Suuressa laaksossa saattaa keskellä aukeaa tavata korkean kohdan,
johon aurinko johdattaa säteitä siitä asti jolloin se nousee, hamaan
siihen asti jolloin se laskee. Ja ne, jotka asuvat likempänä tunturin
juurta ja jotka myöhemmin saavat aurinkoa, sanovat tuota kohtaa
päivänkummuksi. Se, josta tässä tullaan kertomaan, asui tuollaisella
kummulla, josta talo oli saanut nimensäkin. Sinne asettui lumi
myöhemmin syksyllä ja sieltä se ensinnä keväällä suli.
Talon omistajat olivat heränneitä, ja heitä sanottiin lukijoiksi sen
tähden, että he ahkerammin kuin muut ihmiset lukivat raamattua. Miehen
nimi oli Guttorm ja vaimon Karen; heille syntyi poika, joka kuoli
eivätkä he kolmeen vuoteen saaneet viedä toista lasta kastettavaksi.
Tämän ajan kuluttua syntyi heille tytär, joka sai nimen pojan mukaan;
poika oli ollut Syvert ja tytölle annettiin nimi Synnöv, koskeivät he
keksineet mitään sen likempää. Mutta äiti sanoi Synnöve, koska hänen,
lapsen ollessa pienenä, oli ollut tapana sanoa Synnöveni. Oli miten
oli: kun tyttö tuli suuremmaksi, nimittivät kaikki häntä äidin mukaan
Synnöveksi ja useimmat väittivät, ettei näillä seuduin mies-muistiin
ollut kasvanut niin kaunista tyttöä kuin Synnöve Päivänkumpu. Hän ei
ollut vanhakaan, ennenkuin he jo sunnuntaisin rupesivat viemään häntä
kirkkoon, vaikkei hän paljon muuta ymmärtänyt kuin että pappi seisoi
haukkumassa renki Penttiä, jonka lapsi näki istumassa juuri
saarnatuolin alla. Isä tahtoi kuitenkin, että hänet otettaisiin
mukaan, jotta hän joutuisi "niille tavoille", kuten isän oli tapana
sanoa; ja äiti tahtoi samaa, sillä "eihän sitä tietänyt millä lailla
häntä sillä välin kotonakaan olisi katsottu". Jos talossa sattui
olemaan lammas, vohla tai pieni porsas, joka ei menestynyt, tai lehmä,
jolle tuli onnettomuus, niin ne aina annettiin Synnöven omiksi ja äiti
oli huomaavinaan, että ne siitä hetkestä rupesivat virkoamaan; isä ei
oikein uskonut sen siitä johtuvan, mutta samahan se oli "kenen oma
luontokappale oli, kun se vaan menestyi".
Toisella puolen laaksoa, juuri korkean tunturin alla, oli talo, jota
sanottiin Kuusistoksi, sentähden että se oli suuressa kuusimetsässä,
ainoassa niillä mailla. Omistajan isoisä oli ollut muassa Holsteinissa
ottamassa vastaan ryssää ja tältä matkalta oli hän repussaan tuonut
kotiin paljon vieraita, ihmeellisiä siemenlajeja. Niitä hän sitte oli
kylvänyt pitkin pihojaan, mutta aikojen kuluessa oli niistä toinen
toisensa perästä kuollut; ainoastaan muutamat kuusenkävyt, jotka,
kumma kyllä, olivat joutuneet mukaan, olivat nousseet suureksi
metsäksi ja varjostivat nyt taloa joka kulmalta. Holsteininkävijä oli
kantanut isoisänsä nimeä Torbjörn, hänen vanhin poikansa taas isänsä
nimeä Sämund ja niin olivat tämän talon omistajat vuoroperään olleet
Torbjörnejä ja Sämundeja -- epämuistoisiin aikoihin asti. Mutta
sellainen puhe kulki, että Kuusiston miehistä noin joka toisella oli
onnea eikä Torbjörn-nimisillä. Kun nykyiselle omistajalle Sämundille
syntyi ensimäinen poika, ajatteli hän yhtä ja toista, mutta ei
uskaltanut rikkoa suvun tapoja, vaan pani pojan Torbjörniksi. Sitte
hän rupesi miettimään eikö poikaa voisi kasvattaa niin, että hän
pääsisi tuon loukkauskiven ohi, jonka puheet olivat hänen tielleen
panneet. Ei hän ollut asiasta varma, mutta hän luuli huomaavansa
pojassa riidanhaluista luonnetta.
-- Se on nyhdettävä pois, sanoi hän äidille, ja niin pian kuin poika
oli tullut kolmen vuoden vanhaksi, asettui isä silloin tällöin vitsa
kädessä pakoittamaan poikaa kantamaan kaikki halot paikoilleen,
ottamaan ylös kupin, jonka oli heittänyt maahan, silittämään kissaa,
jota oli nipistänyt. Mutta äiti läksi mielellään ulos, kun isälle tuli
se pää.
Sämund ihmetteli, että poikaan, jota isommaksi hän kasvoi, ilmaantui
yhä enemmän ja enemmän korjaamista, vaikka häntä pideltiin yhä
ankarammin. Isä pani hänet varhain kirjan ääreen ja otti hänet
mukaansa vainiolle, voidakseen pitää häntä silmällä. Äidillä oli iso
talous ja pieniä lapsia; hän ei voinut muuta kuin taputella ja
varoitella poikaa, aamulla häntä puettaessaan ja puhua hiljaa isälle,
kun he pyhäpäivisin olivat yhdessä. Mutta Torbjörn ajatteli, kun hän
sai korvilleen siksi että a-b sanoi ab eikä ba, ja kun hän ei saanut
antaa pikku Ingridille selkäsaunaa, kuten isä antoi hänelle: on se
sentään ihmeellistä, että minulla pitää olla niin paha ja kaikilla
pikkusiskoillani niin hyvä.
Kun hän useinten oli isän kanssa eikä paljonkaan uskaltanut puhua
hänelle, kävi hän harvasanaiseksi, vaikkei ajatuksia suinkaan
puuttunut. Kerran heidän vedättäessään märkiä heiniä, pääsi häneltä:
-- Miksi ovat heinät Päivänkummulla kuivat ja korjuussa, mutta täällä
märät?
-- Siksi, että heillä on enemmän aurinkoa kuin meillä.
Ensi kertaa huomasi poika olevansa ulkopuolella sitä
auringonpaistetta, joka niin usein oli tuottanut hänelle iloa. Siitä
päivästä lensivät hänen silmänsä useammin Päivänkummulle.
-- Älä sinä siinä töllötä, sanoi isä ja puukkasi häntä kylkeen; täällä
meidän täytyy raataa sekä isojen että pienten, jos mielimme saada
jotakin korjuuseen.
Torbjörn oli ehkä seitsemän, kahdeksan vanha, kun Sämund muutti
renkipoikaa. Uuden rengin nimi oli Aslak ja hän oli jo kulkenut paljon
maailmaa, vaikka vasta oli poikanulkki. Sinä iltana jolloin hän tuli,
oli Torbjörn jo sängyssä, mutta seuraavana päivänä, kun hän istui
kirjansa ääressä, potkaista jyräytettiin ovi auki sellaisella
vauhdilla, ettei hän ikinä ollut nähnyt vertaa. Se oli Aslak, sylissä
aika kantamus puita -- hän viskasi sen maahan niin että halot lensivät
joka haaralle. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan, varistaakseen lunta
vaatteistaan ja joka kerta hypähtäessään hän huusi:
-- Kylmä tuli, sanoi noidanmorsian, kun seisoi jäissä vyötä myöten.
Isä ei ollut sisässä, -- mutta äiti lakaisi kokoon lumen ja vei
vaieten ulos.
-- Mitä sinä mulkoilet? sanoi Aslak Torbjörnille.
-- En mitään, vastasi poika, sillä häntä peloitti.
-- Oletkos nähnyt mikä kukko kirjassasi on?
-- Olen.
-- Sen ympärillä on aika kanalauma, kun kirja on kiinni, -- oletko
huomannut sen?
-- En.
-- Katso sitte!
Poika katsoi.
-- Sinä olet pölkkypää, sanoi Aslak.
Mutta siitä asti oli poika Aslakin vallassa enemmän kuin kenenkään
muun.
-- Sinä et osaa mitään, sanoi Aslak eräänä päivänä Torbjörnille, joka
kuten tavallisesti, kulki hänen perässään katsomassa hänen mutkiinsa.
-- Kyllä minä osaan neljänteen pääkappaleeseen.
-- Ja mun mitä! Sinä et edes ole kuullut puhuttavan noidasta, joka
tanssitti tyttöä auringonnousuun asti ja joka halkesi kuin vasikka,
joka on juonut piimää!
Torbjörn ei iässään ollut kuullut niin paljon viisautta yhtaikaa.
-- Missä se oli? kysyi hän.
-- Missäkö? -- Ka ... ka siellä ... tuolla Päivänkummulla.
Torbjörn jäi tuijottamaan.
-- Oletko kuullut puhuttavan miehestä, joka myi itsensä pirulle
vanhasta saapasparista?
Torbjörn unohti vastata, niin ihmeissään hän oli.
-- Taidat taas ajatella, missä se oli -- heh? Se oli sekin
Päivänkummulla, juuri tuon joen luona, jonka näet tuolla! -- -- Siunaa
ja varjele! Huonostipa sinä näyt tietävän uskonasiasi, lisäsi hän. --
Et ole taitanut kuulla edes Kari Puukörtistä?
Ei, poika ei ollut kuullut ja tehdessään työtä aika vauhtia, kertoi
Aslak vieläkin suuremmalla vauhdilla Kari Puukörtistä, myllystä, joka
jauhoi suoloja meren pohjalla, pirusta, joka käyttää puukenkiä,
noidasta, jonka parta tarttui puunkantoon, seitsemästä vihreästä
noidasta, jotka nyppivät karvat Pyssy-Pekan jaloista, hänen
nukkuessaan niin sikeästi, ettei hän mitenkään herännyt; ja kaikki
tapahtui Päivänkummulla.
-- Mikä ihme pojan on? sanoi äiti seuraavana päivänä. -- Nyt hän siitä
asti kun päivä valkeni on ollut polvillaan tuolla penkillä ja
katsellut Päivänkummulle päin.
-- Niin, tänään hänen on kiire, sanoi isä, joka veteli pyhäpäivän
pitkiä unia.
-- Sanovat, että Synnöve Päivänkumpu on hänen morsiamensa, sanoi
Aslak. -- Mutta ihmiset puhuvat niin paljon, lisäsi hän.
Torbjörn ei oikein käsittänyt, mutta punastui silti korvia myöten. Kun
Aslak tätä huomautti, tuli hän alas penkiltä, otti katkismuksensa ja
rupesi lukemaan.
-- Niin, hae sinä vaan lohdutusta Jumalan sanasta, sanoi Aslak, --
sillä et sinä sitä tyttöä saa.
Kun viikko oli kulunut niin pitkälle, että hän luuli heidän unohtaneen
jutun, kysyi hän äidiltä, ihan hiljaa (sillä häntä hävetti):
-- Äiti, kuka on Synnöve Päivänkumpu?
-- Se on pieni tyttö, joka kerran perii Päivänkummun.
-- Eikö hänellä ole puukörttiä?
Äiti katsahti häneen ihmeissään.
-- Mitä ihmettä sinä sanot? kysyi hän.
Poika pelästyi sanoneensa jotakin tyhmää ja vaikeni.
-- Kauniimpaa lasta ei ole nähty kuin hän on, lisäsi äiti, -- ja sen
hän on saanut Jumalalta lahjaksi siksi, että hän aina on hyvä ja
tottelevainen ja ahkeraan lukee.
Nyt tiesi poika senkin.
Eräänä iltana Sämund vietettyään koko päivän vainiolla Aslakin kanssa,
sanoi Torbjörnille: -- sinä et enään saa olla renkipojan kanssa.
Mutta Torbjörn ei ottanut sitä korviinsa. Hetkisen perästä kuului:
-- Jos sinut vielä tavataan yhdessä hänen kanssaan, ei sinun käy
hyvin!
Silloin hiipi Torbjörn hänen perässään, kun ei isä nähnyt. Isä yllätti
heidät, kun he istuivat puhelemassa; silloin sai Torbjörn selkäänsä ja
ajettiin sisään. Mutta sitte haki Torbjörn Aslakin, kun isä oli poissa
kotoa.
Eräänä pyhänä, kun isä oli kirkossa, teki Torbjörn kotona pahaa. Aslak
ja hän viskelivät toisiaan lumipalloilla.
-- Ei, ei, sinä kiusaat minua, pyysi Torbjörn; -- viskataan yhdessä
johonkin toiseen paikkaan.
Aslak oli paikalla valmis ja he kimittivät ensin hoikkaa kuusta aitan
vieressä, sitten aitanovea ja vihdoin ikkunaa -- ei ruutua, sanoi
Aslak, vaan sitä ympäröivää kehystä. Torbjörn kuitenkin osasi ruutuun
ja kalpeni.
-- Joutavia, kuka sen saa tietää! Heitä paremmin! Torbjörn heitti,
mutta osasi taasen ruutuun.
-- Nyt en minä enään tahdo.
Samassa tuli hänen vanhin sisarensa, pikku Ingrid, ulos.
-- Heitä häneen, kuuletkos!
Torbjörn oli paikalla valmis, tyttö itki ja äiti tuli ulos. Hän pyysi
Torbjörniä lopettamaan.
-- Viskaa, viskaa! kuiskasi Aslak.
Torbjörn oli kuuma ja kiihoittunut. Hän teki työtä käskettyä.
-- Taidat olla järjiltäsi, sanoi äiti ja juoksi häntä vastaan. Poika
edellä, äiti perässä -- pitkin pihaa; Aslak nauroi ja äiti torui.
Mutta vihdoin sai äiti kiinni pojan suuresta lumihangesta ja rupesi
aika lailla tumpuloimaan häntä.
-- Minä lyön takaisin, sellainen on tapa.
Äiti pysäytti kummissaan kätensä.
-- Tuon on toinen sinulle opettanut, sanoi hän, otti häntä ääneti
kädestä ja vei sisään.
Eikä hän enään sanonut hänelle sanaakaan, vaan hommasi pikkusiskojen
kanssa ja kertoili heille, että isä pian tulee kirkosta. Silloin
rupesi tuvassa käymään kuumaksi. Aslak pyysi päästä tervehtimään
sukulaisiaan ja saikin paikalla luvan; mutta Torbjörn kävi paljon
pienemmäksi, kun Aslak oli mennyt. Hänen vatsansa oli kovin kipeä ja
kädet niin hiessä, että kirjaan jäi sijat, kun hän siihen kajosi.
Kunhan äiti ei vaan sanoisi mitään isälle, kun isä palaa; mutta hän ei
mitenkään olisi saanut pyyntöään lausutuksi. Kaikki mihin hän katsoi,
muutti alituiseen karvaa ja kello sanoi: läis-kis, läis-kis --
läis-kis, läis-kis! Hänen täytyi nousta ikkunaan katsomaan
Päivänkumpua. Se yksin lepäsi tyynenä lumissaan ja välkkyili
auringossa, kuten aina; läpi kaikkien talon ikkunoiden loisti hymy
eikä varmaan ainoakaan ruutu ollut rikki; tavattoman iloisesti nousi
savu piipusta, hän saattoi ymmärtää, että sielläkin tehtiin kypsää
kirkkomiehille. Varmaan siellä Synnöve kulki kurkistelemassa isää eikä
ensinkään odottanut selkäsaunaa, kun hän tuli kotiin. Torbjörn ei
ymmärtänyt mitä tehdä, äkkiä kävi hän niin kovin helläksi sisarilleen,
ettei sillä ollut mitään määrää. Ingridille hän oli niin hyvä, että
antoi hänelle kiiltävän napin, jonka oli saanut Aslakilta. Ingrid
kiersi kädet hänen kaulaansa ja hänkin kaulasi Ingridiä.
-- Pieni Ingrid kulta, oletko minulle suuttunut?
-- En, pikku Torbjörn. Saat mielelläsi lumittaa minua niin paljon kuin
tahdot!
Mutta samassa kopisti joku lunta jaloistaan etehisessä. Se oli ihan
oikein isä; hän näytti hyvältä ja lempeältä ja se oli vielä hullumpaa.
-- No? sanoi hän ja katseli ympärilleen -- ja kumma oli, ettei kello
romahtanut alas seinältä.
Äiti toi ruokaa pöytään.
-- Mitenkä täällä jaksetaan? kysyi isä, istuutui ja otti lusikan
käteensä.
Torbjörn katseli äitiin niin että kyyneleet tulivat silmiin.
-- Kyllähän -- täällä, sanoi hän tavattoman hitaasti ja varmaan hän
sanoo enemmänkin, sen Torbjörn kyllä huomasi. -- Minä annoin Aslakin
mennä ulos, lisäsi hän sitte.
-- Nyt se alkaa, ajatteli Torbjörn ja rupesi leikkimään Ingridin
kanssa, ikäänkuin hän ei olisi ajatellut mitään. Niin kauvan ei isä
ikinä ollut syönyt ja vihdoin rupesi Torbjörn laskemaan joka palaa;
mutta kun hän pääsi neljänteen, tahtoi hän nähdä moneenko ehti laskea
neljännen ja viidennen palan välillä, ja silloin hän hämääntyi.
Vihdoin nousi isä ja meni ulos. Ruudut, raudut! helisi Torbjörnin
korvissa ja hän katseli, olivatko tuvan ruudut eheät. Eheät olivat,
kaikki tyyni. Mutta nyt meni äitikin ulos. Torbjörn otti pikku
Ingridin syliinsä ja virkkoi niin lauhasti, että Ingridin ihmeissään
täytyi häneen tuijottaa:
-- Leikitäänpäs kultakuningatarta niityllä! Ingrid oli tietysti
iloissaan. Ja Torbjörn lauloi, vaikka jalat vapisivat:
Ihannelma,
hienohelma,
sulle suihkasen!
ja jos sa olet oma mun.
saat viitan kultakirjatun,
helmilöin
ja sulkkuvöin.
Kiikeri kaakeri kaa --
hyv' on päivää paistattaa!
Kultaherttu,
herran terttu,
sulle vastailen:
en tahdo olla omas sun.
saat pitää viitan kirjatun,
sen helmilöin
ja sulkkuvöin.
Kiikeri kaakeri kaa --
hyv' on päivää paistattaa!
Mutta leikin ollessa parhaillaan tuli isä sisään ja iski häneen
silmänsä. Torbjörn sulki Ingridin hellemmin syliinsä eikä pudonnut
tuolilta. Isä kääntyi pois eikä sanonut mitään; kului puoli tuntia
eikä hän vieläkään ollut mitään sanonut -- Torbjörn oli miltei jo
tulemaisillaan iloiseksi, muttei uskaltanut. Hän ei tietänyt mitä
uskoa, kun isä itse auttoi vaatteita hänen päältään; hän rupesi taasen
vapisemaan. Silloin taputti isä hänen päätään ja silitti hänen
poskeaan; sitä hän ei ollut tehnyt siitä asti kuin poika saattoi
muistaa ja sentähden lämpeni hänen sydämensä ja koko ruumiinsa niin,
että pelko suli kuin jää auringonpaisteessa. Ei hän tietänyt kuinka
hän tuli sänkyyn ja kun hän ei voinut ruveta laulamaan eikä huutamaan,
pani hän hiljaa kädet ristiin, luki isämeitän kuuteen kertaan
oikeinpäin ja takaperin, ihan hiljaa -- ja tunsi nukkuessaan, ettei
ole ketään maan päällä, josta hän niin pitää kuin isästä.
Seuraavana aamuna heräsi hän kauheassa hädässä sentähden ettei saanut
huudetuksi; sillä hänen piti nyt kuitenkin saada selkäänsä. Kun hän
avasi silmänsä, huomasi hän suureksi helpoituksekseen, että hän vaan
oli nähnyt unta, mutta huomasi samassa senkin, että toisen juuri piti
saada selkäänsä, nimittäin Aslakin. Sämund asteli ylös alas permantoa
ja Torbjörn kyllä tiesi, mitä se merkitsi. Lyhyenläntä, mutta tanakka
isäntä katsahti tuontuostakin tuuheiden kulmakarvojensa alta sillä
tavalla Aslakiin, että tämä tunsi mitä oli tulossa; Aslak itse istui
suuren tynnörin pohjalla, väliin heilutellen jalkojaan alas tynnörin
laidalta, väliin koukistaen ne alleen. Hän piteli tapansa mukaan
käsiään taskussa, lakki oli keveästi pantu päähän niin että paksut,
tummat hiussuortuvat törröttivät lipon alta. Hiukan vino suu oli
entistä vinompi, pää oli vähän kallellaan ja silmät vilkuivat puoleksi
ummistettujen luomien alta, syrjästä Sämundiin.
-- Niin, poikasi kyllä on hullu, sanoi hän, -- mutta pahempi on, että
hevosesi on noiduttu.
Sämund seisahtui.
-- Sinä olet nulikka! sanoi hän niin että tupa tärisi ja Aslakin
silmät painuivat umpeen entistä enemmän.
Sämund jatkoi taas kävelyään; Aslak istui hetkisen vaiti.
-- Noiduttu se vaan on!
Hän katsahti isäntään, nähdäkseen mitä se vaikutti.
-- Ei, mutta metsää se pelkää, sanoi Sämund, yhä jatkaen kävelyään. --
Sinä olet, senkin ilkeä rähjys, metsässä pudottanut puita sen päälle
ja sentähden ei kukaan saa sitä kulkemaan siellä rauhallisena.
Aslak kuunteli hetkisen.
-- Niin, niin, usko sinä vaan sillä lailla, eihän usko ketään pahenna.
Mutta minä epäilen, että se parantaa hevosesi, lisäsi hän, kapusi
paremmin tynnörin pohjalle ja peitti toisella kädellään kasvonsa.
Sämund likeni häntä todella ja lausui hiljaa, mutta kamalalla äänellä:
-- Sinä olet paha...
-- Sämund! kuului lieden äärestä.
Vaimo, Ingeborg sieltä koetti viihdyttää häntä, kuten hän paraikaa
viihdytti talon nuorinta, joka pelkäsi ja teki itkua. Lapsi oli jo
vaiennut ja nyt vaikeni Sämundkin; mutta hän toi kuitenkin nyrkkinsä,
joka niin tanakalle miehelle oli aika pieni, ihan Aslakin nenän alle
ja piti sitä siinä vähän aikaa. Samalla hän kumartui eteenpäin ja
poltti toisen kasvoja silmillään. Sitte hän rupesi astelemaan entiseen
tapaansa ja vilkaisi vain silloin tällöin Aslakiin. Aslak oli hyvin
kalpea, mutta nauraa virnisteli toisella kasvojenpuoliskollaan
Torbjörnille, pitäen sitä puolta hyvin tiukkana, joka oli Sämundiin
päin.
-- Herra suokoon meille kärsivällisyyden lahjan, sanoi hän hetken
perästä, mutta koukisti samalla käsivartensa ikäänkuin lyöntiä
torjuakseen. Sämund pysähtyi äkkiä ja kiljaisi täyttä kurkkua, polkien
jalkaansa permantoon niin että Aslak meni lamaan:
-- Älä sinä mainitse Häntä!
Ingeborg nousi, lapsi sylissä, ja tarttui lempeästi hänen
käsivarteensa. Hän ei katsahtanut vaimoonsa päinkään, mutta päästi
kuitenkin alas käsivartensa. Vaimo istuutui, mies asteli taasen
edestakaisin, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kun tätä oli kestänyt
vähän aikaa, täytyi Aslakin taasen alkaa:
-- Niin, Hänellä mahtaa olla paljon tekemistä Kuusistossa.
-- Sämund! Sämund! kuiskasi Ingeborg; mutta ennenkuin kuiskaus ehti
perille, oli Sämund jo karannut Aslakin kimppuun, joka pani jalan
eteensä. Se työnnettiin pois tieltä, Sämund kävi kiinni siihen ja
takinkaulukseen, nosti koko miehen ilmaan ja viskasi hänet suljettua
ovea vastaan niin, että ovipieli meni puhki ja mies syöksyi suinpäin
lävestä. Vaimo, Torbjörn, kaikki lapset huusivat ja rukoilivat hänen
puolestaan ja koko talo oli itkua ja parkua. Mutta Sämund karkasi
hänen perässään, ja ei edes huomannut avata ovea kunnollisesti, vaan
pongautti säpäleet syrjään, kävi uudelleen kiinni uhriinsa, kantoi
hänet porstuasta pihamaalle, nosti hänet ilmaan ja viskasi hänet
kaikin voimin maahan. Ja kun hän huomasi, että lunta oli liian paljon
ja ettei hän tarpeekseen saisi häntä kurittaa, painoi hän polvensa
hänen rintaansa vastaan ja iski kasvoihin, nosti hänet kolmannen
kerran ilmaan, kantoi lumettomalle paikalle kuin susi, joka retuuttaa
revittyä koiraa, paiskasi hänet taas entistä pahemmin maahan, painoi
häntä polvellaan -- ja ties miten asia olisi päättynyt, jollei
Ingeborg, rintalapsi sylissä, olisi syössyt väliin.
-- Älä tee meitä onnettomiksi! huusi hän. Vähän myöhemmin istui
Ingeborg tuvassa, Torbjörn puki ylleen, isä asteli taasen edestakaisin
ja otti silloin tällöin vähän vettä, mutta hän vapisi niin, että vesi
läikähti laitain yli ja polskahti permannolle. Aslakia ei kuulunut
sisään ja Ingeborg näytti tekevän lähtöä ulos.
-- Pysy sisässä, sanoi Sämund, ikäänkuin ei olisi puhunut hänelle ja
Ingeborg jäi tupaan.
Hetkisen perästä hän kuitenkin itse läksi. Häntä ei kuulunut takaisin.
Torbjörn otti kirjansa ja luki lukemistaan, katsettaan kohottamatta,
vaikkei tajunnut ainoaakaan lausetta.
Vähän myöhemmin aamupäivällä eli talo vanhassa järjestyksessään,
vaikka kaikista tuntui siltä kuin olisi käynyt vieraita. Torbjörn
uskalsi nyt ulos ja ensimäisenä hän oven takana tapasi Aslakin, joka
oli koonnut kaikki tavaransa kelkkaan; mutta kelkka oli Torbjörnin.
Torbjörn tuijotti häneen; sillä hän oli pahan näköinen. Verta oli
hyytynyt kasvoille ja läämiytynyt pitkin paikkoja, hän yski ja piteli
usein rintaansa. Hetkisen hän ääneti katseli Torbjörniin ja sitte hän
antoi tulla:
-- Minä en kärsi sinun silmiäsi, poika.
Sitte hän hajareisin heittäytyi kelkkaan ja laski alas mäkeä.
-- Koeta etsiä kelkkaa, jos löydät! sanoi hän, nauroi ja kääntyi vielä
kerran taakseen, ojentaen kielensä Torbjörniä vastaan. Ja sitä tietään
meni Aslak.
Mutta seuraavalla viikolla tuli nimismies taloon; isä oli usein
poissa, äiti itki ja hänkin oli pari kertaa poissa.
-- Mikä on, äiti?
-- Se on kaikki Aslakin syy.
Eräänä päivänä tapasivat he sitte pienen Ingridin laulamassa:
Sinä maaliman remputin rallan!
minä menoosi väsyn jo vallan:
likkalapsi teiskaroi,
poika-pölhön korvat soi,
muori keittoon vettä kaas,
äijä kiskoo unta taas.
Mirri-poika se asiat suorii:
hulikosta kermat kuorii.
Siitä sitä nousi kysyminen mistä hän sen laulunpätkän oli oppinut.
Torbjörniltä. Torbjörn taas pelästyi kovasti, hän oli oppinut sen
Aslakilta. Silloin hänelle sanottiin, että jos hän itse laulaa tai
opettaa sisarelleen toisia sellaisia lauluja, niin hän saa selkäänsä.
Vähän myöhemmin tuli pieni Ingrid kironneeksi. Torbjörn kutsuttiin
taasen tilille ja Sämund arveli, että on parasta samalla antaa hänen
maistaa vähän vitsaa; mutta hän itki ja teki niin kauniita lupauksia,
että hän tällä kertaa pelastui.
Seuraavana sunnuntaina sanoi isä hänelle: -- Tänään ei sinun tarvitse
tehdä pahaa kotona; sinun pitää tulla kirkkoon minun kanssani.