Nuutti Aakre oli vanhaa sukua paikkakunnallaan, jossa sillä aina oli
ollut valistuksen ystävien ja yleisten asioiden harrastajain maine.
Hänen isänsä oli lukenut papiksi asti, mutta kuoli aikaiseen ja kun
leski oli talonpoikaisihminen, kasvatettiin lapsetkin talonpojiksi.
Nuutti oli siis saanut vain sen opetuksen mikä kansakoulussa annetaan,
mutta isän kirjasto oli aikaiseen istuttanut häneen tiedonhalun. Tätä
oli hänen ystävänsä Henrik Wergeland, joka usein kävi häntä
tervehtimässä ja joka lähetti hänelle kirjoja, siemenlajeja ja antoi
kaikkinaisia neuvoja, sittemmin kehittänyt. Tämän kaiken johdosta
perusti Nuutti aikaiseen yhdistyksen, jolla alussa oli hyvin
sekalainen tarkoitus, nimittäin "jäsenten harjoittaminen puhetaidossa
ja perustuslain tulkinnassa"; sittemmin siitä tuli koko voutikunnan
käytännöllinen maatalousseura. Wergelandin neuvosta perusti Nuutti
niinikään pitäjänkirjaston ja antoi isänsä kirjat ensimäiseksi
lahjaksi sinne. Saman miehen kehoituksesta sai hän aikaan pyhäkoulun,
jota pidettiin hänen talollaan ja jossa halukkaat saivat oppia
kirjoittamista, laskentoa ja historiaa. Tämä kaikki kiinnitti huomiota
Nuuttiin, hän pääsi esimiehistöön ja pian sen puheenjohtajaksi. Siellä
hän yhä eteenpäin suosi kouluasioita ja sai ne todella erinomaiseen
kuntoon. Nuutti Aakre oli pieni, ketterä mies, pienet, vilkkaat silmät
kiilsivät hyvin tuuhean pörrön alta. Hänellä oli tukevahuulinen suu,
joka aina näytti olevan työssä ja oivalliset hampaat, jotka nekin aina
näyttivät olevan työssä; sillä ne välkähtelivät sanojen sinkoellessa
ja säihkyellessä kuin kipinät suuresta tulesta.
Niistä monista, jotka hän oli auttanut tietoon, oli hänen naapurinsa
Lauri Högstad etevin. Lauri ei ollut Nuuttia paljonkaan nuorempi,
mutta hitaammin kehittynyt. Kun Nuutin aina teki mieli puhua siitä
mitä luki ja ajatteli, oli hiljainen, vakavaluontoinen Lauri
kiitollisena kuulijana ja sittemmin ymmärtäväisenä arvostelijana.
Välit kehittyivät pian sellaisiksi, ettei Nuutti mielellään ryhtynyt
ajamaan mitään asiaa ennenkuin oli kysynyt Lauri Högstadin
mielipidettä ja usein asioissa silloin tehtiinkin joku käytännöllinen
muutos. Sen kautta vei Nuutti pian naapurinsa esimiehistöön ja
kaikkeen mihin itsekin kuului. He ajoivat aina yhdessä kokouksiin,
joissa ei Lauri milloinkaan puhunut; mutta matkalla sai Nuutti tietää
hänen mielipiteensä. Heitä pidettiin eroittamattomina.
* * * * *
Kauniina syyspäivänä oli esimiehistö koolla muunmuassa keskustelemassa
voudin ehdotuksen johdosta, että seurakunnan jyvämakasiini myytäisiin
ja pääomasta muodostettaisiin pieni säästöpankki. Nuutti Aakre,
puheenjohtaja, olisi varmaan ollut asian puolella, jos hän olisi
voinut katsoa sitä puolueettomasti. Mutta ensinnäkin tuli ehdotus
voudin puolelta, jota ei Wergeland kärsinyt eikä tietysti siis
Nuuttikaan, ja sitte oli Nuutin mahtava isoisä rakentanut makasiinin
ja lahjoittanut sen paikkakunnalle. Ehdotus tuntui hänestä miltei
persoonalliselta loukkaukselta eikä hän sentähden ollut puhunut siitä
kenellekään, ei edes Laurille. Lauri taas ei milloinkaan puhunut
mistään ennenkuin toinen oli aloittanut.
Puheenjohtajana luki Nuutti Aakre ehdotuksen, liittämättä siihen
mitään mielipidettä. Mutta tapansa mukaan katsahti hän Lauriin, joka
tavallisesti istui tai seisoi vähän syrjemmällä, hampaitten välissä
oljenkorsi, jonka hän aina joutuessaan puheisiin jonkun kanssa,
jostakin hankki. Hän joko kaiveli hampaitaan tuolla korrella, tai piti
sitä riipuksissa toisessa suupielessään, kierrellen toista päätä
hitaammin tai nopeammin, sen mukaan millä mielellä oli. Ihmeekseen
huomasi Nuutti, että oljenkorsi kierteli hyvin nopeasti.
-- Onko meidän suostuminen tähän -- mitä _sinä arvelet?_ kysyi hän
kiireesti.
-- Minä arvelen, että on, vastasi Lauri kuivasti. Koko esimiehistö,
joka tiesi Nuutin olevan ihan toista mieltä, katsoi hätkähtäen
Lauriin, mutta Lauri ei sanonut sen enempää eikä häneltä enään mitään
kysyttykään. Nuutti poikkesi muihin asioihin, ikäänkuin ei mitään
olisi ollutkaan. Vasta kokouksen lopulla otti hän taas esiin asian ja
kysyi hyvin välinpitämättömästi, eikö ehdotusta lähetettäisi takaisin
voudille, tarkemmin harkittavaksi, koska paikkakunta oli toista mieltä
ja piti jyvämakasiinistaan. Kukaan ei vastannut. Nuutti kysyi
liitettäisiinkö pöytäkirjaan, ettei asiaa pidetä tarkoitusta
vastaavana.
-- Minä panen vastalauseen, lisäsi Lauri.
-- Minä myöskin, sanoi paikalla toinen.
-- Minä myöskin, sanoi kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja tiesikään,
oli enemmistö asian puolella.
Hän oli niin hämmästyksissään, että hän unohti panna vastaan, hän
merkitsi pöytäkirjaan ja luki matalalla äänellä: "asia otetaan
keskustelun alaiseksi. Kokous on päättynyt". Hänen kasvonsa olivat
tulipunaiset, kun hän nousi ja pani kokoon pöytäkirjat, mutta
itsekseen hän ajatteli, että kyllä hän korjaa kaikki kunnan
valtuustossa. Pihamaalla valjasti hän hevosensa ja Lauri tuli ja
istuutui hänen rattailleen. He puhelivat kotimatkalla kaikkinaisista
asioista, mutta eivät tästä.
Seuraavana päivänä läksi Nuutin vaimo Laurin vaimon luo kysymään,
oliko miesten välillä ollut jotakin, kun Nuutti kotiin tullessaan oli
ollut niin ihmeellinen. Hiukan yläpuolella taloa tuli Laurin vaimo
häntä vastaan tekemään samaa kysymystä, sillä Laurikin oli ollut niin
ihmeellinen. Hänen vaimonsa oli hiljainen, arka olento, joka pelkäsi
äänettömyyttä eikä kovaa puhetta; sillä Lauri ei koskaan puhunut
hänelle, paitsi silloin kun hän oli tehnyt tai Lauri pelkäsi hänen
tekevän jotakin hullua. Nuutti Aakren vaimo sensijaan puhui miehensä
kanssa ja varsinkin esimiehyydestä, sentähden että se viime aikoina
oli vienyt miehen ajatukset, hänen työnsä ja rakkautensa häneltä ja
lapsilta. Hän oli sille mustasukkainen kuin naiselle, hän itki tuota
esimiehyyttä öisin ja riiteli siitä miehensä kanssa päivisin. Mutta
juuri sentähden ei hän nyt osannut sanoa mitään, kun Nuutti kerrankin
tuli sieltä onnettomana; hän kävi paikalla onnettomammaksi kuin hänen
miehensä olikaan ja hänen täytyi hinnasta mistä hyvänsä saada tietää
mitä oli tapahtunut. Kun ei Laurin vaimo sitä tietänyt, täytyi hänen
lähteä kylälle. Hän sai kun saikin tietää asian ja oli tietysti
paikalla miehensä puolella, piti Lauria käsittämättömänä, jollei
suorastaan häijynä. Mutta kun hän antoi miehensä sen huomata, tunsi
hän, etteivät hänen ja Laurin välit vielä laisinkaan olleet rikki.
Päinvastoin Nuutti piti Laurista!
Edusmiehistön kokous tuli. Lauri Högstad ajoi aamulla Aakreen, Nuutti
tuli ulos ja nousi rattaille! He tervehtivät tavalliseen tapaansa,
puhuivat matkalla ehkä hiukan vähemmin, eivätkä asiasta. Kokous oli
täysilukuinen, joitakin oli vielä tullut kuuntelemaankin, mistä ei
Nuutti ensinkään pitänyt; sillä se tiesi hapatuksen päässeen
paikkakunnalle. Lauri oli hankkinut suupieleensä oljenkorren ja seisoi
uunin luona lämmittelemässä, sillä syys oli käynyt kylmäksi.
Puheenjohtaja luki ehdotuksen hyvin hillityllä äänellä ja varovasti;
hän lisäsi, että se oli lähtenyt voudista, jonka ehdotukset
tavallisesti eivät olleet tuottaneet onnea. Olihan rakennus lahja
eikähän lahjoja ollut tapana myydä, varsinkin kun ei hätä mitenkään
pakoittanut.
Lauri, joka ei milloinkaan ollut kokouksissa esiintynyt, pyysi
kaikkien kummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; lieneekö
ollut Nuutti Aakren tähden vai lieneekö hän pelännyt joutuvansa
alakynteen -- se jääköön sanomatta. Mutta hän esitti selviä, päteviä
syitä ja niin kiinteästi ja johdonmukaisesti, että näissä kokouksissa
tuskin oli sellaista kuultu. Ja kun hän oli esittänyt kaikki
perusteensa, lisäsi hän:
-- Mitä taas siihen tulee, että ehdotus on lähtenyt voudista, niin ei
se koske asiaan, yhtä vähän kuin sekään, kuka aikoinaan on rakennuksen
tehnyt tai millä tavalla se on kunnan omaksi joutunut.
Nuutti Aakre oli punaisena kasvoiltaan -- veri nousi helposti hänen
kasvoilleen -- ja vääntelihe ja kääntelihe, kuten hänen tapansa oli,
kun hän kävi malttamattomaksi, mutta hän vastasi kuitenkin
varovaisesti ja matalalla äänellä, arveli, että maassa oli
säästöpankkeja tarpeeksi, vieläpä tässä likellä -- tekipä mieli sanoa
_liiankin_ likellä. Mutta jos pankki piti perustettaman, niin saattoi
siihen kai päästä toisia teitä kuin polkemalla kuolleitten hautoja ja
elävien rakkautta. Tätä lausuessa oli hänen äänensä hiukan epävarma,
mutta se varmeni taas, kun hän siirtyi puhumaan jyvämakasiinista
sellaisenaan ja todistamaan sen hyödyllisyyttä. Lauri antoi
viimemainittuun perinpohjaisen vastauksen ja lisäsi vielä:
-- Yksi ja toinen asia minua kyllä panee epäilemään, onko tämä
paikkakunta olemassa eläviä vaiko kuolleita varten. Ja lisäksi
yksityisen perheenkö rakkaus ja viha täällä määräävät, vaiko yhteinen
etu.
Nuutti vastasi kiireesti:
-- En tiedä eikö puhujakin liene nauttinut tämän perheen hyviä -- sekä
sen, joka on kuollut että sen, joka vielä elää.
Ensi osa tätä lausetta tähtäsi Nuutin mahtavaan isoisään, joka
aikoinaan oli pelastanut talon Laurin isoisälle, kun tämä omasta
puolestaan oli pienellä vierailulla kuritushuoneessa.
Oljenkorsi, joka kauvan oli kieppunut hyvin kiireesti, kulki nyt ihan
tyynenä.
-- Minulla ei ole tapana joka paikassa puhua itsestäni ja perheestäni,
sanoi Lauri ja kävi puhumaan asiasta levollisesti ja itsetietoisesti
ja esitti katsauksen, jota johti määrättyyn maaliin. Nuutti myönsi
itsekseen, ettei hän milloinkaan ollut katsellut asiaa niin laajalti
eikä kuullut sellaisia perusteita; hänen täytyi ehdottomasti nostaa
katseensa Lauriin. Lauri seisoi siinä korkeana, tanakkana,
lujatekoisella otsalla ja syvissä silmissä selvyys ja kirkkaus. Huulet
olivat koossa, oljenkorsi leikitteli vielä suupielessä; mutta mahtava
voima kuvastui ympärillä. Hän piteli käsiään selän takana ja seisoi
pää pystyssä, äänen kumisten kaikuessa syvältä, ikäänkuin hänen
juurensa olisivat olleet maan uumenissa. Nuutti näki hänet ensi kertaa
eläissään ja pelko karmi hänen sisintään; sillä tämä mies oli siis
aina ollut häntä etevämpi. Hän oli omistanut itselleen kaikki mitä
Nuutti oli tietänyt ja kertonut, mutta viskannut roskan menemään ja
pitänyt sen, joka oli kehittänyt tämän salatun, voimakkaan kasvun.
Nuutti oli kasvattanut häntä ja rakastanut häntä; hänestä oli tullut
jättiläinen, mutta jättiläinen, joka nyt vihasi Nuuttia syvästi ja
kamalasti; hän ei olisi osannut selittää miten, mutta hän tunsi sen
vaistomaisesti siinä häntä katsellessaan, ja unohti sen rinnalla
kaiken muun.
-- Mutta Lauri, Lauri, mikä herran nimessä sinun on?... Ja liikutus
valtasi hänet. -- Sinä, jota minä olen -- -- sinä joka olet... Hän ei
saanut sanaa suustaan, vaan istuutui; ja painaakseen alas liikutuksen,
jonka näkemistä ei Lauri ansainnut, kokosi hän voimansa, iski
nyrkkinsä pöytään ja katse kipinöi tuuheiden, pörröisten hiusten alla,
jotka aina riippuivat silmillä.
Lauri seisoi ikäänkuin ei keskeytystä olisi ollutkaan ja käänsi vaan
päätään muihin päin, kysyäkseen, oliko asia katsottava ratkaistuksi,
sillä niin ollenhan ei siitä enään tarvitsisi puhua.
Tätä tyyneyttä ei Nuutti voinut sietää.
-- Mikä on tullut meidän väliimme? huusi hän. -- Me, jotka tähän
päivään asti olemme neuvotelleet asioista, rakkaudella ja innolla,
seisomme tänään vastatusten kuin pahan hengen ärsyttäminä.
Ja hän katsoi säihkyvin silmin Lauriin. Tämä vastasi:
-- Itse sinä hengen tähän lisäät, Nuutti; sillä minä en ole puhunut
kuin asiasta. Mutta asia on sinun silmissäsi vaan se mitä itse tahdot;
katsotaan nyt riittääkö rakkautta ja intoa, kun kerrankin on kysymys
siitä mitä me tahdomme.
-- Olenko minä sitte laiminlyönyt paikkakunnan asioita?
Kukaan ei vastannut siihen. Se koski Nuuttiin ja hän lisäsi;
-- Minä todella en ole tietänyt muuta kuin että olen saanut aikaan
yhtä ja toista, -- yhtä ja toista, josta on ollut hyötyä
paikkakunnalle -- -- -- mutta olen ehkä pettynyt.
Hän oli taasen liikutuksen vallassa, sillä hän oli tulinen luonne,
joka lankesi mielialasta toiseen ja riita Laurin kanssa koski häneen
niin, että hän töin tuskin saattoi itseään hillitä. Lauri vastasi:
-- Niin, minä tiedän, että sinä otat kunnian kaikesta mitä täällä on
tehty, ja jos arvostellaan sen mukaan kuka eninten on kokouksissa
puhunut, niin sinä kyllä olet eninten tehnytkin.
-- Vai pääsi se nyt ilmoille! huusi toinen ja katsoi tuikeasti
Lauriin. -- Sinulleko se kunnia sitte tulee?
-- Koska me nyt olemme tässä ruvenneet itsestämme puhumaan, sanoi
Lauri, -- niin punnittiinhan joka asiaa ennenkuin se tänne tuli.
Jo sai pieni Nuutti Aakre takaisin reippaan puhelahjansa:
-- Ota sinä herran nimessä kunnia. Kyllä minä elän ilman sitä. On
muuta, jota on vaikeampi menettää!
Lauri väisti ehdottomasti hänen katsettaan, muttei sanonut mitään ja
oljenkorsi liikkui hyvin nopeasti.
-- Jos minun kerran pitää mielipiteeni sanoa, niin ei täällä ole
paljoakaan, josta voi kunniaa ottaa; -- pappi ja opettajat kyllä
voivat olla tyytyväiset siihen mitä täällä on tehty, mutta talonpojat
varmaan sanovat, että verot paikkakunnalla ovat nousemistaan nousseet.
Kansanjoukko rupesi supattamaan ja kääntelemään ja vääntelemään. Lauri
jatkoi:
-- Tänään täällä vihdoinkin on esillä asia, joka voisi paikkakunnalle
tuottaa jonkun verran korvausta siitä mitä se on maksanut; sentähden
se ehkä kohtaakin sellaista vastustusta. Tämä on paikkakunnanasia, sen
tulee tuottaa kaikille etua. Kai se sentään on estettävä joutumasta
perheasiaksi.
Ihmiset katselivat toisiinsa, puheltiin puoliääneen, joku nousi jo
mennäkseen eväilleen, mutta paiskasi samassa suustaan, että tämä oli
totisin sana, minkä hän moneen vuoteen oli kuullut näissä kokouksissa.
Kaikki nousivat ja rupesivat puhumaan ja Nuutti Aakre tunsi siinä
istuessaan, että asia oli menetetty, perinpohjin menetetty eikä hän
enään koettanutkaan sitä pelastaa. Sillä hänen luonteessaan oli samaa
mitä sanotaan ranskalaisissa olevan: hän oli hyvä tekemään hyökkäyksiä
sekä kerran että toisen ja kolmannenkin; mutta huono puolustautumaan;
sillä tunteet veivät ajatuksista voiton.
Hän ei käsittänyt tätä, hän ei enään voinut pysyä paikallaan, hän
jätti sen varapuheenjohtajalle ja meni; -- toisia miltei nauratti.
Hän oli tullut kokoukseen Laurin kanssa, mutta läksi yksin kotiin,
vaikka matka oli pitkä. Oli kylmä syyspäivä, metsä seisoi kalseana ja
paljaana, maa oli harmaan keltainen, kuura laskeutui sinne tänne
tiepuoleen. Loukattu ylpeys on hirmuinen toveri, hän tunsi siinä
astellessaan olevansa niin pieni ja hyljätty, mutta Lauri kohosi hänen
eteensä kaikkialla, iltahämyssä ulottuen pilviin asti kuin
jättiläinen. Häntä harmitti, että hän itse oli syypää siihen, että
tästä oli tullut pääasia; sillä hän oli tähän pieneen asiaan pannut
liian paljon painoa. Mutta hämmästys, tuska ja viha olivat hänet
vallanneet -- hänen sisässään poltti, kohisi, nyyhki ja raivosi
vieläkin. Hän kuuli takanansa rattaiden kolinaa. Lauri sieltä tuli
täyttä vauhtia oivallisella hevosellaan ja ajoi hänen ohitseen, jotta
kova tie tömisi. Nuutti seurasi häntä silmillään, katseli kuinka
hartevana hän istui rattaillaan, hevosen koti-ikävissään kiitäessä
eteenpäin, vaikkei Lauri muuta tehnyt kuin piti ohjia höllällä. Se oli
kuin mikäkin vertauskuva: tuo mies ajaa suoraan maaliinsa! Nuutista
itsestään tuntui, siinä syyskylmässä taivaltaessa, siltä kuin hänet
olisi potkittu pois Laurin rattailta.
Kotona Aakressa odotti vaimo. Hän tiesi, että taistelun tänään piti
olla, hän ei milloinkaan ollut Lauriin luottanut ja pelkäsi häntä.
Siitä ei ollut paljonkaan lohdutusta, että he olivat lähteneet yksillä
rattailla eikä liioin siitäkään vaikka he tulisivat kotiin yhdessä.
Mutta tuli pimeä eikä heitä kuulunut. Hän seisoskeli ovella, sillä tie
kulki talon ohi, hän asteli alas tielle ja palasi kotiin, mutta
rattaita ei näkynyt. Vihdoinkin kuulee hän kovan tien kumajavan, sydän
lyö nopeasti kuin rattaiden pyörät kieppuvat, hän pitelee kiinni
ovenpielestä ja tähystelee; rattaat likenevät -- yksi ainoa mies istuu
rattailla; hän tuntee Laurin, joka näkee ja tuntee hänet, mutta antaa
pysähtymättä mennä ohi: nyt hän todenteolla pelästyy! Jalat eivät
enään tahtoneet kannattaa, hän hoippui sisään ja vaipui penkille
ikkunan alle. Lapset pelästyivät ja kerääntyivät hänen ympärilleen,
pienin kyseli isää; sillä äiti ei milloinkaan puhunut heidän kanssaan
muusta kuin isästä. Hänessä oli niin paljon sydäntä, siksi hän häntä
rakasti, mutta tämä sydän ei ollutkaan kotona heidän luonaan, vaan
maailmalla kaikkinaisessa touhussa, joka teki hänet itsensä
onnettomaksi ja heidät kaikki onnettomiksi. Kunhan ei vaan olisi
tapahtunut jotakin; sillä Nuutti oli niin kiivas; -- minkätähden Lauri
tuli yksinään? miksei hän pysähtynyt? -- Entä jos hän juoksisi hänen
perässään? Tai miestään vastaan? Äiti oli tuskissaan ja lapset
ahdistivat kysymyksillään, oliko jotakin tapahtunut. Mutta hän ei
tahtonut näyttää heille mitään, vaan nousi ja sanoi, että heidän nyt
yksinään täytyy syödä illallinen; pani sitte kaikki kuntoon ja auttoi
heitä. Alituiseen hän silmäili tielle päin. Miestä ei kuulunut. Hän
riisui lapset ja pani heidät levolle ja nuorin, poika, luki
ehtoorukouksen, äidin kumartuessa hänen puoleensa. Äiti rukoili itse
niin hartaasti sanojen mukana, joita hento suu luottavasti lausui,
ettei hän huomannut ulkoapäin tulevia askeleita. Nuutti seisoi ovella
ja näki pienen seurakuntansa rukoukseen vaipuneena. Äiti nousi ja
kaikki lapset huusivat: isä! Mutta isä istuutui heti ja pyysi hiljaa:
-- Annappa hänen lukea se vielä kerran.
Äiti palasi vuoteen luo, jottei Nuutti vielä näkisi hänen kasvojaan,
sillä hän olisi sillä lailla ikäänkuin sekaantunut hänen suruunsa
ennenkuin hän itse tunsi tarvetta puhua siitä. Pienokainen pani
kätensä ristiin rinnalle, kaikki muut samoin ja lapsi lausui:
Laps' oon heikko, tiedän sen mä,
mutta pian ylenen mä,
kasvan, suureks' sukeun
isän, äidin, apuhun,
kun sa, Herra, autat vaan
käskyjäsi muistamaan!
Kiitos, kunnia on sulla --
nyt saa Nukku-Matti tulla.
Mikä rauha siitä tuli! Ei ollut minuuttiakaan kulunut ennenkuin kaikki
lapset nukkuivat kuin Jumalan syliin, mutta äiti meni hiljaa
toimittamaan isälle ruokaa, vaikkei hän saanut syödyksi. Mutta
pantuaan levolle, sanoi hän:
-- Tästä puoleen minä pysyn kotona.
Ja vaimo vapisi ilosta eikä uskaltanut sitä näyttää, ja hän kiitti
Jumalaa kaikesta mitä oli tapahtunut; sillä mitä se ikinä olikaan --
hyväksi se kaikki oli ollut!