantaina, ja kun kaikki tiesivät, että hän ja veli olivat
katkeria vihamiehiä, ilmoitettiin asia viranomaisille ja tuli
tutkinto.
Ei saatu mitään todistetuksi, mutta häntä vaan epäiltiin; hän saattoi
nyt vähemmin kuin koskaan ennen liketä veljeään.
Antti oli riihirakennuksen palaessa ajatellut Baardia, muttei sanonut
sitä kenellekään. Kun hän tulipalon jälkeisenä iltana näki hänen
kalpeana ja outona astuvan pirttiinsä, tuli paikalla hänen mieleensä:
nyt on tullut katumapää, mutta niin kauheaa tekoa veljeään vastaan ei
hänen pidä saada anteeksi. Sitte hän kuuli ihmisten nähneen hänen
tulipaloehtoona menneen rakennuksille ja vaikkei tutkinnossa saatu
mitään selville, uskoi hän järkähtämättömästä että Baard oli
syyllinen. Kuulustelussa he tapasivat toisensa, Baard oli hyvissä
vaatteissaan, Antti paikatuissaan; Baard katseli häneen kun hän astui
sisään ja silmät rukoilivat niin, että Antti tunsi sen ytimiä myöten.
Hän ei soisi minun puhuvan, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin
uskoiko hän veljen tehneen teon, vastasi hän lujalla, varmalla
äänellä: ei!
Mutta siitä päivästä heittäysi Antti kovasti juomaan ja hän joutui
kovin huonoille jäljille. Vielä huonommin oli kuitenkin Baardin,
vaikkei hän juonut; häntä ei enään saattanut tuntea.
Kerran illalla astuu sitte köyhä vaimo Baardin pieneen
vuokrahuoneeseen ja pyytää häntä vähän ulos. Baard tunsi hänet, se oli
veljen vaimo. Baard ymmärsi Paikalla mitä asiaa hänellä oli, kävi
kalman kalpeaksi, pukeutui ja seurasi sanaa sanomatta. Antin ikkunasta
loisti heikko valo, se vuoroin tuikki ja sammui ja he kulkivat valon
perässä, sillä lumen poikki ei kulkenut mitään polkua. Kun Baard oli
päässyt etehiseen, henki häntä vastaan outo haju, joka teki hänelle
pahan olon. He astuivat sisään. Pieni lapsi istui liedellä ja
nakerteli hiiliä, sen kasvot olivat ihan noessa, mutta se nauroi niin,
että valkoiset hampaat näkyivät; se oli veljen lapsi. Mutta vuoteessa,
kaikkinaisten vaatteiden peitossa, makasi Antti laihtuneena, mutta
tajuissaan, otsa kirkkaana ja tuijotti ontoin silmin veljeen. Baardin
polvet nytkähtelivät, hän istuutui vuoteen jalkopohjaan ja ratkesi
tavattoman kovaan itkuun. Sairas katseli häneen vilkkumatta ja
vaikeni. Vihdoin pyysi hän vaimoa lähtemään ulos, mutta Baard viittasi
häntä jäämään -- ja nyt alkoivat veljekset puhua. He selittivät
asiansa siitä päivästä lähtien, jolloin he yhdessä huusivat kelloa
aina siihen, jolloin he tässä tapasivat. Baard; lopetti ottamalla
esiin kultakimpaleen, jota hän aina kantoi povessaan ja nyt selvisi
veljeksille, etteivät he kaikkina näinä vuosina olleet ainoanakaan
päivänä tunteneet olevansa onnellisia.
Antti ei puhunut paljoa, sillä hän ei jaksanut; mutta Baard istui
vuoteen ääressä niin kauvan kuin Antti oli kipeänä. "Nyt minä olen
ihan terve", sanoi Antti eräänä aamuna herätessään, "nyt, veljeni,
eletään yhdessä eikä koskaan erota, ihan niinkuin entisinä aikoina".
Mutta samana päivänä hän kuoli.
Vaimon ja lapsen otti Baard luokseen ja siitä alkaen ei heillä ollut
mitään hätää. Mutta se mitä veljekset olivat puhuneet vuoteen ääressä,
purkausi seinien ja yön läpi maailmalle ja kaikki paikkakunnan kansa
sen kuuli, ja Baardista tuli kunnioitetuin mies heidän joukossaan.
Kaikki tervehtivät häntä kuten tervehditään miestä, joka on surrut
paljon ja taas löytänyt ilon, tai joka hyvin kauvan on ollut poissa.
Ympäröivä ystävyys teki Baardin lujaluontoiseksi, hän rupesi
rakastamaan Jumalaa -- ja sanoi tahtovansa saada aikaan jotakin -- ja
niin rupesi vanha korpraali koulumestariksi. Rakkautta juurrutti hän
aina ja alituisesti lasten mieliin ja itse harjoitti hän rakkautta
niin, että lapset rakastivat häntä leikkitoverina ja isänä yhtaikaa.
Tällaista tarinaa kerrottiin vanhasta koulumestarista ja se
suureni Öyvindin mielessä niin, että siitä tuli hänelle sekä uskonto
että kasvattaja. Koulumestari kävi hänen silmissään miltei
yliluonnolliseksi ihmiseksi, vaikka hän istui heidän joukossaan niin
ystävällisenä ja piti pientä pakinaansa. Mahdotonta oli olla osaamatta
hänelle jokikistä läksyä, ja jos poika sen luettuaan sai opettajalta
hymyilyn tai jos hän sitaisi pojan päätä, oli poika siitä iloissaan ja
onnellisena koko sen päivän.
Suuren vaikutuksen teki lapsiin aina kun koulumestari silloin tällöin
ennen veisuuta piti pienen puheen ja vähinten kerran viikossa luki
heille muutamia värsyjä, joissa puhuttiin lähimmäisenrakkaudesta. Kun
hän luki ensimäistä näistä värsyistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän
jo oli lukenut sitä 20-30 vuotta; se kuului:
Lemmi, kristitty, lähintäs,
älä paaduta sydäntäs,
nosta veljeäs, auta!
Missä on kyvenkin elämää,
lempi sen uudesti synnyttää,
koettelemusten kautta.
Mutta kun hän oli lukenut koko runon ja hetkisen vaiennut, rupesi hän
katsella siristelemään lapsiin. "Ylös nyt, pienet tontut, ja menkää
kauniisti kotiin, melua pitämättä, -- niin kauniisti, että minä kuulen
teistä paljasta hyvää, pienet vekarat!" Ja kesken lasten pahinta
nielua, kun he huhkivat ja hakivat eväsvakkasiaan, huusi hän: "Tulkaa
huomenna takaisin, niin pian kuin päivä valkenee, taikka minä pehmitän
selkänne! Tulkaa oikeaan aikaan, pienet tytöt ja pojat, niin ollaan
taas ahkeria!"