Siitä päivästä alkaen, jolloin Arne sydämestään koetti elää likempänä
äitiään, muuttui hänen suhteensa kaikkiin ihmisiin. Hän alkoi katsella
heitä äidin lempein silmin. Mutta usein hänen oli vaikea pysyä
päätökselleen uskollisena; sillä niitä asioita, jotka hänen
sisimmässään liikkuivat, ei äiti aina ymmärtänyt, -- tässä laulu siltä
ajalta:
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Minä metsään kaikkosin laulellen,
Otin oikein ma oman luvan!
Lojuin rentona maassa, vaan hyttyset nuo
Ja sirkat ja liskot ei rauhaa suo!"
"Rakkaani, etkö tahdo nauttia poutasäästä?" sanoi äiti; hän istui ja
lauloi porstuansolassa.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Minä niitylle läksin laulellen
Suvilauluja hetken ja huvan;
Tuli käärme myös ilohon suikertaen --
Kolmen kyynärän mittainen!"
"Näin ihanassa ilmassa voimme olla paljain jaloin", -- sanoi äiti; hän
veti sukat jalastaan.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Otin venheen, heittäydyin tuhdollen,
Toivoin laineilla tuudittavan.
Mut aurinko paahtoi kuumasti niin --
Mun nenäparkani halkeamiin."
"Tällaisina päivinä pitäisi heinien kuivaa", -- sanoi äiti; -- hän
iski niihin haravan.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Minä kiipesin puuhun toivoen
Nyt vihdoinki vilvoittuvan!
Vaan toukkia tipahti niskaani viis,
Ja ma huusin ja noiduin ja juoksin kuin hiis!"
"Niin, jolleivät lehmät tänään kiili, niin eivät ne kiili koskaan",
sanoi äiti; -- hän katseli nurmikkorinteelle.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ma tunsin ahtaaksi tuvan;
Minä hyppäsin koito koskehen;
'Toki täällä oon rauhoittuva!'
Ja päivä se paistoi, kun upposin mie --
Kuka lauluni tehnyt lie?"
"Vain kolme tällaista poutapäivää, niin kaikki on korjuussa", sanoi
äiti, -- hän meni tekemään tilaani.
Heidän yhdyselämänsä kävi kuitenkin päivä päivältä onnellisemmaksi. Se
mitä ei äiti pojassa ymmärtänyt, muodostui sekin suhteeksi poikaan
yhtä hyvin kuin se minkä hän ymmärsi. Sillä sitä mitä ei äiti
ymmärtänyt, tuli poika uudelleen ja uudelleen ajatelleeksi ja äiti
kävi hänelle yhä rakkaammaksi sen kautta, että hän kaikilta tahoilta
tapasi hänen rajansa. Niin, hän kävi hänelle sanomattoman rakkaaksi.
Lapsena ei Arne ollut välittänyt saduista. Nyt, täytenä ihmisenä,
rupesi hän ikävöimään satuja ja satujen kintereillä tulivat
kansantarinat ja sankarilaulut. Hänen mieleensä tarttui kumma ikävä;
hän kuljeskeli usein yksikseen, ja monet paikat ympäristössä, joihin
ei hän ennen ollut katsahtanut, kävivät hänen silmissään niin
kauniiksi. Sinä aikana, jolloin hän samanikäisten kanssa kävi
rippikoulua, olivat he usein leikkineet suurenveden varrella, jota
sanottiin Mustajärveksi, se kun oli niin syvä ja mustanpuhuva. Tätä
vettä hän nyt rupesi ajattelemaan ja yhtenä iltana läksi hän sinne.
Hän istuutui pensaikon taakse aivan pappilan alle; pappila oli hyvin
jyrkän mäen rinteellä, joka etempänä yleni korkeaksi tunturiksi;
samallainen oli toinenkin ranta ja sentähden levisi veteen suuria
varjonmöhkäleitä kummaltakin puolen: mutta keskellä vettä, varjojen
perässä, oli säie kaunista, hopeankirkasta vettä. Kaikkialla vallitsi
rauha; aurinko oli menemässä mailleen; vastarannalta kuului kellojen
kilinää; muuten oli ihan hiljaista. Aluksi ei Arne katsonut suoraan
eteensä, vaan veden pohjaan, sillä aurinko valoi kalvoon punaista
hohdettaan juuri ennen mailleenmenoaan. Tunturit olivat siellä
alhaalla väistyneet syrjään niin että niiden välille oli syntynyt
pitkä, syvä laakso ja tätä vastaan vesi pärskyi. Mutta näytti siltä
kuin tunturit hitaasti olisivat likenneet toisiaan, nostaakseen
välillään olevan laakson kuin keinuun. Taloja oli toistensa kyljessä
pitkin laaksoa; savu nousi ilmaan ja hajosi; vihreät vainiot
höyrysivät; veneitä laski rantaan, heiniä täynnä. Arne näki ihmisten
tulevan ja menevän, mutta ei kuullut mitään ääntä. Silmä siirtyi
sieltä pois ja liukui rannan poikki sinne, missä vain Jumalan
mustanpuhuva metsä yleni. Metsään ja pitkin vettä olivat ihmiset kuin
sormella piirtäen tehneet itselleen tien; sillä sieltä kiiriskeli
alituisesti tomukiehkura. Tätä seurasi hänen silmänsä kunnes se tuli
vastapäätä hänen istumapaikkaansa; siinä loppui metsä; tunturi teki
hiukan enemmän tilaa ja heti paikalla tuli näkyviin taloja, toinen
toisensa kyljessä. Rakennukset olivat vielä suuremmat kuin
laaksonpohjalla, punaiseksi maalatut korkeat ikkunat paloivat
auringossa. Rinteillä hehkui täysi auringonvalo, pienemmänkin
leikkivän lapsen saattoi selvästi eroittaa; veden varrella oli hiekka
kuivaa ja häikäisevän valkoista ja siellä hyppeli lapsia, mukanaan
joku koira. Mutta äkkiä pakeni aurinko ja kaikki kävi raskaaksi, talot
tumman punaisiksi, niitty mustan vihreäksi, hiekka harmaan
valkoiseksi, lapset pieniksi möhkäleiksi; pilvensiekale oli noussut
tunturin takaa ja vienyt auringon. Arne upotti silmänsä alas veteen;
mutta sieltä hän taas tapasi kaikki tyyni. Kedot keinuivat, äänetönnä
astui metsä esiin, talot katselivat alas veteen, ovet olivat auki ja
lapsia kulki ulos ja sisään. Sadut ja kaikkinaiset lapselliset asiat
tulla viilättivät niinkuin pienet kalat syöttiä tavoittelemaan,
livahtivat tiehensä, palasivat, kisailivat, mutta eivät käyneet
syöttiin.
-- Istutaan tähän, kunnes äitisi ehtii perässä; kai se papinrouvakin
kerran valmistuu.
Arne pelästyi; joku oli istuutunut ihan hänen taakseen.
-- Mutta kyllä minä nyt voisin saada jäädä täksi ainoaksi yöksi,
lausui rukoileva ääni kyynelten seasta; puhuja mahtoi olla
keskenkasvuinen tyttö.
-- Älä nyt enään itke; on rumaa itkeä siksi, että sinut viedään kotiin
äitisi luo.
Se oli hidas, lempeä miehen ääni.
-- En minä siksi itke!
-- Miksi sinä sitte itket?
-- Siksi, etten enään saa olla yhdessä Matildan kanssa.
Papin ainoan tyttären nimi oli Matilda ja Arnen mieleen muistui että
muuan talonpoikaistyttö oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.
-- Mutta eihän sitä iankaiken saattanut kestää.
-- Niin, mutta yhden päivän lisää, rakas isä! ja tyttö purskahti
itkuun.
-- Parasta on, että sinut nyt viedään kotiin; -- ehkäpä se jo on liian
myöhäistä.
-- Liian myöhäistä? Kuinka niin? Kaikkia sitä pitää kuulla!
-- Sinä olet syntynyt talonpoikaiseksi ja talonpoikaisena sinun pitää
pysyä, meillä ei ole varaa elättää korumamselleja.
-- Voisinhan minä toki pysyä talonpoikaisena, vaikka sielläkin olisin.
-- Sinä et sitä ymmärrä.
-- Minä olen aina käynyt talonpoikaisvaatteissa.
-- Eivät ne sitä vaikuta.
-- Minä olen sekä kehrännyt että kutonut ja keittänyt.
-- Ei sekään.
-- Minä puhun niinkuin sinä ja äiti.
-- Ei sekään.
-- Sitte en tiedä mitään syytä, sanoi tyttö ja nauroi.
-- Sepähän nähdään; -- muuten pelkään, että päässäsi nyt on liian
paljon ajatuksia.
-- Ajatuksia, ajatuksia! sanot sinä alituiseen; minun päässäni ei ole
ajatuksia ensinkään.
Tyttö itki taasen.
-- Sinä olet kuin oletkin tuuliviiri.
-- Sitä ei pappi koskaan sanonut.
-- Ei, mutta minä sanon.
-- Tuuliviiri? Onko kummempaa kuultu? Minä en tahdo olla mikään
tuuliviiri, minä.
-- Mitä sinä sitte tahdot olla?
-- Mitäkö minä tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? Minä en tahdo olla
mitään.
-- No niin, älä sitte ole mitään.
Tyttö nauroi. Hetkisen perästä virkkoi hän vakavana:
-- Olet ilkeä kun sanot, etten ole mitään.
-- Herranen aika, kun itse tahdot olla sitä.
-- Ei, minä en tahdo olla ei mitään.
-- Hyvä, ole sitte kaikkea.
Tyttö nauroi. Hetkisen perästä puhui surullinen ääni:
-- Pappi ei koskaan pitänyt kanssani tuollaista narrinpeliä.
-- Ei, hän vaan teki sinusta narrin.
-- Pappiko? Niin hyvä et sinä ikinä ole minulle ollut kuin pappi.
-- Jopa asiat sitte olisivatkin hullusti.
-- Happamasta maidosta ei ikinä tule rievää.
-- Tuleepas, kun se keitetään herajuustoksi. Tyttö nauroi ääneen.
-- Tuolla tulee äitisi. Tyttö kävi taasen vakavaksi.
-- En iässäni ole tavannut niin pitkäpuheista vaimoihmistä kuin se
papinrouva, viilsi terävä, nopealuontoinen ääni puheeseen. -- Pidä nyt
kiirettä, Baard, nouse ja työnnä vene vesille. Emme pääse kotiin
yöksi. -- Rouva käski minua katsomaan, että Elin jalat ovat kuivat.
Siitä sinä totta totisesti itse saat pitää huolta. Joka aamu pitää
lähteä kävelemään kalvetustaudin tähden! Kalvetustaudit sinne ja
kalvetustaudit tänne! -- Nouse nyt, Baard, ja työnnä vene vesille!
Minunhan tänä iltana pitää panna taikinaa.
-- Kirstu ei vielä ole tullut, sanoi mies ja pysyi pitkällään.
-- Mutta kirstu ei tulekkaan; se jää tänne ensi pyhään. Kuuletko, Eli,
nosta nyt itseäsi; ota myttysi ja tule! Nouse nyt, Baard!
Äiti edellä ja tyttö perässä.
-- Tule nyt; mutta tule nyt jo! kuului alhaalta.
-- Oletko katsonut veneen tappia? kysyi Baard ja pysyi pitkällään.
-- Se on paikoillaan! ja Arne kuuli hänen äyskärillä nakuttavan sitä
kiinni.
-- Mutta nouse nyt, Baard! Emme kai aio jäädä tänne yöksi?
-- Minä odotan arkkua.
-- Mutta hyvä ihminen, siunaa ja varjele; olenhan minä sanonut, että
se saa jäädä ensi pyhään.
-- Tuolla se tulee, sanoi Baard.
Kuului rattaiden rytinää.
-- Mutta minähän sanoin, että sen piti jäädä ensi pyhään.
-- Minä sanoin, että sen piti tulla mukaan.
Vaimo ilman muuta ylös ja rattaille. Hän kantoi myttyjä, vakkoja ja
muita pikku tavaroita veneeseen. Sitte nousi Baard ja otti kirstun
yksinään.
Mutta rattaiden perässä tulla ryöppysi tyttö, päässä olkihattu,
hiukset valtoimina. Se oli pappilan neiti.
-- Eli, Eli! huusi hän pitkän matkan päästä.
-- Matilda, Matilda! kuului vastaan ja tyttö ylös ja tulijaa kohti.
Kukkulalla he tapasivat toisensa, he karkasivat toistensa kaulaan ja
itkivät. Matilda kumartui nyt ottamaan jotakin, jonka hän oli laskenut
nurmelle; se oli lintuhäkki.
-- Sinä saat Tipon, sinä saat sen! Äitikin tahtoo. Sinä saat kun
saatkin Tipon ... sinä saat sen! -- ja sitte sinun pitää muistaa minua
-- ja hyvin usein soutaa ... soutaa ... soutaa minun luokseni; -- ja
he itkivät molemmat katkerasti.
-- Eli, tule nyt, Eli! Älä nyt jää sinne seisomaan! kuului alhaalta.
-- Mutta minä, minä tahdon mukaan! sanoi Matilda. -- Minä tahdon
mukaan toiselle puolelle ja nukun yön sinun luonasi.
-- Niin, niin, niin! ja kaulatusten riensivät he venevalkamaan.
Hetkisen perästä näki Arne veneen vesillä, Eli seisoi perässä,
pidellen lintuhäkkiä ja huiskuttaen. Matilda oli jäänyt sillalle
itkemään.
Siinä hän istui niin kauvan kuin vene oli järvellä; punaisille
rakennuksille oli, kuten ennen on mainittu, lyhyt matka, ja Arne pysyi
hänkin paikoillaan. Hän seurasi venettä kuten tyttökin. Pian se pääsi
tummaan kohtaan ja Arne odotti kunnes se ehti maihin; silloin hän näki
heidät vedessä; vedessä seurasi hän heitä rakennuksia kohti, kaikista
kauneimpaan rakennukseen. Hän näki äidin ensinnä menevän sisään, sitte
isän, arkkua kantaen, ja vihdoin tyttären, mikäli hän koosta saattoi
heitä eroittaa. Hetkisen perästä tuli tytär taas ulos ja asettui
aitanovelle, nähtävästi katsellakseen toiselle rannalle juuri nyt, kun
aurinko loi maille viimeisen säteensä. Mutta pappilan neiti oli mennyt
menojaan ja vain Arne hänet näki vedessä.
-- Mahtaako hän nähdä minut?
Hän nousi ja läksi; aurinko oli poissa, mutta taivas kirkas ja heleän
sininen, kuten kesäyön taivas on. Höyry maasta ja vedestä nousi
molemmin puolin tunturien taakse; mutta huiput ylenivät vapaina ja
katselivat toisiaan. Arne tuli ylemmä; vesi kävi mustemmaksi ja
alemmaksi ja ikäänkuin tiiviimmäksi. Laakso tuolla syvällä lyheni ja
ikäänkuin vetääntyi veteen päin. Tunturit esiintyivät likempänä silmää
ja menivät enemmän kokoon; sillä auringonvalo eroittaa. Itse taivas
laskeutui alemma ja kaikki kävi kotoisemmaksi ja ystävällisemmäksi.