Toiset menivät ulos, toiset koettivat saada pelimannia sisään, jotta
tanssi pääsisi alkuun; mutta pelimanni oli nukkunut porstuan nurkkaan
ja toiset puhuivat hänen puolestaan, että annettaisiin hänen rauhassa
maata.
-- Sitte kun hänen toverinsa, Lauri, täällä lyötiin piloille, on Ollin
täytynyt yksin kestää yli vuorokauden.
Torbjörnin hevonen ja tavarat olivat tuodut pihaan; toiset rattaat
pantiin eteen, koska hän kaikkien pyynnöistä huolimatta tahtoi lähteä.
Varsinkin koetti sulhanen pidättää häntä.
-- Ei täällä taida minullakaan olla niin hauskaa kuin näyttää olevan,
sanoi hän ja se pani Torbjörnin ajattelemaan; mutta hän päätti sentään
lähteä ennen iltaa.
Kun he huomasivat hänen järkähtämättömyytensä, hajaantuivat he pitkin
pihaa. Kansaa oli paljon, mutta hyvin hiljaista eikä paljon ensinkään
häiden näköistä. Torbjörn tarvitsi valjaisiinsa uutta puunaulaa ja
meni sellaista hakemaan. Pihasta ei löytynyt sopivaa ja hän meni vähän
ulomma, tuli puuvajalle ja asteli hitaasti ja hiljaa, sulhasen sanat
korvissa. Puuvajasta hän löysikin etsittävänsä, mutta asettui,
itsekään tietämättä miksi, seinää vastaan istumaan, kädessä veitsi ja
puukapula. Samassa hän kuuli jostakin läheltään nyyhkytystä; se kuului
ohuen seinän toiselta puolen, ratasvajasta. Torbjörn kuunteli.
-- Oletko -- sinä täällä? sanoi hitaasti ja vaivalloisesti miehen
ääni.
Kuului itkua, mutta itkijä ei ollut mies.
-- Miksi sinä tulitkin tänne? kysyi nähtävästi se, joka itki, sillä
ääni oli ihan itkunsekainen.
-- Kenenkä häissä minä sitte soittaisin, jollen sisin häissäsi! sanoi
ensimäinen puhuja.
Lauri viuluniekka siellä kai on, ajatteli Torbjörn. Lauri oli pitkä,
pulska poika, jonka äiti piti talon torppaa. Mutta toinen puhuja
mahtoi olla morsian.
-- Mikset sinä myöskään koskaan ole puhunut! sanoi nainen hitaasti ja
tukahtunein äänin, ikäänkuin suuren mielenliikutuksen vallassa.
-- En luullut sitä tarvittavan meidän kesken, kuului lyhyt vastaus.
Vähän aikaa oli hiljaista, sitte virkkoi taasen nainen:
-- Sinä tiesit kuitenkin, että hän kävi täällä.
-- Luulin sinua vahvemmaksi.
Ei kuulunut muuta kuin itkua, vihdoin puhkesi nainen taasen puhumaan;
-- Mikset sinä puhunut?
-- Mitä Vanhan-Pirkon pojan olisi auttanut puhua Pohjamäen tyttärelle,
tuli vastaukseksi hetken perästä, jona aikana puhuja raskaasti oli
vetänyt henkeään ja voihkinut.
Vastaus viipyi.
-- Olemme sentään katselleet toisiamme vuosikausia, sanottiin.
-- Sinä olit niin ylpeä, ei sinulle oikein uskaltanut puhua.
-- Enkä minä mitään niin toivonut. -- Odotin joka päivä; -- aina kun
vaan tapasimme; -- minusta tuntui jo lopulta, että kauppasin itseäni.
Sitte arvelin, ettet sinä minusta huolinut.
Seurasi hiljaisuus. Torbjörn ei kuullut vastausta eikä itkua; eikä hän
edes kuullut sairaan vetävän henkeään.
Torbjörn ajatteli sulhasta, jonka luuli tuntevansa kelpo mieheksi ja
hänen tuli hänen puolestaan paha olla. Samassa kuului nainenkin
sanovan:
-- Pelkään, ettei hänellekään tule minusta paljon iloa, hänelle
joka...
-- Se on kelpo mies, sanoi sairas ja rupesi taas valittamaan.
Nähtävästi rintaan sattui. Se mahtoi koskea naiseen, koska hän taas
alkoi:
-- Kyllä sinun nyt on vaikea -- -- mutta -- me kai emme koskaan olisi
tulleet puhuneiksi, jollei tätä olisi tullut väliin. Vasta kun sinä
löit Nuuttia, minä sinut ymmärsin.
-- Minä en enään jaksanut sitä kantaa, sanoi mies ja lisäsi hetken
perästä: -- Nuutti on paha.
-- Ei hän ole hyvä, sanoi sisar.
He vaikenivat hetken, sitten sanoi mies:
-- Mahdanko minäkin joskus parantua; no niin, yhdentekevähän se on.
-- Jos sinun on paha olla, niin pahempi on minun. Kuului katkeraa
itkua.
-- Menetkö jo? kysyi mies.
-- Menen, tuli vastaukseksi ja sitte: -- oi voi, voi minua, mikä elämä
tästä tuleekaan!
-- Älä itke noin, sanoi mies; -- kyllä Jumala pian lopettaa minun
elämäni, sitte saat nähdä, että sinunkin on parempi.
-- Herra Jeesus, älä puhu! huusi nainen ääntään pidätellen ja
ikäänkuin käsiään väännellen; Torbjörn arveli hänen samassa lähteneen
tai pitkän aikaa pysyvän puhumattomana, sillä hän ei hyvään aikaan
kuullut mitään ja läksi puuvajasta.
Pihaan päästyään kysyi hän ensimäiseltä vastaantulijalta:
-- Mitä Pelimanni-Laurin ja Pohjamäen Nuutin väliin oikein tuli?
-- Jaa niidenkö väliin? sanoi Pekka renki ja veti kasvot ryppyihin,
ikäänkuin kätkeäkseen niihin jotakin. -- Voit kyllä kysyä, sillä
tulihan siihen vähän; Nuutti vaan kysyi Laurilta, soiko viulu
iloisesti näissä häissä.
Samassa astui morsian heidän ohitseen; hänen kasvonsa olivat käännetyt
toisaalle, mutta kun hän kuuli Lauria mainittavan, katsahti hän heihin
ja hänen silmänsä olivat suuret ja punaiset ja tuskin näkivät; mutta
muuten olivat kasvot hyvin kylmät; niin kylmät, ettei Torbjörn
saattanut uskoa häntä äskeiseksi puhujaksi. Hän alkoi aavistaa
enemmänkin.
Etempänä pihamaalla odotti hevonen; hän pani puun aulan paikoilleen ja
haki sulhasta sanoakseen hyvästi. Hänen ei tehnyt mieli lähteä häntä
etsimään, hän miltei toivoi, ettei hän tulisi ja nousi rattailleen.
Samassa rupesi vasemmalta, missä lato oli, kuulumaan melua. Ladosta
tuli kokonainen joukkue; iso mies kulki edellä ja huusi:
-- Missä hän on? -- Onko hän mennyt piiloon? -- Missä hän on?
-- Tuolla, tuolla! sanoivat toiset.
-- Älkää päästäkö häntä sinne, sanoivat taas toiset, -- siitä koituu
paljasta onnettomuutta.
-- Nuuttiako he hakevat? kysyi Torbjörn pieneltä pojalta, joka seisoi
hänen rattaidensa vieressä.
-- Niin, hän on humalassa ja silloin hän aina tahtoo tapella.
Torbjörn istui jo kuormalla ja löi hevosta.
-- Ei, seis, veikkonen! kuuli hän takaansa; hän pidätti hevosta, mutta
kun se siitä huolimatta yhä kulki eteenpäin, antoi hän sen mennä. --
Hoi, pelkäätkö sinä, Torbjörn Kuusisto? kuului huuto lähempää.
Torbjörn pidätti hevosta lujemmin, muttei katsonut taakseen.
-- Astu pois rattailta ja tule iloiseen seuraan, huusi joku.
Torbjörn käänsi päätään.
-- Kiitoksia, minun pitää lähteä kotiin, sanoi hän.
Nyt syntyi neuvottelu ja koko joukko oli kokoontunut rattaiden
ympärille. Nuutti meni hevosen eteen, taputti sitä ensin ja kävi sitte
kiinni päähän, katsoakseen sitä. Hän oli aika kookas, hänellä oli
vaaleat, takkuiset hiukset, tylppä nenä, suu oli suuri ja karkea,
silmät maidonsiniset, mutta rohkeat. Ei hän paljon muistuttanut
sisartaan, mutta oli jotakin yhtäläistä ja otsa oli sama suora kuin
sisarella, paitsi matalampi; kaikki piirteet, jotka sisarella olivat
hienot, olivat veljellä karkeat.
-- Mitä sinä tahdot konistasi? kysyi Nuutti.
-- En myy sitä, sanoi Torbjörn.
-- Luuletko, etten minä jaksa maksaa? sanoi Nuutti.
-- Mistä minä tiedän mitä sinä jaksat ja mitä et.
-- Vai niin, vai epäilet sinä. Olisit varoillasi siinä suhteessa,
sanoi Nuutti.
Se poika joka oli seisonut tuvassa, nojaten seinään ja silitellen
tyttöjen hiuksia, virkkoi nyt naapurilleen:
-- Nuutti ei tällä kertaa oikein uskalla. Tämän kuuli Nuutti.
-- Enkö minä uskalla? Kuka sanoo niin? Enkö minä uskalla? huusi hän.
Paikalle kokoontui yhä enemmän väkeä,
-- Pois tieltä, karttakaa hevosta! huusi Torbjörn ja läiskäytti
piiskaa. Hän tahtoi, päästä liikkeelle.
-- Sanotko sinä minulle pois tieltä? kysyi Nuutti.
-- Minä puhuin hevoselle; anna tietä, sanoi Torbjörn, mutta ei
itsekään kääntynyt syrjään.
-- Mitä, aiotko sinä ajaa päälleni? kysyi Nuutti.
-- Mene sitte pois!
Hevonen nosti päänsä ilmaan, sillä muuten sen olisi täytynyt työntää
se Nuutin rintaa vastaan. Silloin kävi Nuutti kiinni suitsiin ja
hevonen, joka muisti äskeisen kurituksen, rupesi vapisemaan. Mutta
tämä liikutti Torbjörniä, joka katui, mitä äsken oli tehnyt hevoselle;
nyt puhkesi raivo Nuuttia vastaan; sillä hän nousi seisoalleen, piiska
kädessä, ja veti sillä Nuuttia päähän.
-- Lyötkö? huusi Nuutti ja tuli likemmä. Torbjörn hyppäsi alas
rattailta.
-- Sinä olet paha mies, virkkoi hän kalman kalpeana ja antoi ohjakset
pojalle, joka oli ollut tuvassa ja joka tarjoutui niitä ottamaan.
Mutta vanhus, joka oli noussut ovensuusta, kun Aslak oli lopettanut
kertomuksensa, meni Torbjörnin luo ja tarttui hänen käsivarteensa.
-- Sämund Kuusisto on niin hyvä mies, ettei hänen poikansa pidä
antautua tekemisiin tuollaisten tappelupukarien kanssa, sanoi hän.
Torbjörn rauhoittui, mutta Nuutti huusi:
-- Olenko minä tappelupukari? Hän on yhtä hyvin tappelupukari ja minun
isäni on yhtä hyvä kuin hänenkin isänsä. -- Tule vaan tänne! -- Paha
onkin, etteivät kyläläiset tiedä kuka meistä kummastakin oikeastaan on
potrempi poika, lisäsi hän ja riisui kaulahuivinsa.
-- Ehdimmehän me vielä koettaa, sanoi Torbjörn. Silloin sanoi se mies,
joka oli ollut pitkänään sängyssä:
-- Ne ovat kuin kissat, niiden täytyy ensin kummankin puhumalla
yllyttää rohkeuttaan.
Torbjörn kuuli tämän, muttei vastannut siihen mitään. Yksi ja toinen
joukossa nauroi, toiset sanoivat, että näissä häissä oli ollut
tarpeeksi ilkeitä tappeluja ja että he häiritsivät vierasta miestä,
joka rauhallisesti halusi lähteä matkalle. Torbjörn rupesi katsomaan
hevostaan; hänen tarkoituksensa oli lähteä. Mutta äskeinen poika oli
kääntänyt sen ja ajanut aika kauvas; itse oli poika tullut ihan heidän
taakseen.
-- Mitä sinä katselet? kysyi Nuutti; -- Synnöve hän on kaukana täältä.
-- Mitä hän sinua liikuttaa?
-- Ei, eivät sellaiset tekopyhät naiset minua liikutakkaan, sanoi
Nuutti; -- mutta taitaa vaan panna sinut pelkäämään.
Tämä oli jo Torbjörnille liikaa; kaikki huomasivat, että hän katsoi
ympärilleen tarkastaakseen paikkaa. Muutamat vanhemmat sekaantuivat
taas riitaan ja huomauttivat, että Nuutti jo oli tuottanut tarpeeksi
häiriötä näissä häissä.
-- Ei hän minulle mitään tee, sanoi Torbjörn, ja kun he sen kuulivat,
vaikenivat he.
Toiset sanoivat:
-- Antaa heidän otella, niin heistä tulee ystävät; he ovat jo kauvan
katselleet toisiaan karsain silmin.
-- Niin, sanoi muuan, -- he tahtoisivat molemmat olla ensimäiset tällä
paikkakunnalla; katsotaan nyt!
-- Oletteko te nähneet Torbjörn Kuusistoa, tiedusteli Nuutti; -- minä
luulin juuri nähneeni hänet tässä pihalla.
-- Kyllä hän on täällä, sanoi Torbjörn ja samassa sai Nuutti oikean
silmänsä päälle sellaisen iskun, että hän horjahti muutamia miehiä
vastaan.
Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Nuutti nousi ja hyökkäsi sanaa
sanomatta Torbjörnin kimppuun. Torbjörn otti hänet vastaan. Siitä
nousi pitkä nyrkkitaistelu, kun molemmat kaikin voimin koettivat
nujertaa toisiansa; mutta molemmat olivat harjaantuneita ja pitivät
puoliaan. Torbjörnin iskuja tuli tiheään ja toiset sanoivat niitä aika
koviksi.
-- Jopa on Nuutti saanut vastustajan, sanoi se joka oli korjannut pois
hevosen; -- tehkää tilaa.
Naiset pakenivat; yksi ainoa seisoi korkeilla portailla, paremmin
nähdäkseen; se oli morsian. Torbjörn näki hänet vilaukselta ja pidätti
hetkiseksi; silloin huomasi hän veitsen välkkyvän Nuutin kädessä ja
muisti sisaren sanat, ettei Nuutti ole hyvä mies. Hän tähtäsi
taitavasti iskun Nuutin ranteen yläpuolelle, niin että veitsi putosi
ja käsivarsi puutui.
-- Ai, kuinka löitkin! sanoi Nuutti.
-- Vai löin! huudahti Torbjörn ja karkasi hänen kimppuunsa.
Nuutti ei tahtonut saada käytetyksi kuin toista kättään, häntä
nostettiin ilmaan ja kanniskeltiin, mutta siinä tuli tenä, ennenkuin
hänet saatiin maahan. Monta kertaa hänet kyllä painettiin alas sillä
tavalla, että kuka toinen hyvänsä olisi taipunut, mutta tällä oli hyvä
selkä; Torbjörn siirtyi hänen mukanaan, ihmiset tekivät tilaa, mutta
Torbjörn tuli hänen kanssaan aina vaan perässä ja niin sitä mentiin
ympäri pihan, kunnes he tulivat portaiden alle. Siinä viskasi Torbjörn
hänet vielä kerran ilmaan ja paiskasi maahan, niin että polvet
notkahtivat; Nuutti meni pitkäkseen kalliolle niin että helähti.
Siihen hän jäi hiljaa makaamaan, päästi raskaan korahduksen ja painoi
silmät umpeen; Torbjörn ojentui suoraksi ja katsoi ylös. Hänen
silmänsä sattuivat morsiameen, joka liikkumattomana katseli
tapahtumaa.
-- Pankaa jotakin hänen päänsä alle, sanoi hän, kääntyi ja läksi pois.
Kaksi vanhaa vaimoa astui ohitse.
-- Herranen aika! tuossa makaa taas yksi; kuka se nyt on? sanoi toinen
toiselle.
-- Nuutti Pohjamäki, vastasi joku mies. Silloin sanoi toinen
vaimoista:
-- Sitte taitavat tappelut tästä puoleen vähentyä.
Pitäisi niillä nyt olla muutakin mihin tuhlaisivat voimiaan.
-- Se oli tosi sana se, Randi, arveli toinen; -- Jumala heitä
auttakoon niin että he oppivat näkemään toistensa sivu ja katsomaan
parempia asioita.
Tämä sattui Torbjörniin oudosti; hän ei ollut virkkanut sanaakaan,
vaan katseli yhä niitä, jotka hoitivat Nuuttia; -- useat koettivat
puhua hänelle, mutta hän ei vastannut. Vihdoin hän kääntyi poispäin ja
vaipui mietteisiin. Synnöve tuli hänen mieleensä ja häntä hävetti
suuresti. Hän rupesi miettimään miten hän osaisi selittää tämän asian
ja hän käsitti, ettei hänen ollutkaan niin helppoa lopettaa entistä
elämäänsä kuin hän oli ajatellut. Samassa kuuli hän takaansa
sanottavan: "ole varoillasi, Torbjörn!" mutta ennenkuin hän ehti
kääntyäkään, oli takaapäin tartuttu hänen olkapäähänsä, hänet
painettiin maahan, eikä hän enään tuntenut mitään muuta kuin polttavaa
tuskaa, hän ei oikein tietänyt missä. Hän kuuli ääniä ympärillään,
tajusi, että ajettiin, luuli itsekin ajavansa hevosta, muttei
varmuudella tietänyt mitään.
Sitä kesti hyvin kauvan, tuli kylmä ja taas lämmin ja sitte kävi
hänen olonsa niin köykäiseksi, niin köykäiseksi, että hän luuli
liitelevänsä ilmassa -- ja nyt hän käsitti, että puunlatvathan häntä
kannattavatkin, hän liiteli latvalta latvalle, tuli tunturille, yhä
korkeammalle ja korkeammalle -- tuli karjakartanolle, aina vaan
korkeammalle -- ihan korkeimmalle tunturiharjalle asti; siellä
kumartui Synnöve hänen puoleensa ja sanoi, että hänen olisi pitänyt
puhua. Synnöve itki kovasti ja huomautti, että hän toki itsekin oli
nähnyt, että Nuutti Pohjamäki oli asettunut hänen tielleen, aina ja
alituisesti hänen tielleen ja olihan hänen viimein täytynyt ottaa
Nuutti. Sitte taputti Synnöve häntä lempeästi toiselle poskelle, niin
että se kävi ihan lämpöiseksi, ja itki niin, että paita siltä paikalta
kastui. Mutta Aslak kyykötti suurella, suippealla kivellä ja sytytteli
puunlatvoja ympärillään, niin että ne ritisivät ja paukkuivat ja oksat
hänen ympärillään vinkuivat; itse hän nauroi suu ammollaan ja sanoi:
en minä sitä tee, vaan äitini! Ja Sämund, isä, seisoi toisella
puolella ja viskeli jyväsäkkejä korkealle ilmaan, niin että pilvet
kävivät niihin kiinni, vetivät ne luokseen ja levittivät jyvät kuin
sumuksi vaan -- ja se tuntui Torbjörnistä niin ihmeelliseltä, että
jyvät saattoivat levitä yli koko taivaan. Kun hän katseli alas
Sämundiin itseensä, kävi tämä niin pieneksi, niin pieneksi, ettei hän
lopulta kohonnut paljon ensinkään maasta, mutta silti hän yhä viskeli
säkkejä korkeammalle ja korkeammalle ja sanoi: "koeta sinä vaan tehdä
_tätä_!" -- -- Korkealla pilvissä oli kirkko ja Päivänkummun
vaaleanverinen vaimo seisoi tornissa ja huiskutti toisessa kädessään
punakeltaista nenäliinaa, toisessa virsikirjaa ja sanoi: "tänne et
sinä pääse ennenkuin olet heittänyt tappelut ja kiroukset." -- Ja kun
hän katsoi likemmin, ei se ollutkaan kirkko, vaan Päivänkumpu ja
aurinko paistoi kaikkiin satoihin ruutuihin niin, että hänen silmiinsä
koski ja hänen täytyi painaa ne lujasti umpeen. -- --
-- -- Varovasti, varovasti, Sämund! kuuli hän ja heräsi kuin unesta
siihen, että häntä kannettiin, ja kun hän katseli ympärilleen, oli hän
joutunut Kuusiston tupaan; liedessä loimotti suuri tuli, äiti seisoi
hänen vieressään ja itki; isä kohotti häntä paraikaa käsivarsillaan --
hän aikoi viedä häntä sivuhuoneeseen, mutta päästi hänet samassa alas.
-- Hänessä näkyy vielä olevan henkeä, sanoi hän värisevin äänin ja
kääntyi äidin puoleen.
Äiti puhkesi puhumaan:
-- Auta armias, hän avaa silmänsä! Torbjörn, Torbjörn, rakas poika,
mitä ne ovatkaan sinulle tehneet!
Ja hän painui hänen puoleensa ja silitti hänen poskeaan, kuumien
kyynelten valuessa pojan kasvoille. Sämund hankasi toisella hihallaan
silmiään ja vei sitte ystävällisesti äidin syrjään:
-- Anna minun nyt samalla heti viedä hänet, sanoi hän ja kiersi
lujasti toisen kätensä hänen hartioidensa alle ja toisen vähän
alapuolelle selkää. -- Kannata sinä, äiti, päätä, jollei hän itse
jaksaisi.
Äiti meni edellä ja kannatti päätä, Sämund koetti päästä hänen
askeltensa tahtiin ja pian makasi Torbjörn toisessa huoneessa. Heidän
peitettyään ja huolellisesti hoidettuaan häntä kysyi Sämund joko poika
oli lähtenyt liikkeelle.
-- Tuolla hän näkyy olevan! sanoi äiti ja viittasi ulos.
Sämund avasi ikkunan ja huusi:
-- Jos tunnin perästä olet perillä, saat vuosipalkkasi kahteen
kertaan; -- se ei tee mitään vaikka ajat hevosen pilalle.
Hän meni takaisin vuoteen luo, Torbjörn katsoi häneen suurin, kirkkain
silmin, isän täytyi katsella niitä ja siinä kostuivat hänen silmänsä.
-- Minä tiesin, että se päättyisi näin, sanoi hän hiljaa, kääntyi ja
meni ulos.
Äiti istui jakkaralla pojan jalkojen juuressa ja itki, muttei puhunut.
Torbjörn olisi tahtonut puhua, mutta hän tunsi, että se olisi ollut
työlästä ja siksi hän vaikeni. Mutta hän katseli äitiin lakkaamatta
eikä äiti milloinkaan ollut hänen silmissään nähnyt sellaista kiiltoa.
Eivät ne liioin milloinkaan olleet näyttäneet niin kauniilta ja se oli
hänestä huono enne.
-- Herra Jumala, ratkesi hän vihdoin puhumaan, -- minä tiedän, että
Sämundkin kaatuu sinä päivänä jolloin sinä menet.
Torbjörn katsoi häneen liikkumattomin silmin ja kasvoin. Katse tunki
ihan hänen lävitseen ja hän rupesi lukemaan isämeitää sairaan
puolesta; sillä hän päätteli, ettei hänellä enään ole pitkältä
elämistä. Ja siinä istuessaan tuli hän ajatelleeksi, että poika
sentään oli ollut heille kaikille rakkaampi kuin mikään muu, eikä
hänen sisaruksistaan tällä haavaa ollut ketään kotosalla. Hän toimitti
sanan karjakartanolle, Ingridille, ja nuoremmalle veljelle, joka oli
siellä, ja palasi sitte entiselle paikalleen istumaan. Torbjörn
katseli häntä vieläkin ja se katse oli hänelle kuin virttä olisi
veisattu, se vei ajatukset parempiin asioihin, ja vanha Ingeborg haki
hartaana raamatun ja sanoi:
-- Nyt minä luen sinulle ääneen, niin sinun tulee hyvä olla.
Kun ei hänellä ollut käsillä silmälaseja, valitsi hän kohdan, jonka
lapsesta asti osasi melkein ulkoa. Se oli Johanneksen evankeliumista.
Ei hän varmaan tietänyt kuunteliko Torbjörn, mutta hän luki kuitenkin,
jollei hänelle, niin itselleen.
Ingrid tuli pian hänen paikalleen, mutta silloin nukkui Torbjörn.
Ingrid itki loppumatta; hän oli alkanut itkeä jo ennenkuin
karjakartanolta läksikään; sillä hän ajatteli Synnöveä, joka ei saanut
mitään tietoa. -- Lääkäri tuli ja tutki sairaan. Hän oli saanut
puukonpiston kylkeensä ja häntä oli muutenkin lyöty, mutta lääkäri ei
sanonut mitään eikä kukaan häneltä kysynyt. Sämund seurasi häntä
sairaan huoneeseen, seisoi siellä ja katseli lakkaamatta hänen
kasvojaan, läksi, hänen lähtiessään ulos, auttoi hänet rattaille ja
kävi kiinni lakkiinsa, kun tohtori seuraavana päivänä lupasi palata.
Sitte kääntyi Sämund vaimonsa puoleen, joka oli tullut mukaan.
-- Kun ei se mies puhu, on pojan tila vaarallinen.
Hänen huulensa vapisivat. Hän kiersi ympäri ja läksi vainioille.
Ei kukaan tietänyt minne hän joutui; sillä hän ei sinä iltana tullut
kotiin, eikä liioin yölläkään, vaan vasta seuraavana aamuna, ja
silloin oli hän niin synkän näköinen, ettei kukaan uskaltanut kysyä
häneltä mitään. Itse puolestaan hän sanoi:
-- No?
-- Hän on nukkunut, vastasi Ingrid, -- mutta hän on niin voimaton,
ettei hän saa kättä nousemaan.
Isä aikoi mennä poikaa katsomaan, mutta kääntyi ovelta takaisin.
Tohtori kävi sinä ja kävi seuraavana päivänä ja monena päivänä
perätysten. Torbjörn puhui jo, mutta ei saanut liikahtaa. Ingrid istui
tavallisesti hänen luonaan, äiti myöskin ja pikkuveli; mutta ei hän
kysynyt heiltä mitään eivätkä he häneltä. Isä ei koskaan ollut
huoneessa. He näkivät, että sairaskin sen huomasi; joka kerta kun ovi
avautui, kävi hän tarkkaavaiseksi ja he arvelivat syyksi sen, että hän
odotti isää. Vihdoin kysyi Ingrid häneltä, eikö hän haluaisi nähdä
heitä muitakin.
-- He eivät tahdo nähdä minua, vastasi Torbjörn.
Tämä kerrottiin Sämundille, joka ei aluksi sanonut siihen mitään;
mutta sinä päivänä, jolloin tohtori tuli, oli hän poissa, ja kun
tohtori pääsi jonkun matkan päähän maantielle, tapasi hän Sämundin,
joka istui tiepuolessa odottamassa. Tervehdittyään tohtoria, kysyi
Sämund poikansa tilaa.
-- Pahasti häntä on pidelty, vastasi tohtori lyhyesti.
-- Pitääkö hän puoliaan? kysyi Sämund ja korjasi hevosen satulavyötä.
-- Kiitoksia, kyllä se on hyvin, sanoi tohtori.
-- Ei se ollut tarpeeksi lujassa, vastasi Sämund. Hetkisen he olivat
vaiti ja tohtori katsoi häneen; mutta Sämund touhusi valjaitten kanssa
eikä nostanut silmiään.
-- Te kysyitte pitääkö hän puoliaan; kyllä minä luulen, sanoi tohtori
hitaasti.
Sämund nosti kiireesti päätään.
-- Elämäänpäinkö on? kysyi hän.
-- On ollut jo monta päivää, vastasi tohtori. Silloin rupesi kyyneliä
pisaroimaan Sämundin silmiin; hän koetti varistaa niitä pois, mutta
niitä tuli taas.
-- Oikein hävettää, että niin pitää siitä pojasta pitämän, nikotti
hän. -- Mutta katsokaas, tohtori, koreampaa poikaa ei koko pitäjässä
olekkaan.
Tohtorin mieli heltyi.
-- Mikset aikaisemmin ole kysynyt mitään?
-- En ole ollut mahdollinen mitään kuulemaan, vastasi Sämund ja koetti
vielä kerran hillitä kyyneliään, joita ei tahtonut saada painumaan
alas; -- ja sitte siellä oli niitä naisia, jatkoi hän; -- ne olivat
aina katsomassa kysynkö minä ja silloin en saanut sitä tehdyksi.
Tohtori antoi hänelle tointumisaikaa ja sitte katsoi Sämund häntä
tutkivin silmin.
-- Tuleeko hänen terveytensä entiselleen? kysyi hän äkkiä.
-- Tavallaan; muuten ei sitä vielä varmuudella voi sanoa.
Silloin kävi Sämund tyyneksi ja miettiväiseksi.
-- Tavallaan, mutisi hän ja jäi seisomaan, silmät maassa. Tohtori ei
tahtonut häntä häiritä, siinä miehessä oli jotakin, joka ei sallinut
sitä. Äkkiä kohotti Sämund päänsä korkealle.
-- Kiitoksia tiedoista, sanoi hän, ojensi lääkärille kätensä ja palasi
kotiin.
Samaan aikaan istui Ingrid sairaan luona.
-- Jos sinä jaksat kuulla, niin kerron sinulle jotakin isästä, sanoi
hän.
-- Kerro, sanoi Torbjörn.
-- Niin, ensimäisenä iltana jolloin tohtori oli ollut täällä, meni isä
pois eikä kukaan tietänyt missä hän oli. Mutta hän oli mennyt
häätaloon ja kaikki ihmiset olivat käyneet mustiksi mieleltään, kun
hän tuli. Hän oli asettunut heidän joukkoonsa ja juonut, ja sulhanen
kertoo luulleensa hänen ottaneen vähän liikaa. Vasta silloin hän
rupesi kyselemään tappelusta ja saikin kuulla kuinka kaikki oli
tapahtunut. Nuutti tuli sinne; isä tahtoi _häntä_ kertomaan ja meni
pihalle sinne missä te olitte tapelleet. Koko väki meni perässä.
Nuutti kertoi silloin kuinka sinä olit häntä pidellyt, kun ensin olit
lyönyt tunnottomaksi hänen käsivartensa; mutta kun ei Nuutti kertonut
enempää, nousi isä ja kysyi, niinkö _sitte_ kävi -- ja samassa oli hän
ottanut Nuuttia rintapielistä, nostanut ilmaan ja laskenut samalle
kalliolle, jossa vielä oli sinun vertasi. Hän oli pidellyt häntä
vasemmalla kädellään ja oikeallaan vetänyt veitsen tupestaan; Nuutin
kasvot olivat muuttuneet ja kaikki vieraat olivat olleet vaiti. Jotkut
olivat nähneet isän itkevän, mutta hän ei tehnyt Nuutille mitään.
Nuutti itse ei liikahtanut. Silloin oli isä nostanut Nuutin takaisin
pystyyn, mutta vähän ajan perästä taas laskenut hänet alas. "Vaikea
sinua on päästää", oli hän sanonut ja siinä häntä pidellessään katsoa
tuijottanut häneen. Kaksi vanhaa vaimoa oli sattunut astumaan ohi ja
toinen oli sanonut: "Muista lapsiasi, Sämund Kuusisto!" Sanovat isän
paikalla päästäneen Nuutin; mutta Nuutti oli rakennusten välitse
hiipinyt pois häistä eikä sen koommin palannut. Tuskin oli Ingrid
päässyt kertomuksensa päähän ennenkuin ovi avautui ja joku katsoi
huoneeseen -- se oli isä. Ingrid läksi heti ulos ja Sämund tuli
sisään. Mitä he sitte puhuivat, ei kukaan saanut tietää. Äiti joka
koetti kuunnella oven takana, luuli saaneensa selville, että he
puhelivat siitä, tulisiko Torbjörnin terveys entiselleen vai ei. Mutta
ei äiti ollut siitä varma, eikä hän myöskään tahtonut mennä sisään
niinkauvan kuin Sämund oli siellä. Kun Sämund tuli ulos, oli hän hyvin
hellällä mielellä ja silmät hiukan punaisina.
-- Me kyllä saamme pitää hänet hengissä, sanoi hän sivumennen
Ingeborgille, -- mutta Jumala ties, tuleeko hänen terveytensä
entiselleen.
Ingeborg rupesi itkemään ja meni miehensä perässä ulos; he istuutuivat
aitan rappusille ja puhuivat pitkältä.
Mutta kun Ingrid taas hiljaa tuli Torbjörnin luo, makasi Torbjörn
kädessään pieni lippu, ja lausui hitaasti ja tyynenä:
-- Anna tämä Synnövelle, kun hänet ensi kerran tapaat.
Kun Ingrid oli lukenut mitä lippuun oli kirjoitettu, kääntyi hän
poispäin itkemään; sillä lippuun oli kirjoitettu:
Kunnioitetulle neiti Synnöve Päivänkummulle!
Kun olet lukenut nämä rivit, saa meidän välimme olla lopussa.
Sillä minä en ole sinulle sallittu. Jumala olkoon meidän
molempien kanssa.
Torbjörn Sämundinpoika Kuusisto.