KARHUNTAPPAJA.

Pahempaa veitikkaa valehtelemaan kuin papin vanhin poika, tuskin oli

koko paikkakunnalla; hyvä hän oli lukemaankin, siitä ei ollut mitään

hätää, ja talonpojat kuuntelivat mielellään hänen lukemistaan, mutta

kun se oli sellaista, josta he pitivät, valehteli hän mielellään lisää

niin paljon kuin hän luuli heidän sulattavan; tavallisesti hän puhui

väkevistä miehistä ja rakkaudesta, joka surmasi.

Pappi huomasi piankin, että puiminen riihessä hiljenemistään hiljeni;

hän meni katsomaan, ja Thorvald siellä kertoi juttujaan. Sattui sitte,

että metsästä ajettiin kotiin ihmeellisen vähän puita; pappi katsomaan

-- ja Thorvald siellä taas kertoi. Tästä täytyy tulla loppu, ajatteli

pappi; ja hän pani pojan varsinaiseen kouluun.

Siellä oli vaan talonpoikaislapsia, mutta papista oli liian kallista

pitää kotiopettajaa sille yhdelle pojalle. Thorvald ei kuitenkaan

ollut kahdeksaa päivää ollut heidän joukossaan, kun muuan koulutoveri

jo ihan kalpeana tuli kertomaan, että hän on tavannut maahiset tiellä;

-- toinen tuli vieläkin kalpeampana kertomaan, että ilmielävänä oli

nähnyt päättömän miehen hommailevan veneitten luona valkamassa, ja

pahinta kaikesta oli, että pieni Nuutti Pladsen ja hänen vähäinen

sisarensa eräänä iltana, kun heidän piti mennä kotiin, palasivat ihan

hädissään, itkivät ja kertoivat kuulleensa karhun murajavan pappilan

kivikkojyrkänteellä, vähäinen Marit oli ihan nähnyt sen harmaitten

silmien säkenöivän. Koulumestaripa nyt suuttui pahanpäiväisesti, iski

viivoittimen pöytään ja kysyi -- mikä piru -- Jumala suokoon anteeksi

pahan tekoni! -- lapsiin oli mennyt.

-- Täällä menevät päät toinen toistaan pahemmin sekaisin, sanoi hän;

-- joka pensaassa kuukkii sinipiika, -- joka veneen alla nyökyttelee

päätään Ahti, -- ja karhu kävelee ulkona keskellä päivää

sydäntalvella. Ettekö te enään luota Jumalaanne ja kristinuskoonne?

sanoi opettaja, -- vaan uskotteko kaikellaiseen paholaisen peliin ja

pimeyden hirveisiin voimiin ja karhuun, joka keskellä keskitalven

kirkasta päivää kävelee ulkona?

Vähitellen hän siitä kuitenkin lauhtui ja kysyi pieneltä Maritilta,

eikö hän uskalla mennä kotiin. Tyttö itki ja tyrski ja väitti sitä

ihan mahdottomaksi; koulumestari lupasi silloin, että Thorvald, suurin

niistä, jotka vielä sattuivat olemaan jälellä koulussa, saa saattaa

hänet kotiin.

-- Ei, hän on itsekin nähnyt karhun, itki Marit; -- hän sen juuri

kertoi.

Thorvald pieneni paikallaan, varsinkin kun koulumestari hellästi

rupesi vetelemään viivoitinta vasemman kätensä läpi.

-- Oletko _sinä_ nähnyt karhun? kysyi hän levollisesti.

-- Kyllä se kuitenkin on totta, että lautamiehen renki löysi

karhunpesän pappilan kivikkojyrkänteestä, juuri sinä päivänä, jolloin

hän meni ampumaan metsäkanoja, sanoi Thorvald.

-- Oletko sinä sitte nähnyt karhun?

-- Ei niitä ollutkaan yksi, vaan kaksi suurta ja ehkä kaksi pientäkin,

sillä tavallisestihan ne vanhat pitävät pesässään sekä tämän vuoden

että edellisen vuoden poikasen.

-- Oletko sinä sitte nähnyt ne? toisti koulumestari entistä

lempeämpänä ja silitteli silittelemistään viivoitinta.

Thorvald oli vähän aikaa vaiti. -- Näin minä kuitenkin sen karhun,

jonka Lauri Skytter viime vuonna oli tappanut.

Koulumestari astui nyt askeleen likemmä ja kysyi niin lempeänä, että

poika pelästyi:

-- Oletko sinä nähnyt karhut siellä pappilan kivikkojyrkänteessä,

kysyn minä?

Nyt ei Thorvald enään sanonut mitään.

-- Ehkä sinä sillä kertaa muistit niinkuin vähän väärin? kysyi

koulumestari, tarttui hänen takkinsa kaulukseen ja läjähytti kylkeensä

viivoittimella. Thorvald ei sanonut sanaakaan eivätkä toiset

uskaltaneet katsoa sinnepäin. Silloin virkkoi koulumestari vakavana:

-- on rumaa, että papinpoika valehtelee; ja vielä rumempaa, että hän

opettaa talonpoikaislapsi-raukkoja valehtelemaan.

Ja _sillä_ pääsi poika tällä kertaa.

Mutta seuraavana päivänä koulussa -- opettaja oli kutsuttu papin luo

ja lapset olivat omissa hoteissaan -- rupesi Marit ensinnä pyytämään,

että Thorvald taas kertoisi jotakin karhusta.

-- Sinä taas pelästyt, sanoi Thorvald.

-- Kyllä minä voin kuulla, sanoi Marit ja siirtyi likemmä veljeään.

-- Saatte uskoa vaan, että kyllä se nyt ammutaan! sanoi Thorvald ja

nyökytti päätään; -- tänne paikkakunnalle on tullut sellainen poika,

joka osaa sen ampua. Tuskin oli Lauri Skytter kuullut puhuttavan

karhunpesästä pappilan kivikkojyrkänteessä, ennenkuin hän tulla

tuiskusi seitsemän pitäjän takaa ja hänellä oli niin raskas pyssy kuin

ylin myllynkivi ja niin pitkä kuin tästä tuonne Hannu Voldeniin asti.

-- Jesta sentään! huusivat kaikki lapset.

-- Niinkö pitkä? toisti Thorvald, -- se on varmasti niin pitkä kuin

tästä tuoliin.

-- Oletko sinä nähnyt sen? kysyi Olli Böen.

-- Jaa olenko minä nähnyt sen? Minä olen ollut sitä puhdistamassa;

sillä sen saatte uskoa, ettei siihen työhön otetakkaan joka miestä.

Tietysti en _minä_ jaksanut sitä nostaa; mutta sama se -- minä

puhdistin vaan lukot ja saatte uskoakin, ettei se työ mitään helppoa

ole.

-- Sanovat, ettei se pyssy enään viime aikoina ole osannut niin hyvin,

sanoi Hannu Volden, kumartui taappäin ja pani molemmat jalkansa

pulpetille.

-- Ei olekkaan. Sitte kun Lauri kerran Osmarkenissa ampui nukkuvaa

karhua, jäi se kaksi kertaa laukeamatta ja kolmannen kerran osumatta.

-- Niin, kun menee ampumaan nukkuvaa karhua, sanoivat tytöt.

-- Senkin hullu! lisäsivät pojat.

-- On vain yksi keino, jolla sen asian voi auttaa, sanoi Olli Böen. --

Pitää ajaa elävä käärme piipusta sisään.

-- Sen me kaikki tiedämme, sanoivat tytöt ja tahtovat kuulla uutta.

-- Nyt on talvi eikä käärmettä saa mistään, siksi Laurikaan oikein

luota pyssyynsä, sanoi Hannu Volden miettiväisesti.

Hänhän tahtoo Niilo Böeniä mukaan? kysyi Thorvald.

-- Kyllä, vastasi Böenin poika, jonka piti tietää se asia, -- mutta

Niilo ei saa lupaa äidiltä eikä sisarelta. Isä kuoli varmaan siihen

iskuun, jonka sai syksyllä, kun otteli karhun kanssa karjakartanolla,

eikä heillä enään ole muita kuin Niilo.

-- Onko se niin vaarallista? kysyi pieni poika.

-- Vaarallista? sanoi Thorvald; -- karhullahan on kymmenen miehen äly

ja kahdentoista voimat.

-- Sen me tiedämme, sanoivat tytöt taas ja tahtoivat vihdoinkin kuulla

jotakin uutta.

-- Mutta Niilo on samallainen kuin isänsäkin oli; kyllä hän menee.

-- Niin, kyllä hän menee, sanoi Olli Böen; -- tänään aikaiseen

aamulla, ennenkuin kukaan väistä oli pystyssä, näin Niilo Böenin,

Lauri Skytterin ja vielä yhden miehen pyssyineen lähtevän tunturille

päin; eivätköhän vaan menneet pappilan kivikkojyrkänteelle.

-- Oliko se aikaiseenkin? kysyivät lapset kuorossa.

-- Ennen kukonlaulua! Minä olin pystyssä ennenkuin äiti iski tulta.

-- Oliko Laurilla se pitkä pyssy? kysyi Hannu.

-- En oikein tiedä; mutta se joka hänellä oli, oli niin pitkä kuin

täältä tuonne tuoliin.

-- Mutta jopa sinä valehtelet! sanoi Thorvald.

-- Itsehän sinä sanoit, puolustihe poika.

-- Ei, ei hän suinkaan enään käytä sitä pitkää pyssyä, jonka minä

näin.

-- Tämä oli joka tapauksessa niin pitkä, niin pitkä kuin -- melkein

täältä tuonne tuoliin.

-- Vai niin; ehkä hänellä sitte kuitenkin oli se.

-- Ajatelkaa, sanoi Marit, -- nyt he ovat karhujen luona.

-- Ottelevat ehkä juuri paraikaa, sanoi Thorvald. Syntyi syvä

hiljaisuus; oli miltei juhlallista.

-- Minä taidan lähteä, sanoi Thorvald ja otti lakkinsa.

-- Niin, niin! sitte saat kuullakin jotakin! huusivat kaikki ja heihin

tuli kuin uutta elämää.

-- Mutta koulumestari? sanoi Thorvald ja seisahtui.

-- Kaikkia vielä, sinä olet papinpoika! sanoi Olli Böen.

-- Niin, jos hän nostaakin kätensä minua vastaan, sanoi Thorvald

hirvittävän hiljaisuuden vallitessa ja nyökäytti päätään.

-- Lyötkö sinä takaisin? kysyivät toiset jännityksessä.

-- Kuka tietää, sanoi Thorvald, nyökäytti päätään ja läksi.

He arvelivat, että oli parasta lukea, kun hän oli poissa; mutta kukaan

ei saanut sitä tehdyksi -- heidän täytyi puhua karhusta. He koettivat

arvaella sinne tänne, kuinka oli käynyt; Hannu löi Ollin kanssa vetoa,

että Laurin pyssy oli jäänyt laukeamatta ja että karhu ahdisti hänen

henkeään. Pieni Nuutti Pladsen oli sitä mieltä, että heidän kaikkien

oli käynyt hullusti ja hänen puolueeseensa liittyivät tytöt. Mutta

samassa tuli Thorvald.

-- Lähdetään! sanoi hän, temmatessaan oven auki ja tuskin saaden sanaa

suustaan.

-- Mutta koulumestari? sanoivat toiset.

-- Piru hänet periköön! Karhu, karhu! eikä hän saanut enempää

sanotuksi.

-- Onko se ammuttu? kysyi joku hyvin hiljaa eivätkä muut uskaltaneet

vetää henkeäänkään.

Thorvald istuutui ähkien ja puhkuen, vihdoin hän sitte nousi, kapusi

penkille ja heilutti lakkiaan.

-- Lähdetään! sanon minä; minä otan kaikki niskoilleni.

-- Mutta minne me menemme? kysyi Hannu.

-- Ensimäinen karhu on jo kannettu kotiin ja muut jäivät vielä

metsään. Niilo Böen on saanut pahasti selkäänsä, sillä Laurin pyssy ei

lauennut ja karhut tulivat ihan heidän kimppuunsa. Se poika joka oli

heidän mukanaan, pelastui vaan sillä tavalla, että heittäytyi

mahalleen maahan, ikäänkuin olisi ollut kuollut, eikä karhu koskenut

häneen; heti kun Lauri ja Niilo olivat voittaneet omat karhunsa,

ampuivat he hänen karhunsa. Eläköön!

-- Eläköön! sanoivat kaikki tytöt ja pojat ja karkasivat ylös

istuimiltaan ja ulos ovesta ja kivien ja kantojen poikki Böeniin,

ikäänkuin ei koulumestaria olisi ollut koko maailmassa.

Tytöt rupesivat pian valittamaan, etteivät he pysy perässä, mutta

pojat ottivat heidät väliinsä ja niin sitä mentiin.

-- Varokaa ettette koske siihen, sanoi Thorvald; -- välistä karhu

rupeaa uudelleen elämään.

-- Onko se totta? kysyi Marit.

-- On, ja silloin se nousee uudessa hahmossa. Olkaa siis varoillanne!

ja he juoksivat minkä jaksoivat. -- Lauri oli ampunut suurinta

kymmenen kertaa ennenkuin se kaatui, sanoi hän taas.

-- Ajatelkaa, kymmenen kertaa! ja taas lähdettiin juoksemaan.

-- Ja Niilo pisti sitä kahdeksantoista kertaa puukollaan, ennenkuin se

kaatui.

-- Jestas sentään, sellaista karhua!

Ja lapset juoksivat niin että hiki valui.

Vihdoin oltiin perillä. Olli Böen kiskaisi auki oven ja pääsi ensinnä

sisään.

-- Ole varoillasi! huusi Hannu hänen perässään.

Marit ja se pieni tyttö, joka oli ollut Thorvaldin ja Hannun välissä,

pääsivät sisään seuraavina, sitte Thorvald, joka ei mennyt kauvas,

koska hän tahtoi saada kaikesta yleissilmäyksen,

-- Katsoppas verta! sanoi hän Hannulle.

Muut eivät tietäneet uskaltaisivatko heti mennä sisään.

-- Näetkö sinä sen? kysyi tyttö siltä pojalta, joka seisoi ovella

hänen rinnallaan.

-- Näen, se on niin iso kuin kapteenin kartanon suuri hevonen, vastasi

poika ja kertoi vielä enemmän. Hän sanoi, että karhu oli

rautavitjoissa ja ne jotka olivat etujalkojen ympärillä, oli se

kuitenkin riuhtaissut poikki; ja siitä valui verta kuin koskesta

pudottaen!

Valhetta se tietystikin oli, mutta sen he unohtivat, kun näkivät

karhun, pyssyn ja Niilon, joka istui siteissään oteltuaan mesikämmenen

kanssa, ja kuulivat vanhan Lauri Skytterin kertovan, kuinka kaikki oli

tapahtunut. He katselivat ja kuuntelivat niin ahneesti, etteivät he

ensinkään huomanneet taakseen ilmestyvää miestä, joka hänkin rupesi

kertomaan, ja seuraavaan tapaan:

-- Minä teidät opetan lähtemään koulusta ilman lupaa, minä!

Parvesta nousi pelästyksen huuto ja ulos karattiin: ovesta ja yhtä

kyytiä porstuan läpi ja pihan poikki -- pian vierivät lapset mustina

kerinä lumivalkoisella maalla, toinen toisen perässä, ja kun

koulumestari vanhoilla jaloillaan pääsi koulutalolle, kuuli hän heidän

jo kaukaa lukevan niin että seinät tärisivät. Niin, juhlapäivä se oli,

jolloin karhuntappaja tuli kotiin. Se nousi aurinkoisena ja laski

sateisena; mutta ne päiväthän tavallisesti ovat hedelmällisimmät.