Endrelä oli pieni, yksinäinen kylä, keskellä korkeita tuntureja.
Laaksonpohja oli tasainen ja hedelmällinen, vain leveä virta, joka
tuli tuntureilta, halkoi sitä. Tämä virta juoksi järveen, joka oli
ihan likellä kylää ja joka näkyi kauvas.
Endrevettä myöten se mies muinoin oli tullut, joka rupesi laaksoa
viljelemään; hänen nimensä oli Endre ja hänen jälkeläisensä täällä
asuivat. Toiset sanoivat hänen paenneen tänne murhatyön takia, siksi
oli hänen sukunsa niin synkkä; toiset sanoivat sitä tunturien syyksi,
jotka juhannuspäivänä ajoivat pois auringon kello viisi iltapäivällä.
Tämän kylän päällä riippui kotkanpesä. Se oli tehty korkealle
kallionrevelmään, tunturin kylkeen; kaikki saattoivat nähdä kun
naaraskotka asettui pesälle, mutta kukaan ei saattanut sitä saavuttaa.
Koiraskotka purjehti korkealla kylän yläpuolella ja laskeutui silloin
tällöin ottamaan karitsan; kerran se otti pienen lapsenkin ja meni
menojaan. Sentähden ei paikkakunta saattanut olla rauhallinen
niinkauvan kuin kotkanpesä oli Flak-tunturilla. Kansa tiesi kertoa,
että ennen vanhaan kaksi veljestä oli kiivennyt pesälle ja hävittänyt
sen; mutta nykyajan kansassa ei ollut ketään sellaista, joka olisi
sinne ylettynyt.
Missä vaan kaksi endreläistä sattui yhteen, puhuivat he kotkan pesästä
ja katsoivat sinne. He tiesivät koska kotkat tänä vuonna olivat
palanneet, minne ne olivat iskeneet, missä tehneet pahaa, ja kuka
viimeksi oli koettanut kiivetä pesälle. Nuoret kiipeilivät lapsesta
pitäen vuorille ja puihin ja harjoittelivat painia ja syliotteita,
kerran kiivetäkseen hävittämään kotkanpesän, kuten veljekset.
Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Leif paras poika Endrelässä
eikä hän ollut Endren sukua. Hänellä oli käherät hiukset ja pienet
silmät, hän oli mainio kaikissa kisoissa ja naisiin menevä. Hän rupesi
jo aikaiseen puhumaan, että hän kerran saavuttaa kotkanpesän; mutta
ihmiset arvelivat, ettei siitä pitäisi niin paljon puhua.
Se ärsytti häntä ja ennenkuin hän oli päässyt parhaimpaan ikäänsäkään,
läksi hän kiipeemään. Oli aurinkoinen aamupäivä alkukesästä; pojat
mahtoivat vasta olla munasta päässeitä. Ihmisiä oli kokoontunut
suureen joukkoon tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät
lähtemästä kiipeemään, nuoret yllyttivät. Mutta poika ei kuunnellut
kuin omaa haluaan, odotti sentähden kunnes emäkotka oli jättänyt
pesän, hypähti kiinni puunoksaan ja riippui monen kyynärän korkeudella
maasta. Puu kasvoi revelmässä ja tätä revelmää pitkin hän meni. Pieniä
kiviä irtaantui jalan alta, soraa ja multaa valui alas, muuten oli
ihan hiljaista; vain virta vieri taempana, pitäen kaukaista, ainaista
kohinaansa. Tunturi rupesi ulkonemistaan ulkonemaan, poika riippui
kauvan kiinni toisesta kädestään, hakien jalansijaa, mutta löytämättä.
Monet, varsinkin naiset, käänsivät pois kasvonsa ja sanoivat, ettei
hän olisi tehnyt tätä, jos hänen vanhempansa olisivat olleet elossa.
Vihdoin hän kuitenkin tapasi jalansijan, haki taas, milloin käsin,
milloin jaloin, jalansija petti, hän luisui, mutta sai taas kiinni.
Alhaalla seisojat kuulivat toistensa vetävän henkeään. Äkkiä nousi
pitkä, nuori tyttö, joka oli istunut yksin kivellä; ihmiset sanoivat,
että hän jo lapsena oli lupautunut pojalle, vaikkei poika kuulunut
sukuunkaan. Tyttö oikaisi kätensä tunturia kohti ja huusi:
-- Leif, Leif, miksi sinä teet tätä?
Kaikki kääntyivät häneen katsomaan, isä seisoi ihan vieressä ja
silmäili ankarasti häneen, mutta hän ei häntä edes tuntenutkaan. --
Tule alas, Leif, huusi hän, -- minä pidän sinusta etkä sinä sieltä
ylhäältä mitään voita!
Hetken tai kaksi näkyi poika punnitsevan asiaa, mutta sitte hän
kiipesi ylemmä. Hänellä oli väkevät kädet ja jalat, sentähden kävi
kaikki hyvän aikaa onnellisesti; mutta pian hän rupesi väsymään, sillä
hän pysähtyi usein. Pieni kivi vieri alas kuin minäkin enteenä ja
kaikkien silmien täytyi seurata sitä alas asti. Toiset eivät
saattaneet kestää tätä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi
korkealla kivellään, väänteli käsiään ja katseli ylöspäin. Leif
hapuili taasen kädellään, sitte se heltisi, tyttö näki sen selvästi;
hän iski kiinni toisella kädellään, sekin heltisi.
-- Leif! kirkaisi tyttö niin että vihloi ja kaikki muutkin yhtyivät
huutoon.
-- Hän luisuu! huusivat he ja ojensivat kätensä häntä kohti, sekä
miehet että naiset.
Hän luisuikin, veti perässään hiekkaa, kiviä ja multaa, hän luisui
luisumistaan yhä nopeammin ja nopeammin; ihmiset kääntyivät poispäin
ja sitte he kuulivat: takaansa rytinää ja rapinaa, kuulivat raskaan
läjäyksen, ikäänkuin suuri kasa märkää multaa olisi pudonnut maahan.
Kun he taas saattoivat kääntyä katsomaan, makasi hän heidän edessään
murskana, tuntemattomana. Tyttö makasi suullaan kivellä, isä kantoi
pois hänet.
Nuoret, jotka kiivainten olivat kiihoittaneet Leifiä kiipeemään, eivät
enään olisi uskaltaneet käydä häntä edes auttamaan; toiset eivät
saattaneet häntä katsellakaan. Vanhojen täytyi astua esiin. Vanhin
virkkoi, tarttuessaan ruhjottuun ruumiiseen:
-- Ikävähän tämä oli; -- mutta, lisäsi hän ja katsahti ylöspäin,--
onhan se hyväkin, että on jotakin, joka on niin korkealla, ettei
kaikki kansa ylety sitä ottamaan.