Hyvän aikaa myöhemmin istuivat Guttorm Päivänkumpu ja Kaarina yhdessä
Päivänkummun suuressa, valoisassa tuvassa ja lukivat toisilleen
kirjoja, joita olivat saaneet kaupungista. He olivat aamupäivällä
olleet kirkossa, sillä oli pyhä -- sitte he yhdessä olivat
käyskennelleet katsomassa vainioita ja neuvottelemassa, mikä ensi
vuodeksi pantaisiin kylvölle, mikä jätettäisiin kesannoksi. He olivat
samonneet toiselta pellolta toiselle ja maat näyttivät heidän aikanaan
menneen aika lailla eteenpäin. "Jumala ties kuinka niitä viljellään,
kun me olemme poissa", oli Kaarina sanonut ja silloin oli Guttorm
kehoittanut häntä lähtemään sisään lukemaan niitä uusia kirjoja.
"Sillä paras on, ettei sellaisia ajattele."
Mutta nyt oli kirjaa luettu ja Kaarina arveli, että vanhat kirjat
olivat paremmat.
-- Ihmiset ottavat vaan niistä.
-- Taitaa vaan olla niin; Sämund sanoi minulle tänään kirkossa, että
lapsetkin ovat vaan vanhempiensa kuva.
-- Taisitte Sämundin kanssa puhua paljonkin.
-- Sämund on ymmärtäväinen mies.
-- Pelkään vaan, ettei hän oikein riipu kiinni Herrassaan ja
Vapahtajassaan.
Siihen ei Guttorm vastannut.
-- Mihin Synnöve joutui? kysyi äiti.
-- Hän on ylistuvassa, vastasi isä.
-- Itsehän sinä vasta istuit hänen kanssaan -- millä mielellä hän oli?
-- Olihan hän...
-- Ei pitäisi antaa hänen istua siellä yksikseen.
-- Sinne tuli joku. Vaimo vaikeni hetken.
-- Kukahan se oli?
-- Kuusiston Ingrid.
-- Minä luulin hänen vielä olevan karjakartanolla.
-- Hän oli kotona tänään, että äiti pääsisi kirkkoon.
-- Näkyihän Ingridkin tässä kerran olleen siellä.
-- Hänellä on paljon tekemistä.
-- On sitä muillakin, mutta aina ihminen sinne pääsee, minne mieli
tekee.
Guttorm ei vastannut tähän. Hetken perästä sanoi Ingrid:
-- Kaikki Kuusiston väet siellä tänään olivatkin, paitsi Ingrid.
-- Olivat kai ensi kertaa saattamassa Torbjörniä kirkkoon.
-- Niin, olivat kai saattamassa Torbjörniä ensi kertaa.
-- Huonon näköinenpä hän oli.
-- Mitäpä sitä muutakaan; minä ihmettelin, että hän oli niinkin.
-- Kyllä hän on saanut kärsiä hulluutensa takia. Guttorm katseli vähän
aikaa eteensä maahan.
-- Nuorihan hän vielä on.
-- Mutta hänessä ei ole hyvää perustusta; häntä ei koskaan voi tietää.
Guttorm, joka istui kyynärpäät pöydällä ja kierteli kirjaa käsissään,
avasi nyt kirjan ja ollessaan kirjaa lukevinaan, päästi hän suustaan
sanat:
-- Hän kuuluu varmasti toivovan terveyttään entiselleen.
Äitikin otti nyt käteensä kirjan.
-- Onhan se hyvä niin nuorelle pojalle, sanoi hän. -- Jumala
opettakoon häntä vaan käyttämään sitä paremmin.
He lukivat molemmat, sitte sanoi Guttorm, lehteä kääntäessään:
-- Torbjörn ei koko päivänä katsonut tyttöön.
-- Ei, minä huomasin minäkin, että hän istui hiljaa, kunnes tyttö oli
mennyt.
Vähän myöhemmin sanoi Guttorm:
-- Luuletko Torbjörnin unohtavan hänet?
-- Parasta se kumminkin olisi.
Guttorm luki eteenpäin, vaimo käänsi lehteä.
-- Minä en pidä siitä, että Ingrid istun täällä, sanoi hän.
-- Eihän Synnövellä ole muuta puhekumppania.
-- Olemmehan me.
Isä käänsi häneen katseensa.
-- Me emme saa olla liian ankarat.
Vaimo vaikeni. Hetken kuluttua hän sanoi:
-- En minä koskaan olekkaan häntä kieltänyt.
Isä pani kirjan kiinni, nousi ja katsoi ikkunasta.
-- Tuolla Ingrid menee, sanoi hän.
Tuskin oli äiti sen kuullut, kun hän kiireesti läksi ulos. Isä seisoi
vielä kauvan ikkunassa, kääntyi sitte ja rupesi astelemaan
edestakaisin; vaimo tuli taas sisään ja jäi seisomaan.
-- Niin se oli niinkuin minä ajattelin, sanoi hän. -- Synnöve istuu
siellä itkemässä, mutta rupeaa kopeloimaan kirstuaan, kun minä
tulen... Ja päätään puistellen äiti jatkoi: -- ei, se ei kelpaa, että
Ingrid käy täällä.
Hän rupesi hommaamaan illallista ja meni usein ulos ja sisään. Kerran
hänen ollessaan ulkona, tuli Synnöve sisään hiljaisena ja hiukan
itkettyneenä; hän liukui ihan isän ohitse, jota katsoi silmiin, pöydän
luo, istuutui ja otti käteensä kirjan. Hetken perästä pani hän sen
kiinni ja meni äidiltä kysymään, eikö hän saisi auttaa.
-- Auta sinä vaan, sanoi äiti. -- Työ on hyvää kaikkeen.
Hän sai kattaa pöydän, joka oli ikkunan alla. Isä, joka tähän asti oli
astellut edestakaisin, meni nyt ikkunan ääreen ja katsoi ulos.
-- Taitaa vaan nousta tuo ohrapelto, jonka sade pani lakoon, sanoi
hän.
Synnöve asettui hänen viereensä katsomaan. Hän kääntyi, vaimo oli
sisällä, ja niin hän vaan toisella kädellään sitaisi Synnöven päätä,
jonka perästä taas rupesi kävelemään.
He söivät, mutta olivat hyvin hiljaa; äiti luki sinä päivänä
ruokaluvun sekä syömisen edellä että jälkeen ja heidän noustuaan
tahtoi hän, että luettaisiin ja veisattaisiin ja se tehtiinkin.
-- Jumalan sana antaa rauhaa; se on sentään paras siunaus talossa.
Samassa äiti katsahti Synnöveen, joka oli painanut silmänsä alas.
-- Nyt minä kerron jutun, sanoi äiti; -- joka sana on tosi ja se voi
olla hyödyksikin sille, joka tahtoo sitä ajatella.
Ja niin hän kertoi:
-- Siihen aikaan kun minä olin kasvava, oli Mäkelässä tyttö, vanhan,
lukeneen nimismiehen tyttärentytär. Hän otti hänet varhain luokseen,
saadakseen hänestä vanhojen päivien ilon ja opetti hänelle tietysti
jumalansanaa ja kaikkia hyviä tapoja. Hän oli hyvä oppimaan ja
ymmärtämään eikä aikaakaan, kun hän jo oli päässyt sen eteenpäin, mikä
meiltä oli jäänyt oppimatta; hän kirjoitti ja laski ja osasi
koulukirjansa ja viisikolmatta lukua raamatusta, kun hän oli
viidentoista vanha; minä muistan sen kuin eilisen päivän. Hän piti
lukemisesta enemmän kuin tanssista ja harvoin hän tavattiin siellä
missä lystiä pidettiin, mutta sitä useammin isoisän vinnikamarissa,
missä hänen paljot kirjansa olivat. Sellaista se oli, että kun me vaan
jouduimme yhteen hänen kanssaan, niin hän oli kuin jossakin muualla,
ja me sanoimme toisillemme: olisimmepa vaan niin viisaat kuin Mäkelän
Kaarina. Hänen piti periä vanhus ja monet kelpo miehet tarjoutuivat
jakamaan onnea hänen kanssaan; kaikki he saivat rukkaset. Niihin
aikoihin palasi pappilan poika papinkoulustaan; ei häntä ollut
luonnistanut, sillä häntä veti hurja elämä ja paha puoleensa enemmän
kuin hyvä; hän oli ruvennut juomaan. "Varo häntä!" sanoi vanha
nimismies; "minä olen paljon ollut tekemisissä ylhäisten kanssa ja
minun kokemukseni on, ettei heihin ole niinkään luottamista kuin
talonpoikaan." Kaarina kuunteli aina hänen neuvojaan ylinnä muita, --
ja kun hän sitte sattui tapaamaan pappilanpojan, meni hän pakoon,
sillä pappilanpoika haki hänen seuraansa. Hän ei enään osannut mennä
minnekkään tapaamatta häntä. "Pois!" sanoi tyttö. "Ei tästä ole mitään
hyötyä!" Mutta hän tuli perässä ja täytyihän tytön lopultakin pysähtyä
kuuntelemaan. Koreasti hän kyllä puhui, mutta kun hän sanoi, ettei voi
elää ilman tyttöä, pakeni tyttö pelästyksissään. Poika kierteli
kiertelemistään huoneita, mutta tyttö ei tullut ulos; hän seisoi yöllä
hänen ikkunansa alla, mutta tyttö ei tullut näkyviin; hän uhkasi
lopettaa itsensä, mutta Kaarina tiesi tiedettävänsä. Sitte poika taas
rupesi juomaan. -- "Ole varoillasi; kaikki on pahanhengen juonia",
sanoi vanha nimismies. Eräänä päivänä tavattiin mies keskellä tytön
huonetta; kukaan ei käsittänyt mistä hän sinne oli päässyt. "Nyt minä
tapan sinut!" sanoi hän. "Tapa vaan!" sanoi tyttö. Mutta poika rupesi
itkemään ja sanoi, että tytön vallassa oli tehdä hänestä kelpo
ihminen. "Kun sinä vaan puoli vuotta voisit pysyä juomatta", sanoi
tyttö. Ja mies pysyi puoli vuotta juomattomana. "Joko sinä nyt luotat
minuun?" kysyi hän. "En ennenkuin sinä puoli vuotta pysyt poissa
kaikista huveista ja tansseista." Mies pysyi. "Joko sinä nyt luotat
minuun?" kysyi hän. "En ennenkuin sinä lähdet ja lopetat papinkoulusi."
Hän teki senkin ja seuraavana vuonna hän palasi täysoppineena pappina.
"Joko sinä nyt luotat minuun?" kysyi hän, yllään kaapu ja kaulus.
"Tahtoisin vielä muutaman kerran kuulla sinun julistavan jumalansanaa",
sanoi Kaarina. Ja mies saarnasi puhtaasti ja selkeästi kuten papin
sopii; hän puhui omasta heikkoudestaan ja kuinka helposti ihminen
pääsee voitolle, kun hän vaan ensin pääsee alkuun, ja kuinka hyvää
jumalansana oli, kun sen vaan löysi. Sitte hän taas meni Kaarinan luo.
"Nyt minä uskon, että sinä elät sen mukaan mitä tiedät", sanoi
Kaarina; "ja nyt minä kerron sinulle, että kolme vuotta olen ollut
kihloissa Antti Mäkelän, orpanani kanssa; ensi sunnuntaina sinä saat
panna meidät kuulutukseen."
Äiti päätti kertomuksensa. Alussa ei Synnöve kuunnellut ensinkään
tarkkaavaisesti, mutta sitte hän kiintyi kertomukseen kiintymistään ja
riippui lopulta kiinni joka sanassa.
-- Eikö sitä ole enempää? kysyi hän hyvin peloissaan.
-- Ei. vastasi äiti.
Isä katsoi äitiin, silloin kääntyi äidin katse epävarmana syrjään ja
hetkisen mietittyään jatkoi hän, silittäen sormellaan pöydän levyä:
-- Voisihan sitä ehkä olla enemmänkin; -- mutta jääkööt sikseen.
-- Onko sitä vielä? kysyi Synnöve ja kääntyi isänsä puoleen, joka
näkyi sen tietävän.
-- On kyllä; -- mutta jääkööt, kuten äiti sanoo, ne sikseen.
-- Kuinka hänen kävi? kysyi Synnöve.
-- Niin, siinäpä se juuri on, sanoi isä ja katsahti äitiin.
Äiti oli painunut seinää vastaan ja katseli heitä molempia.
-- Tuliko hän onnettomaksi? kysyi Synnöve hiljaa.
-- Me lopetamme siihen mihin pitää lopettaa, sanoi äiti ja nousi.
Samoin teki isä ja vähän myöhemmin Synnövekin.