TOINEN LUKU.

Ajatuksissaan sijoittaa talonpoika aina kirkon korkealle paikalle ja

yksikseen. Se on rauhoitettu paikka, sen ulkopuolella haudan

juhlallisuus, sisäpuolella messun hyminä. Se on ainoa rakennus

laaksossa, jota hän on koristanut loistolla ja sentähden sen huippu

ulottuukin kauemma kuin miltä näyttää. Sen kellot tervehtivät häntä jo

kaukaa, kun hän kuulakkana pyhäaamuna suuntaa askeleitaan sitä kohti,

ja hän nostaa niille aina lakkiaan, ikäänkuin sanoakseen: kiitos

viimeisistä! Hänen ja kellojen välillä on liitto, jota ei kukaan

tunne. Jo varhain seisoi hän avoimessa ovessa ja kuunteli

kellonsoittoa, kirkkoväen saaton hiljaa liukuessa tietä myöten; isä

valmistautui lähtöön, mutta hän itse oli vielä liian pieni. Monet

mielikuvat liitti hän silloin tuohon järeään, väkevään ääneen, joka

tunnin tai pari hallitsi tunturien seutua, kumisten tunturilta

tunturille; mutta tämä mielikuva oli niistä eroittamaton; puhtaat,

uudet vaatteet, naiset parhaissaan, suitut hevoset ja kiiltävät

valjaat.

Ja kun ne sitte kerran sunnuntaina kumisevat hänen omalle onnelleen,

kun hän ihkasen uusissa, mutta liian suurissa vaatteissa astelee

isänsä rinnalla ja ensi kertaa pääsee kirkkoon, silloin niissä vasta

on riemua! Silloin avautukootkin kaikki ovet näyttämään hänelle mitä

on tulossa! Ja kotimatkalla, kun ne vielä järeinä pauhaavat pään

päällä, sävelissään kiikutellen virsiä, messuja ja saarnan sanoja,

joita silmännäkemät: alttaritaulu, ihmisten puvut ja ihmiset,

vilauksina seuraavat -- silloin kaartavat ne kerta kaikkiaan katon

tälle yhteisvaikutelmalle ja vihkivät virkaansa sen pienemmän kirkon,

jota hän tästä puoleen säilyttää sisimmässään.

Vähän vanhempana pitää hänen lähteä tuntureille paimeneen; mutta kun

hän kauniina, kastekiiltoisena sunnuntaiaamuna istuu kivellä, karja

kävelee hänen silmiensä alla ja hän kuulee kirkonkellot niiden

kalkattimien yli, silloin käy hänen mielensä raskaaksi. Sillä niiden

soitossa on laaksoseudun valoa, keveyttä, kutsua, tulee mieleen

tuttavat kirkossa, ilo siellä ja vielä suurempi ilo sieltä palattua,

hyvä ruoka kotona, isä, äiti, siskot, leikit nurmikolla iloisena

pyhäiltana; ja pieni sydän kapinoi rinnassa. Mutta lorun loppu on

aina, että kirkonkellothan ne soivat, hän miettii ja löytääkin lopulta

virrenpätkän, jonka muistaa; sen hän veisaa kädet ristissä, silmä

painuneena laaksoa katselemaan; lukee sitte pienen rukouksen, hypähtää

pystyyn, on taas iloinen ja toitottaa torveen niin että tunturit

kumisevat.

Näissä hiljaisissa tunturilaaksoissa puhuu kirkko yhä vielä

joka ikäluokalle omaa kieltään ja tarjoaa omaa katsottavaansa

joka silmälle; paljon on voitu rakentaa väliin, mutta ei

mitään yläpuolelle. Täysi-ikäisenä ja valmiina näyttäytyy se

rippilapselle;--sormi pystyssä, puoleksi uhkaavana, puoleksi kutsuvana

nuorukaiselle, joka on valinnut valittavansa -- hartevana ja väkevänä

miehen surulle, -- arkana ja lempeänä vanhukselle, jota väsyttää.

Keskellä jumalanpalvelusta kannetaan pienet lapset kastettaviksi ja

tunnettu asia on, että hartaus tämän toimituksen aikana on

suurimmillaan.

Mahdotonta on sentähden kuvata norjalaisia talonpoikia, turmeltuneita

tai turmeltumattomia, jollakin lailla joutumasta koskettamaan kirkkoa.

Se saattaa tuntua yksitoikkoiselta; mutta se ehkei ole pahin

yksitoikkoisuus. Olkoon tämä sanottu yleensä eikä sen kirkkomatkan

johdosta, joka tässä seuraa.

Torbjörn iloitsi sekä matkasta että näkemisistään; hänen silmänsä

huomasivat tavattoman paljon värejä kirkon edustalla ja hän tunsi sen

hiljaisuuden raskauden, joka painoi kaikkia ihmisiä ja kaikkea

sisäpuolella ennenkuin jumalanpalvelus oli alkanut; ja vaikkei hän

itse huomannut kumartaa päätään rukousta luettaessa, oli se kuitenkin

hyvinkin kumarassa, kun hän näki nuo sadat kumartuneet päät. Oltiin

virsissä ja kaikki veisasivat kuin yhdestä suusta hänen ympärillään,

niin että miltei hirvitti. Hän istui niin mietteissään, että havahti

kuin unesta, kun heidän penkkinsä pää hiljaa avautui ja joku astui

penkkiin. Virren loputtua ojensi isä miehelle kätensä ja kysyi:

-- Mitä kuuluu Päivänkummulle?

Torbjörnin silmät menivät pystyyn; mutta vaikka hän kuinka olisi

katsonut, ei tällä miehellä ja noituudella ollut paljonkaan yhteistä.

Se oli lempeä, vaaleatukkainen mies, suuret, siniset silmät, korkea

otsa ja suora selkä; hän hymyili kun häntä puhuteltiin ja vastasi

myöntäen kaikkeen mitä Sämund sanoi, mutta oli muuten harvasanainen.

-- Tuolla näet sitte Synnöven, sanoi isä, kumartuen Torbjörnin

puoleen, otti hänet polvelleen ja viittasi vastapäätä olevaan

naistenpenkkiin. Siellä istui pieni tyttö polvillaan, katselemassa

penkin kaiteen yli. Hän oli vieläkin vaaleatukkaisempi kuin mies, niin

vaalea, ettei Torbjörn milloinkaan ollut nähnyt vertaa. Hänen

myssyssään oli liehuvia punaisia nauhoja, alta pisti esiin valkean

keltaisia hiuksia ja hän hymyili Torbjörniä vastaan, niin ettei poika

hyvään aikaan voinut katsella muuta kuin hänen valkoisia hiuksiaan.

Hänen toisessa kädessään oli korea virsikirja, toisessa kokoonkääritty

punakeltainen silkkiliina ja huvikseen läjäytteli hän nenäliinaa

virsikirjaa vastaan. Jota enemmän Torbjörn tuijotti, sitä enemmän

tyttö hymyili ja nyt tahtoi poikakin polvilleen penkille, kuten tyttö.

Sitte tyttö nyökäytti päätään. Poika katseli häneen hetkisen totisena,

sitte hän nyökäytti päätään. Tyttö hymähti ja nyökäytti uudelleen;

poikakin nyökäytti kerran ja toisen ja kolmannen. Tyttö hymyili, mutta

ei enää nyökäyttänyt -- ennenkuin hetken perästä, kun poika jo oli sen

unohtanut, hän taas nyökäytti.

-- Minä tahdon kanssa nähdä! kuului samassa takaapäin -- ja Torbjörniä

vedettiin jaloista lattialle, niin että hän oli putoamaisillaan; se

oli pieni pojan lötkö, joka kiivaasti pyrki hänen paikalleen; hänenkin

hiuksensa olivat vaaleat, mutta pörröiset, nenä tylppä. Aslak kyllä

oli neuvonut Torbjörnille miten pahoja poikia oli pideltävä kirkossa

ja koulussa; Torbjörn nipisti sentähden poikaa takaapäin niin että hän

oli huutamaisillaan, mutta pidättyi ja kapusi sensijaan kiireesti alas

penkiltä ja kävi kiinni Torbjörnin molempiin korviin. Torbjörn tarttui

hänen tukkaansa ja paiskasi hänet alleen; poika ei vieläkään huutanut,

vaan puri Torbjörniä reiteen; Torbjörn veti pois jalkansa ja painoi

hänen päänsä permantoon. Silloin käytiin kiinni hänen niskaansa ja

olkilyhteenä nostettiin hänet maasta. Isä nosti hänet syliinsä.

-- Jollemme olisi kirkossa, niin saisit selkääsi, kuiskasi hän

poikansa korvaan ja painoi hänen kättään niin että kirveli varpaisiin

asti. Hän muisti Synnöven ja katsahti häneen; hän oli paikoillaan,

mutta tuijotti niin kummissaan, että Torbjörn alkoi aavistaa tehneensä

jotakin oikein hullua. Niin pian kuin hän huomasi Torbjörnin

katsahtavan itseensä, kapusi hän alas penkiltä eikä enää näyttäytynyt.

Lukkari tuli ja pappi tuli: Torbjörn kyllä kuunteli ja katseli heitä;

ja uudelleen tuli lukkari ja tuli pappi, mutta yhä istui Torbjörn

isänsä polvella ja ajatteli: eikö Synnöve nyt katso tänne? Se mies,

joka oli vetänyt hänet alas penkiltä, istui jakkaralla kauvempana

penkissä ja joka kerta kun hän yritti nousta, tönäsi häntä selkään

vanhus, joka kaiken aikaa torkkui, mutta säännöllisesti heräsi, kun

hän näytti aikovan nousta.

-- Eikö hän nyt katso tänne? ajatteli Torbjörn ja joka punainen nauha,

joka jossakin heilahti, muistutti Synnöven nauhoja ja jok'ainoa korea

kuva vanhassa kirkossa oli juuri niin suuri tai hiukan pienempi kuin

hän. Nytpä hän nostikin päätään; mutta veti sen, heti pojan nähtyään,

totisena takaisin. -- Lukkari tuli ja pappi tuli vielä kerran, sitte

soitettiin ja noustiin. Isä puhui taasen vaaleatukkaisen miehen

kanssa, he astelivat yhdessä naisten penkille, jossa niinikään jo oli

noustu. Ensimäisenä astui sieltä vaalea nainen, joka hymyili miehensä

lailla, vaikka vähemmin; hän oli aika pieni ja kalpea ja talutti

Synnöveä. Torbjörn meni suoraan Synnöveä kohti; mutta tyttö pakeni

kiireesti, kiertäen äitinsä hametta.

-- Anna minun olla! sanoi hän.

-- Tämä poika varmaan ei ennen ole ollut kirkossa, sanoi vaalea vaimo

ja laski kätensä Torbjörnin päälle.

-- Ei ole, sentähden hän tappeleekin, kun ensi kertaa on kirkossa,

sanoi Sämund.

Torbjörn katsahti häpeissään vaimoon ja sitte Synnöveen, joka näytti

entistä vakavammalta. Kaikki astuivat ulos kirkosta, -- vanhemmat

puhellen keskenään, mutta Torbjörn Synnöven perässä, joka likistyi

likemmä äitiään joka kerta kun Torbjörn tuli likelle. Toista poikaa ei

enään näkynyt. Kirkonmäellä he seisahtuivat ja joutuivat pitempään

keskusteluun. Torbjörn kuuli usein mainittavan Aslakia ja kun hän

pelkäsi, että samalla puhuttaisiin hänestäkin, vetäytyi hän kauvemma.

-- Ei sinun tarvitse kuunnella tätä, sanoi äiti Synnövelle; -- mene

nyt vähän pois, lapseni; mene pois, sanon minä!

Synnöve totteli vitkalleen. Torbjörn tuli nyt likemmä, katseli

Synnöveä ja Synnöve häntä ja pitkän aikaa he vaan katselivat toisiaan.

Vihdoin virkkoi Synnöve:

-- Hyi!

-- Miksi sinä sanot hyi? kysyi Torbjörn.

-- Hyi! virkkoi Synnöve vielä kerran. -- Hyi, häpeä! lisäsi hän.

-- Mitä minä olen tehnyt?

-- Sinä olet tapellut kirkossa papin messutessa -- hyi!

-- Niin, mutta johan siitä on pitkä aika.

Tämä hämmästytti tyttöä ja hetkisen perästä hän sanoi:

-- Sinäkö olet Torbjörn Kuusisto?

-- Minä. Ja sinäkö olet Synnöve Päivänkumpu?

-- Niin -- -- -- Minulle on aina sanottu, että sinä olet niin hyvä

poika.

-- Ei, se ei ole totta; sillä minä olen kaikista kotiväistä häijyin,

sanoi Torbjörn.

-- En minä vielä koskaan ole kuullut -- -- sanoi Synnöve ja löi yhteen

pienet kätensä; -- äiti, äiti, hän sanoo...

-- Ole hiljaa ja mene pois! kuului vastaan siltä kulmalta ja hän

seisahtui, kääntyi sitte tulemaan hitaasti ja takaperin pois, suuret,

siniset silmät äitiin tähdättyinä.

-- Minä olen aina kuullut, että _sinä_ olet niin hyvä, sanoi Torbjörn.

-- Niin joskus, kun minä olen lukenut, vastasi tyttö.

-- Onko se totta, että siellä teidän kulmalla on niin hirveän paljon

noitia ja peikkoja ja muuta pahaa? kysyi Torbjörn, pani käden

kupeelleen, nojausi toiseen jalkaan ja pani toisen eteenpäin, -- aivan

kuten hän oli nähnyt Aslakin tekevän.

-- Äiti, äiti, tiedätkö mitä hän sanoo? Hän sanoo -- -- --

-- Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tule tänne, ennenkuin minä huudan.

Synnöven täytyi taas hitaasti ja takaperin palata. Hän pisti

kaulaliinannurkan suuhunsa, puri ja veti sitä.

-- Eikö sitte olekkaan totta, että siellä hautakummuilla joka yö

soitetaan?

-- Ei!

-- Etkö koskaan ole nähnyt noitia?

-- En!

-- Mutta Herran nimessä...

-- Hyi, et saa sanoa niin!

-- Ja mun mitä; ei se mitään tee! sanoi Torbjörn ja sylkeä roiskautti

hampaiden lomitse, näyttääkseen kuinka kauvas osasi sylkeä.

-- Niin, niin, jatkoi Synnöve; -- sillä silloin sinä joudut

helvettiin!

-- Luuletko? kysyi poika hyvän joukon nöyrempänä; sillä hän oli vain

kuvitellut voivansa saada selkäänsä, ja nyt oli isä niin kaukana. --

Kukas siellä teidän puolella on väkevin?

-- Sitä minä en tiedä.

-- Meidän puolella on isä; hän on niin väkevä, että antaa selkään

Aslakia ja Aslak vasta on väkevä.

-- Vai niin.

-- Hän on kerran nostanut hevosen.

-- Hevosen!

-- Se on niin totta, niin totta,-- sillä hän on itse sen kertonut.

Synnöve ei ensinkään epäillyt.

-- Kuka Aslak on? kysyi hän.

-- Se on oikea ilkiö. Isä kuritti häntä niin, ettei tässä maailmassa

ketään niin ole kuritettu.

-- Tappeletteko te siellä teillä?

-- Kyllä joskus, kun... Ettekö sitte siellä teillä?

-- Emme koskaan.

-- Mitä te sitte teette?

-- Äiti keittää ruokaa, kutoo ja ompelee; samaa tekee Karikin, mutta

ei niin hyvin kuin äiti, sillä Kari on niin laiska. Mutta Randi hoitaa

lehmiä, isä ja pojat ovat vainioilla tai kotona.

Torbjörn piti tätä tyydyttävänä selityksenä.

-- Mutta joka ilta me luemme ja veisaamme, lisäsi hän,-- ja

sunnuntaina me myöskin luemme ja veisaamme.

-- Kaikkiko?

-- Niin.

-- Se mahtaa olla ikävää.

-- Ikävää? Äiti, hän sanoo... Mutta samassa hän muisti, ettei saanut

kääntyä sinnepäin. -- Tiedätkö, minulla on niin monta lammasta, sanoi

hän.

-- Onko sinulla?

-- On, ja kaksi on tiinettä ja toinen varmaan saa kaksi.

-- Vai on sinulla lampaita.

-- Minulla on lehmiä ja porsaitakin. Eikö sinulla ole?

-- Ei.

-- Tule minun luokseni, niin saat karitsan. Siitä sinä sitte kyllä

saat monta.

-- Se olisi kovin hauskaa. -- Hetkisen he olivat ääneti. Sitte jatkoi

poika: -- eikö Ingridkin saisi karitsaa?

-- Kuka on Ingrid?

-- Ingridkö? Pikku Ingrid? Synnöve ei tuntenut häntä.

-- Onko hän pienempi kuin sinä?

-- Tietysti hän on pienempi -- niinkuin sinä.

-- Voi onko! Hänet sinun pitää ottaa mukaan, kuuletko!

Torbjörn lupasi.

-- Mutta, sanoi Synnöve, -- kun sinä saat lampaan, voi hän saada

porsaan.

Se oli Torbjörninkin mielestä viisaampaa ja sitte he juttelivat

yhteisistä tuttavista, joita heillä tosin ei ollut paljon. Vanhemmat

olivat puhuneet puhuttavansa ja heidän piti lähteä kotiin.

Yöllä näki Torbjörn unta Päivänkummusta. Siellä oli olevinaan paljaita

valkoisia karitsoja ja pieni tyttö, punaisia nauhoja vaaleissa

hiuksissa, käveli niiden keskellä. Ingrid ja Torbjörn tahtoivat joka

päivä sinne. Heillä oli hoidettavanaan niin monta karitsaa ja

porsasta, etteivät he tahtoneet päästä kääntymään niiden joukossa. He

ihmettelivät mikseivät he heti päässeet sinne.

-- Senkötähden, että tuo pieni tyttö on pyytänyt teitä? kysyi äiti. --

Onko kummempaa kuultu?

-- Niin, niin, odottakaa nyt vaan ensi pyhään, niin näette.

Pyhä tuli.

-- Sinä kuulut olevan niin paha kehumaan ja valehtelemaan ja

kiroamaan, sanoi Synnöve hänelle, -- ettet pääse ennenkuin olet

heittänyt pois ne tavat.

-- Kuka sen on sanonut? kysyi Torbjörn kummissaan.

-- Äiti.

Ingrid odotti jännityksessä hänen palaamistaan ja hän kertoi hänelle

ja äidille kuinka oli käynyt.

-- Siinä näet nyt! sanoi äiti.

Ingrid ei sanonut mitään. Mutta siitä lähtien sekä hän että äiti

vartioivat hänen kiroamistaan ja kehumistaan. Ingrid ja hän joutuivat

kerran riitaan siitä oliko "koira vieköön!" kiroamista tai ei. Ingrid

sai vitsaa ja senjälkeen käytti Torbjörn kaiken päivää sanoja: "koira

vieköön!" Mutta illalla kuuli isä sen.

-- Niin, vieköönkin sinut! sanoi hän ja löi häntä niin että hän meni

kumoon. Eninten Torbjörn häpesi Ingridiä; mutta hetkisen perästä meni

Ingrid hänen luokseen ja taputti häntä.

Parin kuukauden perästä pääsivät he molemmat Päivänkummulle; sitte

kävi Synnöve heillä, he taas siellä ja niin kautta koko kasvinajan.

Torbjörn ja Synnöve lukivat kilpaa, he kävivät samaa koulua ja vihdoin

voitti Torbjörn; hän tuli niin eteväksi, että pappi rupesi erityisesti

luettamaan häntä. Mutta Ingridin lukeminen kävi huonosti ja häntä

auttoivat molemmat. Ingrid ja Synnöve tulivat niin eroittamattomiksi,

että ihmiset sanoivat heitä "peltokanoiksi", he kun aina lensivät

yhdessä ja molemmat olivat hyvin vaaleatukkaiset.

Tapahtuipa niinkin, että Synnöve löi Torbjörniä siitä syystä, että

tämä oli niin raju ja tuontuostakin joutui riitaan. Silloin Ingrid

aina meni väliin ja heistä tuli ystävät kuten ennenkin. Mutta jos

Synnöven äiti sai kuulla tappelusta, niin ei Torbjörn sillä viikolla

päässyt Päivänkummulle, eikä tuskin seuraavallakaan. Sämundille ei

kukaan uskaltanut kertoa sellaisia asioita.

-- Hän pitelee poikaa liian kovasti, sanoi vaimo ja käski kaikkia

vaikenemaan.

Kasvaessaan suuremmiksi kaunistuivat he kaikki kolme, vaikka kukin eri

tavallaan. Synnövestä tuli pitkä ja hoikka, hänen hiuksensa olivat

keltaiset, kasvot hienot ja säteilevät, silmät siniset ja rauhalliset.

Puhuessaan hymyili hän ja jo aikaiseen rupesivat ihmiset sanomaan,

että oli onnellista joutua tekemisiin sen hymyn kanssa. Ingrid oli

pienempi, mutta vilkkaampi, hänen hiuksensa olivat vieläkin

vaaleammat, kasvot pienet, pehmoiset ja pyöreät. Torbjörnistä kasvoi

keskikokoinen ja erittäin sorjaruumiinen, hänen hiuksensa olivat

tummat, silmät mustan siniset, kasvonpiirteet voimakkaat, jäsenet

väkevät. Suuttuessaan sanoi hän mielellään, että hän luki ja kirjoitti

yhtä hyvin kuin koulumestari eikä pelännyt ketään täällä laaksossa --

paitsi isäänsä, tuli hänen mieleensä, mutta sitä hän ei lisännyt.

Torbjörn olisi aikaiseen tahtonut rippikouluun; mutta siitä ei tullut

mitään.

-- Niin kauvan kuin et ole ripilläkäynyt, olet vain poika ja paremmin

minun käsissäni, sanoi isä.

Ja niin siis hän ja Synnöve ja Ingeborg joutuivat rippikouluun yhteen

aikaan. Synnöve olikin odottanut kauvan; hän oli kuudennellatoista

vuodellaan.

-- Ihminen ei koskaan osaa liian paljon, kun hänen on tehtävä

lupauksensa Jumalalle, oli äiti aina sanonut ja isä, Guttorm

Päivänkumpu oli ollut samaa mieltä. Eipä siis kumma jos pari

kosijaakin ilmestyi, toinen parempien ihmisten lapsia, toinen rikas

naapuri.

-- Sehän on hullua! Eihän hän vielä ole päässyt ripillekään.

Meidän täytyy panna hänet rippikouluun, sanoi isä.

Mutta tästä ei Synnöve itse tietänyt mitään.

Pappilassa pitivät perheen naisväet Synnövestä niin paljon, että he

veivät hänet sisään saadakseen puhua hänen kanssaan. Ingrid ja

Torbjörn olivat ulkona muitten joukossa ja kun yksi pojista sanoi

Torbjörnille: "vai et sinä päässytkään mukaan! Ne vievät hänet varmaan

sinulta!" niin hän sai siitä sinelmän silmäänsä. Siitä asti tuli

toisille pojille tavaksi kiusotella häntä Synnöven takia eikä mikään

häntä niin raivostuttanutkaan. Metsässä pappilan alla syntyi vihdoin

samasta syystä, sopimuksen mukaan, suuri tappelu. Se yltyi niin, että

Torbjörn sai niskaansa suuren joukon poikia yhtaikaa. Tytöt olivat

menneet edellä, joten ei ollut ketään eroittamassa ja sentähden ottelu

tulistumistaan tulistui. Torbjörn ei tahtonut joutua alakynteen,

useita poikia karkasi hänen kimppuunsa ja hän puolustautui miten

parhaiten taisi, jaellen iskuja, jotka sitte itse puolestaan kertoivat

mitä oli tapahtunut. Syy saatiin samalla ilmi ja siitä tuli

paikkakunnalle paljon puhumista.

Seuraavana pyhänä ei Torbjörn tahtonut mennä kirkkoon; seuraavana

päivänä, kun piti mennä pappilaan, tekeytyi hän kipeäksi ja Ingrid

meni yksin. Kotiin tullessa Torbjörn kysyi Ingridiltä mitä Synnöve oli

sanonut.

-- Ei mitään.

Kun hän taas tuli toisten joukkoon, tuntui hänestä siltä kuin ihmiset

olisivat katselleet häneen ja rippikoululapset nauraa virnistelleet.

Mutta Synnöve tuli myöhemmin kuin muut ja oli sinä päivänä paljon

herrasväen luona. Hän pelkäsi papin toruvan, mutta huomasi pian, että

ainoat, jotka eivät tappelusta mitään tietäneet, olivat hänen oma

isänsä ja pappi. Siitä suoriutui siis hyvin; mutta miten taas päästä

puheisiin Synnöven kanssa, sitä hän ei ymmärtänyt; sillä ensi kertaa

hän ei nyt tahtonut pyytää Ingridiä välittäjäksi. Opetuksen loputtua

oli Synnöve taas pappilan väen luona; ja hän odotti niin kauvan kuin

muita vielä oli pihassa, mutta vihdoin täytyi hänenkin mennä. Ingrid

oli lähtenyt ensimäisten joukossa.

Seuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen muita ja asteli

puutarhassa pappilan neidin ja erään nuoren herran kanssa. Neiti otti

kukkia maasta ja antoi Synnövelle, herra auttoi niinikään ja Torbjörn

seisoi ulkopuolella muiden joukossa ja katseli. He selittivät niin

ääneen, että kaikki kuulivat, kuinka taimet olivat istutettavat ja

Synnöve lupasi itse istuttaa ne, jotta se tulisi tehdyksi juuri

niinkuin he olivat sanoneet.

-- Et sinä yksin voi tehdä sitä, sanoi vieras herra ja sitä Torbjörn

jäi ajattelemaan.

Kun Synnöve tuli toisten luo, osoittivat he hänelle vieläkin suurempaa

kunnioitusta kuin tavallisesti; mutta Synnöve meni Ingridin luo,

tervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä mukaansa nurmikolle,

sinne he istuutuivat; sillä he eivät pitkään aikaan olleet oikein

puhelleet. Torbjörn jäi toisten joukkoon katselemaan Synnöven hienoja

ulkolaisia kukkia.

Tänäpänä läksi Synnöve samaan aikaan kuin muut.

-- Ehkä minä saan kantaa sinulle nämä kukkaset, sanoi Torbjörn.

-- Ole hyvä, vastasi hän ystävällisesti, mutta katsomatta Torbjörniin,

otti Ingridiä kädestä ja läksi edelle. Päivänkummun alla hän pysähtyi

ja sanoi Ingridille hyvästi.

-- Kyllä minä tämän matkan itse kannan ne, sanoi hän ja otti kopan,

jonka Torbjörn oli laskenut maahan.

Kaiken matkaa oli Torbjörn aikonut tarjoutua istuttamaan hänelle

kukkasia, mutta nyt hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä Synnöve

kääntyi niin kiireesti menemään. Mutta sitte hän ei saanut mielestään

sitä, että hänen olisi pitänyt auttaa häntä istuttamaan kukkaset.

-- Mistä te puhutte, kun olette kahden? kysyi hän Ingridiltä.

-- Emme mistään.

Niin pian kuin toiset olivat panneet levolle, puki Torbjörn uudelleen

ylleen ja läksi ulos. Ilta oli kaunis, tyyni ja tuuleton, taivasta

peitti ohut, siniharmaa pilvikerros, joka siellä täällä oli revennyt,

ikäänkuin joku olisi katsellut tummasta sinestä kuin silmästä. Ei

ketään näkynyt taloissa eikä kauvempanakaan; mutta kaikkialla nurmessa

vikisivät heinäsirkat, oikealla kaihersi ruisrääkkä ja vasemmalta

vastasi toinen, sitte rupesi nurmesta kuulumaan sellaista soittoa,

että nuorukainen luuli kokonaisen saaton tulevan perässään, vaikkei

hän nähnyt ketään. Metsä kävi siniseksi ja tummui tummenemistaan

tunturiharjoja kohti, lopulta käyden suureksi sumumereksi. Mutta

metsän sisästä kuuli hän teeren kuhertavan ja vihertelevän, yksinäisen

kissapöllön huutavan ja kosken laulavan vanhaa, vakaata lauluaan

voimakkaammin kuin konsanaan -- nyt kun kaikki oli asettunut hiljaa

kuuntelemaan. Torbjörn katseli Päivänkummulle päin ja läksi kulkemaan.

Hän poikkesi tavalliselta tieltä, astui suoria polkuja ja seisoi pian

Synnöven pienessä puutarhassa, joka oli saman yliskamarin ikkunan alla

missä hän nukkui. Torbjörn kuunteli ja tähysteli, mutta kaikkialla

vallitsi hiljaisuus. Silloin hän rupesi katsomaan työkaluja ja

löysikin todella sekä lapioita että talikon. Yhtä lavaa oli lapioitu;

pieni kulma vain oli valmistunut, mutta siihen oli jo istutettu kaksi

kukkaa, tietysti sitä varten, että näkisi miltä näyttää.

-- Raukka on väsynyt, ajatteli Torbjörn; -- tässä täytyy olla mies

auttamassa, jatkoi hän ajatuksiaan ja ryhtyi työhön.

Hänen ei ollut vähääkään uni, hänestä ei mikään työ ikinä ollut

luistanut niin keveästi. Hän muisti miten kukat olivat istutettavat,

muisti myöskin miten pappilan puutarhassa oli ja sovitteli toiset

toistensa lomiin. Yökin kului, mutta hän ei sitä huomannut, tuskin

levähtämättä sai hän lavan lapioiduksi, kukkaset maahan, istutti

jonkun uudelleenkin, saadakseen lavan kauniimmaksi ja vähäväliin

katsahti hän ikkunaan eikö joku häntä kuitenkin huomaisi. Mutta ei

siellä, enempää kuin muuallakaan, näkynyt ketään, eikä hän kuullut

edes koiran haukahtavankaan, ennenkuin kukko rupesi laulamaan ja

herätti metsän linnut, jotka toinen toisensa perästä rupesivat

laulamaan "hyvää huomenta". Tasoittaessaan ympäröivää maata muisti hän

Aslakin kertomat sadut ja miten hänkin kerran oli uskonut

Päivänkummulla asuvan noitia ja peikkoja. Hän katsahti yliskamarin

akkunaan ja hymähti ajatellessaan, mitä Synnöve nyt aamulla mahtanee

miettiä. Oli tullut ihan valoisaksi, linnut pitivät jo hirmuista

melua. Hän hypähti sentähden aidan yli ja riensi kotiin. Nyt ei vaan

kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli käynyt istuttamassa kukkia

Synnöve Päivänkummun puutarhaan.