Pukki oli köydessä tuvan seinustalla; mutta Öyvind katseli vuorelle
päin. Äiti tuli ulos ja istuutui hänen luokseen; mutta hän tahtoi
kuulla satuja siitä mitä oli kaukana, sillä nyt ei pukki enään
riittänyt. Silloin hän sai kuulla, että kaikki kerran osasi puhua;
vuori puhui purolle ja puro joelle ja joki merelle ja meri taivaalle;
mutta hän kysyi eikö taivas puhunut kenellekään, ja taivas puhui
pilville, mutta pilvet puille, mutta puut nurmelle, mutta nurmi
kärpäsille, mutta kärpäset eläimille, mutta eläimet lapsille, mutta
lapset täysikasvaneille; ja niin sitä jatkui, kunnes kaikki meni
ympäri eikä kukaan tietänyt kuka alkoi, Öyvind katseli vuorta, puita,
järveä, taivasta ja huomasi, ettei oikeastaan koskaan ennen ollut
niitä nähnyt. Kissa tuli samassa ulos ja asettui kivelle
päiväpaisteeseen. -- Mitä kissa sanoo? kysyi Öyvind ja osoitti sitä.
Äiti lauloi:
Aurinko paistaa puunlatvan takaa,
kissa se laiskana kivellä makaa.
"Hiiriä kaks
oli murkinaks,
neljä pientä kalaa
varastin ma salaa;
nyt on maata hyvä,
silmäss' unijyvä",
sanoo kissa.
Mutta kukko tuli kaikkine kanoineen.
-- Mitä kukko sanoo? kysyi Öyvind ja löi kädet yhteen.
Äiti lauloi:
Kanamuorin siivet riippuu,
kukko toisella säärellä viippuu.
"Hanhet nää
korkealle lennättää,
järkikullass' ei vaan ne
nouse kukon verroille!
Kaa, kaa kanat, tarhaan jo,
pääsköön lepoon aurinko",
sanoo kukko.
Mutta kaksi pientä lintua lauloi katonharjalla.
-- Mitä linnut sanovat? kysyi Öyvind ja nauroi.
"Kaunis on tää mailma nähdä
kun ei tarvis työtä tehdä",
sanoo linnut.
Ja hän sai kuulla mitä kaikki sanoi, aina muurahaiseen asti, joka
ryömi sammaleissa, ja matoon, joka nakersi puunkuorta.
Samana kesänä rupesi äiti opettamaan häntä lukemaan. Kirjat olivat jo
kauvan olleet hänellä ja hän oli paljon ajatellut, miltä se oikein
tuntuisi kun nekin rupeisivat puhumaan. Nyt muuttuivat kirjaimet
eläimiksi, linnuiksi ja jos miksikin; mutta sitte ne rupesivat
kulkemaan parittain, kaksitellen; a seisoi lepäämässä puun alla, jonka
nimi oli b; sitte tuli c ja teki samoin; mutta kun niitä tuli yhteen
kolme ja neljä, tuntui siltä kuin ne olisivat suuttuneet toisiinsa; ei
oikein tahtonut luistaa. Ja jota pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän
hän unohti, mitä ne olivat; kauvimmin muisti hän a:n, josta hän
eninten piti; se oli pieni, musta karitsa, joka oli ystävä kaikkien
kanssa; mutta pian hän unohti a:nkin, sillä kirjassa ei ollut mitään
satuja, vaan ainoastaan läksyjä.
Eräänä päivänä tuli äiti sisään ja sanoi hänelle:
-- Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinä saat tulla minun kanssani
sinne.
Öyvind oli kuullut, että koulu oli paikka, missä paljon poikia leikki,
ja sitä vastaan ei hän ollut vähääkään. Hän oli hyvin tyytyväinen;
koulukartanolla hän kyllä usein oli ollut, muttei silloin kun siellä
oli koulu, ja hän kulki ylös mäkiä nopeammin kuin äiti, sillä hän
ikävöitsi. He tulivat perille ja hirveä surina, aivan kuin kotona
myllystä, kuului heitä vastaan. Hän kysyi silloin äidiltä, mitä se
oli.
-- Lapset siellä lukevat, vastasi äiti ja poika tuli hyvin iloiseksi,
sillä tällä tavalla hänkin oli lukenut ennenkuin tunsi kirjaimet.
Kun hän astui sisään, istui siellä pöydän ympärillä niin paljon
lapsia, ettei kirkossakaan ollut useampia; toiset istuivat
eväsvakkasillaan pitkin seiniä, toiset seisoivat pienissä ryhmissä
pöydän ympärillä; koulumestari, vanha, harmaapää mies, istui
jakkaralla lieden luona ja täytti piippuansa. Kun Öyvind ja äiti
astuivat sisään, nostivat kaikki päitään ja myllynsurina lakkasi,
aivan kuten silloin kun ränni suljetaan. Kaikki katselivat tulijoita,
äiti tervehti koulumestaria, joka tervehti takaisin.
-- Minä tuon tässä pientä poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan, sanoi
äiti.
-- Mikä sen naskalin nimi on? kysyi koulumestari ja kaivoi
nahkakukkarostaan tupakkaa.
-- Öyvind, sanoi äiti. -- Hän osaa kirjaimet ja lukee jo yhteenkin.
-- Vai niin, sanoi koulumestari; -- tuleppa tänne, valkotukka!... --
Öyvind meni hänen luokseen, koulumestari nosti hänet syliinsä ja otti
lakin hänen päästään. -- Sellainen reipas poika! sanoi hän ja sitaisi
hänen päätään; Öyvind katseli häntä silmiin ja nauroi. -- Minulleko
sinä naurat? ja koulumestari rypisti kulmakarvojaan.
-- Niin, vastasi Öyvind ja nauroi täyttä kurkkua.
Silloin rupesi koulumestarikin nauramaan, äiti nauroi, lapset
huomasivat, että heilläkin on lupa nauraa, ja niin he kaikki
purskahtivat nauramaan.
Öyvind oli kun olikin otettu kouluun.
Kun hänen piti istuutua, tahtoivat he kaikki tehdä hänelle tilaa; hän
katselikin kauvan ympärilleen; he kuiskailivat ja viittailivat
sormellaan; poika kääntyili joka taholle, lakki kädessä ja kirja
kainalossa.
-- No, mitä siitä tulee? kysyi koulumestari, joka taas hommasi
piippunsa kanssa.
Juuri kun poika on kääntymäisillään koulumestariin päin, huomaa hän
ihan vierellään lieden ääressä Maritin, monine nimineen, istumassa
pienellä, punaiseksi maalatulla vakkasella; hän oli kätkenyt kasvot
molempien käsiensä taakse ja vilkuili sieltä häneen.
-- Tässä minä tahdon istua! sanoi Öyvind kiireesti, otti vakan ja
istuutui tytön viereen.
Jo nosti tyttökin hänen puoleistaan kättä ja katseli häneen
kyynärpäänsä alatse; poika peitti hänkin molemmilla käsillään kasvonsa
ja katsoi Maritiin kyynärpäänsä alatse. Sillä tavalla he ujostelivat
toisiaan, kunnes tyttö rupesi nauramaan; silloin nauroi poikakin ja
lapset, jotka olivat nähneet sen, niinikään. Samassa räjähti
hirvittävän kova ääni, joka kuitenkin lauhtumistaan lauhtui:
-- Hiljaa, te noidankakarat, vekarat ja leikkikalut! -- hiljaa, ja
olkaa minulle kiltit, te sokeriporsaat!
Se oli koulumestari, jonka oli tapana ärähtää, mutta lauhtua ennenkuin
ehti lopettaa. Koulussa tuli hiiskumaton hiljaisuus, kunnes myllyt
taas alkoivat käydä. Jokainen luki ääneen kirjastaan, siinä soivat
korkeimmat diskanttiäänet ja karkeammat äänet pärryttivät kovemmin ja
kovemmin saadakseen pitää ylivallan, ja yksi ja toinen keskiääni
sekaantui joukkoon, Öyvindillä ei ikipäivinä ollut vielä ollut niin
hauskaa.
-- Onko täällä aina tällaista? kuiskasi hän Maritille.
-- On, samallaista, vastasi tyttö.
Myöhemmällä piti heidän tulla lukemaan koulumestarille; sitte pantiin
pieni poika lukemaan heidän kanssansa ja senjälkeen saivat he mennä
kauniisti istumaan paikoilleen.
-- Nyt minäkin olen saanut pukin, sanoi Marit.
-- Oletko?
-- Niin, mutta ei se ole niin kaunis kuin sinun.
-- Mikset sinä enään ole tullut sinne vuorelle?
-- Vaari pelkää, että minä putoan.
-- Mutta eihän se ole korkea.
-- Vaari ei kuitenkaan tahdo.
-- Äiti osaa niin paljon lauluja, sanoi Öyvind.
-- Kyllä vaarikin osaa.
-- Mutta ei hän osaa sellaisia kuin äiti.
-- Vaari osaa tanssista. Tahdotko kuulla?
-- Mielelläni.
-- Mutta tule tänne kauvemma, ettei koulumestari huomaa.
Öyvind siirtyi kauvemma ja Marit lausui pienen laulunpätkän neljään,
viiteen kertaan, niin että poika oppi sen, ja se oli hänen ensimäinen
oppinsa koulussa:
Viulut vinkuvi:
"tanssi sa tanssi",
Valsmannin Ranssi
se hihkasi: hii!
Seis! sanoi Olli,
teki pojalle kurin,
oli Ranssi jo nurin,
ja tytöt: hihii!
Huhhei huus Eetu
ja näytteli voimaa,
ett' orret ne roimaa,
ja huokasi lies.
Seis! sanoi Ellu
ja puristi pihtiin,
kävi henki sen nihtiin:
"ole siivolla mies!"
Hui! pani Rasmus
tarttui kuin tuisku
Mantaan ja muiskun
tytöltä vie.
Seis! huusi Manta;
läimähti poski.
"Kovinko koski,
se parhaaksi lie!"
-- Ylös nyt, lapset! huusi koulumestari. -- Tänään te ensi kerran
pääsette pois aikaiseen; mutta ensin me pidämme rukouksen ja
veisaamme.
Koulussa nousi kauhea melu, he hyppäsivät alas penkeiltä, lattian
poikki ja puhuivat ihan sikin sokin.
-- Hiljaa, te veitikat, varsat ja korpinpojat! -- astukaa hiljaa ja
kauniisti permannon poikki, lapsukaiset! sanoi koulumestari.
Ja he asettuivat kauniisti seisomaan, jonka jälkeen koulumestari
asettui heidän eteensä ja piti lyhyen rukouksen. Sitte he veisasivat;
koulumestari alkoi matalalla bassolla, kaikki lapset seisoivat kädet
ristissä ja lauloivat perässä, Öyvind seisoi kauvimpana ovensuussa
yhdessä Maritin kanssa ja katseli; hekin panivat kätensä ristiin,
mutta eivät veisanneet.
Sellainen oli ensimäinen päivä koulussa.