Kotiseutuni tasangoilla asui pariskunta, jolla oli kuusi poikaa; he
ahersivat uskollisesti hyvin suurella, mutta rappeutuneella talolla,
kunnes tapaturmainen isku teki lopun miehen elämästä ja vaimo jäi
hoitamaan raskasraateista viljelystään ja kuutta lastaan. Hän ei
kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, vaan talutti molemmat vanhimmat
pojat kirstun luo ja pani heidät isän ruumiin ääressä lupaamaan, että
he auttavat nuorempia veljiään ja äitiään sen mukaan kuin Jumala antaa
voimia. He lupasivat ja pitivätkin sanansa, kunnes nuorin pojista oli
päässyt ripille. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai
talollisen lesken ja vanhimman jälkeinen vähän ajan kuluttua hänen
varakkaan sisarensa.
Neljän seuraavan veljen piti nyt käydä kiinni talon johtoon,
senjälkeen että heitä itseään tähän asti oli johdettu. He eivät
erittäin rohkeina käyneet tähän työhön; he olivat lapsesta asti
tottuneet olemaan yhdessä, joko kaksitellen tai kaikki neljä ja nyt
liittyivät he entistä likemmä toisiaan, kun heidän täytyi turvautua
toistensa apuun. Kukaan ei ilmaissut mitään omaa mielipidettä,
ennenkuin varmaan luuli tietävänsä toisten mielipiteen; itse asiassa
eivät he tietäneet omaa mieltäänkään ennenkuin olivat katsoneet
toistensa kasvoja. He eivät olleet tehneet mitään päätöstä, mutta
sellainen sanaton sopimus heidän välillään kuitenkin oli, etteivät he
eroaisi niin kauvan kuin äiti eli. Äiti oli kuitenkin vähän toista
mieltä ja sai molemmat vanhimmat puolelleen. Talon maanviljelys oli
paisunut suureksi ja tarvitsi enemmän apua, jonkatähden äiti ehdotti,
että molemmille vanhemmille maksettaisiin heidän osansa ja talo
jaettaisiin neljän nuoremman kesken, siten, että he kaksi yhdessä
viljelisivät osiaan. Vanhan rinnalle rakennettaisiin uusi huonerivi,
toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi äidin luo. Mutta
muuttavasta parista piti toisen mennä naimisiin, koska sekä talo että
karja tarvitsi hoitajaa -- ja äiti mainitsi tytön, jota hän toivoi
miniäkseen.
Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan; nousi vaan kysymys, kumpiko
veljespari muuttaisi äidin luota ja kumpiko heistä menisi naimisiin.
Vanhin sanoi, että hän kyllä muuttaa, mutta naimisiin ei hän koskaan
mene ja muutkin torjuivat naimakaupan luotaan.
Pojat sopivat sitte äidin kanssa, että tyttö itse saisi ratkaista
asian. Ja eräänä kesäiltana ylhäällä karjatalolla äiti kysyikin
häneltä, eikö hän tahtoisi muuttaa emännäksi Tasalaan, ja tyttö
suostuikin. Niin, kenen pojista hän tahtoo, sillä hän saattaa saada
kenen tahtoo. Sitä ei tyttö ollut ajatellut. Paras oli sitte nyt
ajatella, sillä asia riippui hänestä. Niin, no, jos ottaisi vanhimman;
mutta häntä ei hän voinut saada, sillä hän ei tahtonut mennä
naimisiin. -- Silloin mainitsi tyttö nuorimman. Mutta äiti piti sitä
niin outona, hän kun oli nuorin.
-- Lähinnä nuorin sitte.
-- Miksei lähinnä vanhin?
-- Niin, miksei? vastasi tyttö, sillä häntä hän kaiken aikaa oli
ajatellut ja sentähden ei hän ollut häntä maininnut.
Mutta äiti oli huomannut sen jo silloin kun vanhin poika kieltäytyi
menemästä naimisiin, että hän varmaan arveli lähinnä vanhimman ja
tytön katsovan toisiaan hellin silmin. Lähinnä vanhin meni siis
naimisiin tytön kanssa ja vanhin muutti hänen kanssaan. Miten he sitte
lienevät jakaneet talon keskenään, sitä eivät vieraat koskaan saaneet
tietää; sillä he tekivät työtä yhdessä kuten ennenkin ja korjasivat
viljat milloin toiseen, milloin toiseen latoon.
Jonkun ajan perästä rupesi äiti heikkenemään; hän tarvitsi lepoa ja
siis myöskin apua ja pojat päättivät ottaa palvelukseensa tytön, joka
muutenkin kävi siellä työssä. Nuorimman piti kysyä tytöltä seuraavana
päivänä, kun oltiin lehdessä; hän tunsi tytön parhaiten. Mutta nuorin
oli kauvan hiljaisuudessa mahtanut pitää tytöstä, sillä kun hänen piti
kysyä häneltä, teki hän sen niin oudosti, että tyttö luuli hänen
kosivan ja antoi myöntävän vastauksen. Poika pelästyi ja meni paikalla
veljiensä luo kertomaan kuinka hullusti oli käynyt. He kävivät kaikki
neljä hyvin vakaviksi eikä kukaan uskaltanut lausua ensimäistä sanaa.
Mutta lähinnä nuorin näki nuorimman kasvoista, että hän todella piti
tytöstä ja että hän siitä syystä oli pelästynyt. Samalla hän myöskin
aavisti oman kohtalonsa, nimittäin, että hän jää vanhaksipojaksi;
sillä jos nuorimman piti mennä naimisiin, niin ei hän voinut mennä. Se
tuntui vähän kovalta, sillä hänelläkin oli mielitiettynsä; mutta sille
nyt ei mahtanut mitään. _Hän_ puuttui nyt ensinnä puhumaan ja sanoi,
että varmintahan se oli, että tyttö rupesi emännäksi taloon. Heti kun
yksi oli puhunut, olivat muut asiasta yksimieliset ja läksivät
puhumaan äidille. Mutta kun he pääsivät kotiin, oli äiti vakavasti
sairastunut; heidän täytyi odottaa, kunnes hän paranisi, mutta kun ei
hän enään parantunutkaan, pitivät he taasen neuvottelun. Silloin sai
nuorin heidät suostumaan siihen, että kaikki pysyisi ennallaan niin
kauvan kuin äiti oli vuoteen omana; sillä tytölle ei pitänyt toimittaa
useampia hoidettavia kuin äiti. Ja siihen asia jäi.
Äiti oli kuusitoista vuotta vuoteen omana. Kuusitoista vuotta hoiti
tuleva miniä häntä nöyränä ja kärsivällisenä. Kuudentoista vuoden
aikana kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa ympärille pitämään
hartaushetkeä ja sunnuntaina olivat molemmat vanhimmatkin mukana.
Näinä hiljaisina hetkinä pyysi äiti heitä usein muistamaan sitä, joka
oli häntä hoitanut; he ymmärsivät mitä hän tarkoitti ja lupasivat
täyttää hänen toivomuksensa. Hän siunasi kaikkina näinä kuutenatoista
vuonna tautiaan siksi, että se oli antanut hänen viimeiseen asti
maistaa äidin iloa; hän kiitti heitä joka kerta kun he kokoontuivat ja
vihdoin se sitte tapahtui viimeisen kerran.
Kun hän oli kuollut kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä
hautaan. Siellä oli sellainen tapa, että naisetkin seurasivat mukana
hautaussaatossa ja tällä kertaa seurasi koko pitäjä, sekä miehet että
naiset, kaikki, jotka kynnelle kykenivät, yksin lapsetkin. Ensinnä
asteli lukkari esilaulajana, sitte vainajan kuusi poikaa, kantaen
kirstua ja sitte koko pitäjä, kaikki veisaten niin, että kuului
pitkänvirstan päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja hauta
luotu umpeen, kulki koko saatto kirkkoon, jossa nuorin poika samalla
piti vihittämän; pojat olivat järjestäneet asiat näin, sillä yhteenhän
ne oikeastaan kuuluivat. Kirkossa puhui pappi, isävainajani,
uskollisuudesta, ja puhui sillä tavalla, että minusta, joka sattumalta
olin joutunut kuuntelemaan, tuntui, kun astuin ulos kirkosta, siltä
kuin saarna olisi sulanut yhteen järven ja tunturien ja koko luonnon
suuruuden kanssa.