Sitte sanoi kukaan maailmassa ei saa minua heittämään häntä, kävi
miten kävi!
Ingridille tuli kovin tuskallinen olo.
-- Tohtori ei tiedä tuleeko hänen terveytensä ennalleen, kuiskasi hän.
Synnöve kohotti päätään, itkua pidätellen, katsoi häneen sanaa
lausumatta, päästi sitte päänsä vaipumaan ja jäi mietteisiinsä
istumaan; viimeiset kyyneleet valuivat hiljaa alas poskia eikä uusia
enään kuulunut. Hän pani kätensä ristiin, mutta ei muuten liikahtanut:
näytti siltä kuin hän olisi tehnyt suurta päätöstä. Sitte hän
hymyillen nousi, kumartui Ingridin puoleen, ja suuteli häntä pitkään
ja lämpimästi.
-- Jollei hän parane, niin minä hoidan häntä. Nyt puhun vanhemmilleni!
Tämä liikutti suuresti Ingridiä; mutta ennenkuin hän tuli mitään
sanoneeksi, tunsi hän Synnöven tarttuvan käteensä:
-- Hyvästi, Ingrid! Nyt minä menen ylös yksin! Ja hän kääntyi
kiireesti menemään.
-- Kuule, kirjelippu, kuiskasi Ingrid hänen perässään.
-- Mikä kirjelippu? kysyi Synnöve.
Ingrid oli jo noussut, hän etsi lipun ja vei sen Synnövelle; mutta
samalla kun hän vasemmalla kädellään pisti sitä Synnöven povelle,
kietoi hän oikean käden hänen kaulaansa ja suuteli häntä takaisin. Ja
Synnöve tunsi hänen kyyneltensä suurina ja kuumina putoavan
kasvoilleen. Sitte työnsi Ingrid hänet hiljaa ulos ovesta ja sulki
sen; sillä hänellä ei ollut rohkeutta nähdä loppua.
Synnöve astui hiljaa sukkasillaan alas portaita; mutta kun hänen
päässään oli liian paljon ajatuksia, tuli hän vahingossa pitäneeksi
kolinaa, pelästyi, hyppäsi ulos porstuasta, otti kengät käteensä ja
juoksi, kengät kädessä, rakennuksen ohi, vainioiden poikki, portille
asti, siinä hän seisahtui, veti kengät jalkaansa ja läks sitte
kiireesti menemään ylöspäin, sillä veri oli joutunut liikkeelle.
Laulaa hyräillen ja rientämistään rientäen kulki hän eteenpäin, kunnes
väsyi ja istuutui lepäämään. Silloin hän muisti kirjelipun -- -- --
Kun karjakoira seuraavana aamuna nosti haukun, pojat heräsivät ja
lehmät olivat lypsettävät ja päästettävät laitumelle, ei Synnöve
vieläkään ollut tullut.
Juuri kun pojat seisoivat ihmettelemässä, missä hän saattoi olla ja
huomasivat, ettei hän koko yöhön ollut nukkunut vuoteessaan -- tuli
Synnöve. Hän oli hyvin kalpea ja tyyni. Sanaa lausumatta rupesi hän
toimittamaan pojille ruokaa, pani eväät ja lypsi mukana. Sumut
painoivat vielä matalampia harjanteita, kanervikko kiilteli
kasteessaan pitkin punertavaa kangasta; oli vähän kylmä ja kun koira
haukkui, vastasi kaiku joka taholta. Karja päästettiin irti; lehmät
ammahtivat raikkaaseen ilmaan ja toinen lehmä toisen perästä lähti
lönköttämään polkua myöten: mutta etempänä istui koira ottamassa niitä
vastaan ja pysäyttämässä niitä, kunnes kaikki olivat päästetyt irti --
silloin sekin päästi ne menemään. Kellon kalkatus värisi alas
rinnettä, koira haukkui, jotta raikui, pojat huhusivat kilpaa.
Synnöve pakeni tätä melua ja laskeusi sille paikalle, missä hänen ja
Ingridin oli ollut tapana istua. Hän ei itkenyt, vaan istui hiljaa,
eteensä tuijottaen. Silloin tällöin huomasi hän iloisen hälinän, joka
etenemistään eteni ja sulautumistaan sulautui yhteen, jota kauvemma
katosi. Hän rupesi siinä ensin hyräilemään, sitte laulamaan hiukan
kovemmin ja lauloi vihdoin kirkkaalla, heleällä äänellä seuraavan
laulun. Hän oli muovaellut sen toisen mukaan, jonka oli osannut
pienestä pitäen:
Nyt kiitos menneistä, ystävän',
ja leikinlyönneistä tanhuvilla.
Ma luulin leikin sen kestävän
elon pitkän päivän ja illan.
Ma luulin leikin sen liikkuvan
poikk' kotipellon ja kujaa haavan,
ja Päivänkummulle nousevan,
ja kirkonkuorihin saavan.
Mont' iltaa istunut yksin oon,
kun silmä kääntyvi kaihon mukaan;
ja piha hukkuu jo pimentoon,
vaan tietä kuulu ei kukaan...
Mont' iltaa miettinyt olen noin:
ma myöhemmällä sun nähdä saanen.
Ma valvon koittohon huomenkoin --
mut kuule askeltas vaan en!
Nyt silmärukkani tuijottaa
vain tietä myöten ain' akkunatse,
ja alla luomien asustaa
vain kaihon polttava katse.
Ma tiedän kyllä mi lohdun tois,
ma tiedän korkean rauhanmajan,
vaan rukoella en siellä vois --:
hän vieress' istuu sen ajan!
Vaan siitä tiedän ken olla voi,
kuka Päivänkummun ja Kuusen tuvan
niin liki sääsi ja kujan loi
ja antoi kulkea luvan.
Vaan siitä tiedän ken oli se,
joka kirkon penkit niin lähi siirsi,
luo alttarin kuka nuorille
sen suuren käytävän piirsi.