Muutamia viikkoja myöhemmin, varhain aamulla, valmistautui koko
Päivänkummun väki kirkkomatkalle; siellä piti päästettämän
rippilapsia. Se tapahtui tänä vuonna vähän aikaisemmin kuin
tavallisesti ja sellaisissa tilaisuuksissa pantiin kaikki talot
lukkoon, sillä silloin läksivät kaikki liikkeelle, jotka kynnelle
kykenivät. He eivät lähteneet hevosella, kun ilma oli kirkas, vaikka
aamupuhteella tuntuikin vähän kylmältä ja talviselta; lupaili tulla
kaunis päivä. Tie kiersi kylää Kuusiston ohi, kääntyi sitte oikealle,
ja siitä runsaan neljännes penikulman päässä oli kirkko. Viljat olivat
useimmissa paikoissa leikatut ja seipäillä, lehmät enimmäkseen tuodut
kotiin tuntureilta ja kävivät lieassa, vainiot olivat joko toiseen
kertaan vihreät tai laihemmilla paikoin harmaan valkoiset; ympärillä
yleni kirjava metsä, koivu jo sairaana, haapa ihan keltaisen kalpeana,
pihlaja marjoja täynnä, mutta lehdet kuivina ja rypyssä. Muutamia
päiviä oli satanut kovasti, pensaat tienvarrella, jotka muuten
aivastelivat tomussa, rehoittivat nyt puhtaina ja pestyinä. Mutta
tunturiseinät rupesivat raskaampina kallistumaan maata kohti sitä
myöten kuin syksyn hävitys riisui niitä paljaiksi ja teki ne
totisemmiksi. Tunturipurot sitävastoin, joissa kesän aikana oli ollut
elämää vain aika-ajoittain, pulputa puhalsivat nyt alas iloisina ja
virkeinä ja suurta melua pitäen. Kuusiston koski kuki työläämmin ja
tukevampana, varsinkin tullessaan Kuusiston kivikko-jyrkänteeseen,
jossa tunturi kerta kaikkiaan teki pesäerot ja vetäytyi sisäänpäin.
Koski kävi kiinni kiveen ja lähti mennä huhkaamaan niin, että tunturi
tärisi. Kylvyn se sai petoksestaan; sillä koski ajoi äkäisen
vesisäikeen suoraan sen kasvoihin. Joku utelias leppä, joka likeni
putousta oli miltei ollut menemäisillään koskeen; nyt se henkeä
pidättäen seisoi vedessä, sillä koski ei sinä päivänä ollut saita.
Torbjörn, molemmat hänen vanhempansa, molemmat hänen sisaruksensa ja
muut talonväet kulkivat juuri ohi ja katselivat tätä kaikkea. Torbjörn
oli taas terve, hän oli jo entiseen tapaansa väkevin käsin käynyt
kiinni isän työhön. Hän ja isä kulkivat nykyään aina yhdessä; niin
nytkin.
-- Päivänkummun väetpä ne taitavatkin tulla ihan meidän perässämme,
sanoi isä.
Torbjörn ei katsonut taakseen, mutta äiti sanoi:
-- Niin näkyvät tulevan; -- -- mutta minä en näe... -- kyllä sentään,
tuolla ihan takana.
Lienevätkö Kuusiston väet tästä puoleen astelleet nopeammin tai
Päivänkummun väet hidastuttaneet kulkuaan, mutta välimatka suureni
suurenemistaan, kunnes he lopulta tuskin saattoivat toisiaan
nähdäkkään. Kirkkoon näytti tulevan paljon väkeä; pitkä kylätie oli
mustanaan sekä jalkamiehiä että hevosmiehiä ja ratsastajoita: hevoset
olivat näin syksyllä virmat ja tottumattomat olemaan yhdessä, jonka
tähden ne hirnuivat ja vikuroivat niin että kulku oli hyvin vilkasta,
joskin hiukan vaarallista.
Jota likemmä kirkkoa päästiin, sitä pahempaa melua pitivät hevoset,
sillä tullessaan hirnui jokainen niille, jotka olivat kiinni, ja nämä
rupesivat rempomaan, nousivat takajaloilleen ja hirnuivat uusille
tulokkaille. Kaikki paikkakunnan koirat, jotka pitkin viikkoa olivat
kuunnelleet toistensa haukkua, pitäneet pikkuriitaa ja ärsyttäneet
toisiaan, tapasivat nyt täällä kirkolla ja pöllähtivät paikalla
nurjimpaan tappeluun, joko parittain tai möhkälettäin, pitkin kenttiä.
Ihmiset seisoskelivat kirkon ja rakennusten seinvierillä, supattelivat
hiljaa keskenään ja katselivat toisiaan vaan syrjästä. Kirkon ohi
vievä tie ei ollut leveä, toisella puolella oli heti rakennuksia ja
naisväki seisoi mielellään kirkon puolella, miesväki toisten
rakennusten puolella. Vasta myöhemmin uskalsivat he mennä toistensa
puolelle ja kun tutut etäämpää näkivät toisensa, eivät he olleet
toisiaan tuntevinaan ennenkuin sitte, kun aika tuli; -- saattoi
sattua, että he joutuivat niin toistensa tielle, etteivät voineet
välttää tervehdystä; mutta silloin he tervehtivät kasvot puoleksi
poispäin kääntyneinä ja niukoin sanoin, jonka perästä he kukin menivät
haaralleen. Kun Kuusiston väet pääsivät perille, tuli kirkonmäellä
miltei entistä hiljaisemmaksi; Sämundilla ei ollut montakaan
tervehdittävää, jonka tähden hän aika pian pääsi jonon päähän;
naisväet sensijaan tarttuivat suustaan kiinni ja jäivät seisomaan
ensimäisten joukkoon. Kun miesten sitte piti mennä kirkkoon, täytyi
heidän palata hakemaan naisia. Samassa tuli kolmet rattaat hurjempaa
vauhtia kuin mitkään edelliset eivätkä edes hiljentäneet vauhtia
ajaessaan ihmisjoukkoon. Sämund ja Torbjörn, jotka miltei olivat
olleet joutumaisillaan alle, nostivat samaan aikaan päätään.
Edellimmäisillä rattailla istui Nuutti Pohjamäki ja joku vanha mies,
toisilla hänen sisarensa isäntineen, viimeisillä rattailla tulivat
talon muut väet. Isä ja poika katsahtivat toisiinsa; Sämundin muoto ei
muuttunut vähääkään, Torbjörn oli hyvin kalpea; molemmat päästivät
katseensa solumaan syrjään ja siitä suoraan eteensä; siellä näkivät he
Päivänkummun väet, jotka juuri olivat pysähtyneet heidän eteensä
tervehtimään Ingeborg ja Ingrid Kuusistoa. Rattaat olivat tulleet
väliin, keskustelu oli kangistunut, silmät riippuivat vielä kiinni
ajajissa ja kesti vähän aikaa, ennenkuin he käänsivät pois silmänsä.
Kun he sitte rupesivat tointumaan hämmästyksestään ja päästivät
silmänsä etsimään jotakin aihetta toisaalta, kohtasivat he Torbjörnin
ja Sämundin, jotka seisoivat eteensä tuijottaen. Guttorm Päivänkumpu
kääntyi poispäin, mutta hänen vaimonsa haki paikalla Torbjörnin
silmiä; Synnöve, joka kyllä jo oli ne kohdannut, kääntyi Ingrid
Kuusiston puoleen ja kävi kiinni hänen käteensä, ikäänkuin häntä
tervehtiäkseen, vaikka hän jo kerran oli sen tehnyt. Mutta kaikki
tunsivat he, että heidän palvelijansa ja tuttavansa kuin yhtenä
miehenä katselivat heidän mutkiinsa ja vihdoin astui Sämund suoraan
Guttormin luo ja ojensi hänelle, kasvot poispäin kääntyneinä, kätensä:
-- Kiitoksia viimeisistä.
-- Kiitoksia vaan itsellenne. Vaimo tuli niinikään sanomaan:
-- Kiitoksia viimeisistä!
-- Kiitoksia vaan itsellenne.
Mutta ei vaimokaan katsonut päin. Torbjörn läksi isän perässä ja teki
kuten hänkin; isä tuli Synnöven luo ja vasta häneen hän katsoi.
Synnövekin katsoi häneen ja unohti ihan kiittää viimeisistä. Samassa
tuli Torbjörn; hän ei sanonut mitään eikä Synnövekään sanonut mitään,
he antoivat toisilleen kättä, mutta höllästi, eikä kumpikaan saanut
silmiään auki eikä jalkaa paikalta.
-- Tänään tulee varmaan kaunis ilma, sanoi Kaarina Päivänkumpu ja
päästi katseensa kiireesti solumaan toisesta toiseen.
-- Varmaan, vastasi siihen Sämund, -- tämä tuuli ajaa pois
pilvikerrokset.
-- Se onkin hyvä viljoille, jotka tarvitsevat kuivamista, sanoi
Ingeborg Kuusisto ja rupesi puistelemaan Sämundin takkia selästä; hän
nähtävästi luuli sen olevan tomussa.
-- Jumala on antanut meille hyvän vuoden, mutta ei sitä vielä tiedä,
saadaanko kaikki korjuuseen, sanoi Kaarina Päivänkumpu taas ja
katsahti noihin kahteen, jotka eivät äskeisestä vieläkään olleet
liikahtaneet.
-- Se riippuu korjaajista, sanoi Sämund ja kääntyi häneen päin, niin
ettei hän enään oikein saattanut nähdä mitä tahtoi. -- Minä olen usein
ajatellut, että parikin taloa voisi panna yhteen työvoimansa; niin
varmaan kävisi paremmin.
-- Se voi olla sellaista, että kaikki yhtaikaa tahtovat käyttää
hyväkseen poutaa, sanoi Kaarina Päivänkumpu ja astui askeleen syrjään.
-- Kyllä niinkin, sanoi Ingeborg ja asettui ihan miehensä viereen,
niin ettei Kaarina nytkään saattanut katsella, minne halusi; -- mutta
toisin paikoin kypsyy aikaisemmin kuin toisin. Päivänkumpu on usein
kaksi viikkoa edellä meitä.
-- Niin, kyllähän me voisimme ruveta korjaamaan yksissä neuvoin, sanoi
Guttorm hitaasti ja astui likemmä.
Kaarina vilkaisi häneen.
-- Voihan sitä muuten sattua väliin kaikellaisia esteitä, lisäsi hän.
-- Voi kyllä, sanoi Kaarina ja koetti siirtyä askeleen toiselle
puolelle ja vielä askeleen ja sitte takaisin.
-- Niin kyllä; sattuuhan sitä paljonkin tielle, sanoi Sämund ja suu
oli menemäisillään hymyyn.
-- Onhan se niin, sanoi Guttorm. Mutta vaimo lisäsi:
-- Ihmisvoima ei riitä kauvas; Jumalalla ne kai voimat ovat ja hänestä
kaikki riippuu.
-- Ei kai hänellä juuri voi olla mitään sitä vastaan, että me
kuusistolaiset ja päivänkumpulaiset autamme toisiamme viljankorjuussa?
-- Ei, myönsi Guttorm, -- ei hänellä voi olla mitään sitä vastaan.
Ja hän loi vaimoonsa vakavan katseen. Vaimo käänsi keskustelun
toisaalle.
-- Tänään on paljon väkeä kirkossa, sanoi hän; -- onpa ilahuttavaa
nähdä, että he hakevat Herran huonetta.
Kukaan ei näyttänyt haluavan vastata; vihdoin sanoi Guttorm:
-- Kyllä jumalanpelko näyttää enentyvän; kirkolla on nyt enemmän
kansaa kuin minun nuoruudessani.
-- On kyllä; -- kansa lisääntyy, sanoi Sämund.
-- Taitaa olla sellaisiakin ja taitaa olla suurin osa sellaisia, jotka
tulevat tänne vaan tottumuksesta, sanoi Kaarina Päivänkumpu.
-- Ehkä nuoremmissa, arveli Ingeborg.
-- Nuorten tekee mieli tavata toisiaan, sanoi Sämund.
-- Oletteko kuulleet, että pappi aikoo hakea pois? sanoi Kaarina ja
käänsi uudelleen puheen toisaalle.
-- Se oli ikävä uutinen, sanoi Ingeborg, -- hän on sekä kastanut että
päästänyt ripille kaikki minun lapseni.
-- Taitaisitte tahtoa, että hän vielä vihkisikin heidät? sanoi Sämund
ja pureskeli tikkua, jonka oli ottanut käteensä.
-- Eiköhän kohta mahda olla kirkonaika? sanoi Kaarina ja katsahti
ovelle.
-- Niin, kuuma täällä ulkona tulee, sanoi Sämund entiseen tapaansa.
-- Tule nyt, Synnöve, niin menemme sisään. Synnöve hätkähti, sillä hän
oli kun olikin puhunut Torbjörnin kanssa.
-- Ettekö odota kunnes soitetaan? sanoi Ingrid Kuusisto ja vilkaisi
Synnöveen.
-- Niin menemme kaikki, lisäsi Ingeborg. Synnöve ei tietänyt mitä
vastata. Sämund katsahti häneen takaansa.
-- Jos sinä odotat, sanoi hän, -- niin soitetaan pian -- sinulle.
Synnöve kävi kovin punaiseksi, äiti loi isään tuikean katseen. Mutta
isä vaan hymyili hänelle.
-- Asiat kääntyvät Jumalan tahdon mukaan; itsehän sinä juuri niin
sanoit.
Ja hän läksi edellä tallustelemaan kirkkoon, toiset perässä.
Kirkon ovella oli aika tungos ja he huomasivat, ettei sitä vielä oltu
avattu. Juuri kun he menivät likemmä kysymään syytä, avattiin se ja
kansa pääsi menemään sisään; mutta toisia tuli takaisin, joten menijät
eksyivät tovereistaan. Kaksi miestä seisoi seinää vastaan nojaten,
puheissa. Toinen oli pitkä ja tukeva, vaaleat, takkuiset hiukset,
tylppä nenä -- se oli Nuutti Pohjamäki, joka nähdessään Kuusiston
väet, pysäytti puheensa ja kävi vähän oudon mukaiseksi, mutta pysyi
yhä paikoillaan. Sämundin piti mennä juuri hänen ohitseen ja samalla
iski hän häneen silmänsä, mutta eipä painanut Nuuttikaan katsettaan
maahan, vaikka se oli epävarma. Nyt tuli Synnöve ja kun hän noin
odottamatta näki Nuutin, kävi hän kalman kalpeaksi. Silloin painui
Nuutin katse maahan ja hän vetihe pois seinästä, lähteäkseen menemään.
Tuskin oli hän kuitenkaan astunut paria askelta, kun hän näki neljän
silmäparin tähtäävän itseensä, nimittäin Guttormin, hänen vaimonsa,
Ingridin ja Torbjörnin. Puolipyörryksissä kun oli, meni hän suoraan
heitä kohti ja joutui, ennenkuin itsekään tiesi, silmä silmää vastaan
Torbjörnin itsensä kanssa; näytti siltä kuin hän heti olisi aikonut
väistyä syrjään, mutta paljon ihmisiä oli kerääntynyt ympärille eikä
se ollut niinkään helppoa. Tämä tapahtui sillä kivipaadella, joka on
ihan Fagerlidin kirkon edessä; Synnöve oli pysähtynyt asehuoneen
portaille ja Sämund oli vähän kauvempana; korkeammalta paikaltaan
saattoivat he selvästi nähdä kaikki ulkopuolella olevat ja nämä
näkivät heidät. Synnöve oli unohtanut kaiken muun ja katsoa tuijotti
Torbjörniin; samaten Sämund, hänen vaimonsa, Päivänkummun vanhukset ja
Ingrid. Torbjörn tunsi sen ja seisoi kuin maahan naulattuna; mutta
Nuutti arveli, että johonkin tässä on ryhdyttävä ja niin pisti hän
hiukkasen esiin kättään, muttei sanonut mitään. Torbjörn oikaisi
hänkin kättään, muttei niin paljon, että kädet olisivat ulottuneet
yhteen.
-- Kiitoksia ... alkoi Nuutti, mutta huomasi samassa, ettei tämä
tervehdys sopinut tähän, ja astui askeleen taaksepäin.
Torbjörn nosti päätään ja hänen silmänsä sattui Synnöveen, joka oli
valkea kuin lumi. Hän astui pitkän askeleen eteenpäin, tarttui lujasti
Nuutin käteen ja virkkoi niin että likimmät sen kuulivat:
-- Kiitoksia viimeisistä, Nuutti; taisi olla terveydeksi meille
molemmille.
Nuutti päästi nikotuksen tapaisen äänen ja tuntui siltä kuin hän pari
kolme kertaa olisi yrittänyt puhua, mutta puhumisesta ei tullut
mitään. Torbjörnillä ei ollut enempää sanomista; hän odotti, ei
katsonut ylös, vaan odotti yhä. Kummaltakaan puolelta ei kuulunut
mitään ja siinä odottaessaan ja kierrellessään käsissään virsikirjaa,
tuli Torbjörn päästäneeksi sen putoamaan. Nuutti kumartui heti sitä
ottamaan ja ojensi sen hänelle.
-- Kiitoksia, sanoi Torbjörn, joka itsekin oli kumartunut; hän katsoi
ylös, mutta kun Nuutin silmät taas olivat maassa, ajatteli hän:
parasta että lähden.
Ja läksi.
Toiset läksivät niinikään ja kun Torbjörn oli istuutunut ja hetken
perästä katsahti naistenpenkkiin, hymyilivät Ingeborgin kasvot sieltä
äidillisesti häntä vastaan. Kaarina Päivänkumpu oli varmaan odottanut,
että hän katsoisi sinne, sillä heti kun hän sen teki, nyökäytti hän
hänelle kolme kertaa päätään ja kun Torbjörn sitä hätkähti, nyökäytti
hän vielä kolme kertaa ja entistä ystävällisemmin.
-- Sen minä arvasin, kuiskasi isä, Sämund, hänen korvaansa.
He olivat kuulleet alkurukouksen ja veisanneet virren ja rippilapset
asettuivat jo alttarille, kun isä taasen kuiskasi hänelle:
-- Ei Nuutin hyvyyteen ole luottamista; anna matkan vaan pysyä pitkänä
Kuusistosta Pohjamäkeen.
Rippivannotus alkoi, pappi tuli sisään ja lapset rupesivat veisaamaan
vanhan virsisepän, Kingon ripillelaskijaisvirttä. Kun he kaikki
veisaavat yhdessä ja yksin, heleät äänet luottamusta täynnä, joutuvat
ihmiset tavallisesti liikutuksen valtaan, varsinkin ne, jotka eivät
ole joutuneet niin kauvas, etteivät muistaisi omaa rippipäiväänsä. Kun
sitte seuraa syvä hiljaisuus ja pappi -- sama tänään kuin
kolmattakymmentä vuotta sitte, sama joka varmaan yhtenä ja toisena
hengen hetkenä on puhutellut heidän itsekunkin parempaa minäänsä --
kun hän nyt liittää kätensä ristiin rinnalle ja alkaa, käy liikutus
kautta kirkon. Mutta lapset alkavat itkeä, kun pappi puhuu vanhemmille
ja kehoittaa heitä rukoilemaan lastensa puolesta. Torbjörn, joka
hiljan oli ollut kuoleman kipeä ja vasta äskettäin luullut jäävänsä
eliniäkseen sairaaksi, itki paljon, varsinkin kun lapset tekivät
lupauksensa ja kaikki uskoivat pitävänsä sen. Hän ei kertaakaan
katsahtanut naistenpenkkiin; mutta jumalanpalveluksen loputtua meni
hän Ingridin, sisarensa luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Sitte
hän kiireesti tunkeutui ihmisjoukon läpi ulos ja toiset luulivat
nähneensä hänen menneen ylös metsään eikä maantielle; mutta varmaan
eivät he tietäneet. Sämund haki häntä, mutta heitti hakemisen sikseen,
kun huomasi Ingridinkin olevan poissa. Sitte hän haki Päivänkummun
väkiä ja he taas kiersivät tarhaa kysymässä Synnöveä, jota ei kukaan
ollut nähnyt. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin että kumpikin perhe
läksi kotiin ilman lapsiaan.
Mutta sekä Synnöve että Ingrid olivat jo hyvän matkan päässä tiellä.
-- Miltei minua kaduttaa, että läksin, sanoi Synnöve.
-- Ei se nyt enään ole vaarallista, kun isä sen tietää, sanoi Ingrid.
-- Mutta eihän hän ole _minun_ isäni, sanoi Synnöve taas.
-- Kuka tietää? vastasi Ingrid ja sitte eivät he enään puhuneet siitä
asiasta.
-- Täällä meidän piti odottaa, huomautti Ingrid, kun tie teki suuren
mutkan ja he joutuivat tiheään metsään.
-- Hänellä on pitkä kierto, sanoi Synnöve.
-- Vai jo te olette täällä, keskeytti Torbjörn, nousten suuren kiven
takaa.
Hänellä oli kaikki valmiina päässä mitä hänen piti sanoa eikä sitä
suinkaan ollut vähän. Mutta tänään sen kaiken piti sujua keveästi,
sillä isä tiesi asian ja oli, mikäli hän kirkossa sattuneiden
tapahtumien johdosta saattoi päättää, sen puolella. Toki hän itsekin,
koko kesän ikävöityään, nyt on rohkeampi puhumaan tytölle kuin ennen.
-- Parasta on, että menemme metsätietä, sanoi hän, -- sitä pääsee
pikemmin perille.
Tytöt eivät sanoneet mitään, vaan seurasivat. Torbjörn päätti puhua
Synnövelle, mutta tahtoi odottaa, kunnes he olisivat päässeet mäen
päälle, sitte kunnes he olisivat kulkeneet suon yli; mutta kun he
olivat päässeet sen yli, arveli hän parhaaksi alkaa, kun he olisivat
tulleet kauvemma metsään. Ingrid, jonka mielestä heidän puuhansa
olivat aika hitaita, rupesi harventamaan askeliaan ja jättäytyi
jättäytymistään jälelle, kunnes jäi miltei näkymättömiin; Synnöve ei
ollut sitä huomaavinaan, vaan rupesi poimimaan marjoja sieltä täältä
tiepuolesta.
Mutta on se vaan ihmeellistä, etten minä saa puhutuksi, ajatteli
Torbjörn ja sanoi vihdoin:
-- Tuli kun tulikin sentään kaunis ilma tänään.
-- Niin tuli, vastasi Synnöve.
Ja niin mentiin taasen vähän matkaa, Synnöve poimi marjoja ja Torbjörn
asteli vieressä.
-- Oli ystävällistä että tulit, sanoi Torbjörn, mutta siihen ei
Synnöve sanonut mitään. -- Tämä on ollut pitkä kesä, sanoi Torbjörn
sitte, mutta ei Synnöve siihenkään vastannut mitään. Ei, ajatteli
Torbjörn, ei siitä puhumisesta näin käydessä mitään tule. -- Ehkä
olisi paras odottaa Ingridiä, sanoi hän.
-- Niin, odotetaan vaan, sanoi Synnöve ja pysähtyi.
Täällä ei ollut marjojakaan, joita olisi sopinut kumartua ottamaan,
sen Torbjörn kyllä oli huomannut, mutta Synnöve oli saanut käsiinsä
suuren heinänkorren ja siihen hän nyt pisteli marjojaan.
-- Tänään tuli niin selvästi mieleeni se aika, jolloin me yhdessä
kävimme rippikoulua, sanoi Torbjörn.
-- Muistin minäkin sen, vastasi Synnöve.
-- Siitä on ehtinyt tapahtua paljon -- ja kun ei Synnöve sanonut
mitään, jatkoi Torbjörn: -- ja enimmäkseen odottamattomia asioita.
Synnöve pisteli hyvin ahkerasti marjojaan heinänkorteen ja pää oli
sinä aikana kumarassa; Torbjörn siirtyi hiukan, nähdäkseen hänen
kasvonsa; mutta ikäänkuin hän olisi sen huomannut, hankki hän syytä
kääntyäkseen. Silloin rupesi Torbjörniä peloittamaan, ettei hän saisi
mitään sanotuksi.
-- Synnöve, eiköhän sinullakin ole jotakin sanomista?
Synnöve nosti silmänsä ja hymyili.
-- Mitä minä sanoisin? kysyi hän.
Torbjörnin rohkeus palasi ja hän oli jo kietomaisillaan kätensä tytön
ympäri, mutta juuri kun hän tuli häntä likelle, ei hän kuitenkaan
uskaltanut, vaan kysyi aivan nöyränä:
-- Ingrid on kai puhunut kanssasi?
-- On, vastasi Synnöve.
-- Silloinhan sinä jo tiedätkin, sanoi Torbjörn. Synnöve vaikeni.
-- Silloinhan sinä jo tiedätkin, toisti Torbjörn ja likeni uudelleen.
-- Tiedät kai sinäkin jotakin, vastasi Synnöve.
Torbjörn ei nähnyt hänen kasvojaan.
-- Tiedän, sanoi hän ja tavoitteli tytön kättä, mutta tyttö pujotteli
entistä ahkerammin marjojaan. -- Se on niin paha, että sinä viet
minulta kaiken rohkeuden.
Hän ei nähnyt, että Synnöve hymyili ja siksi ei hän tietänyt mitä
lisäisi.
-- No niin, sanoi hän sitte äkkiä lujalla, vaikka hiukan epävarmalla
äänellä: -- mitä sinä teit sen kirjelipun?
Synnöve ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Torbjörn meni perässä,
laski kätensä hänen olkapäälleen ja kumartui hänen puoleensa.
-- Vastaa minulle! kuiskasi hän.
-- Minä poltin sen.
Torbjörn käänsi hänet kiireesti puoleensa, mutta kun hän huomasi hänen
aikovan ruveta tekemään itkua, ei hän uskaltanut muuta kuin taas
päästää hänet irti. Onpa se ikävä, että hän noin helposti rupeaa
itkemään, ajatteli hän.
-- Miksi sinä kirjoitit sen lipun? kysyi Synnöve heidän siinä
seisoessaan.
-- Sen kai Ingrid on kertonut.
-- On kyllä, mutta -- kova sinä olit.
-- Isä tahtoi.
-- Mutta sittenkin...
-- Minä luulin jääväni sairaaksi koko elinajakseni; tästäpuoleen pidän
sinusta huolen, sanoi Torbjörn.
Ingrid tuli samassa näkyviin mäen alta ja he läksivät paikalla
liikkeelle.
-- Tuntui siltä kuin minä parhaiten olisin osannut nähdä sinut silloin
kun luulin, etten enään saa sinua, sanoi Torbjörn.
-- Ihminen tutkii itseään, kun hän on yksin, sanoi Synnöve.
-- Niin, silloin sen parhaiten huomaa mikä mahti meissä on suurin,
sanoi Torbjörn. Hänen äänensä soi kirkkaana ja hän asteli vakavana
Synnöven rinnalla.
Synnöve ei enään poiminut marjoja.
-- Huolitko nämä, sanoi hän ja ojensi Torbjörnille korren.
-- Kiitos, vastasi Torbjörn ja tarttui käteen, joka marjoja ojensi.
-- Taitaa olla parasta, että kaikki jää ennalleen, sanoi hän ja ääni
hiukan värisi.
-- Niin, vastasi Synnöve tuskin kuuluvasti ja kääntyi pois.
He jatkoivat kulkuaan ja niin kauvan kuin Synnöve vaikeni, ei Torbjörn
uskaltanut kajota häneen eikä liioin puhua; hänen ruumiinsa oli kuin
tasapainoa vailla ja sentähden hän ihan oli keikahtamaisillaan kumoon.
Hänen silmänsä olivat kuin tulessa ja kun he samassa tulivat mäelle,
jonne Päivänkumpu selvästi näkyi, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi
asunut siellä ikänsä ja ikävöisi kotiin. "Minä lähden samalla heti
hänen mukanaan sinne", ajatteli hän ja imi näköalasta rohkeutta niin
että hänen päätöksensä askel askeleelta tuli varmemmaksi. "Isä auttaa
minua", päätteli hän; "minä en enään kestä tätä, minun täytyy lähteä
sinne -- täytyy!" Ja hän riensi rientämistään ja tuijotti suoraan
eteensä. Talo ja koko seutu olivat häikäisevässä valossa. "Tänä
päivänä; en odota tuntiakaan kauvemmin." Ja hän tunsi jäsenissään
sellaista voimaa, ettei tietänyt mihin kääntyisi.
-- Ihanhan sinä karkaat luotani, kuuli hän takaansa lempeän äänen.
Se oli Synnöve, joka ei enään päässyt hänen perässään ja jonka täytyi
lakata yrittämästä. Torbjörniä hävetti, hän kääntyi, palasi, kädet
ojollaan ja ajatteli: minä nostan hänet pääni päälle! mutta kun hän
tuli likelle, ei hän yrittänyt sitä ensinkään.
-- Minä kävelen niin nopeasti, sanoi hän.
-- Niin kävelet, vastasi Synnöve.
He olivat tulleet likelle kylätietä; Ingrid, joka kaiken aikaa oli
ollut poissa näkyvistä, asteli ihan heidän takanaan.
-- Nyt ei teidän enään pidä astua yhdessä, sanoi hän.
Torbjörn hätkähti; se tuli hänelle liian aikaiseen; Synnövekin kävi
hiukan oudon näköiseksi.
-- Minulla oli niin paljon puhumista, kuiskasi Torbjörn. Synnöve
melkein hymähti. -- Niin, sanoi Torbjörn, -- toisen kerran! ja tarttui
Synnöven käteen.
Synnöve nosti häneen kirkkaan, syvän katseen. Hän lämpeni siitä ja
hänen päähänsä karkasi paikalla: minä menen heti hänen mukaansa!
Silloin Synnöve hellävaroen veti pois kätensä, kääntyi tyynenä
Ingridin puoleen, sanoi hyvästi ja lähti hiljaa astumaan tietä kohti.
Torbjörn jäi paikoilleen seisomaan.
Sisarukset menivät kotiin metsän läpi.
-- Saitteko te nyt puhua? kysyi Ingrid.
-- Emme, tie oli liian lyhyt, sanoi veli ja asteli nopeasti, ikäänkuin
ei häntä olisi haluttanut kuulla enempää.
-- No? sanoi Sämund ja nosti päätään ruuan äärestä, kun sisarukset
tulivat tupaan. Torbjörn ei vastannut mitään, vaan meni penkille
huoneen toiseen päähän, nähtävästi tointuakseen; Ingrid meni hymyillen
perässä. Sämund rupesi taas syömään, vilkaisi silloin tällöin
Torbjörniin, jolla oli olevinaan paljon hommaa, hymähteli ja jatkoi
syömistään. -- Tule syömään, virkkoi hän; -- ruoka jähtyy.
-- Kiitoksia, en minä huoli mitään, sanoi Torbjörn ja istuutui.
-- Vai niin! ja Sämund söi syömistään. Hetken perästä hän sanoi: --
teillä oli tänään sellainen kiire pois kirkosta.
-- Meidän piti vaan puhutella erästä henkilöä, sanoi Torbjörn ja
painui kumaraan istumaan.
-- No, saitko puhutuksi hänelle?
-- En oikein tiedä, sanoi Torbjörn.
-- No, hitto vieköön, sanoi Sämund ja jatkoi ateriaansa. Vähän ajan
perästä hän oli valmis ja nousi; hän astui ikkunan luo, katseli ulos
ja kääntyi sitte: -- Kuule, mennäänpäs katselemaan viljoja... Torbjörn
nousi.
-- Ei -- pane sinä päällesi.
Torbjörn, joka oli istunut paitahihasillaan, puki ylleen vanhan takin,
joka riippui hänen yläpuolellaan.
-- Niinkuin näet, olen minä pannut ylleni uudet! vaatteet.
Torbjörn teki samoin ja he menivät ulos, Sämund edellä, Torbjörn
perässä. He astelivat tielle päin.
-- Emmekö mene ohraa katsomaan? sanoi Torbjörn.
-- Emme. Menemme vehnävainiolle, sanoi Sämund.
Juuri kun he pääsivät tielle, näkyivät rattaat hiljaa tulla vierivän.
-- Se on Pohjamäen hevonen, sanoi Sämund.
-- Pohjamäen nuorikot ovat, lisäsi Torbjörn; mutta nuorikoilla
tarkoitetaan samaa kuin vastanaineita.
Kuusiston miesten kohdalle tullessa hevonen pysähtyi.
-- Se on ylpeä nainen tuo Marit Pohjamäki, kuiskasi Sämund, voimatta
kääntää katsettaan pois hänestä.
Marit istui hiukan painuneena selkänojaa vastaan, huivi höllästi
sidottuna päähän ja toinen hartioiden ympäri. Hän katseli tiukasti
molempiin miehiin, hänen puhtaissa, voimakkaissa piirteissään ei
liikahtanut värettäkään. Mies oli hyvin laiha ja kalpea, ja näytti
vielä lauhemmalta kuin tavallisesti, hän tuntui kantavan povessaan
surua, jota ei voi kertoa.
-- Ovatko miehet katsomassa viljoja? sanoi hän.
-- Niin ollaan, vastasi Sämund.
-- Hyvä vuosi täällä tulee.
-- Tulee kyllä; voisi se huonompikin tulla.
-- Myöhäänpä te palaatte, sanoi Torbjörn.
-- Siellä oli paljon tuttuja hyvästeltävänä, sanoi mies.
-- Kuinka niin -- aiotko sinä lähteä matkalle? kysyi Sämund.
-- Aionhan minä.
-- Kauvaskin?
-- Kauvas.
-- Kuinka kauvas sitte?
-- Amerikkaan.
-- Amerikkaan! pääsi molemmilta miehiltä yhtaikaa.
-- Vastanainut mies! lisäsi Sämund.
Mies hymähti:
-- "Taidan jäädä tähän jalkani takia, sanoi kettu, kun saksiin kävi".
Marit katsahti häneen ja sitte toisiin, heikko puna lehahti hänen
kasvoilleen, mutta muuten ne pysyivät muuttumattomina.
-- Taitaa emäntä mennä mukaan? kysyi Sämund.
-- Ei hän tule.
-- Sanovat, että siellä Amerikassa helposti vaurastuu, sanoi Torbjörn,
joka tunsi, ettei pitänyt päästää keskustelua katkeamaan.
-- Niinhän ne sanovat, sanoi mies.
-- Mutta Pohjamäki on hyvä talo, arveli Sämund.
-- Siellä on liian monta omistajaa, vastasi mies ja lisäsi, kun vaimo
hänen katsahti: -- toinen on toisen tiellä.
-- Onnea matkalle, sanoi Sämund ja otti hänen kätensä. -- Jumala
suokoon sinun löytää mitä etsit.
Torbjörn katsoi koulutoveriaan suoraan silmiin.
-- Minä puhun sinulle sitte, sanoi hän.
-- Hyvähän se on, kun voi jollekin puhua, vastasi mies ja raapi
kärrynpohjaa piiskan varrella.
-- Tulkaa meille, sanoi Marit, ja sekä Torbjörn että Sämund nostivat
nytkähtäen katseensa; sillä he unohtivat aina, että Maritilla oli niin
lempeä ääni.
He jatkoivat matkaansa. Hitaasti he ajoivat, pieni tomupilvi
kiiriskeli heidän ympärillään, ilta-aurinko paistoi suoraan heihin;
vaimon silkkihuivi heloitti miehen tummia sarkavaatteita vastaan. He
pääsivät mäelle ja katosivat.
-- -- Pitkän aikaa astelivat isä ja poika ääneti.
-- Ei hän taida palata niinkään pian, sanoi vihdoin viimein Torbjörn.
-- Parasta taitaa olla, arveli Sämund, -- kun ei hän kotimaassa ole
tavannut onnea.
Ja äänettöminä jatkoivat he taas matkaa.
-- Nyt te menette vehnävainion sivu sanoi Torbjörn.
-- Katsotaan sitte takaisin tullessa.
Ja he menivät eteenpäin. Torbjörnin ei oikein tehnyt mieli kysyä minne
he olivat menossa; sillä he sivuuttivat Kuusiston rajan.