Lauri kierteli suuria tuplaan Högstadissa päästämättä ääntä
huuliltaan. Vaimo, joka rakasti häntä vaikka pelolla ja vavistuksella,
ei edes uskaltanut tulla näkyviin. Talo ja talonhoito saivat tulla
toimeen omin avuin, sensijaan syntyi suuri joukko kirjeitä, jotka
kulkivat edestakaisin kylän ja Högstadin, Högstadin ja postin väliä;
sillä hänellä oli saamisia esimiehistöltä, niitä ei hyväksytty ja hän
meni oikeuteen; -- saamisia säästöpankilta; niitäkään ei hyväksytty ja
hän meni siitäkin oikeuteen; hän suuttui jonkun lausunnon johdosta,
joka näistä asioista ilmeni kirjevaihdossa ja ryhtyi käräjöimään,
milloin esimiehistön puheenjohtajaa, milloin säästöpankin johtajaa
vastaan. Samaan aikaan luettiin sanomalehdissä hirmuisia kirjoituksia,
joiden huhu tiesi olevan kotoisin hänen kynästään ja jotka synnyttivät
suurta riitaisuutta paikkakunnalla ja nostivat naapurin naapuria
vastaan. Sill'aikaa saattoi Lauri viikkokausia olla poissa kotoa, ei
kukaan tietänyt missä, ja kun hän palasi, oli hän kotosalla yksikseen,
kuten ennenkin. Kirkolla ei häntä oltu nähty sitte kun silloin siinä
suuressa ottelussa valtuustossa.
Eräänä lauantai-iltana toi pappi sen uutisen, että rautatielinja
kuitenkin tulisi kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan hautausmaan
poikki. Uutinen iski kuin salama kaikkiin taloihin. Esimiehistön
yksimielinen esiintyminen oli siis ollut turha, Lauri Högstadin arvo
suurempi. Sitä hänen matkansa siis olivat tietäneet, sen hän oli
saanut aikaan! Miestä ja hänen sitkeää kestäväisyyttään täytyi
ehdottomasti ihailla ja tämä ihailu tukahdutti jonkun verran tappiosta
johtunutta tyytymättömyyttä. Ja jota enemmän asiasta puhuttiin, sitä
enemmän siihen alistuttiin; sillä kaikilla tapahtumilla on omat
syynsä, jotka ihmisen vähitellen on pakko kaivaa esiin, koska asioita
kerta ei enään voi muuksi muuttaa. Seuraavana päivänä tapasivat
pitäjäläiset kirkolla eivätkä he muuta voineet kuin nauraa, kun
toisensa näkivät. Ja juuri kun koko väki, nuoret ja vanhat, miehet ja
naiset, jopa lapsetkin, puhuivat Lauri Högstadista, hänen
kyvykkyydestään, hänen tahdonlujuudestaan, hänen suuresta
vaikutusvallastaan -- tulla karautti hän itse koko väkineen neljällä
hevosella paikalle. Hän ei kahteen vuoteen ollut täällä käynyt, astui
alas rattailta ja kulki joukon läpi; kaikki tervehtivät häntä
empimättä, mutta hän ei katsonut ympärilleen eikä vastannut
ainoaankaan tervehdykseen. Hänen pieni vaimonsa asteli kalman kalpeana
hänen perässään. Kirkossa nousi niin suuri hämmästys, että veisuukin
taukosi sitä myöten kuin ihmiset hänet huomasivat ja he jäivät vaan
häneen katsomaan. Nuutti Aakre, joka istui penkissään Laurin edessä,
huomasi, että jotakin oli tekeillä ja kun ei hän edessään päin
huomannut mitään merkillistä, kääntyi hän. Silloin hän näki Laurin
kumartuneena hakemaan värsyä virsikirjasta.
Hän ei ollut nähnyt häntä sitten kun tuona iltana kokouksessa eikä hän
ikinä ollut kuvitellut sellaista muutosta mahdolliseksi. Sillä tämä ei
ollut mikään voittaja! Ohuet, pehmeät hiukset olivat lähteneet, kasvot
laihtuneet ja käpertyneet, silmät olivat ontot ja palavat,
jättiläiskaula oli mennyt ryppyihin ja jänteisiin. Silmänräpäyksessä
käsitti hän mitä tämä mies oli läpikäynyt, voimakas säälin tunne
valtasi hänet ja jotakin hänen vanhasta rakkaudestaan heräsi
eloon. Hän rukoili Jumalaa hänen puolestaan ja päätti lujasti
jumalanpalveluksen päätyttyä mennä häntä tapaamaan; mutta Lauri oli
lähtenyt pois aikaisemmin. Nuutti aikoi vielä samana iltana mennä
hänen luokseen, mutta vaimo pidätti hänet. Lauri on, sanoi hän, niitä
ihmisiä, jotka eivät jaksa kantaa kiitollisuuden velkaa. Pysy poissa
kunnes hän itse ikäänkuin voi tehdä sinulle palveluksen ja ehkä
silloin itse tulee!
Mutta häntä ei kuulunut. Jonkun kerran hän näyttäytyi kirkolla, mutta
ei muualla, eikä hän kenenkään kanssa seurustellut. Sensijaan kävi hän
sellaisella kiihkolla kiinni talonsa ja taloutensa hoitoon, että olisi
luullut hänen yhtenä vuonna aikovan parantaa, mitä hän niin monen
aikana oli laiminlyönyt; ja olihan niitäkin, jotka sanoivat, että sitä
kyllä tarvittiin. Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun
linjan piti kulkea hänen talonsa ohitse, repi hän maahan osan
radanpuoleista päärakennusta, rakentaakseen suuren parvekkeen; sillä
talon piti näkyä. Oltiin paraikaa tässä työssä, kun kiskoja
väliaikaisesti laskettiin maahan soran ja hirsien kuljettamista varten
radalle ja pieni veturi pantiin menemään. Kauniina syysiltana piti
ensimäisiä soravaunuja vedätettämän alas. Lauri seisoi portaillaan
odottamassa pillin ensimäistä vihellystä ja ensimäistä savupilaria;
kaikki talon väet seisoivat portaiden ympärillä. Hän silmäili seutua,
jota laskeva aurinko valaisi ja tunsi, että häntä muistetaan niin
kauan kuin juna syöksyy tämän hedelmällisen laakson läpi.
Sovinnollisuuden tunne valui hänen sieluunsa. Hän käänsi katseensa
hautausmaahan päin, josta osa oli ennallaan maata kohti painuvine
ristineen, mutta osa oli rautatieratana; hän aikoi juuri selvitellä
itselleen mitä tunsi: silloin kuului ensimäinen vihellys ja hetken
perästä tulla puhki juna hiljaa, sauhu tuprusi säkeniensekaisena,
sillä polttopuina käytettiin mäntyjä; tuuli oli talon puolella, joten
pihamaalla seisovat pian olivat paksussa savupilvessä; mutta sitä
myöten kuin sauhu hälveni; näki hän junan väkevän tahdon lailla
ponnistavan alas laaksoon.
Hän oli tyytyväinen ja meni sisään kuin pitkän päivätyön päätyttyä.
Isoisän kuva nousi hänen eteensä tänä hetkenä. Isoisä oli nostanut
suvun kurjuudesta varallisuuteen; osa hänen kansalaismainettaan oli
kyllä mennyt, se oli totta, mutta perille hän oli päässyt. Hänen
vikansa oli sama kuin hänen aikakautensa vika; he olivat olleet sen
ajan siveyskäsitteiden epämääräisillä rajoilla; joka ajalla on
epämääräiset rajapyykkinsä ja se vaatii uhrinsa ennenkuin saa ne
varmoiksi.
Kunnia hänelle hänen haudassaan; sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt
työtä! Rauha hänelle! Mahtoi olla suloista vihdoinkin saada levätä.
Mutta eihän hän pojanpojan äärettömältä kunnianhimolta saanut levätä;
hän oli kaivettu ylös yhdessä kivien ja soran kanssa -- loruja!
varmaan hän hymyili sitä että pojanpojan työ vieri hänen päänsä
päällitse.
Näitä ajatellen oli hän riisuutunut ja mennyt vuoteeseen. Isoisän kuva
hiipi taasen esiin. Se oli tällä kertaa ankarampi. Väsymys tekee
ihmisen heikommaksi ja Lauri, rupesi soimaamaan itseään. Mutta hän
puolusti itseään samalla. Mitä hänen isoisänsä tahtoi? Hänen piti toki
nyt olla kiitollinen, sillä suvun kunnia kulkea kohisi hänen hautansa
päällitse; kenelläpä muulla oli sellainen leposija! -- -- Mutta mitä
tämä merkitsi? Nuo molemmat kauheat tulisilmät ja tuo räiskinä ja
suhina -- se ei enään ollut veturi; sillä se poikkeaa pois radalta. Se
tulee hautausmaalta ja suuntaa hirveän pitkänä saattona kulkuaan
suoraan taloa kohti. Tulisilmät ovat isoisän ja kuolleet seuraavat
saatossa. Ne likenevät likenemistään taloa, meluten, rytäjöiden,
loistaen. Ikkuna hehkuu kiillossa, joka lähtee kuolleitten silmistä
-- -- hän kokoaa, valtavasti ponnistellen voimansa, sillä onhan tämä
unta, tietystikin unta: odottakaa vaan, kun minä herään! -- -- Kas
nyt, nyt minä olen valveilla, tulkaa vaan, kurjat! Ja katso: ne
tulevat todella hautausmaalta, viskelevät radat, kiskot, veturit ja
junat nurin, niin että ne suurella kuminalla vaipuivat maan sisään.
Hautausmaalle nousi ristejä ja hautoja kuten ennenkin ja siellä
vallitsi suuri hiljaisuus. Mutta jättiläiskokoisina tulivat kuolleet
itse ja virsi "Antakaa vainajain levätä!" kulki heidän edellään; hän
tunsi sen; sillä se oli kaikkina näinä vuosina pauhanut hänen
sielussaan ja nyt se tuli, pysyäkseen hänen elämänsä lauluna; sillä
tämä oli kuolemaa ja kuoleman näkyä. Hiki tirsui esiin pitkin
ruumista; sillä yhä likemmä ja likemmä -- ja kas tuossa ruudulla,
siellä ne nyt olivat ja hän kuuli mainittavan nimeänsä. Kauhu iski
häneen kyntensä, hän kamppaili voidakseen parkaista; sillä hän oli
tukahtumaisillaan; kuollut, kylmä käsi tarttui hänen kurkkuunsa, juuri
kun hän sai kurkustaan tulemaan: auttakaa! ja heräsi. Ikkuna oli
särjetty ulkoapäin, niin että sirpaleet olivat lentäneet hänen
vuoteeseensa. Hän karkasi ylös, joku seisoi särkyneessä ikkunassa ja
hänen ympärillään oli sauhua ja tulen liekkejä.
-- Talo palaa, Lauri! Meidän täytyy auttaa sinua ulos!
Se oli Nuutti Aakre.
Kun hän taas pääsi tajuihinsa, makasi hän ulkona kylmässä tuulessa,
joka jääti hänen jäseniään. Hänen luonaan ei ollut ainoaa ihmistä;
vasemmalla näki hän talon palavan, ympärillä söi ja ammui hänen
karjansa, lampaat olivat peloissaan painautuneet yhteen laumaan,
tavaroita oli viskelty huiskinhaiskin ja kun hän tarkemmin katseli,
niin ihan hänen vieressään, mättäällä istui ihminen, joka itki. Se oli
hänen vaimonsa. Hän kutsui häntä. Vaimo hätkähti:
-- Herra Jeesus olkoon kiitetty, että sinä elät! Hän tuli miehensä luo
ja asettui, tai oikeammin sanoen, lyyhistyi läjään hänen eteensä:
-- Voi Jumala, Jumala! kyllä me nyt olemme saaneet kylläksemme
rautatiestä!
-- Rautatiestä? kysyi Lauri, mutta hän ei ollut sanaa lausunutkaan,
ennenkuin aavistus karmaisi hänen pintaansa; sillä veturista oli
tietysti lentänyt kipinöitä höylänlastuihin uuden sivuseinän edessä.
Hän jäi ääneti istumaan ajatuksiinsa, vaimo ei uskaltanut puhua, vaan
koetti koota vaatteita hänen ylleen; sillä kaikki mitä hän oli
levittänyt häntä peittämään, kun hän makasi, oli nyt pudonnut pois.
Ääneti otti Lauri vastaan hänen hoitonsa, mutta hänen siinä polvillaan
uudelleen peitellessä hänen jalkojaan, laski hän käden hänen
päälaelleen. Vaimo heittäytyi paikalla kasvoilleen hänen helmaansa ja
itki ääneen. Häneenkin oli kiinnitetty huomiota! Mutta Lauri ymmärsi
hänet ja lausui:
-- Sinä olet minun ainoa ystäväni!
Näistä sanoista sai talo mielellään mennä; sillä vaimo ilostui niin,
että sai rohkeutta puhua, ja silloin hän nousi, katsoi mieheensä
nöyrästi ja sanoi:
-- Sillä minä olen ainoa, joka sinua ymmärrän. Silloin suli kova
sydän; kyyneleet valuivat alas Laurin poskia hänen pidellessään
vaimonsa kättä.
Ja nyt hän puheli hänelle kuin omalle sielulleen. Ja sai kuulla hänen
mielipiteensä. He puhuivat vielä siitäkin, miten tämä kaikki oli
tapahtunut, tai oikeammin sanoen, Lauri vaikeni ja vaimo kertoi.
Nuutti Aakre oli ensinnä nähnyt tulipalon, herättänyt väkensä,
lähettänyt tytöt kylälle, mutta itse renkineen ja hevosineen rientänyt
tulipalopaikalle, missä kaikki nukkuivat. Hän oli sitte johtanut
sammutus- ja pelastustyötä ja Laurin oli hän itse vetänyt ulos
palavasta tuvasta ja tuonut tänne vasemmalle puolelle, josta tuuli
kävi -- tänne hautausmaalle.
Ja juuri heidän näistä puhuessaan ajoi joku täyttä vauhtia tiellä ja
poikkesi hautausmaalle, jossa astui rattailta. Se oli Nuutti. Hän oli
käynyt kotona hakemassa kirkkorattaitaan, niitä samoja, joissa he niin
monta monituista kertaa olivat ajaneet sekä esimiehistön kokoukseen
että kokouksesta. Nyt piti Laurin nousta hänen rinnalleen ja ajaa
kotiin hänen kanssaan. He ojensivat toisilleen kätensä, toinen
istualtaan, toinen seisoaltaan.
-- Tule pois nyt, sanoi Nuutti.
Vastaamatta nousi toinen ylös, he astuivat rinnan rattaille ja Lauri
autettiin istumaan. Nuutti asettui hänen viereensä. Mitä he sitte
ajaessa lienevät puhelleet tai sittemmin Aakrella, pienessä huoneessa,
jossa he viipyivät seuraavan päivän aamuun asti, sitä ei tiedetä.
Mutta siitä päivästä lähtien olivat he erottamattomat kuten ennenkin.
Niin pian kuin onnettomuus kohtaa miestä, huomaavat kaikki minkä
arvoinen hän on. Sentähden otti paikkakunta rakentaakseen Lauri
Högstadin talon suuremmaksi ja komeammaksi kuin mikään muu talo
laaksossa. Hänestä tuli taas puheenjohtaja, mutta Nuutti Aakre oli nyt
hänen rinnallaan; Nuutin henkeä ja mieltä ei milloinkaan jätetty
ottamatta huomioon -- ja siitä päivästä lähtien ei mitään enään
särkynyt.