Kun Aslaugista oli tullut täysikasvanut tyttö, ei Husabyssa saatu
paljoakaan rauhaa; sillä yökaudet umpeensa kylän parhaimmat pojat
siellä tappelivat ja repivät toisiaan. Pahin oli lauvantaiyö; mutta
silloin ei vanha Nuutti Husaby koskaan pannutkaan maata muutakuin
nahkahousut jalassa ja koivuinen keppi vuoteen vieressä.
-- Koska minä kerran olen tytön saanut, niin pitää minun häntä kanssa
puolustaa, sanoi Husabyn isäntä.
Tore Nässet oli vaan torpanpoika, mutta toiset väittivät hänen
useinten käyvän Husabyn tyttären luona. Vanha Nuutti ei siitä pitänyt
ja sanoi ettei se ollut totta, "koskei hän koskaan ollut häntä siellä
nähnyt." Mutta ihmiset naureskelivat keskenään ja arvelivat, että jos
hän olisi hakenut nurkista, sensijaan että torui niiden kanssa jotka
melusivat ja kopisivat pihalla ja permannolla, niin hän olisi löytänyt
Toren.
Tuli kevät ja Aslaug läksi karjan kanssa tuntureille. Kun sitte päivä
helteisenä laskeusi laaksoon, tunturi kohosi viileänä autereesta,
kellot kalkattivat, karjakoira haukkui, Aslaug huhuili ja puhalsi
paimentorveen nurmikkojyrkänteillä -- silloin rupesi poikien
sydäntä polttamaan, kun he alhaalla vainioilla ahersivat. Ensi
lauvantai-iltana he toinen toista nopeammin riensivät karjakartanolle.
Mutta vielä nopeammin tulivat he alas; sillä karjakartanolla seisoi
oven takana poika, ja hän otti vastaan jokaisen tulijan ja tumpuloi
hänet niin pahanpäiväisesti, että hän sitte ikänsä muisti ne sanat,
jotka seurasivat: tule vielä toisenkin kerran, niin saat enemmän!
Heidän ymmärtääkseen ei sellaista nyrkkiä ollut siinä seurakunnassa
muilla kuin Tore Nässetillä. Ja kaikki rikkaat talollisenpojat pitivät
sitä peräti hulluna, että mokomakin torpparinpukki seisoi puskemassa
Husabyn karjakartanon korkeimmalla harjalla.
Samaa mieltä oli vanha Nuuttikin, kun hän sen kuuli, ja samalla hän
suunnitteli, että jollei kukaan muu osaa kurittaa sitä veitikkaa, niin
hänpä koettaa poikiensa kanssa. Tosin Nuutti jo rupesi vanhenemaan,
mutta vaikka hän likeni kuudettakymmentään, niin hän mielellään paini
vanhimman poikansa kanssa, kun huveissa rupesi käymään liian
hiljaiseksi.
Husabyn karjakartanolle ei ollut kuin yksi tie ja se kulki suoraan
talon läpi. Seuraavana lauvantai-iltana, kun Tore aikoi
karjakartanolle ja kevein askelin hiipi pihan poikki, karkasi mies
hänen rinnuksiinsa.
-- Mitä sinä minusta tahdot? sanoi Tore ja viskasi hänet maahan niin
että helisi.
-- Sen saat heti tietää, sanoi toinen hänen takaansa ja se oli veli.
-- Täällä tulee kolmas, sanoi Nuutti ja kävi kaikin voimin hänen
kimppuunsa.
Tore kävi vaarassa voimakkaammaksi; hän oli notkea kuin pajuinen vitsa
ja iski niin että poltti; hän kiemurteli ja hiiviskeli; kun iskut
tulivat, oli hän poissa tieltä; kun eivät he mitään osanneet odottaa,
tulla läjähti. Selkäänsä hän lopulta sai, jopa aika lailla, mutta
vanha Nuutti sanoi sittemmin usein, että hän tuskin oli paininut
vankemman pojan kanssa. He ottelivat kunnes veri valui, mutta sitte
sanoi Husabyn isäntä:
-- Seis! ja lisäsi: -- jos sinä ensi lauvantai-iltana pääset Husabyn
hukan ja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun!
Tore laahautui kotiin niin hyvin kuin taisi ja kun hän oli päässyt
kotiin, paneutui hän vuoteeseen. Paljon oli puhumista tappelusta
Husabyssä, mutta sen sanoi jokainen, että mitä hänellä siellä oli
tekemistä? --Yksi ei sanonut sillä lailla ja se oli Aslaug. Hän oli
sinä lauvantai-iltana niin odottanut häntä ja kun hän kuuli miten päin
asiat isän kanssa olivat kääntyneet, itki hän ja puheli itsekseen:
-- Jollen minä saa Torea, ei minulla ole ilon päivää tässä maailmassa.
Tore oli sunnuntain vuoteen omana ja tunsi maanantaina, ettei hän
silloinkaan voi nousta. Tiistai tuli ja oli niin kaunis päivä. --
Yöllä oli satanut, tunturi oli kostea ja vihanta, ikkuna oli auki,
lehväin haju tuli sisään, kellot kalkahtelivat alas rinteitä ja
ylhäällä huhuili joku; jollei äiti olisi ollut sisällä, olisi hänen
täytynyt itkeä kärsimättömyyttään.
Keskiviikko tuli ja yhä vielä hän makasi; mutta torstaina hän rupesi
miettimään, eikö tästä sentään lauvantaiksi pitäisi ruveta paranemaan,
ja perjantaina hän oli ylhäällä. Hän muisti visusti isän sanat: "jos
sinä ensi lauvantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa
ohi, niin on tyttö sinun." Alituiseen katseli hän Husabyhyn.
-- En minä pahempaa voi saada kuin selkääni, ajatteli Tore.
Husabyn karjakartanolle kulki, kuten jo ennen on sanottu, vain yksi
ainoa tie; mutta reipas mies saattoi sentään päästä sinne, vaikkei
kulkenut juuri sitä tietä. Kun souti tuonne niemen taakse ja laski
maihin tunturin tuolle puolelle, niin aina sitä jollakin lailla pääsi
ylös, vaikka seinämä olikin niin jyrkkä, että pukki vaivoin kulki
siitä ja se tavallisesti sentään ei hätäydy tuntureilla.
Lauvantai tuli ja Tore oli kaiken päivää ulkona; -- aurinko säteili
niin että pensaat vavahtelivat ja kaiken aikaa kuului huhuilun
houkutus tuntureilta. Hän oli vielä istumassa oven edustalla, kun ilta
jo joutui ja sumun höyryt nuolivat nurmikkojyrkänteitä. Hän loi
katseensa sinne ylös ja siellä oli ihan hiljaista, hän katsahti
Husabyhyn päin -- ja sitte työnsi hän veneen vesille ja läksi
kiertämään nientä.
Karjakartanolla oli Aslaug saanut pois päivän työt ja istuutunut. Hän
arveli, ettei Tore kai pääse sinne sinä iltana, mutta että hänen
sijaansa tulee sitä useampia muita; hän päästi irti karjakoiran eikä
sanonut kenellekään minne läksi. Hän asettui istumaan sellaiseen
paikkaan, että saattoi nähdä laakson, mutta siellä nousivat sumut,
eikä hän muutenkaan saanut katsotuksi sinne; sillä muistot olivat joka
paikassa vastassa. Hän siirtyi siis muualle ja huomaamattaan tuli hän
joutuneeksi toiselle puolelle ja asettui katsomaan järvelle. Siitä
tuli sellainen rauha, kun silmäili pitkiä vesiä.
Hänen rupesi tekemään mieli laulaa; hän valitsi laulun, jossa oli
pitkiä säveliä, ja kauvas kaikui ääni hiljaisessa yössä. Hän ihastui
itsekin ja lauloi värsyn lisää. Mutta äkkiä tuntui siltä kuin joku
olisi vastannut kaukaa, alhaalta.
-- Mitä ihmettä se on? ajatteli Aslaug, astui jyrkänteelle ja kietoi
käsivartensa solakan koivun ympäri, joka värisi ja vapisi syvyyden
päällä. Hän katsahti alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono lepäsi
suurena ja tyynenä, ei lintukaan viilättänyt sen yli: Aslaug istuutui
taasen ja rupesi laulamaan; mutta nyt vastattiin samoin sävelin ja
likempää kuin äsken.
-- Kyllä siellä sittenkin on joku.
Aslaug ponnahti pystyyn ja kumartui katsomaan alas. Silloin näki hän
kallioseinämän luona veneen, joka oli laskenut maihin, ja niin syvällä
se oli, että se näytti pieneltä näkinkengänkuorelta vain. Hänen
silmänsä kulkivat ylöspäin -- silloin äkkäsi hän punaisen lakin ja sen
alla pojan, joka ponnisteli ylös miltei sileää tunturiseinää.
-- Hyvät ihmiset, kuka se saattaa olla? kysyi Aslaug, päästi käsistään
koivun ja juoksi hyvän matkan päähän. Hän ei uskaltanut itselleenkään
vastata, sillä tiesihän hän, kuka se oli. Hän heittäytyi nurmikolle ja
kävi kiinni ruohoon molemmin käsin, ikäänkuin asia olisi riippunut
hänen kiinnipitämisestään; mutta ruohon juuret katkesivat, hän huusi
ääneen ja rukoili Jumalaa kaikkivaltiasta auttamaan. Mutta sitte
johtui hänen mieleensä, että tämä Toren teko oli Jumalan kiusaamista
ja ettei apua sentähden ollut odottaminen.
-- Vain tämän ainoan kerran, rukoili hän ja kietoi kätensä koiran
ympäri, ikäänkuin se olisi ollut Tore, joka hänen pitää pelastaa. Hän
vierittelihe koiran kanssa pitkin nurmikkoa ja aika tuntui hänestä
loppumattomalta.
Mutta äkkiä riistäytyi koira irti.
-- Vov, vov! haukkui se alas jyrkännettä ja heilutti häntäänsä; --
vov, vov! haukkui se Aslaugille ja pani etukäpälänsä häntä vastaan; --
vov, vov! taas alas jyrkännettä -- ja tuossapa nousi punainen lakki
tunturisyrjän yli ja Tore lepäsi hänen povellaan.
Siinä hän viipyi minuuttikausia, saamatta sanaa suustaan ja kun hän
vihdoin puhui, ei sanoissa ollut mitään järkeä.
Mutta vanha Nuutti Husaby lausui tämän kuultuaan sanan, jossa oli
järkeä, sillä hän sanoi:
-- Se poika on hyvä olemassa. Tyttö on hänen.