Guttorm ja Kaarina Päivänkumpu olivat jo syöneet, kun Synnöve
punaisena ja hengästyneenä astui sisään.
-- Mutta rakas lapsi, missä sinä olet ollut? kysyi äiti.
-- Minä jäin vaan Ingridin kanssa, sanoi Synnöve ja rupesi ottamaan
huiveja kaulastaan.
Isä haki kaapista kirjaa.
-- Mitä teillä oli puhumista niin pitkältä?
-- Ei mitään erityistä.
-- Parempi olisi ollut, että olisit pysynyt kirkkoseurassasi, lapseni!
Äiti nousi ja toi hänelle ruokaa. Kun Synnöve oli istuutunut syömään
ja äiti oli istuutunut vastapäätä häntä, sanoi hän:
-- Puhuitko sinä ehkä muidenkin kanssa?
-- Olihan niitä useampiakin, sanoi Synnöve.
-- Saahan lapsi toki puhua ihmisten kanssa, sanoi Guttorm.
-- Saa kyllä, sanoi äiti vähän ystävällisemmin; mutta pitäisi hänen
sentään tulla vanhempiensa mukana.
Siihen ei kukaan vastannut mitään.
-- Tämä oli korea pyhäpäivä, sanoi äiti. -- Hyvää tekee nähdä lapset
kirkonlattialla.
-- Muistuvat mieleen omat lapset, sanoi Guttorm.
-- Niin kyllä, sanoi äiti ja huokasi. -- Kukaan ei tiedä miten
niidenkin käy.
Guttorm istui hyvän aikaa vaiti.
-- Me saamme kiittää Jumalaa paljosta, sanoi hän vihdoin, -- hän antoi
meidän pitää yhden.
Äiti istui sitaisten sormeaan pöydänlaitaa pitkin, eikä nostanut
silmiään.
-- Hän onkin meidän suurin ilomme, sanoi hän hiljaa; -- ja hyvinhän
hän on menestynyt, lisäsi hän vielä hiljemmin.
He olivat pitkän aikaa vaiti.
-- Niin, hänestä on ollut paljon iloa, sanoi Guttorm -- ja lisäsi
hetken perästä hellästi: -- Jumala tehköön hänet onnelliseksi.
Äiti sitaisi sormeaan pitkin pöytää; kyynel vieri sormelle ja hän
pyyhkäisi sen pois.
-- Mikset sinä syö? sanoi isä vähän myöhemmin, nostaen päätään.
-- Kiitoksia, en jaksa, vastasi Synnöve.
-- Mutta ethän sinä ole syönyt mitään, sekaantui äitikin puheeseen, --
olethan sinä kävellyt pitkän matkan.
-- En minä jaksa, sanoi Synnöve ja veti poveltaan kaulaliinanpäätä.
-- Syö nyt, lapseni, sanoi isä.
-- En minä voi, sanoi Synnöve ja rupesi itkemään.
-- Mutta rakas lapsi, miksi sinä itket?
-- En tiedä, vastasi tyttö nyyhkien.
-- Kyyneleet ovat hänellä niin höllässä, sanoi äiti.
Isä nousi ja meni ikkunaan.
-- Tuolla näkyy tulevan kaksi miestä, sanoi hän.
-- Vai niin, tähän aikaan? sanoi äiti ja meni hänkin ikkunaan ja siinä
he katselivat kauvan. -- Kuule -- keitä ne voivat olla? sanoi Kaarina,
muttei ensinkään sillä äänellä kuin hän olisi kysynyt.
-- En tiedä, vastasi Guttorm, ja he katselivat katselemistaan.
-- En minä oikein ymmärrä tätä, sanoi äiti.
-- En minäkään, sanoi isä.
Miehet tulivat likemmä.
-- Ne ne sittenkin taitavat olla, sanoi äiti vihdoin.
-- Ne ne ovat, sanoi Guttorm.
Miehet tulivat yhä likemmä, vanhempi seisahtui ja katsoi taakseen,
nuorempi samoin; sitte he jatkoivat matkaa.
-- Ymmärrätkö sinä mitä asiaa heillä voi olla? kysyi Kaarina niinkuin
äskenkin.
-- En, en minä ymmärrä, sanoi Guttorm.
Äiti kääntyi, meni pöydän luo, korjasi pois ruuat ja järjesteli
hiukan.
-- Saat uudelleen panna päällesi, lapseni, sanoi hän Synnövelle, --
sillä tänne tulee vieraita.
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun Sämund avasi oven ja astui
sisään. Torbjörn tuli perässä.
-- Hyvää iltaa, sanoi Sämund, pysähtyi vähän ja meni sitte hitaasti
tervehtimään talonväkeä.
Torbjörn seurasi. Viimeksi tulivat he Synnöven luo, joka seisoi
nurkassa, huivi kädessä, tietämättä panisiko sen ylleen vai ei, ja
tuskinpa tietäen, että se hänen kädessään olikaan.
-- Istumaan, sanoi vaimo.
-- Kiitoksia -- eihän tänne niin pitkä matka ole, sanoi Sämund, mutta
istuutui kuitenkin ja Torbjörn hänen rinnalleen.
-- Ihan te hävisitte tänään kirkolta, sanoi Kaarina.
-- Niin, minä hain teitä, vastasi Sämund.
-- Siellä oli niin paljon väkeä, sanoi Guttorm.
-- Oikein paljon väkeä, toisti Sämund, -- ja oikein korea pyhäpäivä.
-- Me tässä juuri puhuimme siitä, sanoi Kaarina.
-- Niitä rippilapsia katselee niin ihmeellisin silmin, kun itsellä on
lapsia, lisäsi Guttorm.
Vaimo siirtelihe penkillä.
-- Se on sellaista, sanoi Sämund, -- että se panee vakavasti niitä
ajattelemaan -- ja siitä syystä juuri minä tänä iltana olen tullut
tänne, lisäsi hän, katseli varmana ympärilleen, vaihtoi mälliä ja pani
varovasti vanhan messinkirasiaan. Guttormin, Kaarinan ja Torbjörnin
silmät lensivät kukin haaralleen. -- Ajattelin, että lähdenpähän
Torbjörnin kanssa naapuriin, alkoi Sämund taas tyynesti; -- sillä
kyllä sitä aikaa kuluu ennenkuin hän yksinään lähtee tänne -- ja sitte
minä pelkään, että hän niin huonosti ajaa asiansa -- hän vilkaisi
Synnöveen, joka sen kyllä tunsi. -- Se on kun onkin nyt sellaista,
että hän on katsellut Synnöveä siitä kun hän pääsi niin mieheksi, että
sellaisia asioita rupesi ymmärtämään; -- ja taitaapa tytönkin mieli
olla kääntynyt häneen. Ja eiköhän, asiain niin ollen, liene parasta,
että he menevät yhteen. -- Minä en ensinkään ollut asian puolella
silloin kun näin, ettei poika osannut itseäänkään hallita, saatikka
sitte muita; mutta nyt minä luulen voivani hänet taata, ja jollen minä
voisikaan, niin Synnöve kyllä voi; sillä hänen valtansa on suurin.
-- Mitä te nyt sitte sanotte, jos me rupeisimme toimittamaan heitä
yhteen? Eihän sillä mitään kiirettä ole, mutta mitäpähän siitä
odottamisestakaan on. Sinä, Guttorm, olet hyvissä varoissa, minulla
tosin on vähemmän ja useampia ottajia; mutta luulisin asioiden
kuitenkin järjestyvän. Sanokaa nyt sitte mitä te tästä arvelette; --
tytöltä minä kysyn viimeksi, sillä luulenpa tietäväni mitä hän tahtoo.
Niin puhui Sämund. Guttorm oli istunut kumarassa ja vuorotellen
siirrellyt toista kättä toisen päälle. Hän oli monta kertaa yrittänyt
nousta ja veti joka kerta entistä syvemmin henkeään, mutta sai vasta
neljännellä tai viidennellä kerralla oikaistuksi selkänsä suoraksi,
sitaisi polveaan ylhäältä alas ja päinvastoin ja katsahti vaimoonsa,
samalla vilkaisten Synnöveen. Synnöve ei liikahtanut, hänen kasvojaan
ei saattanut nähdä. Kaarina istui pöydän ääressä ja piirteli
sormellaan levyyn.
-- Onhan se niin -- että se on kaunis tarjous, sanoi hän.
-- Niin, ja minusta me kiitollisesti otamme sen vastaan, sanoi Guttorm
lujalla äänellä ja ikäänkuin keventynein mielin ja siirsi katseensa
vaimostaan Sämundiin, joka oli pannut käsivartensa ristiin ja
nojautunut seinään.
-- Meillä ei ole kuin tämä ainoa tytär, sanoi Kaarina, -- meidän pitää
ajatella asiaa.
-- Voihan sitä ajatellakin, sanoi Sämund, -- mutta en minä myöskään
tiedä mikä estää vastaamasta heti, sanoi karhu, kun kysyi mieheltä
saako viedä lehmän.
-- Kyllä me hetikin voimme vastata, arveli Guttorm ja katseli
vaimoonsa.
-- Se on nyt sellaista, että Torbjörn on ollut vähän-huimapää, sanoi
vaimo, mutta ei nostanut silmiään maasta.
-- Se on jo taitanut tasaantua, sanoi Guttorm. -- Tiedäthän sinä itse
mitä tänään sanoit.
Aviopuolisot katselivat nyt toisiinsa vuoronperään.
-- Kun me vaan voisimme luottaa häneen, sanoi vaimo.
-- Niin, puuttui Sämund taasen puheeseen, -- mitä siihen asiaan tulee,
niin minä sanon mitä ennenkin olen sanonut, että hyvin se kuorma
kulkee, kun Synnöve on ohjaksissa. Hänellä on hirmuinen vaikutusvalta
siihen poikaan; sen minä sain kokea silloin kun poika makasi kipeänä
tuolla kotona eikä kukaan tietänyt elämäkö oli edessä vaiko kuolema.
-- Et sinä saa olla niin taipumaton, sanoi Guttorm; -- tiedäthän sinä
tytön tahdon ja hänen hyväkseenhän me elämme!
Synnöve nosti nyt ensi kerran päätään ja katsahti isään suurin,
kiitollisin silmin.
-- No niin, sanoi Kaarina hetkisen vaiettuaan Ja sitaisi pöytää
entistä lujemmin; -- jos minä viimeiseen asti olenkin vastustanut,
niin kai minä olen tehnyt sen hyvässä tarkoituksessa. Ei ole sydän
aina taitanut olla niin kova kuin sanat.
Äiti nosti silmiään ja hymyili; mutta kyyneleet olivat
pulpahtamaisillaan esiin. Silloin nousi Guttorm.
-- Niin on siis Jumalan nimeen hartain toivoni toteutunut, sanoi hän
ja läksi permannon poikki Synnöven luo.
-- Minä en koskaan ole pelännyt, sanoi Sämund ja nousi hänkin. -- Mikä
on yhteen määrätty, kyllä se yhteen joutuu.
Hän astui hänkin permannon poikki.
-- No, mitä sinä tähän sanot, lapseni, sanoi äiti ja tuli Synnöven
luo.
Tyttö -- istui yhä entisellä paikallaan; kaikki olivat kerääntyneet
hänen ympärilleen, paitsi Torbjörn, joka yhä istui siellä minne
ensinnä oli asettunut.
-- Nouse nyt, lapseni, kuiskasi äiti, ja Synnöve nousi, hymyili,
kääntyi poispäin ja itki. -- Jumala olkoon kanssasi nyt ja aina! sanoi
äiti, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja itki yhdessä hänen kanssaan.
Miehet läksivät permannon poikki kukin haaralleen.
-- Mene nyt hänen luokseen, sanoi äiti vielä itkien, päästi hänet
käsistään ja työnsi hänet hellästi menemään.
Synnöve otti askeleen, mutta pysähtyi eikä päässyt kauvemma; Torbjörn
hypähti penkiltä, meni häntä vastaan, tarttui hänen käteensä, piteli
sitä kädessään, ei tietänyt mitä sitte tekisi ja jäi pitelemään
Synnöven kättä, kunnes hän hiljaa veti sen pois. Ääneti seisoivat he
sitte vieretysten.
Ovi avautui hiljaa ja joku pisti sisään päänsä.
-- Onko Synnöve täällä? kysyi Ingrid Kuusisto varovaisesti.
-- Kyllä hän on täällä; tule vaan likemmä, sanoi isä ja lisäsi, kun
Ingrid hiukan epäröi: -- tule sinä vaan, täällä ovat kaikki asiat
hyvin.
Kaikkien silmät olivat kääntyneet Ingridiin. Hän näytti olevan hiukan
hämillään.
-- Täällä on vielä ulkona ... sanoi hän.
-- Kuka siellä on? kysyi Guttorm.
-- Äiti, vastasi Ingrid hiljaa.
-- Anna hänen tulla sisään, kuului neljästä suusta yhtaikaa.
Ja Päivänkummun emäntä läksi ovelle, muitten iloisina katsellessa
toisiinsa.
-- Tulkaa vaan, äiti, kuului Ingrid sanovan.
Ja Ingeborg astui sisään, päässä valkoinen myssy.
-- Kyllä minä sen paikalla ymmärsin, sanoi hän, -- vaikkei tuo Sämund
koskaan mitään puhu. Emmekä me Ingridin kanssa malttaneet olla
tulematta.
-- Täällä ovat asiat ihan sinun tahtosi mukaan, sanoi Sämund ja
siirtyi syrjään, jotta Ingeborg pääsisi nuorten luo.
-- Jumala sinua siunatkoon siitä että vedit hänet puoleesi, sanoi hän
Synnövelle, kaulasi ja taputti häntä; -- sinä pidit kiinni viimeiseen
asti, lapseni; ja sinun tahtosi pääsikin voitolle... Ja Torbjörnin
äiti silitti hänen poskeaan ja hiuksiaan, hänen kyyneleensä valuivat
Synnöven kasvoille; hän ei huomannut sitä, mutta pyyhki huolellisesti
pois Synnöven kyyneleet.
-- Äiti tietää kyökissään enemmän kuin me muut, jotka olemme
elävinämme keskellä asioita, sanoi Sämund.
Vähitellen tyyntyi itku ja mielenliikutus. Emäntä rupesi ajattelemaan
illallista ja pyysi pientä Ingridiä avukseen, "sillä ei Synnövestä
tänä iltana ole mihinkään". Ja yhdessä rupesivat he keittämään
kermapuuroa. Miehet puhelivat vuoden tulosta ja muista asioista.
Torbjörn oli istuutunut ikkunaan ja Synnöve hiipi hänen luokseen ja
laski, kätensä hänen olalleen.
-- Mitä sinä katselet? kuiskasi hän.
Torbjörn käänsi päätään, katseli kauvan hellästi Synnöveen ja kääntyi
sitte taas katsomaan ulos.
-- Katselen vaan Kuusistoa, sanoi hän; -- tuntuu niin kummalta
katsella sitä täältä.