Muutamia päiviä myöhemmin päättivät äiti ja poika, jotka viime aikoina
olivat enemmän seurustelleet keskenään, lähteä sukulaisiin häihin,
naapuritaloon. Äiti ei ollut sitte kuin tyttönä ollut mukana
tansseissa.
Kumpikaan ei tuntenut siellä kuin harvoja ihmisiä paitsi nimeltä ja
Arnesta varsinkin teki kummallisen vaikutuksen, että he aina
katselivat häneen, missä hän vaan liikkui.
Kerran oli hänelle porstuassa huudettu jotakin; ei hän ollut siitä
varma; mutta hän luuli sen kuulleensa ja joka veripisara nousi
hänessä, kun hän vaan sitä ajatteli.
Sitä miestä, joka hänelle oli huutanut, piti hän nyt yhtä mittaa
silmällä, vihdoin asettui hän hänen viereensä. Mutta päästyään pöydän
ääreen tuntui hänestä siltä kuin puhe olisi saanut toisen käänteen.
-- Mutta nyt minä kerron jutun, joka osoittaa, ettei mitään haudata
niin syvään yöhön, ettei se pääsisi päivänvaloon, puhui mies ja
Arnesta tuntui siltä kuin hän olisi katsonut häneen.
Se oli ilkeän näköinen mies, ohuet, punaiset hiukset kaarsivat suurta,
pyöreää otsaa. Ylhäältä otsan alta katselivat hyvin pienet silmät ja
pieni potaattinenä, mutta suu oli hyvin suuri, huulet kääntyivät
ulospäin ja pysyivät aina valkoisina. Hymyillessä näkyivät molemmat
ikenet. Hänen kätensä lepäsivät pöydällä: ne olivat hyvin raskaat ja
karkeat, mutta ranne oli hinterä. Hänen katseensa oli terävä ja hän
puhui nopeasti, mutta hyvin työläästi; häntä sanottiin "Suurisuuksi"
ja Arne tiesi Niilo räätälin ennen muinoin pahoin pidelleen häntä.
-- Tässä maailmassa on paljon syntiä, se on meitä likempänä kuin
luulemmekaan -- --. Mutta vähät inistä, nyt minä kerron teille pahan
työn. Vanhat kyllä muistavat Alfin, Reppu-Alfin.
"Kyllä minä tulen takaisin!" sanoi Alf; sen sanantavan hän on jättänyt
jälkeensä; sillä kun hän oli tehnyt kaupat -- ja se mies osasi tehdä
kauppaa! -- läiskäytti hän repun selkään. "Kyllä minä tulen takaisin!"
sanoi Alf. Pirun poika, potra poika, kelpo poika se Alf, Reppu-Alf --.
Entäs sitte hän ja Suurkuhnuri. Suurkuhnurin -- tunsittehan te hänet?
-- Suuri hän oli ja kuhnuri hän kanssa oli. Hän mielistyi pikimustaan
hevoseen, jota Reppu-Alf ajoi ja äksierasi niin, että se hyppi kuin
heinäsirkka. Ja ennenkuin Suurkuhnuri itsekään tiesi, oli hän tullut
antaneeksi kaakista viisikymmentä taalaria! Suurkuhnuri koipeliini
rattaille kuskaamaan herroja viidenkymmenen taalarin hevosella; mutta
hän sai huutaa ja ruoskia pihan pölyä täyteen, -- hevonen karkasi päin
kaikkia ovia ja seiniä; sillä se oli umpisokea.
Sitte ne molemmat tappelivat siitä hevosesta kuin mitkäkin rakit.
Suurkuhnuri vaati takaisin rahojaan, mutta lieneekö saanut kahtakaan
Tanskan killinkiä. Reppu-Alf tumpuloi häntä niin, että haivenet
lensivät. "Kyllä minä tulen takaisin", sanoi Alf. Pirun poika, potra
poika, kunnon poika se Alf, Reppu-Alf!
Muutamaan vuoteen häntä sitte ei ensinkään kuulunut takaisin.
Noin viiden vuoden perästä häntä kuulutettiin saarnastuolista; sillä
hän oli saanut tavattoman suuren perinnön. Suurkuhnuri oli läsnä.
"Tiesinhän minä", sanoi hän, "että rahat ne Reppu-Alfia kuuluttavat
eivätkä ihmiset". --
Sitte puhuttiin Alfista sinne ja tänne; ja niin paljon siinä jututtiin
että saatiin kokoon, että hän viimeksi oli ollut tällä puolen
somermäkeä eikä tuolla puolen. Muistattehan te tien, vanhan tien
somermäen yläpuolella.
Mutta Suurkuhnuri oli joku aika sitte päässyt suureen valtaan ja
kunniaan, saanut sekä talot että tavarat. Sitäpaitsi oli hän ruvennut
jumaliseksi ja sen tiesivät kaikki, ettei hän ilmaiseksi ruvennut
jumaliseksi -- hän enempää kuin muutkaan. Näistä asioista rupesivat
ihmiset puhumaan.
Siihen aikaan piti tie somermäen yli siirrettämän; ennen vanhaan
tahtoivat ihmiset päästä suoraan eteenpäin ja siksi mentiin suoraan
somermäen poikki, mutta me tahdomme sileitä teitä ja sentähden kulkee
tie nyt joen rantaa pitkin. Siellä sitä sitte porattiin ja reistattiin
niin että olisi luullut aiottavan pois koko soramäkeä. Kaikellaista
esivaltaa siellä kulki, mutta useinten amtmanni, kuvernööri; sillä hän
saa kaksinkertaisen vapaan kyydin. Yhtenä päivänä kun siellä taas
soraa kaivettiin, piti jonkun käydä kiinni kiveen, mutta saikin
kouraansa käden, joka pisti esiin sorasta ja se käsi oli niin vahva,
että se joka sen sai, meni nurin sen kanssa. Mutta sen sai
Suurkuhnuri. -- Nimismies oli kulkemassa niillä paikkeilla; hänet
noudettiin ja kokonaisen miehen luut kaivettiin esiin. Tohtori
noudettiin niinikään! Hän liitti kaikki yhteen niin taitavasti, ettei
puuttunut kuin lihaa. Mutta ihmiset puhuivat, että se luuranko oli
juuri saman kokoinen kuin Reppu-Alf. "Kyllä minä tulen takaisin",
sanoi Reppu-Alf.
Oli se sekä yhden että toisen mielestä ihmeellistä, että kuollut käsi
saattoi lyödä kumoon sellaisen miehen kuin Suurkuhnurin, vaikkei se
ensinkään lyönyt. Nimismies kävi hänen kimppuunsa siitä asiasta --
tietenkin niin ettei ketään ollut kuulemassa. Mutta silloin kirosi
Suurkuhnuri niin että nimismiehen silmissä musteni. "No niin", sanoi
nimismies, "jollet sinä ole sitä tehnyt, niin kai sinä tämän yön nukut
tuon luurangon kanssa".-- "Nukun kyllä", vastasi Suurkuhnuri. Ja
tohtori liitti sen nivelet yhteen ja laski sen parakin toiseen
sänkyyn. Toisessa piti Suurkuhnurin nukkua; mutta nimismies meni
huppuun takkiinsa ja asettui ihan seinän viereen. -- Kun tuli pimeä ja
Suurkuhnurin piti lähteä yökumppaninsa luo, tuntui ihan siltä kuin ovi
itsestään olisi sulkeutunut ja hän seisoi pilkkosen pimeässä. Mutta
Suurkuhnuri rupesi veisaamaan virsiä; sillä hänellä oli hyvä ääni.
"Miksi sinä veisaat?" kysyi nimismies seinän takaa. "En tiedä onko
hänellä ollut lukkaria", vastasi Suurkuhnuri. Sitte hän rupesi
rukoilemaan minkä jaksoi. "Miksi sinä rukoilet?" kysyi nimismies
seinän takaa. "Hän on varmaan ollut suuri syntinen", vastasi
Suurkuhnuri. Vihdoin viimein oli kaikki niin hiljaa, että nimismies
oli nukkumaisillaan. Silloin kuului sisältä sellainen huuto, että
hökkeli tärisi: "kyllä minä tulen takaisin!" -- Nousi helvetin ryty ja
melu; "tuo tänne viisikymmentä taalariani!" mylvi Suurkuhnuri ja sitte
huudettiin ja jyryttiin taas; nimismies sai oven auki, ihmisiä juoksi
seipäin ja asein apuun, mutta Suurkuhnuri oli pitkänään keskellä
lattiaa ja luuranko hänen päällään.
Pöydän ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus. Vihdoin viimein virkkaa
muuan, joka juuri oli sytyttämässä savupiippuaan:
-- Tuliko hän hulluksi sen päivän perästä?
-- Tuli.
Arne tunsi, että he katsoivat häneen ja sentähden ei hän saanut auki
silmiään.
-- Sanon minkä jo sanoin, puuttui ensimäinen mies taas puhumaan, --
ettei mitään kätketä niin syvälle yöhön, ettei se pääsisi päivän
valoon.
-- Mutta minäpäs kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä, virkkoi
vaaleanverinen, lihava, pyöreäkasvoinen mies. Arne ei tietänyt istuiko
vai seisoi.
-- Oli suurisukuinen tappelupukari tuolla Hardangerissa; hän hakkasi
pilalle paljon ihmisiä. Isä ja hän olivat riidoissa muonasta ja siitä
se johtui, ettei sillä miehellä ollut rauhaa kotona eikä kylässä.
Hänen sisunsa kovettui kovettumistaan ja isä ahdisti häntä. "Minä en
huoli kenenkään tuomiosta", sanoi poika. "Minun tuomioni sinä saat
huolia niin kauvan kuin elän", sanoi isä. -- "Jollet sinä pidä suutasi
kiinni, niin minä lyön sinua!" sanoi poika ja nousi. -- "Koeta vaan,
jos uskallat; hyvin ei sinun koskaan maailmassa käy", vastasi isä ja
nousi hänkin. -- "Niinkö luulet?" -- ja poika karkasi hänen kimppuunsa
ja kaasi hänet maahan. Mutta isä ei tehnyt vastarintaa, vaan laski
kädet rinnalle ristiin ja antoi pojan tehdä mitä tahtoi.
Poika löi häntä ja veti hänet ovelle: "Minä tahdon kotirauhaa!" Mutta
kun he tulivat ovelle, kohotti isä päätään. "Ei etemmä kuin ovelle",
sanoi hän, "sillä niin kauvas vedin minä isäni!" Poika ei välittänyt,
vaan veti pään kynnyksen yli. "Ei etemmä kuin ovelle, sanon minä!"
Vanhus nousi pystyyn, kaatoi pojan jalkainsa eteen ja kuritti häntä
kuin lasta.
-- Se oli rumaa, sanoivat useat. -- Ei sentään lyönyt isäänsä, luuli
Arne kuulleensa jonkun sanoneen; mutta ei hän ollut siitä varma.
-- Nyt minä kerron _teille_ jotakin, sanoi Arne, nousi kalman kalpeana
eikä itsekään tiennyt mitä aikoi sanoa. Hän näki vaan sanojen suurina
lumihiutaleina lentelevän. -- Käyn kiinni umpimähkään! ja hän alkoi.
"Noita tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Ketä sinä eninten
pelkäät', sanoi noita, 'itseäsi vaiko muita'. Mutta poika itki siksi
että hän yöllä oli nähnyt unta, että oli täytynyt tappaa paha isänsä,
ja sentähden hän vastasi: 'minä pelkään eninten itseäni'. -- 'Nyt saat
rauhasi itsestäsi äläkä enään koskaan itke; sillä tästäpuoleen tulet
olemaan riidassa vaan muiden kanssa.' Ja noita läksi tiehensä. Mutta
ensimäinen, jonka poika tapasi, nauroi häntä ja sentähden täytyi
pojankin nauraa häntä. Toinen, jonka hän tapasi, löi häntä; pojan
täytyi puolustautua ja lyödä takaisin. Kolmas, joka tuli vastaan,
aikoi tappaa hänet ja sentähden täytyi pojan tappaa hänet. Mutta
kaikki ihmiset puhuivat pahaa hänestä ja sentähden ei hänkään tietänyt
puhua ihmisistä muuta kuin pahaa. He lukitsivat häneltä kaappinsa ja
ovensa niin että hänen täytyi varastaa tarpeensa; hänen täytyi varkain
ottaa yönsä rauha. Kun hän ei saanut tehdä hyvää, täytyi hänen tehdä
paljasta pahaa. Kyläläiset puhuivat: 'se poika meidän täytyy toimittaa
pois; se on niin paha', ja eräänä päivänä toimittivat he hänet pois
tieltä. Mutta poika ei tiennyt tehneensä mitään pahaa ja sentähden hän
kuoleman jälkeen joutui suoraa päätä Jumalan luo. Siellä oli penkillä
istumassa isä, jota hän ei laisinkaan ollut tappanut ja toisella
penkillä vastapäätä kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet hänet
tekemään pahaa. 'Mitä penkkiä sinä pelkäät?' kysyi Jumala, ja poika
osoitti pitkää. 'Istuudu sitte isäsi viereen', sanoi Jumala ja poika
yritti istuutua. Silloin putosi isä penkiltä, niskassa suuri haava.
Hänen sijalleen tuli pojan oma kuva, kasvoissa katumus ja kuolonkalpea
ilme; ja toinen kuva, jonka kasvot olivat humalaiset ja ruumis
hyllyvä; ja kolmas kuva, jonka kasvot olivat mielettömät, vaatteet
risoissa ja nauru hirmuinen. 'Noin olisi sinunkin voinut käydä', sanoi
Jumala. -- 'Olisikohan!' sanoi poika ja kävi kiinni Jumalan vaatteen
liepeeseen. Samassa romahtivat molemmat penkit alas taivaasta ja poika
seisoi taas hymyillen Jumalan luona. 'Muista tämä, kun heräät', sanoi
Jumala, -- ja samassa heräsi poika. Mutta poika, joka näki tämän unen,
olen minä, ja ne, jotka ärsyttävät häntä uskomalla hänestä pahaa,
olette te. En enää pelkää itseäni, mutta minä pelkään teitä. Älkää
usuttako pahaa minuun; sillä en tiedä saisinko _minä_ kiinni Jumalan
vaatteen liepeestä."
Hän karkasi ulos, mutta miehet jäivät toisiinsa katselemaan.