Synnöve oli saanut tietää asian päivää senjälkeen kun Torbjörn oli
ollut häissä. Hänen nuorempi veljensä oli tullut karjakartanolle
tuomaan sanaa; mutta Ingrid oli juuri hänen mennessään saanut häntä
etehisessä kiinni siivestä, ja hän oli sanonut hänelle mitä Synnövelle
oli kerrottava. Synnöve ei siis tietänyt enempää kuin että Torbjörn
oli ajanut kuorman kumoon ja että hänen oli pitänyt mennä Pohjamäelle
hakemaan apua; että hän ja Nuutti olivat riitaantuneet ja että
Torbjörn oli vähän loukkaantunut; hän oli makuulla, mutta ei ollut
mitään vaaraa. Tämä sanoma suututti Synnöveä enemmän kuin suretti. Ja
jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä alakuloisemmaksi hän kävi.
Torbjörn oli luvannut niin lujasti ja nyt hänen kuitenkin piti
käyttäytyä niin, että vanhemmat taas saivat sanomisen syytä. Mutta ei
tässä nyt kuitenkaan eroa tule, ajatteli Synnöve.
Karjakartanolle ei usein kulkenut sanoja ja sentähden kesti kauvan
ennenkuin Synnöve sai toisia tietoja. Epätietoisuus painoi raskaasti
hänen mieltään ja kun ei Ingridiäkään kuulunut, mahtoivat asiat olla
hullusti. Ei hänen tehnyt mieli laulaa karjaa kotiin illoin, kuten hän
ennen oli tehnyt, eikä hän öisin tahtonut saada unta, kun Ingrid oli
poissa. Tästä johtui, että häntä päivisin väsytti eikä mieli siitä
suinkaan käynyt keveämmäksi. Hän hommasi ja hääräsi, pesi punkkia ja
pyttyjä, teki juustoa ja pani maitoa viiliksi, mutta hänen työnsä oli
ilotonta ja Torbjörnin nuorempi veli ja eräs toinen poika, jonka hänen
kanssaan piti käydä paimenessa, luulivat nyt saaneensa varmat merkit,
että Synnöve ja Torbjörn olivat joissakin väleissä ja siitä asiasta
riitti heillä paimenessa ollessa paljon puhumista.
Iltapäivällä, kahdeksantena päivänä siitä kun Ingrid oli noudettu
kotiin, tuntui Synnöven mieltä painavan pahemmin kuin milloinkaan.
Sellainen aika oli kulunut ilman mitään tietoja. Hän heitti työnsä ja
istuutui katselemaan kylää, koska se oli kuin mikäkin seura eikä hän
nyt tahtonut olla yksin. Siinä istuessa rupesi häntä väsyttämään, hän
päästi pään painumaan käsivarrelleen ja meni paikalla uneen; mutta
päivä poltti ja uni oli levotonta. Hän oli olevinaan Päivänkummulla,
siinä ylistuvassa, missä hänen tavaransa olivat ja missä hänen oli
tapana nukkua; puutarhasta nousi suloinen tuoksu, mutta ihan
toisellainen kuin se, mihin hän oli tottunut, melkein kuin kanervan
tuoksu. Mitenkä se on sellainen? ajatteli hän ja pisti päänsä ulos
avoimesta ikkunasta. Torbjörn seisoikin puutarhassa istuttamassa
kanervia! "Mutta rakas ystävä, miksi sinä tuota teet?" kysyi hän.
"Voi, eivät ne kukkaset tahdo kasvaa", sanoi Torbjörn ja hommaili
hommailemistaan puutarhassa. Synnöven rupesi käymään kukkia sääli ja
hän pyysi Torbjörniä tuomaan ne ylös kamariinsa. "Kyllähän minä sen
teen", vastasi hän ja sitte hän keräsi ne käsiinsä ja läksi niitä
tuomaan; mutta ei Synnöve istunutkaan kamarissa, sillä Torbjörn pääsi
tulemaan suoraan hänen luoksensa. Samassa tuli äiti. "Herra nähköön!
aikooko se ilkeä Kuusiston poika tulla sinun luoksesi?" sanoi hän,
riensi paikalle ja asettui Torbjörnin tielle. Mutta Torbjörn tahtoi
vaan sisään ja nyt he rupesivat painimaan. "Äiti, äiti, hän tuo vaan
kukkiani!" pyysi Synnöve ja itki. "Se ei auta", sanoi äiti ja jatkoi
painimista. Ja Synnöveä peloitti niin hirveästi, sillä hän ei tietänyt
kenen hän olisi suonut voittavan; mutta kummankaan ei hän suonut
joutuvan tappiolle. "Varokaa kukkiani!" huusi hän, mutta he painivat
entistä kiivaammin ja kauniit kukat hajaantuivat kaikkialle. Äiti
polki niitä ja Torbjörn niinikään; Synnöve itki. Mutta kun Torbjörn
oli päästänyt kukat käsistään, kävi hän niin hirveän näköiseksi,
hiukset hänen päässään kasvoivat, kasvot kävivät nimikään suuremmiksi,
silmät katselivat häijynilkeästi ja hän iski äitiin pitkät kynnet.
"Ole varoillasi, äiti! Etkö näe, että se on toinen -- ole varoillasi!"
huusi Synnöve ja yritti lähteä auttamaan äitiä, muttei päässyt
paikalta. Silloin kuului joku häntä huutavan, huutavan toisenkin
kerran. Samassa hävisi Torbjörn ja äitikin hävisi; taas kuului joku
huutavan. "Mitä?" sanoi Synnöve ja heräsi.
-- Synnöve! huudettiin.
-- Mitä? sanoi Synnöve ja nosti päätään.
-- Missä sinä olet? kysyttiin.
Äiti siellä huutelee, ajatteli Synnöve, nousi ja läksi astumaan
karjakartanon pihamaalle päin. Äiti siellä seisoi, toisessa kädessä
eväsvakka, toisella varjostaen kasvojaan, ja seurasi häntä silmillään.
-- Täälläkö sinä makaat paljaalla maalla! sanoi äiti.
-- Minun tuli niin uni, vastasi Synnöve, -- että minä hetkeksi
paneuduin pitkäkseni enkä tietänytkään ennenkuin olin unessa.
-- Sitä sinun pitää varoa, lapseni. -- Tässä saat tuliaisia; minä
leivoin eilen, kun isä aikoo pitkälle matkalle.
Mutta Synnöve tunsi, ettei äiti ollut tullut sentähden ja hänen
mieleensä tuli, ettei hän suotta ollut nähnyt äitiä unessaan. Kaarina
-- äidin nimi oli Kaarina -- oli kuten ennenkin on kerrottu -- pieni
ja hentokasvuinen, hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät,
jotka vilkkaina liikkuivat päässä. Puhuessaan hän hiukan hymyili,
mutta vaan puhuessaan vieraitten kanssa. Nyt olivat hänen kasvonsa
käyneet hyvin teräviksi, hänen liikkeensä olivat rivakat ja hänellä
oli aina kiire. -- Synnöve kiitti tuliaisista, avasi kannen ja katsoi
mitä vakassa oli.
-- Tee se toisen kerran, sanoi äiti; -- huomasin tuossa, etteivät
pyttysi vielä ole pestyt; se sinun, lapseni, täytyy tehdä ennenkuin
asetut lepäämään.
-- Enhän minä muuta kuin tänään.
-- Tule nyt, niin autan sinua, koska kerran olen täällä, sanoi äiti ja
rupesi panemaan ylös helmojaan. -- Sinun täytyy tottua järjestykseen,
olit sitte minun silmieni alla taikka et.
Äiti asteli edellä maitoaittaan ja Synnöve hitaasti perässä. Sieltä he
sitte kantoivat ulos astioita ja pesivät ne; äiti tarkasteli heidän
hommiaan eikä pitänyt niitä ensinkään hullumpina. Hän antoi alituiseen
ohjeita ja auttoi tekemään puhdasta ja sillä tavalla kului tunti tai
pari. Työn kestäessä oli hän kertonut Synnövelle mitä kotona tehtiin
ja kuinka kiire oli ennenkuin isä pääsi matkalle. Sitte hän kysyi
muistiko Synnöve illoin, ennen maatapanoa, lukea jumalansanaa.
-- Sillä se vaan ei saa unohtua, sanoi hän, -- muuten menee työ
seuraavana päivänä huonosti.
Saatuaan työn valmiiksi, menivät he nurmikolle ja istuutuivat
odottamaan karjaa. Ja heidän istuuduttuaan kysyi äiti Ingridiä ja eikö
hän pian palaisi karjakartanolle. Synnöve ei siitä asiasta tiennyt
enempää kuin äitikään.
-- Niin, kyllä ne ihmiset osaavat olla, sanoi äiti ja Synnöve ymmärsi
paikalla, ettei hän tarkoittanut Ingridiä; hän olisi mielellään
johtanut keskustelun toisaalle, mutta hän ei uskaltanut. -- Sitä,
jolla ei ole Herra sydämessä, kohtaa onnettomuus joskus, kun hän sitä
vähinten odottaa, sanoi äiti. Synnöve ei sanonut sanaakaan. -- Ei, sen
minä aina olen sanonut, ettei siitä pojasta tule ihmistä. Raivota nyt
sillä tavalla -- hyi! -- He kyyköttivät molemmat mäellä ja katselivat
alas, mutta eivät toisiinsa. -- Oletko kuullut kuinka hänen on? kysyi
äiti ja katsahti tyttäreensä,
-- En, vastasi Synnöve,
-- Huonosti hänen kuuluu olevan, sanoi äiti. Synnöven rintaa rupesi
ahdistamaan.
-- Onko se vaarallista? kysyi hän.
-- No niin, kyljessä on puukonpisto; -- ja saihan hän muitakin
vammoja.
Synnöve tunsi käyvänsä polttavan punaiseksi ja kääntyi enemmän pois,
jottei äiti häntä näkisi.
-- Ei kai se sen enempää merkitse? kysyi hän niin levollisesti kuin
ikinä taisi; mutta äiti oli huomannut hänen povensa aaltoilevan ja
vastasi sentähden:
-- Ei merkitsekkään.
Synnöve alkoi aavistaa, että asiat mahtavat olla hullusti.
-- Onko hän vuoteen omana? kysyi hän.
-- Totta kai, on kun onkin. -- Sääli vanhempia, niin kunnon ihmisiä.
Hyvinhän he ovat hänet kasvattaneetkin, niin ettei Jumala voi heitä
mistään soimata.
Synnöve joutui sellaiseen ahdistukseen, ettei hän tietänyt mitä tehdä.
Äiti jatkoi:
-- Hyvä sekin näyttää olevan, ettei kukaan nyt ole häneen sidottu.
Jumala johtaa kaikki parhain päin.
Synnöveä pyörrytti niin, että hän pelkäsi menevänsä alas mäkeä.
-- Ei, minä olen aina sanonut isälle: Herra siunaa! olen sanonut,
eihän meillä ole kuin tämä ainoa tytär, kai meidän toki pitää hänestä
pitää murhe. Mutta isä on kun onkin sellainen vähän pehmeä, vaikka
muuten onkin niin kelpo mies; mutta on se siitä hyvä, että hän hakee
neuvoa sieltä mistä sitä on saatavissa, nimittäin jumalansanasta.
Mutta kun Synnöve rupesi ajattelemaan isäänsä, kuinka hyvä hän oli,
kävi hänen vieläkin vaikeammaksi vastustaa itkua, eikä vastustus tällä
kertaa auttanut ensinkään; hän purskahti itkuun.
-- Itketkö sinä? kysyi äiti ja katsoi häneen, saamatta nähdä hänen
kasvojaan.
-- Niin, minä ajattelen isää, ja sitte vielä -- -- Ja kyyneleet
tyrskähtivät ilmoille entistä vuolaampina.
-- Mutta rakas lapseni, mikä sinun oikein on?
-- Voi, en minä oikein tiedä ... minulle tuli sellainen ... entä jos
hänelle tällä matkalla tapahtuu jotakin, nyyhki Synnöve.
-- Kuinka sinä sellaisia puhut? sanoi äiti. -- Mitä hänelle
tapahtuisi? -- Sileää maantietä kaupunkiin asti!
-- Niin, mutta muistakaa ... kuinka sen toisen kävi, nyyhki Synnöve.
-- Niin, hänen! -- mutta eihän isäsi toki ajakkaan kuin hullu. Kyllä
_hän_ vahingoittumattomana palaa kotiin, kun Jumala vaan muuten tahtoo
pitää kätensä hänen päällään.
Äiti rupesi tekemään johtopäätöksiä tästä itkusta, joka ei tahtonut
tauota ensinkään. Äkkiä hän sanoi:
-- Maailmassa on paljon suruja, mutta ihminen saa lohduttaa itseään
sillä, että niitä voisi olla vieläkin enemmän.
-- Se on laiha lohdutus, sanoi Synnöve ja itki kovasti.
Äidillä ei ollut sydäntä sanoa hänelle mitä hän ajatteli. Hän sanoi
vaan:
-- Jumala järjestelee usein meidän asioitamme näkymättömällä tavalla;
niin hän kai on tässäkin tehnyt.
Ja sitte hän nousi, sillä lehmät ammuivat jo mäellä, kellot
kalkattivat, pojat huhuilivat ja koko jono liikkui hitaasti alaspäin,
kun lehmät olivat kylläiset ja rauhalliset. Äiti seisoi ja katseli ja
pyysi sitte Synnöveä mukaan ottamaan niitä vastaan. Synnöve nousi ja
tuli perässä; mutta hitaasti se meni.
Kaarina Päivänkummulle tuli nyt kiire tervehtimään karjaansa. Toinen
lehmä tuli toisen perässä ja ne tunsivat emäntänsä ja ammuivat; emäntä
taputti lehmiään ja iloitsi nähdessään kuinka ne kaikki olivat
lihoneet.
-- Niin, niin, sanoi hän, -- kyllä Jumala pysyy likellä sitä, joka
pysyy likellä häntä.
Hän auttoi Synnöveä ajamaan lehmät navettaan, sillä sinä päivänä ei
Synnöve tahtonut saada, mitään käsistään. Äiti ei sanonut siitä
mitään, vaan auttoi häntä lypsämisessäkin, vaikka hänen sen takia
täytyi viipyä täällä ylhäällä kauvemmin kuin hän oli aikonut. Kun he
vielä olivat siivilöineet maidon, rupesi äiti tekemään lähtöä ja
Synnöve tahtoi saattaa häntä jonkun matkaa.
-- Ei, sanoi äiti, -- sinä olet ehkä väsyksissä ja tahdot olla
rauhassa, ja hän otti tyhjän vakan, ojensi tytölle kätensä ja lausui,
katsoen häneen tiukasti: -- minä tulen pian taas katsomaan kuinka sinä
täällä jaksat. -- Pysy sinä vaan meidän tyttönämme äläkä ajattele
muita!
Tuskin oli äiti kadonnut näkyvistä, kun Synnöve rupesi ajattelemaan
kuinka hän nopeinten saisi sanaa Kuusistoon. Hän huusi Torbjörnin
veljeä; hän aikoi lähettää hänet laaksoon; mutta kun poika tuli,
huomasi hän, ettei saanutkaan uskotuksi hänelle asiaansa ja sanoi
vaan, ettei ollutkaan mitään asiaa. Silloin hän rupesi ajattelemaan,
että lähtee itse. Varmuutta hänen täytyi saada ja Ingrid oli paha, kun
ei toimittanut hänelle sanaa. Yö oli aika valoisa eikä talo ollut niin
kaukana, ettei hän olisi voinut kulkea sitä matkaa, kun oli sellainen
asia. Näitä ajatellessa kerääntyi hänen mieleensä kaikki mitä äiti oli
sanonut ja itku rupesi taas nousemaan kurkkuun; mutta silloin ei hän
enään viivytellytkään, vaan otti huivin päähänsä ja läksi menemään
kiertoteitä, jotteivät pojat huomaisi.
Jota kauvemma hän pääsi, sitä enemmän hän kiirehti ja vihdoin hyppeli
hän pitkin polkua niin, että pienet kivet irtaantuivat, vierivät
horhiin ja peloittivat. Vaikka hän tiesi, että kivet siellä vaan
vierivät, tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin joku olisi ollut
likettyvillä ja hänen täytyi pysähtyä kuuntelemaan. Eihän siellä ollut
ketään ja hän läksi menemään entistä kiireemmin. Silloin sattui hän
pitkällä hyppäyksellä tulemaan suuremmalle kivelle, jonka toinen pää
oli pystyssä tiellä, mutta joka nyt irtaantui ja läksi tulemaan hänen
ohitseen. Se piti suurta melua, pensaat rytisivät ja Synnöveä
peloitti, mutta vielä suuremmaksi hänen pelkonsa kasvoi, kun hän
selvästi näki, että joku nousi ja liikkui etäämpänä tiellä. Ensin hän
arveli, että se saattoi olla joku metsänpeto ja seisahtui henkeä
pidätellen: tiellä-olija seisoi niinikään liikkumattomana. "Ho-i!"
kuului samassa. Se oli äiti. Ensi työkseen juoksi Synnöve piiloon.
Hyvän aikaa hän sitte istui ja odotti, nähdäkseen oliko äiti tuntenut
hänet ja palaisiko hän; mutta ei häntä kuulunut. Sitte Synnöve odotti
vieläkin kauvemmin, että äiti ennättäisi pois hänen edeltään. Kun hän
vihdoin läksi liikkeelle, asteli hän hitaasti ja likeni pian taloa.
Häntä rupesi taas ahdistamaan, kun hän sen näki, ja ahdistus yltyi
jota likemmä hän tuli. Kaikki oli hiljaista, työkalut olivat asetetut
pystyyn seinää vastaan, puita oli hakattu ja pantu pinoon, kirves oli
lyöty tukkiin. Synnöve astui näiden kaikkien sivu ovelle; siinä hän
vielä kerran pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuunteli; mutta mikään
ei liikahtanut. Ja siinä seisoessaan ja levottomana miettiessään
uskaltaisiko lähteä yliskamariin Ingridin luo, tuli hän ajatelleeksi,
että varmaan samallaisena yönä, muutama vuosi sitte, Torbjörn oli
käynyt istuttamassa hänen kukkansa. Hän riisui kiireesti kengät
jalastaan ja hiipi ylös portaita.
Ingrid pelästyi kovasti, kun hän heräsi ja huomasi Synnöven
herättäneen itsensä.
-- Kuinka hän voi? kuiskasi Synnöve.
Ingrid muisti nyt kaikki tyyni ja alkoi ruveta pukeutumaan, jottei
hänen heti tarvitsisi käydä vastaamaan. Mutta Synnöve istuutui
sängynlaidalle, pyysi häntä pysymään vuoteessa ja toisti kysymyksensä.
-- Nyt hän voi paremmin, sanoi Ingrid kuiskaten, -- minä tulen pian
ylös sinun luoksesi.
-- Rakas Ingrid, älä salaa minulta mitään, sinä et voi sanoa minulle
mitään niin pahaa, etten olisi ajatellut sitä pahemmaksi.
Ingrid koetti yhä säästää häntä, mutta Synnöven pelko kiiruhti asiaa
eikä kiertoteihin enään ollut aikaa. Kysymykset tehtiin kuiskaten ja
kuiskaten annettiin vastaukset; ympärillä vallitsevassa syvässä
hiljaisuudessa kävivät kysymykset ja vastaukset vieläkin totisemmiksi.
Hetki oli niitä juhlallisia, jolloin ihminen uskaltaa katsoa
kovintakin totuutta silmiin. Sen he kumpikin olivat saavinaan
selville, että Torbjörnin syy tällä kertaa oli pieni ja ettei hänen
puoleltaan tullut mitään hänen ja sen myötätuntoisuuden väliin, millä
he häntä ajattelivat. He itkivät molemmat pidättelemättä, mutta hiljaa
ilmoille surunsa. Synnöve itki kuitenkin enemmän, hän istui aivan
lyyhistyksissään sängynlaidalla. Ingrid koetti reipastuttaa häntä
muistuttamalla kuinka paljon yhteistä iloa heillä kolmella oli ollut;
mutta tässä kävi niinkuin usein käy, että kaikki pienetkin muistot,
joita päivänpaiste kultaa, surun päivinä sulavat kyyneliksi.
-- Onko hän kysynyt minua? kuiskasi Synnöve.
-- Hän ei ole juuri ensinkään puhunut.
Ingrid muisti kirjelipun ja se rupesi painamaan häntä.
-- Eikö hän sitte jaksa puhua?
-- En tiedä miksei hän puhu; -- kai hän sitä enemmän ajattelee.
-- Lukeeko hän?
-- Äiti on lukenut hänelle; nyt hän saa tehdä sen joka päivä.
-- Mitä hän sitte sanoo?
-- Katso, eihän hän sano juuri mitään, makaa ja katselee.
-- Maalatussa tuvassako hän makaa?
-- Niin.
-- Ja kääntää päänsä ikkunaan päin?
-- Niin.
He vaikenivat molemmat hetkisen.
Ingrid:
-- Pieni juhannuslelu, jonka sinä kerran annoit hänelle, riippuu
siellä ikkunassa ja käänteleikse.
-- Niin, sama se, sanoi Synnöve äkkiä lujasti, --