Seuraavana päivänä saman talon ladossa Arne oli ensi kertaa eläessään
juonut itsensä humalaan, tullut siitä kipeäksi ja kohta koko
vuorokauden maannut ladossa. Nyt hän istui pää kyynärpäiden varassa ja
piti pientä pakinaa itsensä kanssa:
-- -- -- Kaikki mihin minä katson, käy raukkamaiseksi. Se oli
raukkamaisuutta, etten minä poikana juossut tieheni; raukkamaisuutta,
että kuuntelin isää enemmän kuin äitiä; raukkamaisuutta, että minä
lauloin hänelle niitä rumia lauluja. Minä menin paimeneen -- sekin oli
raukkamaisuutta; -- rupesin lukemaan -- niin, niin, raukkamaisuudesta
tein senkin: minä tahdoin mennä piiloon itseäni. Suurenakaan poikana
en auttanut äitiä isää vastaan -- raukkamaisuuttani; en sinäkään yönä
-- hui! -- raukkamaisuuttani! ehkäpä minä olisin odottanut kunnes hän
oli surmattu; -- -- senjälkeen en saattanut pysyä kotona --
raukkamaisuutta! en myöskään lähtenyt tieheni -- raukkamaisuutta; en
tehnyt mitään, kävin paimenessa -- raukkamaisuutta. Olin tosin
luvannut äidille jäädä kotiin; mutta minä olisin ollut kyllin
raukkamainen rikkomaan lupauksen, jollen olisi pelännyt joutua
ihmisten joukkoon. Sillä minä pelkään ihmisiä eninten sentähden, että
luulen heidän näkevän kuinka olen paha. Mutta siksi että heitä
pelkään, puhun heistä pahaa -- kirottua raukkamaisuutta! Minä teen
laulujakin raukkamaisuuttani. En uskalla ajatella omia asioitani
pohjaa myöten, sentähden sekaannun toisten asioihin -- ja se on
runoilemista.
Minun pitäisi itkeä niin että vuoret tulisivat vedeksi, niin minun
pitäisi tehdä; mutta minä sanon: "tuu, tuu!" ja rupean tuudittamaan.
Ja minun laulunikin ovat raukkamaiset; sillä jos ne olisivat rohkeat,
niin ne tulisivat paremmiksi. Minä pelkään voimakkaita ajatuksia,
pelkään kaikkea voimakasta; kun minä siihen pääsen, on se raivoa, ja
raivo on raukkamaisuutta. Minä olen viisaampi, osaavampi ja tekevämpi
kuin mitä minä näytän; minä olen parempi kuin sanon olevani; mutta
raukkamaisuuttani en uskalla olla sellainen kuin olen. Hyi, viinaa
join raukkamaisuuttani, piti tappaa tuska! Hyi! pahaa se teki, mutta
minä join silti, join silti; join isäni sydänverta, ja join kuitenkin!
Minun raukkamaisuuteni on nimittäin ihan ilman määrää; mutta
raukkamaisinta on kuitenkin se, että istun tässä ja sanon itselleni
kaiken tämän.
... Lopettaa itseni! Mitä vielä! Siihen olen liian raukka. Ja sittehän
minä uskon Jumalaan -- niin, minä uskon Jumalaan. Minun tekee mieleni
hänen luokseen, mutta raukkamaisuus pitelee minua etäällä hänestä.
Suuri muutos, ja sen edessä pelkuri ihminen vääntelee. Jos minä
koettaisin voimieni mukaan? Kaikkivaltias! Jos minä koettaisin? Minun
pitäisi ryhtyä niin koviin parannuskeinoihin kuin maitoluontoni ikinä
sallisi; sillä minussa ei enään ole luuta eikä edes rustoakaan, vaan
jotakin valuvaa vatkua. -- Jos minä koettaisin -- lukea hyviä,
lempeitä kirjoja -- karttaa voimakkaita --; lukea kauniita satuja ja
tarinoita ja kaikkea lauhaa; -- ja joka sunnuntai saarnan ja joka ilta
rukouksen? Ja olla säännöllisessä työssä, että uskonto saisi maaperää,
se ei juurru uneliaisuudessa. Jos minä koettaisin; rakas, hyvä
lapsuuteni Jumala, jos minä koettaisin!
Mutta joku avasi ladon oven, karkasi permannon poikki kasvoiltaan
kalman kalpeana, vaikka hiki pisaroi alas, ja se oli äiti. Toista
päivää etsi hän nyt poikaansa. Hän huusi hänen nimeään, mutta ei
pysähtynyt kuuntelemaan, vaan huusi huutamistaan ja karkasi eteenpäin,
kunnes poika vastasi heinäkasasta, missä makasi. Silloin pääsi äidiltä
suuri huuto ja hän hypähti heinäkasalle kepeänä kuin mikäkin poika ja
heittäytyi Arnen luo:
-- Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Minä löysin sinut siis kumminkin;
eilisestä olen etsinyt; koko yön olen etsinyt! Arne parka! Minä kyllä
näin että ne olivat sinua loukanneet ja minä olisin niin mielelläni
puhunut sinulle ja lohduttanut sinua; mutta minähän en koskaan uskalla
puhua sinulle! -- -- Arne, minä näin että sinä joit! Voi Jumala
kaikkivaltias! Kun ei minun enään koskaan tarvitsisi sitä nähdä! --
Hän ei pitkään aikaan saanut sanotuksi enempää. -- Jeesus sinua
varjelkoon, lapseni, minä näin että sinä joit! -- Äkkiä sinä olit
kadonnut silmistäni, päissäsi, surun särkemänä ja minä juoksin
rakennuksesta rakennukseen; kävin kaukana vainioilla, mutten löytänyt
sinua; hain joka suolta; kysyin kaikilta ihmisiltä; minä kävin
täälläkin, mutta sinä et vastannut -- Arne, Arne! Minä kuljin joen
vartta, mutta ei missään näyttänyt olevan tarpeeksi syvää.
Äiti painautui likemmä poikaa.
-- Silloin minun rintaani tuli niin rauhallinen olo: sinä olet
tietysti mennyt kotiin, ja minä kävin sen tien kai neljännestunnissa;
avasin oven ja hain joka huoneesta ja muistin vasta sitte, että avain
oli itselläni; ethän sinä voinut päästä sisään! -- Arne, yöllä hain
tien kahden puolen; Kampenin jyrkänteelle en uskaltanut mennä! -- En
tiedä kuinka minä pääsin tänne; minua ei kukaan ole auttanut, mutta
Jumala toi mieleeni, että sinä olet täällä!
Arne koetti rauhoittaa häntä.
-- Arne, ethän sinä enään juo viinaa?
-- En, saat olla levollinen.
-- Ne olivat kai pahoja sinulle? Olivatko ne sinulle pahoja?
-- Ei, minä vaan olin raukkamainen. Arne lausui viime sanan painolla.
-- En oikein ymmärrä kuinka ne voivat olla pahoja sinulle. Mutta mitä
ne oikein tekivät? Et sinä koskaan sano mitään.
Ja äiti rupesi taasen itkemään.
-- Ethän sinäkään koskaan sano minulle mitään, sanoi Arne lempeästi.
-- Suurin syy on sentään sinussa, Arne; minä olen niin tottunut
olemaan puhumattomana isäsi ajoilta, että sinun olisi pitänyt auttaa
minua vähän alkuun! -- Herranen aika, meitähän on vain kaksi; ja me
olemme niin paljon kärsineet yhdessä.
-- Koetetaan nyt, eikö mahtane ruveta menemään paremmin, kuiskasi
poika. -- Ensi sunnuntaina minä luen sinulle saarnan.
-- Jumala sinua siitä siunatkoon. Kuuleppas Arne!
-- Mitä?
-- Minulla olisi sinulle jotakin sanomista. -- Sano, äiti.
-- Minä olen tehnyt suuren synnin sinua kohtaan; olen tehnyt pahoin.
-- Sinäkö, äiti? ja se liikutti Arnea niin, että hänen hyvä,
sanomattoman kärsivällinen äitinsä syytti itseään synnistä häntä
vastaan, joka ei koskaan ollut tehnyt hänelle mitään oikein hyvää,
että hän kiersi kätensä hänen ympärilleen, taputteli häntä ja
purskahti itkuun.
-- Niin minä olen; ja kuitenkaan en minä voinut muutakaan.
-- Oi, sinä et koskaan ole tehnyt minulle mitään pahaa.
-- Kyllä minä olen; -- Jumala sen tietää, että tein sen vain siksi,
että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun pitää antaa se minulle
anteeksi, kuuletko?
-- Kyllä minä annan.
-- Ja minä sanon sen sitte toisen kerran; mutta sinun pitää antaa se
minulle anteeksi.
-- Kyllä, kyllä, äiti!
-- Katsoppas, sentähden kai se puhuminen on ollut minulle niin
raskasta. Minä olen kantanut mielessäni syntiä sinua kohtaan.
-- Herra Jumala, älä puhu niin, äiti!
-- Nyt olen iloissani, että olen saanut sanotuksi näin paljon.
-- Me puhumme vielä enemmänkin, äiti!
-- Niin puhumme -- ja luethan sinä minulle saarnan?
-- Kyllä minä luen.
-- Arne raukka! Jumala sinua siunatkoon!
-- Eikö liene parasta lähteä kotiin.
-- Niin, mennään vaan kotiin.
-- Sinä niin katselet ympärillesi, äiti.
-- Niin, isäsi makasi täällä ladossa ja itki.
-- Isäkö? kysyi Arne ja kalpeni.
-- Niilo raukka! Se oli sinä päivänä, jolloin sinut vietiin ristille.
Sinä niin katselet ympärillesi, Arne.