Pian liikkui paikkakunnalla kaikkinaisia puheita, mutta kukaan ei
varmuudella tietänyt mitään. Torbjörniä ei enään rippikoulun päätyttyä
nähty Päivänkummulla ja sitä eivät ihmiset mitenkään jaksaneet
käsittää; Ingrid sensijaan kävi siellä usein; Synnöve ja hän kävelivät
usein mielellään metsässä.
-- Älkää viipykö liian kauvan, huusi äiti heidän jälkeensä.
-- Emme! vastasi Synnöve -- eikä tullut kotiin ennenkuin illansuussa.
Molemmat kosijat ilmaantuivat taas.
-- Hän saa itse päättää asiansa, sanoi äiti ja samaa mieltä oli isä.
Mutta kun Synnöve vietiin syrjään ja häneltä kysyttiin, saivat he
kiellon. Ilmoittautui muitakin kosijoita, mutta kukaan ei kuullut,
että he onnellisina olisivat palanneet Päivänkummulta. Kerran kun
Synnöve ja äiti yhdessä seisoivat pesemässä maitokehloja, kysyi äiti,
ketä hän oikein ajatteli. Kysymys tuli niin äkkiä, että Synnöve
punastui.
-- Oletko antanut jollekin lupauksen? kysyi äiti taas ja katseli
häneen tutkivasti.
-- En, vastasi Synnöve kiireesti.
Sen enempää ei asiasta enää puhuttu.
Koska hän oli paikkakunnan rikkain tyttö, seurasivat häntä ikävöivät
katseet, kun hän kulki kirkonmäellä -- se oli nimittäin ainoa paikka
missä hänet näki, paitsi kotia, sillähän ei käynyt missään tansseissa
tai huveissa, vanhemmat kun olivat heränneitä. Torbjörn istui ihan
vastapäätä häntä kirkonpenkissä, mutta he eivät koskaan puhelleet,
mikäli ihmiset saattoivat huomata. Sen verran jokainen kuitenkin oli
tietävinään, että heidän välillään mahtoi olla jotakin, ja kun eivät
he seurustelleet keskenään kuten laakson muut nuoret rakastuneet,
ruvettiin heistä puhumaan yhtä ja toista. Torbjörniä ikäänkuin ei
enään siedetty. Hän tunsi sen itsekin; sillä hän käyttäytyi kun
käyttäytyikin rajusti, kun väkeä oli koolla, kuten tansseissa ja
häissä; ja tapahtuihan sellaistakin, että hän tappelussa antoi tulla
aika lailla. Mutta ne tilaisuudet vähenivät sitä myöten kuin opittiin
tuntemaan kuinka väkevä hän oli; sentähden Torbjörn aikaiseen tottui
siihen, ettei kukaan paljon saanut olla hänen tiellään.
-- Nyt sinä olet päässyt oman kätesi varaan, sanoi Sämund, hänen
isänsä. -- Huomaa sentään vielä, että minun käteni ehkä on väkevämpi
kuin sinun.
Syksy ja talvi kului, kevät tuli, mutta vieläkään eivät ihmiset
tietäneet mitään varmaa. Huhut levittivät niin innokkaasti tietoa
Synnöven jakamista rukkasista, että näytti miltei siltä kuin hän saisi
kulkea yksikseen. Ingrid häntä kuitenkin seurasi; sillä heidän piti
tänä vuonna yhdessä lähteä karjatalolle. Päivänkumpulaiset olivat
nimittäin ostaneet osan Kuusiston karjakartanosta. Torbjörn siellä
tuntureilla lauleli, sillä hän oli heitä varten panemassa kuntoon yhtä
ja toista.
Eräänä päivänä illansuussa, kun hän oli saanut työnsä valmiiksi,
istuutui hän miettimään kaikellaisia asioita. Sitä hän pääasiallisesti
ajatteli, mistä paikkakunnalla puhuttiin. Hän paneutui selälleen
punaisenruskeaan kanervikkoon, ja tuijotti, kädet pään alla, taivasta,
joka paistavan sinisenä kaartui tiheitten puunlatvojen takana. Vihreät
lehvät ja havunneulat valuivat väräjävänä virtana sineen ja
mustanpuhuvat oksat viilsivät siihen kummallisia, villejä kuvioita.
Itse taivas näkyi vaan, kun lehti lehahti syrjään; etäämpänä, niiden
latvojen välitse, jotka eivät ulottuneet yhteen, kulki se leveänä
virtana, tehden oikullisia käänteitä ja katosi kaukaisuuteen. Tämä
pani Torbjörnin mielen toiseen vireeseen ja hän rupesi ajattelemaan
mitä näki. -- --
-- -- Taas hymyili koivu tuhansin silmin kuusta kohti, petäjä seisoi
sanattoman ylenkatseellisena ja tuijotti neuloinensa joka suunnalle;
sillä sitä myöten kuin ilma lämpeni, virkosi sairas puu toisen
perästä, ne hölmähtivät ilmaan ja pistivät tuoreet lehvänsä suoraan
petäjän nenään.
-- Muistattekos missä te olitte talvella? kysyi petäjä, löyhytteli
itselleen viileyttä ja hikoili pihkaa kauheassa kuumuudessa. -- On se
ihan hullua! -- näin pohjoisessa -- hyi!
Mutta sitte siellä oli vanha, harmaapää honka, joka katseli yli
kaikkien muiden puiden ja joka osasi taivuttaa runsassormisen oksan
miltei kohtisuoraan alas ottamaan rohkeaa vaahteraa pisimmästä
hiussuortuvasta, niin että se värisi polviin asti. Tätä sylenpaksuista
honkaa olivat ihmiset karsineet, aina ylemmä ja ylemmä, kunnes se
kerran kyllästyneenä ja suuttuneena, äkkiä rupesi sysäämään latvaansa
niin korkealle, että hento kuusi sen rinnalla pelästyneenä kysyi, eikö
se ensinkään muistanut talven myrskyjä.
-- Enkö minä niitä muista? sanoi honka ja antoi pohjatuulen kanssa
yhdessä sitä niin korville, että se oli menettämäisillään ryhtinsä, ja
onhan sitä siinäkin. Roteva, mustanpuhuva honka oli polkenut maahan
niin mahtavan jalan, että varpaat pistivät esiin kuuden kyynärän
päästä ja olivat kuitenkin paksummat kuin selja paksuimmalta
paikaltaan. Tämän kuiskasi selja eräänä iltana kainosti humalalle,
joka rakastuneena kiertyi ylös sen vartta pitkin. Parrakas honka tiesi
mahtinsa ja julisti ihmisille, työntäen oksan toisensa perästä
vapaaseen ilmaan: "karsikaa nyt minua, jos voitte!"
-- Eivät ne saata sinua karsia! sanoi kotka, alentui armollisesti
istumaan, pani sävyisästi kokoon siipensä ja puhdisti jotakin kurjaa
lampaanverta sulistaan. -- Taidan kehoittaa kuningatarta asettumaan
tähän; -- hänen pitää munia muutamia munia, lisäsi kotka hiljemmin ja
katsahti paljaisiin jalkoihinsa, sillä sitä ujostutti, kun mieleen
tuli suloisia muistoja noista varhaisimmista kevätpäivistä, jolloin
ensi auringonpaiste tekee elävät olennot vallan hulluiksi. Pian se
kuitenkin nosti päänsä ja tuijotti höyhenten varjostamien kulmiensa
alta ylös mustia revelmiä kohti, eikö kuningatar jo purjehtisi siellä
jossakin pilvien tasalla, väsyneenä ja munia täynnä.
Sen tiensä se läksi ja pian eroitti honka kuningasparin kirkasta,
sinistä ilmaa vastaan. Siellä ne lensivät korkeimman tunturin tasalla,
keskustellen perheasioistaan. Honka oli kun olikin hiukan levoton;
sillä vaikka se arvonsa tunsikin, oli se sentään niin uljasta saada
kiikuttaa kotkaperhettä. Ne laskeutuivat molemmat alas ja suoraan
hongan luo! Ne eivät puhuneet mitään, mutta rupesivat kokoamaan
risuja. Honka levittelihe, jos mahdollista, vieläkin enemmän -- sitä
ei kukaan voinut estää.
Mutta muussa metsässä syntyi kauhea hälinä, kun puut näkivät mikä
kunnia oli tapahtunut suurelle hongalle. Siellä oli muitten muassa
pieni, soma koivu, joka katseli kuvaansa lammessa ja luuli voivansa
odottaa hiukan rakkautta harmaankirjavalta västäräkiltä, jonka oli
tapana nukkua päivällisunensa sen oksilla. Koivu oli lähettänyt
tuoksuaan suoraan västäräkin nokkaan, liimannut hyönteisiä lehtiinsä,
jotta niitä olisi helppo saada kiinni; ja vihdoin oli se kesken
kuumuutta oksistaan taivuttanut kokoon pienen majan, joka sisäpuolelta
oli peitetty tuoreilla lehdillä, niin että västäräkki todella oli
asettumaisillaan sinne kesäksi. Nyt oli kotka asettunut suureen
honkaan ja västäräkin täytyi poistua. Siinä sitä oli surua. Västäräkki
lauleli ja viserteli lähtövirsiä, mutta ihan hiljaa, jottei kotka
huomaisi.
Yhtä huonosti kävi muutamien varpusten. Ne olivat tiheikössään
pitäneet niin kauheaa elämää, ettei rastas, joka asusteli likeisessä
saarnissa, koskaan päässyt nukkumaan oikeaan aikaan ja se suuttui
pahanpäiväisesti ja nosti melun. Vakava tikka naapuripuussa oli
nauranut niin, että oli ollut tipahtamaisillaan puustaan. Mutta
samassa näkivät ne kotkan hongassa! ja rastas ja varpuset ja tikka ja
kaikki mikä lentämään kykeni, sai siivet alleen ja läksi lentoon
suinpäin, oksien ylitse ja oksien alatse. Lentäessään mukisi vielä
rastas, ettei hän tästäpuoleen vuokraa kesäasuntoa varpusten
läheisyydessä.
Ja niin oli metsä jäänyt keskelle iloista auringonpaistetta hyljätyksi
ja mietteisiinsä. Sen piti ammentaa koko ilonsa suurelta hongalta,
mutta se oli laihaa iloa. Metsä kumarteli peloissaan joka kerta kun
pohjatuuli huokui, honka piiskasi ilmaa väkevin oksin ja kotka
kierteli sitä tyynenä ja mahtavana, ikäänkuin ei olisi ollut kysymystä
kuin tuulenpuuska pahasesta, joka toi metsästä jotakin kurjaa
suitsutusta. Mutta koko hongan heimo iloitsi. Yksikään ei ajatellut,
ettei sinä vuonna saanut kiikuttaa oksillaan linnunpesää. "Pois
tieltä!" sanoivat ne, "me olemme sukua!"
-- -- -- Mitä sinä täällä ajattelet? kysyi Ingrid ja astui hymyillen
pensaitten takaa, joiden oksia käänteli syrjään.
Torbjörn nousi.
-- Paljonhan sitä ihmisen mieleen mahtuu, sanoi hän ja katsahti
uhkamielin puitten päällitse. -- Muuten ne tähän aikaan puhuvat
liikoja näillä mailla, lisäsi hän, pyyhkäisten tomua vaatteistaan.
-- Mitä sinä kanssa aina välität ihmisten puheista?
-- No niin, en minä oikein tiedä; -- mutta -- ihmiset eivät vielä
koskaan ole sanoneet sellaista, joka ei olisi ollut mielessäni,
vaikkei siitä ole tullut tekoa.
-- Nyt sinä puhut pahasti.
-- Niin puhunkin, sanoi Torbjörn ja lisäsi hetken perästä: -- mutta se
on totta.
Hän istuutui nurmeen ja tuijotti eteensä maahan.
-- Minä voin helposti muuttua semmoiseksi jommoiseksi he minua
tahtovat. Antaisivat minun olla semmoisena jommoinen olen.
-- Lopulta on syy kumminkin sinun.
-- Olkoon vaan, mutta heillä on siinä osansa. -- Minä sanon: antakoot
minun olla rauhassa! huusi hän miltei huutamalla ja katsoi ylös kotkan
puoleen.
-- Mutta Torbjörn! kuiskasi Ingrid. Hän kääntyi Ingridiin päin ja
hymyili.
-- Hiljaa, hiljaa, sanoi hän, -- kuten sanottu: paljonhan sitä ihmisen
mieleen mahtuu. -- Oletko tänään puhunut Synnöven kanssa?
-- Olen; hän on kun onkin jo lähtenyt karjatalolle.
-- Tänäänkö?
-- Niin.
-- Viemään Päivänkummun karjaa?
-- Niin.
-- Trallalaa!
Ja päivä se paistoi kylkeen puun,
Tilurei!
"Olet kultani kesän ja kukkimakuun!"
Tilurei -- juu juu!
avas sirkkunen suun:
"Mitä meinaa kuoma?"
-- Huomenna päästetään meidän karja, sanoi Ingrid, tahtoen kääntää
keskustelun toisaalle.
-- Minä tulen mukaan ajamaan, sanoi Torbjörn.
-- Ei, isä aikoo itse tulla mukaan, sanoi tyttö.
-- Vai niin, sanoi poika ja vaikeni.
-- Hän kysyi sinua tänään, sanoi tyttö.
-- Kysyikö? sanoi Torbjörn, leikkasi puukollaan oksan puusta ja rupesi
sitä kuorimaan.
-- Sinun pitäisi puhua isäsi kanssa useammin kuin puhut, sanoi tyttö
ystävällisesti. -- Hän pitää sinusta niin paljon, lisäsi hän.
-- Mahdollista, sanoi Torbjörn.
-- Hän puhuu sinusta usein, kun olet ulkona.
-- Sitä harvemmin, kun olen sisällä.
-- Se on sinun syysi.
-- Mahdollista.
-- Et saa puhua sillä tavalla, Torbjörn, itse kyllä tiedät, mitä
teidän väliinne on tullut.
-- Mitä sinne sitte on tullut?
-- Kerronko?
-- Taitaa olla yhdentekevä; sinä tiedät mitä minäkin tiedän.
-- Niin kyllä; sinä toimit liian paljon oman pääsi mukaan; hän ei pidä
siitä, sinä tiedät sen.
-- Niin, hän on aina tahtonut pitää kiinni käsivarrestani.
-- Niin, ainakin silloin kun sinä lyöt.
-- Pitääkö ihmisten sitte saada sanoa ja tehdä mitä haluavat?
-- Ei, mutta voithan sinäkin hiukan väistyä tieltä; niin hänkin on
tehnyt ja hänestä on tullut kunnioitettu mies.
-- Häntä ehkei ole kiusattu niin paljon.
Ingrid vaikeni hetkisen, katseli ympärilleen ja jatkoi:
-- Ei taida kannattaa puhua näistä; mutta -- älä mene sinne minne
tiedät vihamiehiä odotettavan.
-- Ei, siellä minä juuri tahdon olla! Minä en suotta olekkaan Torbjörn
Kuusisto!
Hän oli kuorinut oksan paljaaksi ja pani sen nyt keskeltä poikki.
Ingrid istui ja katseli häntä ja kysyi vitkaan:
-- Aiotko pyhänä Pohjamäelle?
-- Aion.
Hetkisen vaiettuaan ja veljeensä katsomatta sanoi Ingrid taasen:
-- Tiedätkö, että Nuutti Pohjamäki on tullut kotiin sisarensa häihin?
-- Tiedän.
Ingrid katsoi häneen:
-- Torbjörn, Torbjörn!
-- Pitäisikö hänellä olla lupa enemmän kuin ennenkään asettua minun ja
muiden väliin?
-- Ei hän asetu väliin, ei enempää kuin muut sallivat.
-- Kuka sitä tietää mitä muut sallivat!
-- Kyllä sinä sen tiedät.
-- Itse hän ei kuitenkaan sano mitään.
-- Kuinka sinä voit noin puhua! sanoi Ingrid, katsahti häneen
vihaisesti, nousi ja katsoi taakseen.
Torbjörn viskeli tikunpalaset menemään, pisti puukon tuppeen ja
kääntyi sisareensa päin:
-- Kuule -- minä olen kyllästynyt tähän kaikkeen. Ihmiset vievät
kunnian sekä minulta että tytöltä siksi, ettei välimme ole selvä. Ja
toiselta puolen -- enhän minä voi edes käydä Päivänkummulla -- siksi
etteivät vanhemmat minua kärsi, hänen sanojensa mukaan. Minä en saa
käydä häntä tervehtimässä kuten muut pojat käyvät tyttöjensä luona,
koska hän muka on pyhiä!
-- Torbjörn! sanoi Ingrid hiukan levottomana, mutta Torbjörn jatkoi:
-- Isä ei tahdo puuttua asiaan. "Jos sinä hänet ansaitset, niin sinä
hänet saat!" sanoo hän vaan. Toiselta puolen vaan puhutaan ja puhutaan
-- eikä toiselta puolen anneta takaisin. Niin, enhän minä edes tiedä,
onko tyttö...
Ingrid karkasi ylös, pani kätensä hänen suulleen ja katsahti taakseen.
Pensastoa siellä taasen työnnettiin syrjään ja pitkä, solakka tyttö
tuli hehkuvan kuumana näkyviin. Se oli Synnöve.
-- Hyvää iltaa! sanoi hän.
Ingrid katsoi Torbjörniin, ikäänkuin sanoakseen: siinä näet! Torbjörn
katsoi Ingridiin, ikäänkuin sanoakseen: sitä ei sinun olisi pitänyt
tehdä! Kumpikaan ei katsonut Synnöveen.
-- Kai minä hiukan saan istuutua; olen tänään käynyt niin paljon.
Ja hän istuutui. Torbjörn käänsi päätään katsoakseen istuutuiko hän
kuivaan paikkaan. Ingridin silmät olivat livahtaneet Kuusistoon päin
ja äkkiä hän huutamaan:
-- Voi, voi sentään! Kaunikki on päässyt irti ja kävelee
uutispellossa. Senkin pahus! Entä onko tuo Mansikki? Ei, ei tämä käy
laatuun; kyllä meidän pian on päästävä karjakartanolle!
Ja tyttö juoksemaan alas mäkiä. Ei hän edes sanonut hyvästikään.
Synnöve nousi paikalla ylös.
-- Joko sinä lähdet? kysyi Torbjörn.
-- Jo, vastasi Synnöve, mutta jäi paikoilleen.
-- Voithan sinä vähän odottaakin, virkkoi Torbjörn, päin katsomatta.
-- Toisen kerran, vastasi Synnöve hiljaa.
-- Siihen voi olla pitkä aika.
Synnöve katsoi häneen; hänkin katsoi nyt Synnöveen; mutta kului vähän
aikaa ennenkuin he pääsivät alkuun.
-- Istu nyt taas, sanoi Torbjörn hiukan hämillään.
-- En minä..., vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Torbjörn tunsi vihansa
nousevan, mutta samassa teki Synnöve jotakin odottamatonta; hän astui
askeleen eteenpäin, painui hänen puoleensa, katsoi häntä silmiin ja
sanoi hymyillen:
-- Oletko minulle suuttunut?
Ja kun Torbjörn katsoi häneen, näki hän hänen itkevän.
-- En, vastasi Torbjörn, tulipunaisena kasvoiltaan.
Hän ojensi kätensä, mutta Synnöve ei sitä huomannut, silmät kun olivat
kyyneliä täynnä, ja hän veti sen takaisin. Vihdoin sanoi hän:
Kuulitko sinä sen?
-- Kuulin, vastasi tyttö, nosti katseensa ja hymyili; silmissä oli
entistä enemmän kyyneliä; Torbjörn ei tietänyt mitä sanoa ja tehdä.
-- Olen taitanut olla paha, pääsi häneltä.
Hän sanoi sen hyvin lauhasti; Synnöve loi katseensa maahan ja kääntyi
poispäin.
-- Älä tuomitse asioita, joita et tunne. Synnöve sanoi sen tukahtunein
äänin ja Torbjörnin tuli paha olla. Hän tunsi olevansa kuin mikäkin
poikaviikari ja sanoi paremman puutteessa:
-- Anna anteeksi minulle.
Mutta silloin purskahti tyttö itkemään. Sitä ei Torbjörn saattanut
katsella, vaan pani kätensä hänen ympärilleen ja kumartui hänen
puoleensa.
-- Oikeinko sinä minusta pidät, Synnöve?
-- Oikein, nyyhkytti Synnöve.
-- Mutta se ei tee sinua onnelliseksi? Synnöve ei vastannut.
-- Mutta se ei tee sinua onnelliseksi? toisti Torbjörn.
Synnöve itki entistä rajummin ja koetti irtaantua.
-- Synnöve! sanoi Torbjörn ja painoi häntä lujemmin syliinsä.
Synnöve nojautui häneen ja itki kovasti.
-- Puhutaan nyt, sanoi Torbjörn ja auttoi hänet istumaan kanervikkoon;
itse hän istuutui hänen rinnalleen. Synnöve kuivasi silmänsä ja koetti
hymyillä; mutta se ei tahtonut onnistua. Torbjörn piteli hänen kättään
ja katseli häntä silmiin.
-- Kultani, miksen minä saa tulla Päivänkummulle?
Tyttö vaikeni.
-- Etkö koskaan ole pyytänyt? Tyttö vaikeni.
-- Mikset ole pyytänyt? kysyi Torbjörn ja veti hänen kättään likemmä
itseään.
-- En uskalla, vastasi Synnöve ihan hiljaa. Torbjörn synkkeni, veti
toista jalkaa ylemmä, nojasi kyynärpään polveen ja laski pään kätensä
varaan.
-- -- -- Jos tätä menoa mennään, niin en minä kai koskaan joudu sinne,
sanoi hän vihdoin.
Vastauksen asemasta rupesi Synnöve nyhtämään kanervia maasta.
-- Olenhan minä tehnyt paljon -- joka olisi voinut olla tekemättä.
-- -- Mutta pitäisihän minulle voida antaa vähän anteeksikin. -- --
En ole paha -- siinä hän hiukan pysähtyi -- ja minä olen vielä niin
nuori -- vähän yli kahdenkymmenen; -- -- hän ei heti saanut
jatketuksi. --Mutta jos joku oikein minusta pitäisi, sanoi hän sitte,
-- niin sen täytyisi...
Siinä hänen puheensa katkesi. Samassa kuuli hän rinnaltaan Synnöven
pidättyen puhuvan:
-- Älä sano niin; -- -- sinä et tiedä kuinka paljon minä -- -- en
uskalla sanoa sitä Ingridillekään -- (siinä hän tyrskähti itkuun) --
minä -- kärsin -- -- niin kovasti!
Torbjörn kiersi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet lujasti
vastaansa.
-- Puhu vanhemmillesi, kuiskasi hän, -- niin sinä näet, että kaikki
käy hyvin.
-- Niinkuin sinä tahdot, kuiskasi tyttö.
-- Minä?
Silloin kääntyi Synnöve ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.
-- Kun sinä pitäisit minusta niin paljon kuin minä sinusta! sanoi hän
hyvin hellästi ja koetti hymyillä.
-- Enkö minä sitte pidä? sanoi Torbjörn hiljaa ja hartaasti.
-- Et, et; sinä et ota vastaan ainoaakaan neuvoa minulta; sinä tiedät
mikä voisi meidät yhdistää, mutta sinä et tee sitä. Mikset tee sitä?
Ja kun hän oli päässyt puheenalkuun, sanoi hän yhteen kyytiin:
-- Herranen aika sentään, jos sinä tietäisit kuinka minä olen
odottanut sitä päivää, jolloin saisin nähdä sinut Päivänkummulla.
Mutta aina on vaan pitänyt kuulla sellaista, joka ei ole niinkuin olla
pitäisi -- ja omien vanhempien on pitänyt tulla sitä kertomaan.
Silloin syttyi Torbjörnille ikäänkuin valo. Hän näki nyt Synnöven
kulkevan siellä Päivänkummulla odottamassa rauhallista hetkeä, jolloin
hän levollisesti saattaisi viedä hänet vanhempien eteen; mutta
sellaista ei Torbjörn koskaan hänelle antanut.
-- Olisit ennemmin sen sanonut, Synnöve!
-- Enkö sitte ole sitä sanonut?
-- Et tällä tavalla.
Synnöve mietti hiukan; sitte hän, käännellen esiliinansa kulmaa
poimuihin, virkkoi:
-- Sitte on kai siihen ollut syynä -- etten oikein uskaltanut.
Se, että Synnöve häntä pelkäsi, liikutti häntä siihen määrään, että
hän ensi kertaa eläissään suuteli häntä.
Synnöve hämmästyi niin, että paikalla taukosi itkemästä. Silmät
kävivät epävarmoiksi, hän koetti hymyillä, katsoi maahan, sitte taas
Torbjörniin ja hymyili vihdoin todenteolla. He eivät enään puhuneet --
kädet vain löysivät toisensa, mutta kumpikaan ei uskaltanut puristaa.
Vihdoin veti Synnöve hiljaa pois kätensä, rupesi kuivaamaan silmiään
ja kasvojaan ja järjestämään hiuksiaan, jotka olivat joutuneet vähän
epäjärjestykseen. Torbjörn katseli häntä ja mietti mielessään: jos hän
on ujompi kuin kylän muut tytöt ja seurustelee toisella tavalla, niin
ei siinä ole mitään moittimista.
Hän saattoi Synnöven karjakartanolle, joka ei ollut kaukana. Hän olisi
mielellään tahtonut astella käsi kädessä; mutta hän oli tullut niin
oudolle mielelle, että tuskin uskalsi Synnöveen kajota; häntä
kummastutti, että hän sai näin astella hänen rinnallaan. -- Heidän
erotessaan hän sentähden sanoikin:
-- Nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin kuulet minusta pahaa.
Kotona oli isä kantamassa jyviä myllyyn aitasta, sillä
paikkakuntalaiset jauhattivat Kuusiston myllyssä, kun heidän omat
puronsa olivat kuivilla; Kuusiston virta ei milloinkaan kuivanut.
Säkkejä oli paljon, monet aika suuria ja joukossa tavattomankin
suuria. Ihan likellä olivat naisväet vääntämässä pyykkiä. Torbjörn
meni isänsä luo ja kävi kiinni säkkiin.
-- Saanko minä auttaa?
-- Kyllähän minä sen teen itsekin, sanoi Sämund, viskasi reippaasti
säkin selkäänsä ja läksi myllylle päin.
-- Täällä on näitä paljon, sanoi Torbjörn, kävi kiinni kahteen suureen
säkkiin, pani selkänsä vastaan, vei säkit olkainsa yli, yhden
kummassakin kädessä, ja nojasi kyynärpäitään kylkiin. Puolitiessä tuli
Sämund häntä vastaan, matkalla noutamaan uusia; isä katsahti häneen
nopeasti, mutta ei sanonut mitään. Kun Torbjörn vuorostaan meni
takaisin aittaan, tuli Sämund vastaan, kantaen kahta vieläkin
suurempaa säkkiä. Tällä kertaa otti Torbjörn pienen säkin ja kantoi
sen; kun Sämund hänet kohtasi, katsoi hän häneen pitemmältä kuin
äsken.
-- Lähettivät sanan Pohjamäeltä, sanoi Sämund.
-- Tahtovat sinua sunnuntaina häihin.
Ingrid katsoi häneen rukoilevasti työnsä äärestä, äiti samoin.
-- Vai niin, vastasi Torbjörn kuivasti, mutta kävi tällä kertaa kiinni
kahteen suurimpaan säkkiin.
-- Menetkö? kysyi Sämund, mustana muodoltaan.
-- En.