Kuusiston karjakartano oli kauniilla paikalla, sieltä saattoi nähdä
koko seudun, ensinnä Päivänkummun moniväristen metsiensä ympäröimänä
ja sitte muut talot metsäseppeleen keskellä, joka teki, että olisi
luullut vihreää nurmikkoa ja sen keskellä olevia rakennuksia
rauhoitetuksi alaksi, joka väkivalloin on riistetty sydänmaasta.
Kuusiston karjakartanolta saattoi laskea 14 taloa; Kuusiston talosta
ei näkynyt kuin kattoja ja mitäkin vain karjakartanon äärimmäiseltä
kukkulalta. Usein jäivät tytöt kuitenkin katselemaan piipuista
nousevaa savua...
-- Nyt keittää äiti päivällistä, sanoi Ingrid, -- tänään on suolalihaa
ja silavaa.
-- Kuuleppas, tuolla huudetaan miehiä, sanoi Synnöve; -- missähän
työssä ne tänään ovat?
Ja heidän silmänsä seurasivat savua, joka iloisena nousi ylös
puhtaaseen, aurinkoiseen ilmaan, mutta pian laiskistui, jäi miettimään
-- ja valui sitte leveäksi vyöksi metsän päälle, oheni siinä
ohenemistaan, kunnes liehui hienona harsona ja lopulta miltei hävisi
näkymättömäksi. Monellaiset ajatukset siinä nousivat mieleen ja
liitivät yli seudun. Sinä päivänä ne olivat Pohjamäellä. Häistä oli
kulunut pari päivää; mutta koska niitä piti juotaman kuusi päivää,
kuului vieläkin silloin tällöin laukauksia ja voimakkaimpia huutoja
karjakartanolle asti.
-- He pitävät hauskaa, sanoi Ingrid.
-- En minä heitä kadehdi, sanoi Synnöve ja otti kutimensa.
-- Olisi se sentään mukavaa olla siellä, sanoi Ingrid, joka istua
kyykytti katsomassa talolle päin; siellä kulki ihmisiä edestakaisin
rakennusten lomitse -- toiset aitoille päin, missä kai katetut
ruokapöydät olivat, toiset kauvemma, parittain ja toverillisesti
keskustellen.
-- En minä vaan ymmärrä mitä tuolta oikein ikävöi, sanoi Synnöve.
-- Tuskinhan minä itsekään tiedän, sanoi Ingrid ja jäi ennalleen
istumaan. -- Tanssia kai, lisäsi hän. sitte.
Synnöve ei vastannut mitään.
-- Etkö koskaan ole tanssinut? kysyi Ingrid.
-- En.
-- Luuletko tanssin olevan syntiä?
-- En oikein tiedä.
Ingrid ei heti jatkanut sitä keskustelua; sillä hän muisti, että
heränneet ankarasti kielsivät tanssin eikä hän tahtonut tiedustella
vanhempien ja Synnöven suhdetta tässä asiassa. Mutta miten ajatukset
lienevätkään kulkeneet, sillä hetkisen perästä hän sanoi:
-- Parempaa tanssijaa kuin Torbjörn en ikinä ole nähnyt.
Synnöve vaikeni vähän aikaa ennenkuin virkkoi:
-- Niin, hän kuuluu tanssivan hyvin.
-- Näkisit vaan kuinka hän tanssii! puhkesi Ingrid puhumaan ja kääntyi
häneen päin. Mutta Synnöve vastasi kiireesti:
-- Ei, sitä en tahdo!
Ingrid säpsähti hiukan, Synnöve painui laskemaan kutimensa silmukoita.
Mutta äkkiä päästi hän työn helmaansa, katsoi suoraan eteensä ja
sanoi:
-- Niin iloissani kuin tänään en ole ollut pitkiin aikoihin.
-- Miksi? kysyi Ingrid.
-- Siksi vaan, ettei hän tänään tanssi Pohjamäellä! Ingrid mietti omia
asioitaan.
-- Siellä kuuluu olevan tyttöjä, jotka ikävöivät häntä, sanoi hän.
Synnöve avasi suunsa ikäänkuin puhuakseen, mutta vaikeni, veti pois
tyhjän puikon ja alkoi uutta kierrosta.
-- Kyllä Torbjörninkin on sinne ikävä; siitä olen varma, sanoi Ingrid,
mutta huomasi vasta myöhään mitä oli sanonut, sillä Synnöve istui
kutimensa ääressä veret kasvoilla.
Nyt saattoi Ingrid vasta kiireesti tehdä johtopäätöksiään koko
keskustelusta, hän läjäytti kätensä yhteen, asettui polvilleen
kanervikkoon, niin että tuli ihan Synnöven eteen -- ja rupesi
katsomaan Synnöveä suoraan silmiin; mutta Synnöve kutoi hartaasti.
Silloin hymähti Ingrid ja sanoi:
-- Nyt sinä monta päivää olet salannut minulta jotakin.
-- Mitä sinä sanot? kysyi Synnöve ja loi häneen epävarman katseen.
-- Et sinä ole pahoillasi siitä, että Torbjörn tanssii, sanoi Ingrid
entiseen tapaansa.
Toinen ei vastannut; Ingridin kasvot olivat ainoana hymynä, hän
karkasi Synnöven kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa:
-- Mutta sinä olet pahoillasi siitä, että hän tanssii muiden kanssa
kuin sinun!
-- Mitä kummaa sinä puhut! sanoi Synnöve, riistäytyi irti ja nousi.
Ingrid nousi hänkin ja meni Synnöven perässä.
-- Vahinko ettet tanssi, Synnöve! sanoi hän hymyillen; -- oikein
vahinko! Tule nyt, niin minä samalla heti paikalla opetan sinua.
Hän otti Synnöveä vyötäisistä.
-- Mitä sinä aiot? kysyi Synnöve.
-- Opettaa sinua tanssimaan. Sittepähän ei sinun tarvitse surra sitä
että hän tanssii toisten kanssa.
Jo täytyi Synnövenkin hymyillä tai olla hymyilevinään.
-- Joku voi meidät nähdä, sanoi hän.
-- Herra siunaa, kuinka tyhmiä sinä puhut! sanoi Ingrid ja rallatti jo
täyttä vauhtia ja kuljetti Synnöveä tahdin mukaan.
-- Ei, ei, ei tästä mitään tule!
-- Ethän sinä moneen aikaan ole ollut näin iloissasi, sanoithan juuri
niin; tule nyt!
-- Kunhan se vaan kävisi!
-- Koeta, niin saat nähdä, että se käy!
-- Sinä olet niin vallaton, sinä Ingrid.
-- Niin sanoi kissakin varpuselle, kun ei varpunen tahtonut pysyä
hiljaa, jotta kissa saisi syödä sen suuhunsa; tule pois nyt!
-- Tekeehän minunkin oikeastaan mieleni, mutta...
-- Nyt minä olen Torbjörn, ja sinä olet hänen nuori vaimonsa, joka ei
tahdo, että hän tanssisi muiden kuin sinun kanssasi.
-- Mutta -- Ingrid rallatti.
-- Mutta, toisteli Synnöve yhä, mutta tanssi jo! Se oli hyppytanssia
ja Ingrid meni edellä suurin askelin ja miesmäisin liikkein, Synnöve
perässä pienin askelin, silmät maassa, -- ja Ingrid lauloi:
Ja kettu se pälyi luolastaan
:,: poikk' kankaan. :,:
Jänöjussi se harppasi nokkelaan:
,: poikk' kankaan. :,:
Päiv' oli niin hullun paisteinen,
että nähnyt ei taa, ei etehen
:,: poikk' kankaan! :,:
Vaan kettu se nauroi luolassaan
:,: poikk' kankaan. :,:
Kun jussi noin loikkivi rohkeinnaan
:,: poikk' kankaan. :,:
"Minun on niin lysti nyt hui ja hai --
ota kiinni ken töpöhännästä sai!"
:,: poikk' kankaan. :,:
Ja kettu se vartoo luolassaan
:,: luona kankaan. :,:
Jänö juoksevi surmahan suorimpaan
:,: poikk' kankaan. :,:
"Voi taivas nyt olen hukassa!" -- --
-- "Kuka käski sun, kultani, tanssia!"
:,: poikk' kankaan. :,:
-- No, eikö se nyt käynyt! kysyi Ingrid, kun he hengästyneinä
pysähtyivät.
Synnöve sanoi hymyillen, että hänellä oli enemmän halua tanssia
valssia. Siinä suhteessa ei ollut mitään estettä, arveli Ingrid ja he
ryhtyivät heti toimeen, Ingridin näyttäessä, kuinka jalkoja oli
muutettava.
-- Sillä valssi se on vaikeaa.
-- Oi, kyllä se menee, kun vaan pääsemme tahtiin, sanoi Synnöve, ja
Ingrid ehdotti, että he koettaisivat.
He koettivatkin, Ingrid lauloi ja Synnöve lauloi mukana, ensin vaan
hyräilemällä, mutta sitte ääneen. Äkkiä Ingrid pysähtyi, päästi
Synnöven käsistään ja löi kädet yhteen ihmetyksissään!
-- Sinähän osaat tanssia valssia! huudahti hän.
-- Ole hiljaa, ei enään puhuta siitä, sanoi Synnöve ja kävi taasen
kiinni Ingridiin, jatkaakseen.
-- Mutta missä sinä olet oppinut...?
-- Trallalaa! ... ja Synnöve pyöritteli Ingridiä. Silloin rupesi
Ingrid laulamaan oikein sydämensä pohjasta:
"Kun päiväkin taivaalla piirissä käy,
tule tanssihin tyttöni, ennättäy!
Kun virtakin vierivi hyppiellen,
tule kultani kurimoon pyörteiden!
Kun koivukin tuulessa taipuilee,
sinä tyttö myös --"
-- Kuinka kummallisia lauluja sinä laulat! sanoi Synnöve ja seisautti
tanssin.
-- En minä tiedä mitä laulan. Torbjörn niitä on laulanut!
-- Ne ovat Renki-Pentin lauluja, sanoi Synnöve, -- minä tunnen ne.
-- Onko ne niitä? kysyi Ingrid ja pelästyi hiukan. Hän jäi katsomaan
eteensä eikä sanonut mitään; äkkiä rupesi hän tarkkaavaisesti
katselemaan jotakin tiellä.
-- Kuule -- tuolla ajaa joku Kuusistosta päin ja kääntyy kylätielle.
Synnöve katseli nyt ajajaa.
-- Onko se hän?
-- On se Torbjörn; hän on matkalla kaupunkiin. -- -- Se oli Torbjörn
ja hän oli matkalla kaupunkiin. Sinne oli pitkä matka; hän kuljetti
suurta kuormaa ja ajoi sentähden hitaasti tomuista tietä. Tie näkyi
karjakartanolle ja kun hän kuuli ylhäältä huhuamista, arvasi hän kuka
siellä huhusi, nousi kuormalleen ja huhusi vastaan niin että raikui
tunturilta tunturille. Silloin ruvettiin toitottamaan paimen torvea,
ja hän kuunteli ja kun torvi vaikeni, nousi hän taasen huhuamaan. Niin
jatkui matkaa ja hän oli iloisella mielellä. Hän katseli Päivänkumpua
eikä se milloinkaan ollut hänestä näyttänyt niin aurinkoiselta kuin
nyt. Mutta katsellessaan Päivänkumpua, unohti hän hevosen menemään
oman päänsä mukaan. Ja hän heräsi siihen, että se loikahti pahasti
syrjään niin että toinen aisa katkesi ja hevonen hurjaa vauhtia läksi
menemään Pohjamäen peltoja pitkin, tie kulki nimittäin niiden läpi.
Hän nousi pystyyn ja koetti pidellä hevosta. Hänen ja hevosen välillä
syntyi ottelu: hevonen tahtoi jyrkänteelle ja hän piteli vastaan.
Vihdoin hän sai sen nousemaan takajaloilleen, silloin hän hypähti
rattailta ja ehti, ennenkuin hevonen taasen oli päässyt liikkeelle,
saada kiinni puusta -- ja nyt täytyi hevosen pysähtyä. Kuorma oli
osittain jäänyt tielle, -- toinen aisa oli poikki, hevonen värisi. Hän
meni sen luo, kävi kiinni suitsiin ja puheli sille kauniisti; hän
käänsi sen heti ympäri, ollakseen turvassa jyrkänteeltä, jos se
uudelleen pillastuisi; näin pelästyneenä oli sen mahdoton pysyä
paikoillaan ja hänen täytyi puolijuoksussa seurata sitä yhä kauvemma
ja kauvemma takaisin tielle. Hän ajoi omien tavaroidensa ohi, joita
oli huiskinhaiskin tiepuolessa, astiat rikki ja sisällys osaksi
pilalla. Tähän asti oli vaara kiinnittänyt hänen mieltänsä, nyt hän
rupesi huomaamaan seurauksia ja suuttui; kaupunginmatkasta ei tule
mitään, sen hän ymmärsi ja jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä
enemmän häntä suututti. Päästyään tielle, pillastui hevonen vieläkin,
koetti heittäytyä syrjään riuhtaistakseen itsensä irti -- ja silloin
pääsi miehessä suuttumus valloilleen. Hän piteli vasemmalla kädellään
suitsia ja antoi oikeallaan iskun toisensa perästä suurella
matkapiiskallaan, niin että hevonen aivan hurjistui ja nosti etukaviot
hänen rintaansa vastaan. Mutta hän työnsi sen pois ja löi entistä
pahemmin, löi kaikin voimin ja käytti piiskan tyvipuolta.
-- Kyllä minä sinut opetan, senkin uppiniskainen koni! ja hän löi
lyömistään. Hevonen hiljui ja kiljui, hän löi lyömistään. -- Nyt opit
tuntemaan vahvat kourat! ja hän löi lyömistään. Hevonen läähätti niin
että vaahto valui alas lyöjän kättä, mutta hän vaan löi. -- Olkoon
tämä ensimäinen ja viimeinen kerta, senkin heittiö! kas siinä! vielä
kerran noin! äh sinä konirähjä, saatpa kerrankin kuria miehen kädestä!
ja hän löi lyömistään.
Tämän kamppailun aikana olivat mies ja hevonen kääntyneet, hevonen ei
enään vastustanut, vaan värisi ja vapisi joka iskun alla, ja koetti
kiljuen karata syrjään, kun näki piiskan ilmassa lähestyvän. Vihdoin
alkoi Torbjörniä hiukan hävettää ja hän lakkasi lyömästä. Samassa
huomasi hän ojanreunalla miehen, joka istui kyynärpäälleen nojaten ja
nauroi häntä. Torbjörn joutui ihan suunniltaan, hänen silmissään
miltei musteni ja yhä pidellen hevosta suitsista, karkasi hän miestä
vasaan, piiska pystyssä.
-- Kyllä minä opetan sinua nauramaan!
Piiska läjähti, mutta ei tavannut kuin puoleksi, sillä huudahtaen oli
mies paiskautunut ojaan. Siellä hän sitte makasi nelin ryömin,
käänteli päätään, vilkuili Torbjörniin ja veteli suutaan nauruun. Itse
naurua ei kuulunut. Torbjörn hätkähti; sillä tämän miehen oli hän
ennenkin nähnyt. Niin, Aslakhan se olikin.
Torbjörn tunsi selkäänsä karmivan, hän ei itsekään tietänyt miksi.
-- Sinä kai molemmilla kerroilla peloitit hevosta, sanoi hän.
-- Minä täällä vaan makasin, vastasi Aslak ja nosteli itseään hiukan,
-- ja sinä minut herätit, kun tuossa hakkasit hevosesi hulluksi.
-- Sinä sen teit hulluksi; kaikki eläimet pelkäävä sinua, ja Torbjörn
taputti hevosta, joka oli niin hiessä, että hiki valui vetenä.
-- Sinua kai se enemmän pelkää; en minä vielä koskaan ole noin
pidellyt hevosta, sanoi Aslak, joka nyt oli polvillaan ojassa.
-- Älä pidä liian suurta suuta, sanoi Torbjörn ja uhkasi piiskalla.
Silloin nousi Aslak ja kapusi ylös.
-- Vai minäkö? Pidänkö minä suurta suuta. En! -- -- Minne sinä menet,
kun on sellainen kiire? sanoi hän ystävällisellä äänellä ja astui
likemmä, mutta horjahteli puolelle ja toiselle, sillä hän oli
humalassa.
-- En minä tänä päivänä pääse mihinkään, sanoi Torbjörn ja riisui
hevosen.
-- Ikävä juttu, sanoi Aslak ja tuli vieläkin likemmä, käyden kiinni
lakkiinsa. -- Herra varjele, sanoi hän sitte, -- mikä suuri ja pulska
mies sinusta on tullut, sitte kun sinut viimeksi näin.
Hän piti molempia nyrkkejään taskussa, pysytteli voimiensa mukaan
pystyssä ja katseli Torbjörniä, joka ei tahtonut saada hevosta irti
ratasrisoista. Torbjörn tarvitsi apua, mutta hän ei saanut pyydetyksi
Aslakia auttamaan. Aslak oli pahan näköinen: vaatteet olivat ojassa
tahriintuneet, hiukset riippuivat vanuneina kiiltävän hatturisan alta,
kasvot, vaikka osaksi vanhastaan tutut, olivat nyt ainaisessa
irvahymyssä ja silmät entistä enemmän ummessa, joten hänen täytyi
pitää päätään takakenossa ja suutaan ammollaan, kun katsoi johonkin.
Kaikki piirteet olivat veltostuneet ja kasvojen muoto kangistunut;
sillä Aslak joi. Torbjörn oli kyllä ennenkin silloin tällöin nähnyt
hänet, mutta sitä ei Aslak ollut tietävinään. Aslak kierteli
kaupustelijana maata ja viipyi mielellään siellä missä pidettiin
hauskaa, sillä hän lauleli iloisia lauluja, kertoi juttuja ja sai
palkakseen viinaa. Tälläkin kertaa oli hän ollut Pohjamäellä häissä,
mutta katsonut parhaaksi vähäksi aikaa mennä pois, koska hän tapansa
mukaan oli yllyttänyt ihmisiä tappeluun ja tappelu lopulta uhkasi
hänen omaa nahkaansa. Myöhemmin sai Torbjörn tietää tämän.
-- Yhtä hyvin sinun sopii valjastaa se rattaiden eteen kuin riisua se,
sanoi Aslak; -- sinun täytyy joka tapauksessa mennä Pohjamäelle,
muuten et pääse kuntoon.
Torbjörn kyllä oli ajatellut samaa asiaa, vaikkei hän ollut tahtonut
sitä ajatella.
-- Siellä on suuret häät, sanoi hän.
-- Ja sieltä saa suuren avun, vastasi Aslak.
Torbjörn epäili; mutta avutta ei hän päässyt eteenpäin enempää kuin
taapäinkään ja selvintä kai oli lähteä taloon. Hän pani hevosen kiinni
ja meni. Aslak tuli perässä; Torbjörn katsahti taakseen.
-- Minäpä sain hyvää seuraa takaisin häätaloon, sanoi Aslak nauraen.
Torbjörn ei vastannut, vaan asteli eteenpäin. Aslak tuli perässä ja
lauloi vanhaa, tuttua laulua:
Talon jukkaa kaksi häihin käy j.n.e.
-- Kovinpa sinulla on kiire, sanoi hän hetken perästä; -- pääsisit
sinä vähemmälläkin, lisäsi hän.
Torbjörn ei vastannut. Soiton ja tanssin ääniä tuli heitä vastaan,
suuren, kaksikerroksisen rakennuksen avonaisiin ikkunoihin ilmaantui
kasvoja heitä katsomaan. Pihamaalle kokoontui kansaa ryhmiin. Hän
huomasi heidän keskenään laskettavan arveluja, kuka tulija mahtaa
olla, sitte tuntevan hänet ja vähitellen näkevän hevosen ja astiat,
jotka olivat huiskinhaiskin maassa. Tanssi taukosi, koko joukko
tölmäsi pihamaalle, juuri kun hekin tulivat taloon.
-- Täällä tulee häävieraita vasten tahtoaan, huusi Aslak heidän
liketessään ryhmää, Torbjörnin takaa.
Torbjörniä tervehdittiin ja hänen ympärilleen kokoonnuttiin.
-- Jumal' antakoon hyviä juhlia, hyvää olutta pöytään, koreita tyttöjä
lattialle ja hyviä pelimanneja penkille! sanoi Aslak ja tunkeutui
heidän joukkoonsa.
Toiset nauroivat, toiset pysyivät totisina, joku sanoi:
-- Reppu-Aslak on aina hyvällä päällä. Torbjörn tapasi paikalla tuttua
väkeä, joille kertoi tapauksen; he eivät päästäneet häntä itseään
hakemaan hevosta ja tavaroita, vaan pyysivät muita menemään. Sulhanen,
nuori mies ja entinen koulutoveri, pyysi häntä maistamaan hääolutta ja
niin sitä mentiin tupaan. Toiset tahtoivat jatkaa tanssia, varsinkin
naiset, toiset vaativat pientä juomalomaa ja Aslakia kertomaan, koska
hän taas oli tullut taloon.
-- Mutta saat olla vähän varovaisempi kuin viimein, lisäsi joku.
Torbjörn kysyi, missä kaikki ihmiset olivat.
-- Ka, vastattiin hänelle, -- tässä oli äsken vähän levotonta; nyt
ovat toiset lähteneet lepäämään, toiset lyövät ladossa korttia;
muutamat taitavat istua Pohjamäen Nuutin kanssa.
Torbjörn ei kysynyt missä Pohjamäen Nuutti oli. Sulhasen isä, vanha
mies, joka poltti liitupiippua ja joi olutta, sanoi:
-- Kerro nyt juttu, Aslak; kuunteleepahan tuota ajan kuluksi.
-- Pyytävätkö muut? kysyi Aslak, joka oli istuutunut penkille, vähän
matkan päähän pöydästä, jonka ympärillä muut istuivat.
-- Totta kai, sanoi sulhanen ja antoi hänelle ryypyn. -- Minäkin
pyydän.
-- Pyytävätkö muutkin sillä tavalla? sanoi Aslak.
-- Ehkäpä, sanoi nuori nainen sivupenkiltä ja tarjosi viinituoppia. Se
oli morsian, noin kahdenkymmenen vanha, vaaleaverinen, laiha ihminen,
jolla oli suuret silmät ja suupielissä tiukka piirre. -- Minä pidän
sinun jutuistasi, lisäsi hän.
Sulhanen katsoi häneen ja sulhasen isä sulhaseen.
-- Pohjamäkeläiset ovatkin aina pitäneet jutuistani, sanoi Aslak. --
Heidän kunniakseen! huusi hän ja tyhjensi lasin, jonka sulhaspoika
hänelle ojensi.
-- Kerro nyt sitte, huusivat useat.
-- Mustalais-Siiristä, huusi joku.
-- Ei, se on niin ruma! sanoivat toiset, varsinkin naiset.
-- Lierin taistelusta! pyysi Sven Rumpali.
-- Ei, hauskaa sen olla pitää! sanoi hoikka poika, joka
paitahihaisillaan nojausi seinään. Hänen oikea kätensä riippui
rentona, mutta eksyi usein silittämään muutamien nuorten tyttöjen
hiuksia, jotka istuivat likellä; tytöt toruivat, mutta eivät
muuttaneet paikkaa.
-- Nyt minä kerron mitä itse tahdon, sanoi Aslak.
-- Piru ties! mutisi vanhempi mies, joka oli pitkänään sängyssä ja
tupakoi; hänen toinen jalkansa roikkui maassa, toisella hän potki
hienoa takkia, joka riippui sängynpylväässä.
-- Anna takkini olla! huusi poika, joka nojausi seinään.
-- Anna tyttärieni olla! vastasi mies, joka oli pitkällään.
Jo siirtyivät tytöt muualle.
-- Niin, minä kerron mitä itse tahdon! huusi Aslak. "Viinaa päässä,
miehessä mieltä!" sanoi hän ja läjäytti kätensä yhteen.
-- Kerro mitä me tahdomme, huomautti mies sängystä, -- sillä viina on
meidän.
-- Mitä se merkitsee? kysyi Aslak, silmät pystyssä.
-- Sitä vaan, että kun porsaan syötämme, niin sen tapammekin, sanoi
mies, heilutellen jalkaansa.
Aslak pani silmät kiinni, mutta jäi istumaan, pää entisessä asennossa;
sitte se vaipui hänen rinnalleen eikä hän enään sanonut mitään.
Hänelle koetettiin puhua, mutta hän ei kuullut.
-- Viina vei miehen, sanoi se, joka oli pitkänään sängyssä.
Samassa Aslak nosti päätään ja rupesi hymyilemään entistä hymyänsä.
-- Nyt te saatte kuulla hauskan pätkän, sanoi hän. -- Herra varjele,
kuinka hauskan! sanoi hän hetkisen perästä ja nauroi, suu selällään,
mutta niin ettei kukaan kuullut naurua.
-- Hän on oikein parhaimmalla päällään, sanoi sulhasen isä.
-- Niin sitä olla pitääkin! sanoi Aslak; -- ryyppy tänne! sanoi hän ja
ojensi kätensä. Ryyppy tuli, hän joi sen hitaasti pohjaan, piti vähän
aikaa päätään takakenossa ja viimeistä tilkkaa suussa, kulautti sen
sitte kurkusta alas ja sanoi, kääntyen sängyssä viruvan miehen
puoleen: -- ja nyt on porsas teidän!
Hän nauroi entiseen tapaansa, jännitti molemmat kätensä polvensa
ympäri ja nosteli sillä tavalla jalkaansa ylös ja alas, samalla
huojuttaen ruumistaan puolelle ja toiselle. Vihdoin hän alkoi:
-- Oli kerran tyttö, joka asui laaksossa. Mikä sen laakson nimi oli,
on samantekevää; tytön nimi nimikään. Mutta tyttö oli korea, sitä
mieltä oli talon isäntäkin -- hsss! jolla hän oli palveluksessa. Hän
sai hyvän palkan ja sai enemmänkin kuin kaupassa oli: hän sai lapsen.
Ihmiset sanoivat, että se oli isännän, mutta sitä ei isäntä sanonut,
sillä hän oli nainut mies, eikä tyttökään sitä sanonut, sillä hän oli
ylpeäluontoinen, se ihmisraukka. Niissä ristiäisissä tehtiin valhe, ja
koska hän oli synnyttänyt sellaisen kadotuksen lapsen, niin olihan se
ykskaikki ristittiinkö se valheellisesti. Mutta äiti sai asua mökissä
kartanon likellä ja siitä ei emäntä pitänyt, kuten odottaa sopikin.
Kun tyttö tuli taloon, sylki emäntä häntä silmille; ja kun hänen
poikapahasensa tuli leikkimään talon pikkupoikien kanssa, käski hän
heidän ajaa äpäräpojan menemään; ei hän parempaa ansainnut, sanoi
emäntä.
Yötä ja päivää kerjäsi hän miestään ajamaan tyttöressua maailmalle.
Mies piteli vastaan niin kauvan kuin hän pysyi miehenä; mutta sitte
hän rupesi juomaan ja silloin otti akka vallan. Nyt kävi tyttöruhjan
huonosti, vuosi vuodelta pahenivat asiat ja ihan hän oli nälkään
kuolemaisillaan poikapahasineen, joka ei ottanut mennäkseen pois
äitinsä luota.
Sillä lailla kului yksi vuosi ja toinen vuosi ja niitä kului
kahdeksan, mutta yhä oli tyttö mökissään. Nyt hänen kuitenkin täytyi
lähteä. -- -- Ja hänen oli lähteminen! -- -- Mutta sitä ennen hulmahti
talo tuleen ja liekkiin ja mies paloi sinne, sillä hän oli humalassa,
-- akka pelastui kakaroineen ja hän syytti töllin tyttöressua. Syytti
ehkä syystä. -- -- Tai syytti syyttäkin. -- -- Se oli kummallinen
poika se hänen poikansa. Kahdeksan vuotta hän oli nähnyt äidin
raatavan ja kärsivän ja hän kyllä tiesi syyn, sillä äiti oli sen
sanonut, kun hän kysyi miksi äiti aina itki. Niin teki äiti lähdön
edellisenäkin päivänä ja sentähden oli _poika_ yöllä poissa. -- Mutta
_äiti_ pääsi elinkautiseen vankeuteen, sillä hän oli itse kirjurille
tunnustanut sytyttäneensä taloon korean kokon. -- Poika kierteli kylää
ja kaikki ihmiset auttoivat häntä, kun hänellä oli ollut niin huono
äiti. -- Mutta sitte hän läksi siltä paikkakunnalta toiselle, missä ei
häntä autettu paljoakaan, koskei tiedetty, että hänen äitinsä oli
ollut niin huono. Hän ei taitanut sitä kertoa. -- Kun minä viimeksi
kuulin hänestä kerrottavan, oli hän juovuksissa ja sanovat, että hän
viime aikana on ruvennut juomaan; en mene takaamaan onko se totta;
mutta se on totta, etten ymmärrä mitä hän muutakaan tekisi. Se on
häijy ja ilkeä mies, sen saatte uskoa; hän ei kärsi ihmisiä eikä sitä
että he ovat hyvät keskenään, vielä vähemmin, että he ovat hyvät
hänelle itselleen. Ja hän soisi, että kaikki olisivat sellaiset kuin
hänkin on -- vaikka sen hän sanoo vaan, kun on juovuksissa. Ja silloin
hän myöskin itkee, itkee niinkuin rakeita tulisi -- ihan ilman syytä;
sillä mitäpä itkunsyytä hänellä olisi? Hän ei ole varastanut
keneltäkään äyrin vertaa, tai tehnyt muuta pahaa, jota muut tekevät,
niin ettei hänellä ole syytä itkeä, ja kuitenkin hän itkee, itkee niin
että on kuin rakeita tulisi. Ja jos sattuisitte näkemään hänen
itkevän, niin älkää luottako häneen, sillä hän on vaan päissään
sellainen eikä hänestä silloin pidä välittää.
Samassa putosi Aslak katkerasti itkien takaperin penkiltä. Pian hän
kuitenkin lakkasi itkemästä, sillä hän nukkui.
-- Nyt on sika täynnä, sanoi se mies, joka oli pitkänään sängyssä. --
Silloin hän aina itkeä pillittää, kunnes nukkuu.
-- Se oli ilkeä juttu, sanoivat naiset ja rupesivat siirtymään
muualle.
-- Sellaisia hän aina kertoo, kun itse saa päättää, sanoi muuan
vanhus, nousten oven luota. -- Herra ties miksi ihmiset viitsivät
häntä kuunnella, lisäsi hän ja katsahti morsiameen.