Vuoden kuluessa oli Lauri tullut esimiehistön puheenjohtajaksi,
säästöpankin johtajaksi, ensimäiseksi sovintokomisariukseksi, sanalla
sanoen: hänet oli valittu kaikeksi miksi häntä vaan saattoi valita.
Amtin esimiehistössä oli hän ensi vuoden vaiti, mutta herätti, kun
toisena vuonna puhui, samalla tavalla huomiota kuin kunnan
esimiehistössä. Sillä sielläkin nousi hän sotaan sitä vastaan, joka
tähän asti oli vallinnut, voitti kaikki kautta koko linjan ja sai
senjälkeen itse määrätä. Sieltä sitä mentiin suurkäräjiin, jonne hänen
maineensa jo oli ennättänyt ennen häntä itseään ja siellä sitä kyllä
ärsytettiin otteluun. Mutta siellä pysyi hän, vaikka oman arvonsa
tuntevana ja varmana, aina syrjässä. Hän ei huolinut vallasta, joka
ulottui kauvemma kuin hänet tunnettiin eikä tahtonut vaihtaa kotoista
johtaja-asemaansa mahdolliseen tappioon maailmalla.
Sillä hänen oli kotona hyvä. Kun hän sunnuntaisin seisoi kirkonaidan
luona ja kansa tervehtien ja katsellen kulki ohi ja toinen toisensa
perästä pysähtyi puhumaan pari sanaa hänen kanssaan, niin saattoi
sanoa hänen siinä seisoessaan hallitsevan koko seurakuntaa
oljenkorrella, sillä oljenkorsi riippui tietystikin suupielessä.
Hän ansaitsi sen kunnioituksen, joka hänen osakseen tuli. Tie, jota
myöten ihmiset kirkkoon tulivat, oli hänen teettämänsä, uusi kirkko,
jonka juurella he seisoivat, oli hänen rakennuttamansa; tämä ja paljon
muuta oli tulos sen säästöpankin työstä, jonka hän itse oli perustanut
ja jota hän itse johti. Sillä sen tuottamat varat kasvoivat korkoa yhä
eteenpäin ja pitäjää katsottiin monella taholla itsehallinnon ja hyvän
järjestyksen esikuvana, joka kelpasi malliksi kaikille muille.
Nuutti Aakre oli kokonaan vetäytynyt syrjään. Muutamia kertoja hän
vielä läksi kokoukseen, tultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen piti
tarjota pitäjälle palvelustaan, vaikkei se enään ollut hänen
turhamaisuudelleen mieluisaa. Lauri, joka tahtoi esittää kaikki
seuraukset pohjia myöten, hämäsi hänen ensimäisen ehdotuksensa niin,
että Nuutti Aakre hiukan loukkaantuneena sanoi:
-- Kun Kolumbus löysi Amerikan, ei se ollut jaettuna pitäjiin eikä
rovastikuntiin -- se jako tuli vähitellen.
Vastauksessaan vertasi Lauri Amerikan löytöä Nuutin ehdotukseen -- oli
kysymys varojen hankkimisesta karjanhoidon parantamiseen -- ja siitä
lähtien ei Nuuttia miesten kesken koskaan sanottu muuksi kuin
"Amerikan löydöksi". Nuutti arveli, ettei pidä tehdä työtä sellaisissa
oloissa, joissa ei voi tehdä hyötyä, eikä enään ottanut vastaan mitään
toimia.
Mutta hänen toimintahalunsa pysyi entisellään, ja jottei jäisi ilman
työtä, laajensi hän pyhäkouluaan ja toimitti sen, ottamalla oppilailta
pientä avustusta, yhteyteen lähetystyön kanssa. Pian hänestä tulikin
tämän työn keskipiste sekä paikkakunnalla että koko likiseudulla.
Lauri Högstad huomautti tähän tietäneensä jo edeltäkäsin, että jos
Nuutti Aakre aikoi kerätä rahaa jonkun asian hyväksi, niin sen
vähintäin täytyi olla tuhannen penikulman takana.
He eivät muuten millään lailla olleet riidoissa. Tosin eivät he enään
seurustelleet, mutta he sekä tervehtivät toisiaan että puhuivat
toistensa kanssa. Nuutti tunsi aina pientä tuskaa, kun hän häntä
ajatteli, mutta hän painoi sen alas ja selitti itselleen, että kaikki
oli mennyt kuten mennä piti. Kerran suurissa häissä, monta vuotta
myöhemmin, jossa he molemmat olivat vieraina ja molemmat hiukan
hyvällä tuulella, nousi hän tuolille ja esitti pitäjän esimiehen ja
amtin ensimäisen valtiopäivämiehen maljan! Hän puhui kunnes
mielenliikutus valtasi hänet ja silloin tapansa mukaan ylenpalttisen
kauniisti. Kaikki olivat sitä mieltä, että se oli erinomaisesti tehty
ja Lauri tuli hänen luokseen ja katse oli epävarma, kun hän sanoi,
että hänen oli kiittäminen Nuutti Aakrea paljosta mitä tiesi ja mitä
oli. Ensi vaaleissa tuli Nuutti Aakre taasen esimiehistöön!
Mutta jos Lauri Högstad olisi tietänyt, mitä oli tulossa, niin ei hän
ikinä olisi hommannut Nuuttia esimiehistöön. Kaikki asiat tapahtuvat
ajallaan, sanoo sananlasku ja juuri kun Nuutti Aakre taas oli päässyt
esimiehistöön, uhkasivat paikkakunnan parhaat miehet kaatua
keinottelukuumeeseen, joka kauvan oli raivonnut, mutta vasta nyt alkoi
vaatia uhrinsa. Sanottiin, että Lauri Högstad oli aiheuttanut tämän
suuren onnettomuuden; sillä hän oli totuttanut paikkakunnan
keinottelemaan. Esimiehestä oli rahanhimo levinnyt yltympäri; sillä
esimiehistö itse oli paikkakunnan ensimäinen keinottelija. Kaikki,
parinkymmenen vanhaan päiväläiseen asti, tahtoivat kauppaa tehdessä
saada taalarin muuttumaan kymmeneksi. Luonnotonta itaruutta, joka
alussa pani ihmisen säästämään, seurasi sittemmin luonnoton
tuhlaaminen. Ja kun kaikkien mieli tähtäsi yksinomaan rahaan, oli
siitä kehittynyt sellainen epäluulo, ärtyisyys ja itsepintaisuus, että
se vei loppumattomaan käräjöimiseen ja vihaan. Esimiehistö oli
tässäkin suhteessa kulkenut etunenässä, sanottiin; sillä Laurin ensi
töitä, hänen päästyään puheenjohtajaksi, oli ollut alkaa käräjänkäynti
vanhaa, kunnianarvoisaa pappia, vastaan, epäiltävistä saatavista.
Pappi oli joutunut tappiolle ja heti ottanut eron virastaan. Toiset
olivat siihen aikaan kehuneet menettelyä, toiset moittineet; huono
esimerkki se joka tapauksessa oli ollut. Nyt palasivat hänen
hallintonsa seuraukset siinä muodossa, että kaikki varakkaat joutuivat
kärsimään ja silloin tuli suosiolle jyrkkä käänne. Vastustuksella oli
johtaja valmiina, sillä Nuutti Aakre oli päässyt esimiehistöön Lauri
itse oli hänet sinne toimittanut. Taistelu alkoi paikalla. Kaikki ne
nuoret, joille Nuutti aikoinaan oli antanut opetusta, olivat nyt
täysiä miehiä, seutunsa valistuneimpia ja osallisina kaikissa toimissa
ja yleisissä hommissa. Heidän kanssaan yhdessä hänen piti taistella ja
he kantoivat kaunaa Lauria vastaan nuoruudestaan asti. Kun Lauri
kerrankin illalla, tuollaisen myrskyisen keskustelun jälkeen, seisoi
talonsa portailla ja katseli seutua, nousi suurista taloista, joita
rajuilma uhkasi, häntä vastaan ikäänkuin kaukainen, uhkaava ukkosen
jylinä. Hän tiesi, että samana päivänä jolloin ne kaatuisivat,
sortuisi säästöpankkikin ja hän itse, ja koko hänen pitkäaikainen
työnsä kasaantuisi kirouksena hänen päänsä päälle!
Näinä epätoivoisina taistelun päivinä saapui Högstadiin, ensimäiseen
taloon, joka oli vastassa kylään tullessa, eräänä iltana
rautatiekomitea, jonka piti viitata linjaa uudelle radalle. Ehtoolla
puhellessaan vieraitten kanssa, kuuli Lauri, että linja piti vietämän
joko tämän tai samansuuntaisen laakson läpi.
Salaman nopeudella iski hänen mieleensä, että jos hän saisi linjan
kulkemaan tästä, niin kaikkien tilojen hinnat nousisivat ja itse hän
sekä pelastuisi että hänen maineensa juurtuisi syvälle kaukaisiin
sukupolviin asti. Hän ei sinä yönä saanut unta, hänen silmissään
välkkyi ja vilkkui ja väliin oli hän kuulevinaan rautatievaunujen
jyrinää! Seuraavana päivänä oli hän itse komitean jäsenten kanssa
tarkastamassa seutua; hänen hevosensa kuljetti heitä ja hänen taloonsa
he palasivat. Seuraavana päivänä menivät he sivulaaksoon, hän oli yhä
heidän mukanaan ja toi heidät taasen kotiin. Heidän palatessaan oli
koko Högstad valaistu, seudun mahtimiehet olivat kutsutut ottamaan
osaa jymiseviin kemuihin komitean kunniaksi; niitä kesti aamuun asti.
Mutta kaikki näytti olevan turhaa, sillä jota likemmä ratkaisua
tultiin, sitä selvemmin huomattiin, ettei rautatie ilman suuria
maksoja voisi kulkea tästä. Laaksonsuu oli ahdas, se vei nimittäin
tunturisolan läpi ja samassa kun käännyttiin kylään, kääntyi leveä
virtakin niin, että radan joko täytyi tehdä sama äkkikäänne
tunturinsyrjää myöten, jonka tie nyt teki ja silloin joutua ihan liian
korkealle sekä mennä kahteen kertaan virran poikki -- tai kulkea
suoraan ja silloin yli vanhan hautausmaan, jota ei enään käytetty.
Mutta siitä ei ollut kauvan kun kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit
mullattiin kirkkomaahan.
Jollei ole muuta kuin tuo vanha hautausmaapahanen estämässä siunausta
pääsemästä paikkakunnalle -- ajatteli Lauri, niin kyllä hän panee
likoon nimensä ja tarmonsa poistaakseen sen esteen tieltä! Hän
matkusti paikalla kappalaisen ja rovastin luo ja sitte hiippakunnan
esimiehistön ja ministeristön puheille; hän puhui ja neuvotteli, hän
oli hankkinut kaikkia mahdollisia tietoja sekä tulevista eduista
toiselta puolen, että paikkakunnan mielialasta toiselta puolen, ja
hänen onnistui todella saada kaikki asianomaiset puolelleen. Hänelle
luvattiin, että kun osa ruumiita olisi siirretty uuteen hautausmaahan,
katsottaisiin este poistetuksi ja saataisiin kuninkaallinen määräys,
että hautausmaa voitaisiin ottaa rautatielinjaksi. Hänelle sanottiin,
että hänen vaan oli pantava asia alulle esimiehistössä.
Paikkakunta oli joutunut saman kiihtymyksen valtaan kuin hän itse;
sillä sama keinottelun henki, joka vuosikausia oli ollut paikkakunnan
kaikki kaikessa, kasvoi nyt riemun raivoksi. Ei muusta puhuttu eikä
muuta ajateltu kuin Laurin matkaa ja sen tulosta. Kun hän mitä
erinomaisimpine tietoineen palasi, pantiin hänen kunniakseen toimeen
suuria juhlia; laulujakin laulettiin hänen ylistyksekseen; niin, jos
suurimmat tulot, toinen toisen perästä, niinä päivinä olisivat
romahtaneet kumoon, niin ei yksikään ihminen olisi kiinnittänyt siihen
huomiota. Keinottelukuumeen sijaan oli tullut rautatiekuume!
Esimiehistö kokoontui, tehtiin nöyrä anomus, että vanha hautausmaa
määrättäisiin rautatielinjaksi. Se hyväksyttiin yksimielisesti, ja oli
kysymys siitäkin, että Laurille omistettaisiin kiitoskirjoitus sekä
veturin muotoinen kahvikannu. Mutta arveltiin, että olisi paras
odottaa, kunnes kaikki olisi valmista. Asia palasi hiippakunnan
esimiehistöstä, joka tahtoi luettelon kaikista siirrettävistä
ruumiista. Pappi antoi esiintulleista syistä sellaisen luettelon,
mutta sensijaan että olisi lähettänyt sen suoraan, lähetti hän sen
erityisistä syistä esimiehistön kautta. Joku jäsenistä toi sen ensi
kokoukseen. Täällä avasi Lauri puheenjohtajana käärön ja luki
luettelon.
Sattuipa niin, että ensimäinen siirrettävistä ruumiista oli Laurin oma
isoisä! Kuulijakuntaa hiukan puistatutti; Lauri hätkähti itsekin,
mutta luki kuitenkin eteenpäin. Sattuipa sitte niin, että toinen
ruumis oli Nuutti Aakren isoisä; sillä nämä molemmat olivat kuolleet
ihan perätysten. Nuutti Aakre hypähti ylös istualtaan, Lauri pysäytti
lukemisensa ja kaikki nostivat kauhuissaan katseensa; sillä vanha
Nuutti Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja rakastetuin mies
ammoisista ajoista alkaen. Syntyi seisahdus, jota kesti minuutteja.
Vihdoin rykäisi Lauri ja luki eteenpäin. Mutta aina pahemmaksi asiat
kävivät jota etemmäksi listaa luettiin, sillä sitä likemmä heidän omaa
aikaansa se siirtyi, sitä rakkaammiksi kävivät kuolleet. Hänen
lopetettuaan, kysyi Nuutti Aakre hiljaa, eikö muiden mielestä tuntunut
siltä kuin hänestä: että heidän ympärillään istui aaveita. Huoneessa
oli juuri tullut pimeä ja vaikka he olivat vanhoja miehiä ja heitä oli
monta koolla, peloitti heitä melkein. Lauri otti taskustaan
tulitikkutukon ja sytytti kynttilän, huomauttaen kuivasti, että
tämänhän he kaiken tiesivät.
-- Ei, sanoi Nuutti, astellen edestakaisin permannolla, -- tätä en
minä ole tietänyt. Nyt minä alan uskoa, että rautateistäkin saattaa
maksaa liian kalliin hinnan.
Se pani toiset ikäänkuin säpsähtämään ja Nuutti sanoi, että asia
uudestaan on otettava esiin; hän teki siitä ehdotuksen.
-- Siinä kiihoituksen tilassa, joka täällä on vallinnut, sanoi hän, --
on rautatienkin hyöty arvioitu ihan liian suureksi; sillä jollei
rautatie tule kulkemaan tämän paikkakunnan läpi, niin on asema tehtävä
molempiin loppupäihin; ainahan sinne on työläämpi ajaa kuin jos asema
olisi täällä keskellämme, se on totta; mutta ei se sentään niin
hirveää ole, että kuolleitten rauhaa sen takia on häirittävä.
Nuutti oli niitä ihmisiä, jotka, kun hänen ajatuksensa pääsivät
vauhtiin, sai mainioita perusteita ihan ilmaiseksi. Hän ei ollut
minuuttiakaan aikaisemmin tietänyt mitä nyt sanoi, mutta se sattui
kaikkiin. Lauri tunsi aseman vaaran ja arveli parhaaksi olla
varoillaan ja suostui sentähden näennäisesti Nuutin ehdotukseen; sillä
tuollaiset tunteenpurkaukset ovat aina alussa pahimmat, arveli hän.
Paras odottaa mitä tulee.
Mutta hän oli tehnyt väärät laskut. Sillä kasvamistaan kasvaen
vyöryivät pelon aallot yli seudun: ihmisiä kammotti kajota
sukulaistensa ruumiisiin; siitä mitä ei kukaan ollut ajatellut niin
kauvan kuin asia oli yleistä laatua, paisui suuri kysymys, kun se
koski heihin itseensä. Varsinkin joutuivat naiset liikkeelle ja kun
esimiehistön ensi kokous tuli, oli käräjätuvan ympärillä kansaa
mustanaan. Oli kuuma kesäpäivä, ikkunat nostettiin pois ja
ulkopuolella seisoi yhtä monta ihmistä kuin sisäpuolella. Kaikki
tunsivat, että tänään on suuri taistelu.
Lauri ajoi paikalle kauniilla hevosellaan kaikkien tervehtimänä; hän
katseli levollisena ja varmana ympärilleen eikä näyttänyt vähääkään
hämmästyvän. Hän istuutui ihan ikkunan luo, oljenkorsikin oli jo
suussa ja hymy välähteli viisailla kasvoilla, kun hän näki Nuutti
Aakren nousevan puhumaan kuolleitten puolesta Högstadin vanhalla
hautausmaalla.
Mutta Nuutti Aakre ei alkanut hautausmaasta. Hän alkoi antamalla
tarkan selityksen miten tässä sekamelskassa edut rautatien saamisesta
paikkakunnalle olivat arvioidut liian suuriksi. Hän esiintoi
todistuksia, sillä hän oli hankkinut tiedot kaikkien talojen matkasta
likemmälle asemalle, ja sitte hän kysyi:
-- Minkätähden tästä rautatiestä on nostettu niin paljon melua, jollei
paikkakunnan hyväksi?
Sen hän paikalla kertoo: oli henkilöjä, jotka olivat saaneet aikaan
sellaisen sekasorron, että tarvittiin vielä suurempi sekasorto
painamaan edellistä unohduksiin. Ja oli niitäkin, jotka ensi humun
leimahduksessa aikoivat myydä talonsa ja tavaransa vieraille, jotka
olivat kyllin tyhmiä niitä ostamaan; se oli häpeällistä keinottelua ja
sen palvelukseen ei pidetty vedettämän yksin eläviä, vaan kuolleetkin!
-- Hänen esiintymisensä vaikutus oli hyvin tuntuva. Mutta Lauri oli
kun olikin päättänyt pysyä levollisena, tuli mitä tuli. Hän vastasi
sentähden hymyillen, ettei hän muuta tietänyt kuin että Nuutti Aakre
itse oli ollut rautatien puolella ja _häntä_ ei suinkaan kukaan
syyttänyt keinottelemisen viasta. (Siinä hiukan naureskeltiin.) Nuutti
ei suinkaan ollut vastustanut muiden ruumiiden siirtämistä rautatien
tieltä; mutta kun hänen oman isoisänsä siirtämisestä tuli kysymys,
nousi siitä äkkiä koko paikkakunnan menestyksen asia! -- Enempää ei
hän sanonut, vaan katseli hymyillen Nuuttiin ja samoin tekivät monet
muutkin. Nuutti Aakre yllätti kuitenkin sekä hänet että muut
vastaamalla:
-- Minä myönnän, etten ymmärtänyt asiaa ennenkuin se satutti omaa
sukutunnettani; mahdollisesti se on häpeä, mutta suurempi häpeä on
sittenkin olla sitä ymmärtämättä -- kuten on Laurin laita! Hänen
pilkkansa, lisäsi hän sitte, -- ei milloinkaan ole sattunut
sopimattomampaan aikaan, sillä ihmisiin, joilla on tavalliset tunteet,
on asia todella tehnyt tärisyttävän vaikutuksen.
-- Nämä tunteet ovat heränneet hirveän äkkiä, vastasi Lauri, -- ja
meillä on syytä toivoa, että ne pian menevät menojaan. Ehkä hiukan
sopisi ajatella sitäkin mitä papit, rovastit, hiippakunnan
esimiehistö, insinöörit ja hallitus sanovat, kun me ensin
yksimielisesti panemme asian alulle ja sitte tulemme pyytämään, että
se pysäytettäisiin. -- Kun me ensin riemuitsemme ja laulamme
ilolauluja ja sitte itkemme ja pidämme hautajaispuheita! -- Jolleivät
sano, että me kaikki tällä paikkakunnalla olemme tulleet hulluiksi,
niin täytyy heidän joka tapauksessa sanoa, että me viime aikoina
olemme käyneet sangen eriskummallisiksi.
-- Sen he syystä voivat sanoa, Jumala paratkoon, vastasi Nuutti, -- me
olemme viime aikoina todella käyneet sangen eriskummallisiksi ja
meidän on aika kääntyä takaisin. Olemme todella päässeet pitkälle, kun
sinun pitää kaivaa haudasta isoisäsi ja minun isoisäni, saadaksemme
rautatien -- kun meidän pitää kyntää nurin kuolleiden leposija,
saadaksemme kuormamme helpommin perille. Sillä emmekö yhtä hyvin voisi
kuokkia hautausmaatamme, saadaksemme sitä antamaan leipää? Sen mikä on
haudattu Jeesuksen nimeen, kaivamme me ylös rahojen, -- Molokin nimeen
-- se ei ole paljoa parempaa kuin että söisimme esi-isiemme luita.
Lauri sanoi kuivasti:
-- Sellainen on luonnon kulku.
-- Niin, kasvien ja eläinten.
-- Emmekö me sitte ole eläimiä?
-- Olemme, mutta samalla myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme
haudanneet kuolleemme uskossa häneen: hänen heidät on herättäminen, ei
meidän.
-- Oi mitä sinä puhut! Eikö meidän kuitenkin kerran ole kaivaminen
heitä maasta, kun heidän vuoronsa tulee? Onko se niin paha, että se
tapahtuu muutamia vuosia aikaisemmin?
-- Saat heti kuulla! Se mikä on heistä syntynyt, hengittää vielä; se
jonka he ovat rakentaneet, on vielä pystyssä; se jota he ovat
rakastaneet, jonka edestä he ovat tehneet työtä ja kärsineet, elää
vielä meidän ympärillämme ja meissä -- emmekö me sitte antaisi heidän
levätä rauhassa?
-- Minä kuulen, että sinä nyt ajattelet isoisääsi, vastasi Lauri, --
sillä sinä lämpenet. Mutta niin sallittakoon minun sitte sanoa, että
olisi aika paikkakunnan päästä rauhaan hänestä. Sillä hän vei
eläessäänkin tarpeeksi suuren tilan -- hänen ei nyt kuoltuaan pitäisi
maata tiellä. Jos hänen ruumiinsa todella estäisi paikkakuntaa
joutumasta osalliseksi siunauksesta, joka ulottuu aina sadan polven
taakse, niin todella saattaisi sanoa, että _hän_ kaikista täällä
syntyneistä on tehnyt eninten vahinkoa.
Nuutti Aakre heilautti pörröistä päätään, hänen silmänsä säkenöivät,
koko mies oli kuin pingoittunut teräsjousi.
-- Minä olen jo osoittanut sen siunauksen luonteen, josta sinä puhut.
Se on samallaista kuin kaikki muu mitä sinä olet paikkakunnalle
toimittanut, nimittäin epäilyttävää laatua. Sillä sinä olet kyllä
hankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden hengen, jolla sen
täytämme -- eikä se ole rakkauden henki. Sinä olet kyllä hankkinut
meille uusia maanteitä -- mutta myöskin uusia pahuuden teitä, jota
monen onnettomuus selvästi osoittaa. Tosin sinä olet vähentänyt
menojamme yleisiin tarkoituksiin, mutta sensijaan sinä olet lisännyt
niitä, jotka menevät omaan itseemme; joka antaa paikkakunnalle
käräjöimisen, vekselien ja vaillinkien lahjan, ei anna hedelmää
tuottavaa lahjaa. Ja sinä rohkenet herjata sitä miestä haudassaan,
jota koko paikkakunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa, että hän makaa
meidän tiellämme; -- niin, sinun tielläsi hän kyllä makaa, se nähdään;
sillä siihen hautaan sinä kaadut. Se henki, joka on hallinnut sinua ja
tähän päivään asti meitä, ei ole luotu hallitsemaan, vaan orjaksi.
Hautausmaa jää kun jääkin rauhaan -- sinne tulee tänään vaan lisää
yksi hauta ja siihen lasketaan sinun kunnioituksesi paikkakunnalla.
Lauri Högstad nousi kalpeana kuin vaate; hän avasi suunsa, muttei
saanut sanaa tulemaan ja oljenkorsi putosi. Kolme, neljä kertaa
turhaan koetettuaan sitä löytää ja puhua, purkausi kuin tulivuoresta
tulemaan:
-- Tämän kiitoksenko minä saan kaikesta työstäni ja raadannastani? Vai
tuollainen naisväensaarnaajako tässä määrää -- niin, olkoon tästä
puoleen vaikka paholainen puheenjohtajananne, minä en ikinä enään
pistä tänne jalkaani! Tähän saakka minä olen pitänyt koossa teidän
roskaanne ja kun minä menen, särkyy se tuhansiksi kappaleiksi, mutta
särkyköön. Tuossa ovat pöytäkirjat! hän viskasi ne menemään. -- Hyi
mokomaakin akkojen ja kakaroiden seurakuntaa! hän iski nyrkkinsä
pöytään. -- Hyi sitä paikkakuntaa, joka näkee minun laiseni miehen
saavan sellaisen palkan! Ja hän iski vielä kerran niin, että suuren
käräjäpöydän levy romahti ja mustepullo sisältöineen päivineen putosi
lattialle näyttämään tuleville sukupolville sitä tahraa, mihin Lauri
Högstad viisauksineen, mahtineen ja pitkämielisyyksineen kaatui!
Hän karkasi ovelle ja hetkisen perästä oli hän lähtenyt. Koko yleisö
pysyi vielä äänettömänä; sillä hänen äänensä ja vihansa mahti oli sen
pelästyttänyt -- kunnes Nuutti Aakre, muistellen niitä sanoja, jotka
hän kerran kaatuessaan oli saanut vasten kasvojaan -- kasvot hymyssä
ja Laurin äänellä virkkoi:
-- Onko asia katsottava ratkaistuksi?
Ja koko väkijoukko puhkesi tavattomaan riemuun! Vakava kokous vaihtui
äkkiä nauruksi ja äänekkääksi iloksi; vain harvat läksivät pois ja
jääjät hankkivat juomatavaroita ruokansa huuhtimeksi ja viettivät
salamoivan päivän päälle jyrisevän illan. He tunsivat taas
entisaikojen onnea ja itsenäisyyttä, sillä Laurin käskevä henki oli
peloittanut mielet äänettömään kuuliaisuuteen. He joivat vapautensa
maljoja, lauloivat ja vihdoin tanssivatkin, edellimmäisinä Nuutti
Aakre varapuheenjohtajan kanssa ja koko joukko perässä, tyttöjä ja
poikia -- ja pojat hurrasivat ulkopuolella, sillä mokomaa elämää eivät
he koskaan olleet nähneet!