Norjalaista Nordlantia ja Ruijaa tunnetaan rajojen ja sikäläisten
virkatehtävien ulkopuolella norjalaistenkin kesken niin vähän, ettei
voi pyytääkään, että tanskalaiset tai ruotsalaiset niitä tuntisivat.
Kuitenkin koskee kehoitukseni lähteä sinne huvimatkalle yhtä paljon
heitä kuin norjalaisia. Mutta minä lisään heti, etten tietystikään
tahdo neuvoa sinne niitä, joilla ei ole varaa taikka aikaa tehdä
enempää kuin yhden tai pari pitempää matkaa eläissään, vaan sensijaan
niitä monia, jotka ovat nähneet kulturimaat Europassa, jotka eivät
ikävöi suuria kaupunkeja, vaan juuri pois niistä, jotka eivät enään
etsi huvia, vaan parin kuukauden virkistystä suuremmoisessa luonnossa.
Ja sitte minä käännyn niiden puoleen, jotka tahtovat panna kuntoon
hermostonsa ja joiden siitä syystä mieluummin on valittava voimistava
merimatka kuin helteinen kylpypaikkaelämä. Tosin saattaa
kaupanpäälliseksi seurata vähän merikipua, vaikka harvemmin kesällä
kauniilla ilmalla; mutta osaksihan merikipu on terveellinen tauti,
osaksihan tämä matka siinä suhteessa on suojatuin minkä saattaa
tavata; sillä kuljetaan, muutamia lyhyitä poikkeuksia lukuunottamatta
(Jäderen, Stat, Hustadviken, Folden, Länsivuono) kaiken matkaa
saaristotietä; kovassakin myrskyssä kulkee höyrylaiva ihan hiljaa
vuorokausia umpeensa; matkustaja elää kuin oman pirttinsä permannolla,
sillä eroituksella vaan, että häntä ravitsee voimakas meri-ilma ja
suuremmoisin luonto, mitä Pohjola saattaa tarjota. Englantilaiset ovat
osanneet löytää sen ja nyttemmin myöskin amerikkalaiset, ranskalaiset
ja hollantilaiset. Jokaista norjalaista huvimatkailijaa kohti tulee
kymmenen ja kaksikymmentä ulkomaalaista. Englantilaiset ovat
vuokranneet tämän pohjoisen seudun parhaimmat lohivedet ja
metsästysmaat.
Vanha saksalainen maalari Preller, joka aikoinaan pohjoismaista on
hakenut aiheita historiallisia maisemiaan varten (näin hiljan erään
hänen mytologisen kohtauksensa, joka on pantu tapahtumaan tässä
luonnossa), sanoi minulle: "Joka tahtoo nähdä meren ja ilman ja maan
kamppailua ja ihmisten kamppailua näitä kaikkia vastaan, matkustakoon
sinne pohjoiseen." Huvimatkailija luultavasti ei halua nähdä tämän --
kuten helposti voisi tapahtua -- kohdistuvan itseensä, vaan
tunturimuodostukset ja ne vaikutelmat, joista luonto täällä aina pitää
huolen, sekä paikkakunnan kansa, voivat tehdä hänelle täyden selvän.
Mainitsen tämän koska pohjoisnorjalaisen kertomukset luonnostaan ja
elämästään ovat parasta mitä matkaltani tuon; hänen mielikuvituksensa
on vaaran ja yksinäisyyden kasvattama, ja se on sukua luonnon kanssa.
Saksalainen maailmanmatkustaja _Alexander v. Ziegler_ -- tunnustan sen
häpeäkseni -- ensinnä herätti minussa halun nähdä näitä seutuja. Hän
mainitsi kolme paikkaa maailmassa, joita hän, kutakin laatuaan, piti
näkemistään suuremmoisimpina ja niistä olivat Nordlanti ja Ruija yksi.
Matka on järjestettävä niin, että joko tulo- tai menomatkalla
kuljetaan maitse _Namsosiin_; ehkä on parasta jakaa matkaa, siis
mennessä maitse _Trondhjemiin_ ja palatessa maitse _Namsosista
Trondhjemiin_ ja siitä taas laivalla rannikkoa pitkin romsdalilaisiin
kaupunkeihin (muitten muassa kauniiseen _Moldeen_) ja eteenpäin
Bergenin rannikkoa pitkin, jolloin sopii poiketa _Bergeniin_ ja
käyttää hyväkseen Hardangerin vuonoa tai jotakin muuta niistä monista,
joihin pienemmät laivat Bergenistä kulkevat. Nordlantiin on joka
tapauksessa saavuttava kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa
keskiyöauringon takia. Sen saattaa kyllä myöhemminkin nähdä täydessä
vaikuttavuudessaan, mutta etempää pohjoisesta ja vain korkeilta,
vapailta paikoilta.
Matka sinne on, mielestäni, hyvin kallis. Jos eri laivayhtiöt
keskenään sopisivat alentamaan hinnat pitkämatkaisille Ruotsista ja
Norjasta, ottaisivat huomioon matkan pituuden ja järjestäisivät niin,
että matkaa voitaisiin keskeyttää ja jatkaa mielin määrin, niin siitä
varmaan koituisi niille etua; sillä varmaan tästä kesäreitistä ennen
pitkää tulee Pohjolan suosituimpia. Varmaan; sillä niin totta kuin
pohjoismaalainen rakastaa pohjoista runoutta ja tarua, täytyy hänen
rakastaa sitä luontoa, joka luo säveliä Eddan suurimpiin runoihin ja
tarun voimakkaimpaan toimintaan. Jokainen pohjoismaalainen ikävöi
vaikutuksia pohjoiselta luonnolta, asukoon sitte meren rannalla tai
vuorten keskellä, se on hänessä synnynnäistä.
[Matkustakoot sinne Pohjolaan ennen kaikkia pohjoismaiset taiteilijat,
sillä he saavat sieltä aiheita, joita eivät tapaa mistään muualta;
eivät yksin historialliset ja laatumaalarit, jotka siellä tutustuvat
erittäin voimakkaaseen, moninaiseen ja tähän asti hyvin vähän
tunnettuun elämään, joka antaa aihetta niin hyvin historialliselle
käsittelylle kuin nykyaikaiselle, joko iloisesti tai vakavasti
vaikuttavalle tutkinnalle; vaan kaikenkaltaiset taiteilijat, niin
totta kuin heidän täytyy toimittaa vaikutuksilleen ja sen kautta
taipumuksilleenkin kohotusta, hankkia silmilleen suuria näköaloja,
joissa on pohjoisia värejä ja muotoja ja joiden juuret ovat kiinni
niissä ensimäisissä mielikuvissamme, jotka saimme taruista,
jumaltiedoista ja saduista. Soitto- ja laulutaiteilijoilla sekä
näyttelijöillä on sitäpaitsi tilaisuus pohjoisissa kaupungeissa
(_Tromsössa, Hammerfestissä, Vesisaaressa_) ansaita takaisin
matkakulujaan. Mutta se neuvo annettakoon samalla, että älköön kuka
hyvänsä menkökään tarjoamaan esityksiään; näissä kaupungeissa
nimittäin ei jouduta tekemisiin tavallisen pikkukaupungin yleisön
kanssa; ja siellä pohjoisessa tapaa sekä maalla että kaupungeissa
sellaista lukeneisuutta ja sivistystä, että se ensi hetkenä panee
hätkähtämään; sittemmin sen kyllä huomaa täydelleen sopivan yhteen
niiden vaatimusten kanssa, joita yksinäinen elämä suuren luonnon
keskuudessa asettaa lapsilleen. Se on kasvattanut näitä sieluja
vaaroissa ja kieltäymyksessä näyttänyt niille mukaansatempaavia
näkyjä; ja he ovat miltei kaikki käyneet ulkomailla, yhtä paljon oman
kaihonsa vieminä kuin siksi, että koko kansa on kauppa- tai
merimiehiä.]
Heti kun on päästy Namsosin satamansuusta -- joka, mutkitellen
havupuuta kasvavien tunturien ja niemien lomitse, on kauneimpia
maassamme -- ja vähän myöhemmin jätetty Trondhjemin satamansuu,
muuttuu luontokin. Rehevämpi puunkasvu pakenee suojaisempiin
vuonoihin, joissa eivät meren myrskyt pääse sitä katkomaan eivätkä
ihmiset niin helposti hävittämään. Sillä yhtä varmasti kuin pitkin
meren rantaa kerran on ollut suuria metsiä, yhtä varmasti ovat
merituulet pitäneet huolta sen hävittämisestä, mikä ihmisiltä on
jäänyt hävittämättä. Rehevämpää nurmivyöhykettä kuin se joka ulottuu
pohjoisimpaan Ruijaan asti, en ole nähnyt. Se törröttää tiheänä kuin
karvat poron selässä, suolainen meri on tehnyt sen tuoreen vihreäksi
ja meheväksi, sillä usein se kastelee sen suorastaan ja aina ilman
läpi, jonkun matkan päästä. Karjanhoito on niin tärkeä tekijä
pohjoisnorjalaisen elämässä, ettei hyvä kalavuosikaan elätä häntä, jos
jonakin vuonna märkyys on estänyt häntä saamasta alati rehevää heinää
korjuuseen.
Tämä on ilahuttava asia; sillä kansa, joka ottaa elatuksensa
_yksinomaan_ merestä, saa liian paljon sen epävakaisuutta, kun taas
maa sitoo mielen uskollisuuteen ja järjestykseen.
_Helgelannin_ luona käyvät tunturit tukevammiksi ja etenevät kauvemma
toisistaan, joten ne yksinään kohoilevat merestä. Tuntureja peittää
usein omituinen sammal, joka leviää ylöspäin milloin harmaan vihreänä,
milloin ruskean punaisena ja muun maiseman esiintuodessa voimakkaita
vastakohtia, syntyy sammalpeitteelle auringon kimmellyksessä niin
uusia värivaikutuksia, että maalari mahtaisi luulla kuulevansa
vieraiden sävelten sointuja ja voida -- jos osaa ne pidättää --
loihtia ilmoille lumoavan kauniin kokonaisvaikutuksen. Täällä
kuljetaan parin historiallisen paikan ohi, kuten sen, jossa _Haarek
Tjottalainen_ asui, se paikka pistäikse ulos kuin laiva, joka paraikaa
liukuu veteen. Sitä ympäröivä piiri on suuri ja avara. Haahkaparvet
jotka uiskentelevat, lokit, jotka kirkuvat, nordlantilaisveneet, jotka
laskevat laivan luo, purret ainoine suurine raakapurjeineen, joita
yhtämittaa tulee vastaan, mieluisat rannat ja vastassa tunturien
ainainen kaukokuva, tekevät kulun kotoiseksi, milteipä kodikkaaksi;
sillä kaikki on niin sopusuhtaista ja samalla niin voimakasta; se
valloittaa ja pitää hallussaan.
[Kävin tällä kertaa kaikissa niissä kolmessa talossa, joissa _Olavi
pyhää_ vastaan nostetun kapinan kolme päällikköä asui. Myöhemmin kävin
itse _Stiklestadissa_ Värdalissa, jossa he johtivat joukkonsa suurta
kuningasta vastaan, joka siellä kaatui. Voimakkaammin ei mikään
historiallinen muisto ole minua liikuttanut. Mutta nähdessäni sen
ihmeellisen maiseman, joka täällä avautuu silmien eteen ja joka on
sama jonka _Olavi_ ja hänen uskolliset seuralaisensa näkivät, kun he
pitkän poissaolon perästä pääsivät tunturien yli ja riemuiten
tervehtivät kotia -- jonka edestä täällä todella kannattaa kaatua --
muistui ehdottomasti mieleeni _Bjarköj_, ylimpänä Lofoteilla, jossa
_Tore Hundin_ suurta taloa saartavat tunturijonot, rikkirevittyinä,
mutta korkeina kuin hänen sielunsa, ja meri, joka kahdelta taholta soi
satamaa ja satamansuuta ketun luolalle molempine aukkoineen; muistui
mieleeni _Tjotta_ Haalogalandissa, missä viekas _Haarek_ kaikessa
hiljaisuudessa oli veistänyt sitä suunnitelmaa, joka, kun aika oli
tullut, pantiin täytäntöön ja johdatti hänet Stiklestadiin, muttei
häntä itseään jaarliksi eikä hänen sukuaan valtaistuimelle; muistui
mieleeni _Egge_ Tröndelagissa, -- se oli kuin satula, joka on pantu
maiseman leveään, kärsivälliseen selkään ja jolla _Kalf Arnenpoika_
ratsasti; hän saattoi kauvan kääntää ohjaksia puolelle ja toiselle,
epäillen minne päin mennä, mutta käänsi vihdoin Stiklestadiin
kuningasta vastaan, neljää veljeään vastaan! Kaikki nämä suuret kodit
ovat muovailleet heidän jokaisen luonnettaan. Saatamme olla varmat,
että he Stiklestadin luona hakatessaan auki tietä, kantoivat kotejaan
mielessään; sillä jos he täällä olisivat päästäneet kätensä
heltiämään, niin he olisivat päästäneet sielläkin. Keskellä kostoa,
keskellä odotusta ja tuskaa sukelsi kunnianhimoisten suurmiesten
silmiin näkyjä lapsuuden leikkikentiltä ja isien hautakummuilta; he
näkivät äkkiä kunniasijan salissa, kuulivat salaisen laulun tahdin ja
siinä kohosivat kotitunturien ääriviivat.]
Mutta kaikki tämä on vain johdantoa siihen hetkeen, jolloin Lofotin
tunturit alkavat siintää. En tiedä mikä on ihanampaa, sekö että ne
väikkyvät kaukaisena näkynä kuni mikäkin sininen muuri tuhansine
huippuineen sen äärettömän jättiläispirtin päällä, johon samalla
olemme purjehtineet, itse Länsivuonon permannossa, kun aurinko paistaa
niin kauvas kuin silmä kantaa, mutta kangastukset usein asettuvat
eteen ja nostavat kokonaisia tunturiharjanteita ylösalaisin joko
eteesi tai taaksesi ja alituiseen siirtelevät niitä, ja valaat
leikittelevät ja linnut kirkuvat ja sujahtavat veteen; -- vaiko se,
että ne likenevät, että muuri avautuu, joka huipusta tulee oma
erityinen tunturi, toinen toista avarampi, ja tätä loppumattomassa
jonossa, niin kauvas kuin silmä kantaa parhaimmankin kaukoputken
avulla. Kehutaan _Romsdalia_ Troldhuippuineen, Vängahuippuja, Hornetia
j.n.e., mutta minä lisään paikalla: Lofotit avaavat nämä näyt
monta sataa kertaa perätysten, -- tai paremmin sanoen: sitä
tunturipanoramaa, joka nähdään Molden luona, kestää täällä ylhäällä
vuorokausia, vaikka kuljettaisiin nopeimmallakin laivalla. Mutta
tunturimuodot ovat niin risaiset, ettei sielussani ole yhtään kuvaa
mytologian tai raamatun tai draaman piiristä, joka riittäisi kuvaamaan
sitä kivettynyttä liikettä, jota katselin, sitä uhkaavaa
taisteluasentoa, sitä tyyntä kauhua, sitä tuhathuippuista
moninaisuutta, joka ilmenee ainoassakin kiven valantamuodossa.
Ensimäisenä tuntina, ehkäpä ensimäisenä päivänä ihminen pitää puoliaan
ja komentaa näkemänsä kauneuden laskuun, mutta kun näkyjä jatkuu
vuorokausia ja yhtä suuremmoisina, sama sitte katseliko niitä likeltä
vaiko kaukaa, niin kuolleessa luonnossa vihdoin tuntuu sellainen
jännitys kuin keskellä elävää toimintaa. Sen tunsivat ne, jotka kerran
runoilivat, ja tuntevat ne, jotka nyt paikalla kertoilevat niitä
suuria tarinoita, jotka liitävät yli näiden maiden ja joissa tunturit
muuttuvat draamallisiksi henkilöiksi, esiintyvät jättiläisinä ja
jättiläisneitoina, ritareina ja impinä; suurpiirteisyys käy vieläkin
suuremmaksi senkautta, että toimivat henkilöt tässä kividraamassa ovat
niin mittaamattoman etäällä toisistaan. Ne jotka siellä ylhäällä
purjehtivat, unelmoivat ja runoilevat, katsovat nimittäin penikulmia
kuten me kävelyretkiä, ja puhtaassa ilmassa näkyvät esineet
yhdentoista, jopa kolmentoista penikulman päästä ja me luulemme
seuraavassa hetkessä pääsevämme niiden luo. Ja eihän se valo, joka
tätä satuluontoa valaisee, ehdy ensinkään. Me olemme paikalla, jossa
muutama kuukausi sitte vallitsi ainainen yö, mutta jossa nyt on
ainainen päivä. Kannelle kokoontuneena kävelevät matkustajat
odottelemassa puoliyön aurinkoa: he ovat kuulleet, että kaikki heidän
käsityksensä, lienevät ne mimmoiset hyvänsä, tulevat väistymään itse
näkyvän luonnonvoiman tieltä. Ja se on totta. Niinpian kuin tuo
tulinen kiekko tulla täyttää taivaanrannan takaa, minne se hetkiseksi
on mennyt viestiä viemään, muuttuvat taivas, tunturit ja meri. Itse
aurinkoa saattaa tuntikausia katsella paljain silmin; sen ympärillä ei
ole mitään ehkäisevää sädeloistoa, kaikki palo on suljettu kehän
sisään, mutta kehä on paljon suurempi kuin mimmoiseksi me päivällä
olemme tottuneet sitä kuvittelemaan; se on niin suuri, että me aluksi
olemme ihan ihmettelyn vallassa emmekä voi ajatella mitään muuta.
Vihdoin käy väri vahvemmaksi; se on hehkuvan punainen meteori, jonka
luulisi laukeavan miljooniksi kappaleiksi, jollei näytelmän tyyni
ylhäisyys, värien sopusointuisa loisto taivaalla, jonka kantta se
majesteettisena vaeltaa, valaisi rauhaa, täydellistä kirkastuksen
rauhaa. Kun pilvenhattara joutuu kiekon päälle, syttyy se paikalla
hehkumaan ja käy tummemman punaiseksi, niin että aurinkoon piirtyy
kuin tuntureja tai maisemia. Mutta kun pilvenhattara purjehtii
herkälle taivaalle, syttyvät vain päärmeet; ne käyvät valkoisen tai
punaisen hehkuviksi, keskusta taas pysyy entisellään ja se korottaa
kaikkea ympärillä. Sillä taivas hekumoi kaikissa värivaihteissa,
alkaen väkevimmästä veripunasta tunturien päällä, välinpitämättömään
harmaanvalkoiseen korkeudessa; mutta et voisi ainoaankaan kohtaan
painaa neulankärkeäkään ja sanoa: _tuossa_ vaihtuu toinen väri
toiseksi. Jos tämä näytelmä pysyisi liikkumattomana, niin siihen
mahdollisesti kerran saattaisi kyllästyä. Mutta se vaihtelee
lakkaamatta; milloin on aurinko sinipunertavampi, milloin
kellanpunainen, milloin vihreän harson peitossa, milloin valkoisen
valaisema; mutta kaiken aikaa se pysyy lämpöisenä ja vaihtelevien
harsojensa takana punaisena. Milloin kiitää eteen pilvensiekale, hehku
täyttää sen, nyt se taas kiitää pois; nyt on aurinko kirkkaassa
palossa, nyt tulee taasen pieni, pitkulainen pilvi, joka vapisee ja
palaa ja pakenee. Ja ympäröivä taivas käy samaan aikaan läpi kaikki
värivaihdokset, ikäänkuin vavistus sitä liikuttaisi ja sen pilvien
päärmät palavat voimakkaammin ja niiden sisu vaalenee tai tummuu
senmukaan kuin ne ohenevat tai tihenevät, tai joutuvat siintävälle tai
valkoiselle tai punaiselle tai sinipunertavalle pohjalle. Näytelmä on
niin alituiseen uusi, että olen nähnyt vanhojen ihmisten rientävän
seuraamaan sitä samalla ehtymättömällä tarkkaavaisuudella kuin me.
Kummallista on lisäksi vielä se, että muu osa taivasta ja ne tunturit
jotka lepäävät sen alla, pysyvät koskemattomina. Tuolla lepää
teräksensinisellä merellä, mustanpuhuvalla tunturinjuurella,
syvänsinisillä tunturinrinteillä ja huipuilla vaihtumaton värien
viileys, kun sensijaan _täällä_ kaikki hehkuu, loistaa, vaihtelee ja
riemuitsee auringossa. Mutta välistä saattaa yksinäinen tunturi
keskellä viileyttä kokonaan eroittautua ja pukeutua punaan kiireestä
kantapäähän asti; tuntuu siltä kuin tämä tunturi pitäisi omaa pientä
aurinkoaan takanaan peitossa. Se on kun onkin sellaisella paikalla,
että aurinko osuu siihen ja sen hehku korottaa vielä voimakkaammin
ympäristön kylmyyttä.
Kerran keskiyönauringon ollessa ihanimmillaan, nousi kuu; se
nähtävästi ei tietänyt mitä oli tekeillä; sillä ränstyneempää,
äreämpää ja huonotuulisempaa juopuneennaamaa ei opiuminautintoon
vajonnut kiinalainenkaan olisi voinut näyttää. Se olikin hyvin
tuollaisen hiuksettoman juopporentun näköinen. Ei ollut helppo
ymmärtää, että joku runoilija joskus olisi kirjoittanut sille oodeja
tai rakastajatar kaihoten nostanut katseitaan sitä kohti. Me
vihelsimme sen ulos niin että se surkeana vetäytyi pois ja nauroimme
päänpäätteeksi. Se olikin käynyt tavattoman pieneksi ja käpertyneeksi;
varmaan se itsekin sen tunsi, sillä se pysytteli huomattavan matkan
päässä.
Lofotin tunturiluonne ei esiinny kauvempana pohjoisessa, paitsi
mahdollisesti jonoissa, joissa on muutamia harvoja huippuja, miltei
sellaisia jommoisia ihailemme etelämpänä, esim. _Romsdalissa.
Lyngenvuonossa_ se taas esiintyy, osaksi myöskin _Balsfjordissa_ ja
ehkäpä muissakin vuonoissa, vaikka harvemmin. Me jatkamme kuitenkin
matkaamme tunturien välitse ja näemme vain tuntureja, sekä metsäisiä
että metsättömiä, väliin vihreinä huippuun asti, väliin penikulmittain
harmaata sammalta, vailla kaikkea nurmista turvetta. Sentähden saattaa
tulla seutuihin, jotka tekevät tavattoman ruman vaikutuksen; mutta kun
nousee vähän korkeammalle ja seudut jäävät kaukaisuuteen, joten kiven
muodot ja suhteet, meren syvä väri ja ilman kirkkaus pääsevät
vaikuttamaan, niin saattaa äärettömyyden henkäys puhaltua aavaan,
villiin maahan ja silloin se on kaunis. Otamme esimerkiksi
_Hammerfestin_. Heti kun tuosta pienestä, maatölleistä kasatusta
merirasvapesästä nousee Salenille -- pieni tunturi sen takana -- sujuu
kaupunki somana ja siistinä lahden poukamaa pitkin. Sen tavattoman
toimellisuuden työmaina ovat vuonot ja rantamaat, -- laivat, sekä
suuret että pienet, kalankuivatuslaitokset, merirasvakeittiöt,
ruijalaisveneet, höyrylaivat. Siitä monen penikulman suuruisesta
lammesta, jona järvi näyttää olevan -- harmaiden tunturien saartamana,
joitten takaa lumitunturit vilkuttavat -- nousee sitäpaitsi
kalliosaari ja pistäikse rehevä taipale. Ilman kirkkaus antaa
raskasmieliselle luonnolle ystävällisemmän sävyn ja inhimillinen
toimeliaisuus sen kehysten sisäpuolella kohoaa suuremmoiseksi
vaikutukseksi. Tämä on maailman pohjoisin kaupunki, 71:llä
leveysasteella. _Kaikki_ norjalaiset maisemat tarjoavat mielestäni --
päinvastoin kuin tanskalaiset -- vähemmin viehätystä likeisyydessä,
nimittäin sillä paikalla, jolla seisomme, mutta sensijaan tavatonta
kauneutta kaukaa katsoen.
Vielä viehättää, mielestäni, norjalainen luonto omituisuudellaan;
varsinkin merenranta, ja se sitä enemmän, jota pohjoisemmaksi tullaan.
Mutta jotta oikein voisimme tuntea tämän omituisuuden, täytyy mielen
virittyä vastaanottoiseksi, näkemään sekä ihmisten että lintujen ja
kalojen elämää, joka täällä tulee vastaan. Pitkin koko norjalaista
rantaa tavataan yhtä varmaan eroa kasvojen muodossa, kielessä,
luonteessa ja puvussa kuin siellä kaukaisuudesta tulee vastaan
erimuotoisia veneitä. Pohjoisnorjalaisen vene -- pitkin matkaa
erilainen -- tuntuu pitkämatkaisesta ihan oudolta; minun käsitykseni
mukaan on se kaunein maassa, tehty paikkakuntalaisen tarvetta varten
ja silmällä pitäen pohjoisen seudun pitkiä matkoja, nopeakulkuiseksi
ja samalla sopivaksi kalastukseen, nimittäin keveäksi kääntää ja
käsitellä. Sen muoto on samalla sekä voimakas että liukas ja jotakin
samantapaista on mielestäni kansassa. Pohjoisnorjalaista on sanottu
hitaaksi ja kauvan hän vielä tulee tekemään sen vaikutuksen; hän on
nimittäin epäluuloinen. Niin laiminlyötyä, ryöstettyä ja halveksittua
kansaa ei Pohjolassa näihin asti ole ollut. Kuohuksiin nousee mieli,
kun kuulee puhuttavan virkamiehistä ja asetuksista tanskalaisaikana,
bergeniläisten kauppiaiden ja maakauppiaiden nylkemisestä aina meidän
aikoihimme asti. Nordlantiin ja Ruijaan oli päässyt juurtumaan niin
kehittynyt nylkemisjärjestelmä, että _Petter Dass'kin_ kirjassaan
"Nordlands Trompet", kuvaa väärinkäytöstä ja nylkemistä, jota ei hän
itse sellaiseksi tajua. [Jokainen nordlantilaismatkailija hankkikoon
Petter Dassin kirjan "Nordlands Trompet", mutta älköön sitä lukeko
ennenkuin paluumatkalla, kun hän itse on saanut käsityksen, miten
verrattoman tosi se on.] Mutta pohjoisnorjalainen, maan ensimäinen
kalastaja, sen rohkein, väsymättömin merimies, ei ole hidasluontoinen.
Katso häntä veneessä -- ja jokaista on arvosteltava omassa toimessaan!
-- Hän ei ole yksin väkevä soutaja ja joutuisa purkaja, mutta hänen
liikkeensä, kun hän nostaa purjeita tai hoitaa laivaa, ovat enemmän
kuin reippaat, ne ovat keveät, kauniit. Puhu sitte hänen kanssaan!
Mitä kaikkia hän onkaan lukenut ja ajatellut ja kuinka helposti hän
seuraa sinun kertomustasi. Tosin hän, ollakseen nykyaikainen ihminen,
on liiaksi syventynyt jaabekimaisiin kannunvalamisiin, mutta osaksi ei
sitä ole ihmetteleminen, kun tuntee hänen menneisyytensä, osaksi
voimme kiittää Jumalaa, jos pohjoisnorjalainen yhtä helposti pääsee
hallitun asemasta itse hallitsemaan kuin hän iloisessa seurassa
lämmittää muutamia vieraita munia, jotka haudottaessa mätänevät ja
jotka hän sentähden ensinnä itse potkii pois. Tässä suhteessa tulee
hänen virkamiehistönsäkin rientämään hänen avukseen; se on yleensä nyt
ihan entisen vastakohta. [Hiukan kuvatakseni vanhaa virkamiesluokkaa,
otan tähän seuraavan: vähän senjälkeen kun Norjasta tuli itsenäinen
maa, pantiin juoppo tanskalainen pappi viralta ja vimmoissaan siitä,
etteivät suurkäräjät antaneet hänelle eläkettä, haukkui hän Norjan
valtiosääntöä roistoksi; hän luuli, että se oli mies! Vielä 40-luvulla
oli Ruijassa pappi, joka antoi lukkarin astua saarnatuoliin lukemaan
saarnan saarnakirjasta. Itse hän sillaikaa löi korttia kauppiaan
luona; vähän ennen oli Nordlannissa pappi, joka laittoi oveensa
luukun, jotta talonpojat siitä voisivat puhua hänen kanssaan, ja
ojensi heidän puristettavakseen kepin, kun he aikoivat ottaa häntä
kädestä.] Nykyinen virkamiehistö on pääasiassa nuoria miehiä, jotka
sielultaan ja mieleltään ovat kiintyneet kansaan. Näillä seuduilla on
kai se ominaisuus, että ne lumoavat kaikki jotka sinne muuttavat:
siellä olleet virkamiehet kuvaavat sittemmin oleskeluaan pohjoisessa
ihanimpana aikanaan. Yhdessä liitossa kansan kanssa nuoret virkamiehet
pian voittavat kansan luottamuksen; useat sen omistavatkin. Sitkeä
luonnonvoima itse kansassa, joka on kestänyt vuosisatojen solvaukset,
se kun on karaistunut raadannassa merellä, hengen ja omaisuuden aina
häälyessä onnenkaupan varassa, jonka rinnalla nuo äskenmainitut
rettelöt olivat naurettavia pikkuasioita -- tämä karaistu luonnonvoima
vie nyt suurkäräjien turvissa, jotka ovat ottaneet Nordlannin ja
Ruijan lempilapsikseen, näitä seutuja suurta tulevaisuutta kohti.
Osa asukkaista on, kuten sanottu, _kveenejä_ ja _Suomen lappalaisia_.
Ensimainitut (Suomen lappalaiset) ovat voimakasta, kelpo väkeä, hyviä
hylkeenampujia, norsunpyytäjiä ja hainkalastajia, myöskin
maanviljelijöitä. Joutuessaan avioliittoon norjalaisten kanssa,
taivuttavat he nämä aina puhumaan suomea, ei sentähden, että he
olisivat etevämmät, kuten on luultu, vaan sentähden, että
suomalaiselle on fyysillinen mahdottomuus puhua norjaa, kun ei hän
lapsesta ole siihen tottunut. Paikalla voi tulla tästä asiasta
vakuutetuksi. Hyvät koulut pitävät nykyään huolta siitä, että lapset
oppivat norjaa ja kokemus on osoittanut, että ne jotka kerran ovat
oppineet norjaa, ottavat sen jokapäiväiseksi kielekseen.
Lappalaisia tietysti eninten näkee ja heitä myöskin eninten kysyy,
aina siitä hetkestä asti, jolloin ensimäinen lappalainen astuu
laivankannelle. Hänellä on yllään vaaleanharmaa villapusero, päärmeenä
punaista ja vyöllä vyö (talvella hän käyttää poronnahkaturkkia) sekä
omituiset jalkineensa ja erikoinen päähineensä. He ovat miltei kaikki
pienet, hyvin ystävälliset ja puheliaat ja täynnä tunnetta ja
mielikuvitusta. Monet merilappalaisista pukeutuvat norjalaisten tavoin
ja luultavasti aikojen kuluessa sulautuvat heihin. Tunturilappalaiset
sensijaan pysyttelevät itsekseen; kerran omistettuaan kaiken maan
siellä pohjoisessa, ovat he nyt tungetut ylätuntureille, joutuvat
siellä usein riitaan uutisasukkaiden kanssa ja kantavat tavallisesti
suurta kaunaa norjalaisia vastaan. Heidän saduissaan on piru aina
puettu norjalaiseksi. Jos norjalainen tavataan tuntureilla paitsi
lappalaisen seurassa, ammutaan hänet ehdottomasti; tätä minä kuulin
vakuutettavan monelta taholta, muitten muassa sitä vakuutti eräs
lappalainen, joka antoi minulle paljon tietoja tästä omituisesta
kansasta, johon ei hänen enään, sivistykseensä ja asemaansa nähden,
saattanut sanoa kuuluvan, mutta jota hän rakasti. Mikä kestävyys
onkaan tässä kansassa, joka suurimman osan elämäänsä elää lumessa,
taistellen susia ja luonnon voimia vastaan! Suurimman osan vuotta
vaeltaessaan etsimässä pakoon peloitettua tai varastettua poroa, koko
lumen ajan seisoessaan suksilla ja sitte rämpiessään rydöissä ja
raivaamattomilla teillä, on tunturilappalainen saanut omituisen
käynnin: hänen säärensä ovat väärät ja polvet notkuvat; hän näyttää
paremmin liukuvan kuin käyvän. Mahdottomilta tuntuvat ne matkat, jotka
hän väsymättömällä reippaudella, usein raskas taakka selässä, jättää
taakseen, niinikään tuntuu tavattomalta, että hän saattaa kävellä
vuorokausia levähtämättä. Ruokansa, nimittäin kimpaleen poronlihaa ja
leipää, kuljettaa hän mukanaan povellaan. Kun hän hiihtäessään on
huomannut suden jäljet, seuraa hän sitä, kunnes saavuttaa sen. Susi
alas tuntureja, mutta lappalainen suksillaan nopeammin perässä, ylös,
alas tuntureja, usein vuorokausia umpeensa; mies syö, susi ei saa
syödä eikä pysähtyä; se saattaa väsyä siihen määrään, että se
laskeutuu mäelle ja irvistää miestä vastaan kuin koira. Silloin se
ammutaan tai tapetaan yksinkertaisesti suksisauvalla. Kymmenen
taalaria saa lappalainen nyt tapporahoja ja sitäpaitsi tietysti nahan
hinnan. Kun lappalainen pääsee suden jäljille, ei susi _koskaan_ voi
pelastua häneltä. Siitä huolimatta on susi hänen pahin vihollisensa.
Se valitsee mielellään pimeän ja räntäsään; porot seisovat
lumihangessa, jonka jäkälien tähden ovat penkoneet sekaisin; ne
seisovat kylki kyljessä, usein sadottain, takapuolet aina ylempänä ja
eturuumis hangessa -- siis kykenemättöminä vainuamaan. Äkkiä tulee
susi ja karkaa lihavimman poron niskaan; ennenkuin koirat, joita
niitäkin voi pettää, saavat hereille lappalaisen ja ennenkuin hän
pyssyineen on kömpinyt maakuopastaan, on parvi hajalla ja usein menee
viikkojen vaivoja ennenkuin sen saa koolle -- jos poroja yleensäkään
saadaan kokoon; sillä vieraat porot, jotka joutuvat lappalaisen
parveen, tapetaan tavallisesti heti ja kun omistaja tulee, ei näy
mitään, Tietysti hän maksaa samalla mitalla kun voi. Mutta hän ei aina
voi.
Lappalainen tulee toimeen erinomaisesti. Poron veri, josta hän keittää
lientä, sen liha ja maito ovat niin lihavaa ja voimakasta ruokaa,
ettei jokainen meistä voisi sitä syödä, vaikka valmistaisimme sen
omallakin tavallamme. Keittoruuan kanssa syödään jauhoja ja suolaa,
jokainen tekee itse leipänsä ja paistaa sen liedellä. Kerron näin
paljon lappalaisesta siksi, etten itse puolestani koskaan väsynyt
kyselemään hänen elintavoistaan ja edellytän, että muitten
matkustajien laita on sama. Seudun virkamiehet pitävät lappalaisesta
ja kertovat hänestä mielellään. Käräjämatka siellä pohjoisessa tehdään
usein yli asumattomien tunturien, ajaen poroilla, huimaavaa vauhtia.
Opas ajaa edellä, sitte matkustavainen ja vihdoin kuorma-poro;
viimemainittu on usein kesyttämätön eläin, joka pannaan kiinni
matkustavaisen pulkkaan pitelemään vastaan, ja siitä saattaa johtua
mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Kulku on aika vaarallista, sillä
kesytetyinkin poro on kuitenkin villi eläin, joka käy sekä miehen että
pulkan kimppuun, kun väsyy, -- asettuu itse alamaassa pulkkaan eikä
yleensä suostu mihinkään, ennenkuin pitkien kujeiden perästä. Mennään
nurin narin, mutta ohja on visusti kierretty käsivarren ympäri,
eläimen täytyy siis odottaa, ja karvapuku suojelee lunta vastaan; siis
ylös taas vaan -- uusia kujeita, ja taas menemään.
Mutta en saata lopettaa kertomustani lappalaisista muistelematta _Else
Marie Schanckea Tenossa_, josta niin monet minulle kertoivat, kun
ensin olin oppinut kyselemään. Kaikki lappalaiset sen tunturin
seuduilla kutsuivat häntä "äidiksi" ja äiti hän todella on ollut
heille. Naimisissa rikkaan kauppiaan kanssa, lahjoitti hän sekä oman
että miehensä omaisuuden lappalaisille ja uhrasi suurimman osan
elämäänsä heidän hyväkseen, vaikka hän oli _kahdentoista_ lapsen äiti
ja kantoi suuren talouden huolta hartioillaan. Yksi esimerkki
joukosta: jouluaaton aattona, kun Else Marie jakeli ruokaa suuren
sukulais- ja vierasjoukon piirissä, astui sisään lappalainen ja pyysi
häntä kyynelsilmin seuraamaan, vaikka olikin mentävä kauvas tunturille
ja oli paha ilma; hänen vaimonsa oli kaksi vuorokautta maannut
synnytystuskissa; jollei "äiti" tulisi mukaan, niin ei olisi
pelastusta. Sekä Else Marien lapset että vieraat sanoivat hänelle,
ettei seitsemänkymmenen kahden vanha vaimo saata lähteä yön selkään,
tällaisella rajuilmalla ja lisäksi niin kauvas. Mutta lappalainen
tunsi "äidin"; hän turvausi häneen itseensä ja pyysi Jumalaa auttamaan
häntä rukoilemaan. Silloin nousi vanhus, joku sai lähteä hakemaan
hänen suksiaan, toinen hänen lappalaisturkkiaan; itse hän keräsi
kokoon ruokaa ja lääkkeitä ja pukeutui samalla tavalla kuin
lappalainen; sitte hän läksi hänen mukaansa lumituiskuun. Sekä sen yön
että seuraavan päivän hän oli poissa; he olivat juuri kerääntyneet
joulupuuron ympärille -- eikä suinkaan iloisin mielin, kun hän
reippaana astui sisään. Tervehdykset lausuttiin puolelta ja toiselta
ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Mutta hän ei kiinnittänyt
heihin huomiota, jakeli vain lyhyitä käskyjä, piti toimitettaman
lämmintä vettä ja maitoa, piti tuotaman pieni laatikko, jossa oli
ollut sokeria, ja kun hän sen sai, otti hän povestaan esiin pienen
käärön, avasi sen -- ja siellä oli pieni lapsi pehmeässä
jäniksennahassa.
-- Tämän on Jumala antanut minulle, sillä äiti on kuollut.
Hän sisusti pienen laatikon jäniksennahalla, keräsi vaatteita ja laski
lapsen niihin, pestynä ja siistittynä. Tämä laatikko oli sitte aina
hänen vuoteensa ääressä, hän hoiti lasta väsymättä ja kanniskeli sitä
kaikkialla muassaan. Lapsi oli, hänen omien sanojensa mukaan, hänen
"sydämensä lapsi." Mutta kuuden vuoden vanhana paloi se tulipalossa.
Hän haki silloin itse luut tuhkaläjästä, pani ne samaan pieneen
jäniksennahalla sisustettuun laatikkoon, mihin hän ensin oli laskenut
lapsen, ja hautasi ne. Tässä tilaisuudessa hän sanoi:
-- En ole ollut kyllin hyvä äiti kahdelletoista lapselleni. Eikö sitte
ollutkin Jumalan kiusaamista, kun vielä otin kolmannentoista?
Kerrotaan myöskin, että varakkaat, hyväätekevät lappalaiset
tuhatlukuisista porokarjoistaan lahjoittavat köyhille veljille,
vieläpä ylläpitävätkin heitä. Mutta Nordlandin asukkaat, olkootpa
sitte norjalaisia, suomalaisia tai lappalaisia, ovat hyväntahtoista,
ystävällistä kansaa. Sitä mikä tavallisesti estää ihmisiä olemasta
hyväntahtoisia ja ystävällisiä -- kaikki ne tuhannet huomioon
otettavat asianhaarat, ne erilaiset työt, levoton mieli, joka kaikki
ärsyttää, häiritsee -- sitä tavallisesti ei täällä ole olemassa. Niin
yksinäisissä oloissa iloitsevat ihmiset toisistaan, niin suuren
luonnon keskellä ja vaaranalaisessa työssä, niin pitkässä pimeydessä
ja niin suuressa valossa versoo syvempiä ajatuksia.
Vielä kehoitan pitkämatkaisia välttämättä astumaan johonkin
venäläislaivaan, joita Tromsassa ja Hammerfestissä vilisee. Huonojen
lotjien asemasta, joilla he ennen kulkivat, on heillä nyt siroja
kuunareja ja prikejä. Jos onnistuu saamaan mukaansa venäjää puhuvan
kauppiaan -- ja siellä puhuvat kauppiaat miltei yhtä usein venäjää
kuin meikäläiset espanjaa [Useat sikäläisistä kauppiaista ymmärtävät
myöskin lappia ja suomea; heillä on siis huomattava lisä paitsi sitä
kielitaitoa, joka kaikkien kauppiaiden on omaaminen.] -- niin tietää,
että otetaan hyvin vastaan; kestitykseksi tarjotaan erinomaista
venäläistä teetä, viiniä j.n.e. Venäläiset ovat hyväluontoista,
sydämellistä kansaa; joka sitä epäilee, tarkatkoon heitä kun he ovat
kallistaneet lasia; joka epäilee, se kuunnelkoon kun he laulavat ja
nähköön kun he tanssivat vanhojen laulujensa mukaan, vanhat ja nuoret
sekaisin! Esilaulaja aloittaa aina ja toiset yhtyvät häneen kuorossa,
usein suurella taidolla. Saattaa kuulla, että nämä laulut ovat monen
sadan vuoden vanhat ja saattaa niinikään kuulla, että ne kaiken aikaa
ovat olleet sielujen omaisuutta; sillä _kaikki_ laulavat, ilman
rahtuakaan harjoitusta noita puolen sadan värssyn pituisia lauluja,
aivan niinkuin nostettaisiin kaivosta vettä, tietäen että sinne aina
jää. Meille kerrottiin, että useimmissa lauluissa puhuttiin
rakkaudesta, mutta Venäjän ja tsaarin nimi oli aina mukana:
isänmaantunne kannatti laulua. Onko se sitte niin ihmeellistä? Kuinka
tyhmää on ollut luulla, että venäläiset olivat lauma puoli villejä,
jotka kuljetettiin sotaan kuin mitkäkin hevoset ja jotka elivät,
taistelivat ja kuolivat ilman ajatuksia ja tunteita, vain tsaarin
käskystä. Voivatko orjat ja elukat saada aikaan niin suuria?
Venäläisissä on kautta vuosisatain elänyt kansallistunne muistoineen
suurilta sota-ajoilta, joista runot ja laulut ovat nousseet; he eivät
ole osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, mutta he ovat osanneet kertoa
ja laulaa, he ovat osanneet itkeä ja tanssia, kärsiä ja kuolla.
_Tsaari Pietari_ nosti valtaistuimelle venäläisen uskon ja venäläisen
laulun kaihon, _Suworow_ vei sen voittoon, _Nikolai I_ puolusti sitä
ja kuoli sen edestä ja _Aleksanteri_ antoi sille vapauden
aatelisoikeuden. Sentähden ovat venäläiset olleet niin peloittavat,
että he kulkivat sydämessä elävä Jumala ja laulussaan elävä isänmaan
historia -- ja juuri nämä puuttuivat usein vastustajilta. Tämän kautta
saattaa myöskin ymmärtää heidän kuuluisan kurinsa, sen, joka poltti
Moskovan poroksi, joka upotti laivat Sevastopolin satamassa ja kaatoi
satoja tuhansia heistä kaikille Europan taistelukentille.
Olen ehkä viipynyt liian kauvan niissä kansoissa, joita tällä matkalla
kohtaa; pyydän siinä tapauksessa katsomaan yllä ollutta mietteiksi
matkan varrelta; samat mietteet tulevat varmaan välttämättömänä
sarjana jokaisen mieleen.
Yhtämittaa ottaa eläin- ja kasvikuntakin osaa näytelmään. Valas
sukeltaa esiin, ruiskuttaa ja kellahtelee. Valaan vihollinen on
tuurakala, joka syöksee pistimensä sen ruumiiseen, niin että se,
raivoten tuskissaan, usein hyökkää suoraan maalle. Me satuimme juuri
näkemään valaan, joka mahtoi olla haavoittunut; sillä se hyppäsi äkkiä
ilmaan ja oli ihan pystysuorassa, monta kyynärää veden pinnasta; se
huusi niin, että kaikki laivan kannella kääntyivät ja huudahtivat.
Tällaisessa tilaisuudessa kertovat kalastajat ja kauppiaat laivalla
sinulle yllin kyllin juttuja suurilta kalastuspäiviltä pohjoisessa,
kun koolla on tuhat venettä, kun vesi on kalaa tai silliä niin
kovanaan, että kalat nostavat venettä ja niitä korjataan talteen
kahmaloin ja haavin; tai he kertovat suurista rajuilmoista, jotka
ajavat veneet penikulmien päähän; siellä minne ne ovat ajelehtineet,
hyökkää kimppuun nälkääntyneitä ja paleltuneita ihmisiä, jotka
ryöstävät kaikki ruokatavarat; usein eivät he malta odottaa että
puuro, jota keittävät suuressa padassa, kaadettaisiin vatiin, vaan he
piirittävät padan, syövät käsin ja juovat vettä päälle! Sitte sinulle
vielä kerrotaan haaksirikoista ja vaikeroivista haaksirikkoisista
veneen emäpuun varassa ja urheista pelastusyrityksistä; mutta usein ne
vaan tuovat emäpuun toisensa viereen ja kurjuutta kurjuuden päälle.
Siinä sinä kuulet tämän suuren luonnon suurta historiaa.
Kesken kertomusta ui muutamia haahkoja tutunomaisesti ohi ja ne tuovat
mukanaan oman herttaisen tarinansa. Haahka on pohjoisnorjalaisen
lemmikki, se onkin niin kesy, että se usein menee suoraan asumuksiin
ja tekee pesänsä sängyn alle, jopa sänkyynkin, jolloin ihmiset
siirtyvät tieltä, tehdäkseen vieraalle tilaa. Haahka tahtoo mielellään
hautomisen aikana olla peitossa ja sentähden sille pöydistä ja
vanhoista veneistä tehdään koppi; jos talossa on kissa tai koira
toimitetaan se pois. Ihmiset saattavat nostaa linnun pesästä;
runsaaksi kiitollisuudenosoituksekseen asunnosta ja hoidosta jättää se
untuvat, joita on pudottanut ympärilleen. Mutta korpit, varikset ja
lokit pitävät varansa, kun se hetkiseksi kammertaa rantaan uimaan ja
juttelemaan puolisonsa kanssa, joka siellä on vartioimassa. Jos
viholliset ovat löytäneet pesän seuraamalla emää kun se on palannut
pesälle, väijyvät ne hetkeä, jolloin se seuraavan kerran nousee pois;
niiden on nimittäin tarkoitus juoda munat suuhunsa. Mutta haahka on
viisas; se makaa pesällään niin kauvan, että viholliset kärsimättöminä
rupeavat sitä puremaan ja nokkimaan; silloin se huutaa ja sen kuulee
koiras ja tulla kammertaa paikalle; jo nousee tappelu. Jos se vaan saa
käsiinsä ryövärin, niin se hirveitten huutojen kaikuessa, jotka
pelästyttävät toiset pakoon, askel askeleelta vetää ryövärin järveen;
haahkapuoliso on kömpelöliikkeinen, mutta väkevä, ja se upottaa
upottamistaan lurjusta veteen, kunnes elämä lähtee. Kun haahka on
saanut poikaset munasta, on sillä aika työ auttaa ne rantaan, sillä
petolinnut ovat koko ajan kintereillä; väkevä ystävä auttaa emää
kuitenkin aina hädässä; mutta niin pian kun emä on saanut poikaset
veteen, lähtee puoliso uimaan merelle ja jättää sekä emän että
poikaset; ja yhdessä tuhansien toverien kanssa seikkailee se sitte
äärimmäisten kalliosaarten rannoilla. Emä kamppailee sekä omien että
puolisonsa omien puolesta. Jos hän näissä tyynissä, petollisissa
vesissä, joita ei hän vielä uskalla jättää, menettää poikaset, niin ui
hän uskottoman perässä ja jakaa hänen kanssaan merijoukon seikkailut.
Juuri kun olet kuuntelemassa kertomuksia haahkasta tai siitä tyhmästä
linnusta, jonka käsin saa kiinni (lue _Petter Dassin_ kirjasta
_"Nordlands trompet"_ siv 124, 4:s painos), tai "tyvjo'sta" joka elää
vain muitten lintujen pyydystämästä saaliista, pakoittaen ne
päästämään irti saaliinsa -- on laiva peloittanut lokki- ja
tiiraparven ja me olemme kuin lumipilvessä. On niin iloisen näköistä,
kun nuo miljoonat [Ymmärrettävä sananmukaisesti! Saksalainen tiedemies
on nimittäin laskemalla yksityisiä neliöjä joukossa, päässyt kuuteen
miljoonaan.] loistavat, siivekkäät lumipallot liitelevät ristiin
rastiin, nousevat, laskeutuvat, vikisevät, kirkuvat ja kihisevät kuin
tiheässä verkossa, ettei Jumalan aurinko liene sen iloisempaan kuvaan
paistanut. Se vaikuttaa kaksin kerroin virkistävästi tuossa
suuremmoisessa, raskaassa luonnossa, missä alastomat asumukset
lepäävät puuttomalla tasangolla eikä penikulmiin tapaa elämän
jälkeäkään.
Luikertelevissa vuonolaaksoissa, missä ei Golfvirran siunaus haihdu
tyhjään avaruuteen, missä tunturin rinteet juovat aurinkoa,
huokuakseen sitä kaikelle, mikä niiden suojassa elää -- siellä kasvaa
puita, siellä viheriöitsee niittyjä, siellä suitsuttaa aurinko,
paistaen lakkaamatta yöt, päivät, ilmaan kasveja, niin että ne
kolmessa kuukaudessa kehittyvät enemmän kuin muualla viidessä, ja
siellä näkee kasvullisuuden, joka on yhtä rehevä kuin Norjan
hedelmällisimmissä laaksoissa. Vain ne kasvit, jotka etelämpänä
vaativat kuuden kuukauden kasvamisaikaa, kuten hienommat hedelmät,
eivät menesty; sillä tämä on -- huomattakoon se -- 70:llä ja 71:llä
leveysasteella, ja sentähden ehkä suurin ihme tässä ihmeitten maassa.
Kun minä seisoin _Lyngenvuonossa_ enkä nimenomaan kiinnittänyt
huomiota siihen, _mitä_ puita ja hedelmiä täällä niin kauniisti kasvoi
[punaisia viinimarjoja kasvaa esim. Lyngenin pitäjässä], niin saattoi
luonnon rehevyys ja muodot, auringon valaistus vuonoilla ja
tuntureilla, panna minut uskomaan, että olin Italiassa; lumihuiput
kaukaisuudessa eivät laisinkaan häirinneet tätä vaikutusta, sillä
niitähän usein näkee Italiassa.
Itse reitillä kohtaa silloin tällöin keskellä jylhyyttä, hymyilevääkin
kauneutta, esim. Tromsan leveä satamansuu. Molemmin puolin kohoilee
lumitunturien suuruus, mutta alhaalla, tasaisena ja pehmeänä pistäiten
salmeen, hymyilee maisema taloineen ja viheriäisine niittyineen;
kaupunki on korkean mäen alla, joka kasvaa koivumetsää ja josta
asukkaiden lukuisat kesähuvilat valkoisina kuumottavat ja liput
liehuvat. Jos katselee seutua jostakin näistä kesähuviloista, käy
näköala vieläkin suuremmaksi, mutta kaupunki pieneksi keskellä suurta
luontoa; kaikki, joka antaa elämää, tuntuu ystävälliseltä. Jos sinä
astut puutarhan läpi, henkii kukkasista vastaan Pohjolan hieno lemu,
ja jos kuljet oikotietä metsän läpi toiselle talolle, tervehtivät
nurmet ja koivut samalla tavalla. Askeleesi edestä pyrähtää toinen
metsäkanaparvi toisensa perästä lentoon. Nämä linnut kirjavassa
kesäpuvussaan, kaula valkeana, tanakkana ja jalassa paksut sukat,
pysyttelevät ihan seinivierillä.
Kun minä nyt lopetan tämän kuvauksen, jonka olen arvellut kehoittavan
käyttämään uutta huvimatkareittiä ja innostuttavan Pohjolan
matkustavaa yleisöä -- sulavat kaikki kuvat silmissäni yhdeksi. Olen
sen kuvan jo maininnut sanoessani, että Norjan luonto on kaunein
kaukonäkynä.
Se väikkyy silmissäni tulevaisuuden kaukonäkynä. Norja --
raivaamattomuudessaan ja keskentekoisuudessaan -- ei aina ole rikas
nykyisyydessään; mutta keskentekoisuudesta nousee tulevaisuus. Se
symbooli hallitsee nykyään maata, että nämä seudut, jotka historiamme
aamunkoiton aikoina synnyttivät suuria sukuja ja voimakkaita tekoja,
taasen hulmahtavat nousevan auringon paisteeseen.
Mainitsen kuitenkin vielä viimeisen nautinnon tältä matkalta: se oli
se, kun viikkokausia purjehdittua tunturien välitse, taas sai kulkea
matalien metsäselkien keskellä, katsella suuria viljavainioita ja
suojaisia koteja, laskettaa salmeen Namsosin luona, temmeltää
_Overhaldenin_ reippaan kansan keskellä ja ajella hyvillä hevosilla
talosta taloon tuossa kuulussa vilja- ja metsämaassa. Jos tämän tahtoo
tehdä, niin on kuljettava _Snaasenista Stenkjäriin_ eikä toista
(tavallista) tietä. Matka _Stenkjäristä Levangeriin_ on laatuaan
kauneimpia maassamme; mutta se on nähtävä auringonpaisteessa. Täällä
tuntee ihminen olevansa sukua vankkojen asutusseutujen kanssa; suuri,
villi luonto on vahvistanut, jopa monistanut kykyä käsittämään ja
rakastamaan tasaista, hedelmällistä, herttaista.