-- Miksi me istumme tänne?
-- Siksi että täällä on korkeaa ja valoisaa.
-- Mutta täällä on äkkijyrkkää; minua pyörryttää; ja aurinko paahtaa
liian väkevästi veteen; mennään kauvemma!
-- Mennään sitte takaisin vihreään lehtimajaan; siellä oli niin
kaunista.
-- Ei, emme sinnekään! ja mies päästihe pitkäkseen ikäänkuin ei hän
olisi jaksanut tai tahtonut mennä eteenpäin.
Nainen jäi seisomaan, silmät vilkkumatta tähdäten häneen. Silloin
sanoi mies:
-- Aasta, nyt sinä saat selittää miksi sinä niin pelästyit, kun se
vieras laivuri hämärissä astui sisään.
-- Johan minä ajattelinkin! kuiskasi nainen ja näytti aikovan lähteä
pakoon.
-- Sinun täytyy sanoa se ennenkuin lähdet, sillä muuten en minä tule
perässä.
-- Botolf! huudahti nainen ja kääntyi, mutta jäi seisomaan.
Mies lausui:
-- Minä olen luvannut olla kysymättä, se on totta. Ja minä pidänkin
lupaukseni, jos niin tahdot. Mutta sitte on kaikki lopussa.
Nainen purskahti itkuun ja tuli likemmä. Hänen hento, pieni ruumiinsa,
hienot kädet, hänen pehmeät, vaaleat hiuksensa, joiden ympäriltä huivi
oli valunut niskaan, hänen silmänsä ja huulensa -- kaikki säteili sekä
erikseen että yhtenäisyytenä; aurinko paistoi suoraan häneen. Mies
karkasi pystyyn.
-- Niin, sinä tiedät, että kun katsot minuun noin, niin minä annan
perään. Mutta minä tiedän minäkin, että jälkeenpäin tulee aina vaan
pahempaa. Etkö sinä ymmärrä sitä, että vaikka minä sata kertaa
lupaisin sinulle, etten tahdo tietää mitään menneisyydestäsi, niin en
saa rauhaa, en voi pitää lupaustani!
Koko hänen muotonsa ilmaisi rakkauden tuskaa, joka ei ollut
eilispäivästä kotoisin.
-- Botolf, sinähän lupasit minulle silloin kun et koskaan antanut
minun olla rauhassa, ettet kajoaisi siihen mitä en minä koskaan,
koskaan voi sinulle sanoa. Sinä lupasit minulle sen juhlallisesti,
sinä sanoit, että se oli sinulle yhdentekevää, ettet muusta välittänyt
kuin vaan minusta itsestäni. -- Botolf!
Ja nainen oli polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin
hengenhädässä, hän katseli häneen, kyynelten yhä puhuessa kieltään
eikä mies iässään ollut nähnyt mitään niin kaunista ja onnetonta.
-- Herra armahtakoon minua! sanoi hän ja kimmahti pystyyn, mutta
istuutui samassa taas. -- Kun sinä pitäisit minusta edes senverran,
että voisit luottaa minuun -- kuinka me voisimme olla onnelliset!
-- Ja kun sinä hiukankin voisit luottaa minuun! rukoili nainen ja
ryömi polvillaan likemmä; sitte hän lisäsi: -- Pitää sinusta? Sinä
yönä, jolloin minä jouduin kannelle -- meidän laivamme oli törmännyt
yhteen sinun laivasi kanssa, sinä seisoit vanteissa komentamassa --,
en ikinä ollut nähnyt mitään niin voimakasta; minä pidin sinusta heti!
Ja kun sinä kannoit minua veneeseen, ja laivat upposivat, -- silloin
minä tunsin sellaista elämänhalua! -- ja minä olin luullut, etten
sellaista koskaan enään tuntisi.
Hän vaikeni ja itki, mutta sitte hän laski kädet ristiin hänen
polvensa päälle.
-- Botolf! rukoili hän, -- ole suuri, ole suuri niinkuin silloin, kun
otit minut paljaana -- vain minut! -- Botolf!
Miltei kovasti vastasi mies:
-- Miksi sinä kiusaat minua? Tiedäthän sinä, etten minä voi! Sieluahan
me tahdomme -- emme sitä! -- Ensi päivinä sellainen käy, muttei sitte.
Nainen vetäytyi pois ja lausui toivottomana:
-- Oi ei, elämää ei koskaan enään saa eheäksi; oi Jumala! ja hän
tyrskähti itkemään.
-- Anna sinä minulle koko elämäsi äläkä vain sirpaletta, niin minun
elämäni tulee eheäksi.
Mies puhui voimakkaasti, ikäänkuin rohkaistakseen häntä ja hän näki
hänen taistelevan.
-- Voita itsesi, uskalla! Pahempaa kuin tämä on, ei voi tulla.
-- Sinä saatat ajaa minut äärimpään epätoivoon! rukoili hän.
Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi yhä:
-- Vaikka se olisi suurin rikos, niin minä koetan kantaa sen, mutta
tätä en jaksa kantaa.
-- Ei, en minäkään! huusi nainen ja nousi.
-- Minä autan sinua! mies nousi hänkin, -- joka päivä minä autan
sinua, kun vaan tiedän mitä se on. Mutta minä olen liian ylpeä olemaan
sellaisen omaisuuden vartijana, jota en tunne -- ja joka ehkä onkin
toisen!
Nainen hulmahti polttavan punaiseksi.
-- Häpeä! Minä olen meistä kahdesta ylpeämpi enkä tarjoa toisen omaa.
-- Nyt sinun täytyy lakata!
-- Ei, jos sinä kerran olet ylpeä, niin poista epäluuloni!
-- Jeesus Kristus, en enään kestä tätä!
-- Ei, minä olenkin vannonut, että tänään siitä pitää tulla loppu.
-- Etkö sinä ole armoton, huusi vaimo, -- kun kidutat naista, joka on
uskoutunut sinulle ja joka on rukoillut niin hartaasti kuin minä! ja
hän oli taasen purskahtamaisillaan itkuun, mutta teki äkkiä käänteen
ja puhkesi puhumaan: -- nyt minä älyän: sinä tahdot, että minun
sisästäni pääsisi oikein suuri parku; sillä silloin sinä saisit tietää
jotakin.
-- Hän katsahti häneen vihastuneena ja kääntyi poispäin. Silloin kuuli
hän hitaasti, sanat yksitellen:
-- Tahdotko vai etkö tahdo?
Hän ojensi kätensä:
-- En, vaikka tarjoaisit minulle kaikki mitä me täältä näemme!
Hän loittoni miehestä, povi aaltoili, silmät liitelivät paikasta
toiseen, mutta useinten häneen, milloin soimaten, milloin vaikeroiden
ja taas soimaten. Hän nojautui puuta vastaan ja itki, sitte hän
lakkasi itkemästä, mutta loittoni entiseen tapaansa.
-- Tiesinhän minä, ettet sinä pitänyt minusta, kuuli hän miehen
sanovan -- ja nöyrtyi samassa hetkessä maan tasalle ja oli täynnä
katumusta; pari kertaa yritti hän vastata, mutta heittäytyi sensijaan
kanerviin ja peitti kasvot käsillään.
Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa. Hän tunsi hänen
siinä seisovan, hän odotti hänen puhettaan ja piteli käsiä silmillään;
mutta kun ei mitään kuulunut, rupesi häntä peloittamaan entistä
enemmän ja hänen täytyi katsoa ylös. Ja samassa hän karkasi
seisoalleen, sillä miehen ahavoituneet, pitkähköt kasvot olivat
käyneet ikäänkuin ontoiksi, syvät silmät tuijottivat kulmakarvoja
vailla, leveä, kokoonpuristettu suu, koko ääretön olento ahdisti häntä
niin kootuin, tavattomin voimin, että hän äkkiä näki hänen seisovan
komentamassa kuten tuona haaksirikon yönä; hän oli kasvanut suureksi
kuten silloin eikä hänen voimillaan ollut rajaa, mutta tällä kertaa ne
seisoivat häntä itseään vastassa!
Sinä olet valehdellut minulle, Aasta!
Nainen väistyi, mutta mies tuli perässä.
-- Sinä olet vietellyt minutkin valehtelemaan, _meillä ei
yhdyselämämme aikana ole ollut ainoatakaan täyden totuuden päivää!_
Mies seisoi niin likellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen
lämpöisen hengityksensä, hän katsoi Aastaa suoraan silmiin niin
että Aastan silmissä musteni, hän ei tietänyt mitä hän ensi
silmänräpäyksessä sanoisi tai tekisi, sentähden sulki hän silmänsä.
Hän seisoi kuin kaatumaisillaan tai lähtemäisillään pakoon. Ratkaisun
hetki oli tullut. Siinä syvässä hiljaisuudessa, joka kävi sen edellä,
pelästyi mieskin ja vielä kerran muuttui hänen mielensä:
-- Todista! Heitä pois nuo kujeesi -- tee se nyt, tässä!
-- Kyllä, vastasi nainen, mutta tietämättä mitä sanoi.
-- Tee se nyt, tässä, sanon minä!
Mieheltä pääsi parahdus; sillä nainen oli karannut hänen ohitsensa ja
syössyt alas. Hän näki hänen vaaleat hiuksensa, hänen ojennetut
kätensä, liinasen, joka hulmahti levälleen, irtaantui, jäi yksin
liihoittelemaan ja meni kauvemma. Hän ei kuullut mitään huutoa eikä
loiskinaa; sillä alas oli pitkä matka. Hän ei yleensä kuullut
ensinkään; sillä hän oli kaatunut.
Merestä oli hän sinä yönä tullut hänelle, mereen oli hän taasen
kadonnut ja hänen mukanaan hänen elämänsä tarina. Kaikki mitä miehen
sielu omisti, oli painunut yömustaan syvyyteen -- eikö hänen ollut
paras mennä perässä? Hän oli tullut tänne järkkymättömin tahdoin
tekemään loppua tuskistaan; -- tämä ei ollut mikään loppu, nyt ei
loppua koskaan voi tulla, nyt tuskat vasta todenteolla alkavat.
Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja
surmannut hänet! Mutta vaikka tuskat kasvaisivat kymmenkertaisiksi,
niin hänen täytyy elää saadakseen miettiä miten tämä on tapahtunut.
Hänet, miltei ainoa, joka tuona hirmuisena yönä pelastettiin, hänet
piti pelastettaman vain jotta hänen pelastajansa saisi surmata hänet.
Mies, joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin ei maailma
muuta olisikaan kuin merta ja kaupantekoa, oli äkkiä joutunut
rakkauden uhriksi, joka tappoi sekä hänet että rakastetun. Oliko hän
paha? Ei hän koskaan ollut kuullut kenenkään sitä väittävän eikä hän
ollut tuntenut sitä. Mutta mitä tämä sitte oli? Hän nousi -- ei
syöksyäkseen alas jyrkänteestä, vaan mennäkseen alas maailmaan; kukaan
ei ota itseään hengiltä samana hetkenä, jolloin hän on saanut
arvoituksen ratkaistavakseen.
Mutta eihän sitä koskaan saattanut ratkaista. Aasta oli asunut
Amerikassa siitä kun hän tuli täysikasvaneeksi ja sieltä hän tuli, kun
laivat törmäsivät yhteen. Mistä Amerikan osasta oli alettava? Mistä
osasta Norjaa hän oli kotoisin, mies ei varmuudella tietänyt sitä, hän
ei ollut varma edes siitäkään, että hänen sukunimensä oli sama mitä
perhe Norjassa oli kantanut. Ja entä vieras laivuri? Niin, missä hän
oli? Ja tunsiko hän Aastaa? vai Aastako yksin tunsi hänet? Ihan yhtä
hyvin olisi voinut kysellä mereltä ja yhtä mielellään olisi voinut
syöstä mereen kuin lähteä tutkimaan näitä asioita.
Mies oli erehtynyt! Katuva syntinen olisi keventänyt sydäntään
tunnustamalla kaikki miehelleen ja katumaton olisi turvautunut
verukkeisiin. Mutta tämä ei paljastanut mitään eikä turvautunut
verukkeisiin, vaan heittäytyi kuolemaan, kun mies ahdisti. Sellaista
rohkeutta ei ole rikollisella. Miksei sitte? Mieluummin kuin
tunnustaa, sillä siihen vaaditaan vieläkin suurempaa. Mutta
tunnustamisen rohkeutta ei häneltä puuttunut, sillä olihan hän alkanut
tunnustamalla, että oli jotakin, jota ei hän voinut sanoa. Rikos itse
mahtoi sen kieltää. Mutta ei hänen rikoksensa saattanut olla niin
suuri; sillä hän oli usein niin iloinen, ihan ylenannetun iloinen; hän
oli kiivas, mutta hienotunteinen ja perin hyväsydäminen. Rikoksen
täytyi olla toisen ihmisen. Mutta miksei hän sanonut, että se oli
toisen; sillä sitenhän kaikki olisi ollut hyvin. Mutta jollei rikos
ollut hänen eikä toisenkaan, niin mitä se sitte oli? Olihan hän itse
sanonut, että jotakin oli -- ja entä sitte vieras laivuri, jota hän
niin oli pelästynyt? Mitä tämä oli, mitä ihmettä tämä oli? -- Jos hän
olisi ollut elossa, niin mies yhä olisi kiduttanut häntä -- hän sai
itsensä kiinni tästä ja tunsi suuren viheliäisyytensä.
Mutta se alkoi uudestaan. Ehkei Aasta ollutkaan niin rikollinen kuin
itse luuli, tai ehkei niin rikollinen kuin miltä hän muista näytti;
kuinka usein onkaan meidän syyllisyytemme takana syyttömyyttä,
synnissämme viattomuutta, vaikka niin harvat sen ymmärtävät, ja
Botolfin, joka oli niin täynnä epäluuloa, ei Aasta ollut uskonut sitä
käsittävän. Hän olisi yhdestä selvästä vastauksesta saanut tuhansia
epäluuloisia kysymyksiä, sentähden oli Aasta mieluummin uskoutunut
kuoleman omaksi kuin hänelle! Miksei hän koskaan, koskaan ollut voinut
jättää Aastaa rauhaan? _Hänen_ turviinsa hän oli paennut
menneisyyttään, _hänen_ luotaan hän oli hakenut turvaa sitä vastaan,
ja hän, Botolf houkutteli menneisyyden perässä ja usutti sitä aina
hänen kimppuunsa! Olihan Aasta hänelle altis, olihan hän hänen
sylissään lämmin ja sorja -- mitä hänen menneisyytensä sitte häneen
kuului! Ja jos se häneen kuului, niin miksei sitte heti? Ei, senmukaan
kuin Aastan hellyys kasvoi, kasvoi Botolfin rauhattomuus; kun ei yksin
ihailu ja kiitollisuus, vaan sydämen kiintymys, tehneet Aastaa hänen
omakseen, tahtoi hän tietää, oliko hän ollut toisen oma, ja mitä hän
ennen oli kokenut. Ja jota enemmän tämä Aastaan koski, jota enemmän
hän rukoili armoa, sitä enemmän täytyi hänen häntä ahdistaa, sillä
olihan sitte edes jotakin!
Ensi kerran johtui hänen mieleensä: oliko _hän_ itse sanonut _hänelle_
kaikki? Saattoiko todella sanoa toinen-toisilleen kaikki? Olisiko sen
ymmärtänyt sellaisena kuin se oli? Varmasti: ei.
Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja katsahti taakseen. Hän istui
vihreässä lehtimajassa, josta Aasta hiljan oli puhunut, mutta vasta
nyt hän sen huomasi. Viisi tuntia oli kulunut, hän luuli siitä olevan
muutamia minuutteja. Lapset olivat ehkä kauvan leikkineet siinä, nyt
vasta kuuli hän heidän äänensä. Oi, eikö tuo ollutkin Agnes, pappilan
kuusi- tai kahdeksanvuotias tytär, jota Aasta miltei jumaloiden oli
rakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä -- taivaan Herra, kuinka
hän olikin hänen näköisensä! Agnes oli juuri auttanut pienen veljensä
kivelle, hänen piti istua koulussa ja Agnesin piti olla
koulumestarina.
-- Sano nyt perässä, sanoi tyttö: -- Isä meidän!
-- Itä meitä!
-- Joka olet taivaassa!
-- Taivaatta.
-- Pyhitetty olkoon sinun nimesi!
-- Tinun nimeti!
-- Lähestyköön sinun valtakuntasi!
-- Ei!
-- Tapahtukoon sinun tahtosi!
-- Ei, ei taho!
Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, häneen ei koskenut rukous, hän ei
edes heti ollut huomannut, että se rukous olikaan; mutta katsellessaan
ja kuunnellessaan lapsia, kävi hän omissa silmissään saastaiseksi
pedoksi, joka on syösty pois Jumalan ja ihmisten yhdyskunnasta.
Pensaiden taitse pujahti hän pois, jotteivät lapset häntä huomaisi:
hän pelkäsi heitä enemmän kuin hän eläessään oli ketään pelännyt. Hän
hiipi metsään, kauvas kulkuteistä. Minne mennä? Siihen tyhjään
taloonko, jonka hän oli ostanut ja sisustanut _hänelle?_ -- Tai
kauvemmako? Se oli yhdentekevää, sillä minne hän vain ajatteli, seisoi
_hän_ aina hänen edessään. Sanotaan kuolevista, että he vievät
viimeisen kuvan mukaansa silmissään; se joka herää pahasta teosta,
ottaa ensimäisen minkä näkee, eikä ikinä pääse siitä. Hän ei nähnyt
Aastaa sellaisena jommoisena hän hiljan seisoi jyrkänteen partaalla;
hän näki pienen tytön, viattoman tytön, Agnesin. Hukkuvankin kuva
muuttui lapseksi, joka oikoo pieniä käsiään. Muisto Aastan
sanomattomasta rakkaudesta lapseen vaihtoi salaperäisesti kuvat hänen
sielussaan, kasvojen suuri yhtäläisyys vaikutti epäilykseen, jota oli
kestänyt kuukausia ja jota oli raadellut kysymys: syyllinen vaiko
syytön? Oliko Aasta kätkenyt sydämessään sellaisen lapsen? Oli! Botolf
oli sen nähnyt, tai oikeastaan hän vasta nyt näki nähneensä sen. Ennen
hän vain oli urkkinut oliko tämäkin viattomuutta, oliko Aasta voinut
hymyillä useille sillä tavalla, tai mikä oli pannut peittoon tämän
lapsen hänen sielussaan, koska se vain säteilevinä hetkinä saattoi
puhjeta näkyviin. Aastan luonteessa oli ollut ainaista vivahtelua,
levottomuutta ja ikuista liioittelua, joka houkutteli muutkin
liioittelemaan, ja hänen elävän elämänsä aikana oli tämä vaikuttanut
Botolfiin joko houkutellen tai sysäten luotaan; nyt, Aastan surullisen
kuoleman jälkeen yhdistyivät kaikki muistot viattomaksi lapseksi, joka
rukoili.
Minne ajatus valoa vaikeroiden kääntyikin, oli lapsi aina vastassa; se
sulki kaikki tutkimuksen tiet. Kun hän tahtoi tehdä jonkun kysymyksen
heidän lyhyelle yhdyselämälleen, haaksirikon yöstä alkaen pyhäaamuun
jyrkänteen partaalla -- näytti se hänelle lapsen hahmon, ja tämä
kummallinen hämmennys uuvutti häntä sekä sielun että ruumiin puolesta
niin, että hän muutaman päivän perästä tuskin saattoi ottaa suuhunsa
ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enään noussut vuoteesta.
Sen saattoi jokainen nähdä, että tämä oli kuolemaksi. Ihmiseen, joka
kantaa povessaan arvoitusta, tulee omituinen sävy, joka tekee hänet
muillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä asti jolloin he muuttivat
tänne, oli miehen synkkä sanattomuus, naisen kauneus ja molempien
yksinäinen elämä antaneet kylänjuoruille paljon tekemistä: kun vaimo
äkkiä katosi, yltyi jännitys ja uskottiin mitä mahdottomimpia juttuja.
Kukaan ei osannut antaa mitään tietoja eikä kukaan niistä, jotka
asuivat tai kulkivat pitkin rantojen harjanteita tuona pyhäaamuna,
ollut sattunut katsahtamaan jyrkänteelle silloin, kun hän keskellä
auringonpaistetta heittäytyi veteen. Hänen ruumiinsakaan ei ajautunut
maihin todistamaan. Miehestä syntyi kummallisia tarinoita hänen vielä
ollessaan elävässä elämässä. Hän oli pahan näköinen, makasi,
pitkähköt, ontostuneet kasvot punaisen parran ja takkuisten hiusten
ympäröiminä. Suuret silmät tuijottivat sieltä kuin aidatusta lammesta.
Kun ei hän näyttänyt tahtovan elää enempää kuin kuollakaan, sanoivat
ihmiset, että Jumala ja paholainen tappelevat hänen omistamisestaan.
Toiset olivat nähneet itse paholaisen tulenliekkien keskellä
kurottautuvan hänen huoneeseensa huutamaan häntä. He olivat niinikään
nähneet paholaisen mustana koirana kiertävän rakennuksia tai
pomppivana keränä kierivän edellään. Ohisoutavat olivat nähneet koko
talon olevan tulessa, toiset olivat kuulleet junan hihkuen, haukkuen
ja rämisten nousevan järvestä, hitaasti likenevän taloa, ajavan sisään
lukituista ovista, riehuvan kaikkien huoneiden läpi ja sitte taas
kirkuen, haukkuen ja karjuen syöksyvän järveen, kadotakseen. Sairaan
palvelijat, sekä miehet että naiset, läksivät suinpäin pakoon ja he
nämä kaikki kertoivat. Kukaan ei enään uskaltanut liketä taloa. Jollei
vanha torpanväki, jolle mies oli osoittanut hyvyyttä, olisi ottanut
häntä hoitaakseen, olisi hän jäänyt avutta. Vanha vaimo, joka häntä
hoiti, eli itsekin suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa
alla karkoittaakseen paholaista; mutta vaikka sairas oli
palamaisillaan, ei hän päässyt vaivoistaan. Hänellä oli uskomattomat
tuskat. Vihdoin rupesi vanha vaimo ajattelemaan, että hän odotti
jotakin ihmistä. Hän kysyi, eikö mentäisi hakemaan pappia. Sairas
ravisti päätään. Eikö hän sitte olisi halunut nähdä ketään muuta?
Siihen ei sairas vastannut. Seuraavana päivänä hän äkkiä kesken kaiken
selvästi mainitsi nimen "Agnes". Tietysti ei se ollut tarkoitettu
vastaukseksi vaimon eiliseen kysymykseen, mutta vanhus ymmärsi sen
siksi; iloissaan hän nousi ja meni pyytämään miestään kiireesti
valjastamaan hevosta ja lähtemään pappilaan noutamaan Agnesia.
Pappilassa luulivat kuulleensa väärin ja että tietysti pappia haettiin
pitäjälle; mutta vanha mies vaan väitti tulleensa noutamaan Agnesia.
Lapsi oli itse huoneessa ja pelästyi kovin, kun hän sen kuuli. Sillä
olihan hänkin kuullut puhuttavan paholaisesta ja junasta, joka nousi
järvestä; mutta hän oli kuullut senkin, että sairas odotti jotakin,
saadakseen kuolla ja piti sitä aivan luonnollisena, että hän odotti
häntä, jonka hänen vaimonsa niin usein oli noutanut heille. Lapselle
sanottiin, että kuolevan tahto täytyi täyttää ja ettei hänelle tapahdu
mitään pahaa, kun hän kauniisti rukoilee Jumalaa. Ja hän uskoi sen ja
antoi pukea ylleen.
Oli kylmä, kirkas ilta ja pitkät varjot seurasivat, kulkuset panivat
metsän kaikumaan, oli vähän peloittavaa, mutta hän istui kädet
ristissä puuhkassaan ja rukoili. Ei hän nähnyt paholaista eikä hän
kuullut junan tulevan järvestä, jonka rantaa kuljettiin; mutta hän
näki tähdet ylhäällä ja tulen edestään mäeltä. Ylhäällä talolla oli
hirvittävän hiljaista, mutta vanha vaimo tuli paikalla ulos ja kantoi
hänet sisään ja riisui päällysvaatteet ja vei uunin ääreen
lämmittelemään. Ja sillaikaa selitteli vanhus, että hän vaan olisi
hyvällä mielellä ja rohkeasti menisi rukoilemaan sairaalle isämeitää.
Kun hän oli lämmennyt, otti vanhus häntä kädestä ja talutti hänet
kamariin.
Siellä makasi sairas, parta pitkänä, silmät kuopalla, ja katseli
Agnesiin kauvan; hän ei Agnesin mielestä ollut pahan näköinen eikä
häntä peloittanut.
-- Annatko sinä minulle anteeksi? kuiskasi sairas. Agnesista tuntui
siltä että piti luvata ja sentähden hän vastasi "kyllä". Silloin mies
rupesi hymyilemään ja yritti nousta, mutta jäi voimattomana
pitkäkseen. Agnes rupesi paikalla lukemaan isämeitäänsä, mutta sairas
teki torjuvan liikkeen ja viittasi rintaansa ja lapsi laski kätensä
hänen rinnalleen, sillä hän käsitti hänen sitä tarkoittaneen, ja hän
pani laihan, jääkylmän käsikänkkyränsä hänen pienille, lämpöisille
käsilleen ja sulki sitte silmänsä. Kun ei hän mitään sanonut vaikka
lapsi oli lukenut rukouksen loppuun, ei hän uskaltanut vetää pois
käsiään, vaan alkoi uudestaan. Hän luki rukousta jo kolmatta kertaa,
kun vanha vaimo tuli sisään, katsahti vuoteeseen päin ja sanoi:
-- Sinä voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on päässyt vaivoistaan.