Arne kävi harvasanaiseksi ja ihmispeloksi. Hän paimensi karjaa ja teki
lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vanhaksi, kävi kahdettakymmentä ja
eli yhä paimenessa. Papilta hän sai lainaksi kirjoja, jotka luki;
mutta se olikin hänen ainoa työnsä.
Pappi lähetti hänelle sanaa, että hän ottaisi koulumestarin viran,
"jotta paikkakunta saisi hyötyä hänen tiedostaan ja taidostaan". Arne
ei vastannut mitään; mutta seuraavana päivänä hän, lammaslaumaa
ajaessaan, teki tämän laulun:
Puku pukki, vuonasen'!
Tie on käydä koluinen,
Vaan kun kello kalkkaa,
Tule juoksujalkaa!
Puku pukki, vuonasen'!
Varo vuotas valkonen:
Äiti vällyt tekee
Siitä kirkkorekeen!
Puku pukki, vuonasen'!
Höysty, kasva välehen,
Niin oot pukinpiltti
Paistinakin kiltti!
Yhtenä päivänä -- hän oli silloin kahdennellakymmenennellä
ikävuodellaan -- joutui hän vahingossa kuulemaan keskustelun äitinsä
ja entisen talonisännän vaimon välillä; heillä oli riita hevosesta,
joka oli heillä yhteinen.
-- Minä odotan ja kuulen mitä Arnekin sanoo, arveli äiti.
-- Mokomakin heittiö, toinen vastasi, -- hänen mielestään kai hevosen
pitää laiskana kiertää metsää, niinkuin hän itsekin tekee.
Äiti vaikeni, vaikka hän tähän asti oli hyvin pitänyt puoliaan.
Arne kävi tulipunaiseksi. Hänen ei ollut pistänyt päähänsäkään, että
äiti hänen tähtensä saisi kuulla pilkkaa. Ehkäpä sitä oli tullut
paljonkin hänen osakseen. Miksei hän ollut sitä sanonut hänelle?
Hän mietti tarkkaan ja nyt johtui hänen mieleensä, ettei äiti miltei
koskaan puhunut. Eikä hänkään äidille. Kenen kanssa Arne oikeastaan
puhui?
Monena monituisena pyhänä kotona istuessa oli hänen tehnyt mieli lukea
saarna äidille, jonka silmät olivat huonot, hän kun eläessään oli
itkenyt liian paljon. Mutta ei hän tullut sitä tehneeksi. Monta kertaa
oli hän aikonut tarjoutua lukemaan ääneen omista kirjoistaan, kun
talossa oli hiljaista ja hän luuli äidin ajan käyvän pitkäksi. Mutta
ei hän tullut sitä tehneeksi.
Yhdentekevää. Minäpä lakkaan käymästä paimenessa ja muutan äidin luo.
Muutamia päiviä antoi hän päätöksen vakaantua, ajoi karjaa pitkin
metsää ja sepitti laulua:
Kyläss' ei viihdy rauha, se kaikkoo metsihin;
On vieraat täällä rättärit ja vallesmannitkin,
On vieraat kirkkoriidat ja kylän menot muut,
Kun kirkkona on kivet vaan ja tapuleina puut!
Ah metsän suurta rauhaa, vain haukka rikkoo sen,
Kun kyntensä se iskee selkähän kerttusen,
Ja kotka vapauttaa myös monen hengestään --
Vaan muutenhan ne kuolla voisi ihan ikävään.
Ja yhden puun vie kirves ja toinen lahoaa;
Ja kettu se vei lampaan kun päiv' ol' laskullaan.
Ja susi ketun kaappas -- sai kumman kuolema,
Kun Aarne suden ampui jo päivän koitossa.
Niin käydä voipi metsässä ja laaksoloissakin;
Ja paljo nähdä saapi silmin näkevin.
Näin unissa ma pojan -- isänsä-murhaajan,
Se paikka oli kamala kuin tuli Tuonelan!
Hän tuli kotiin ja käski äidin lähettää kylästä noutamaan
paimenpoikaa; itse puolestaan hän oli päättänyt ruveta hoitamaan
taloa. Niin kävikin; mutta äiti oli aina muistuttamassa, ettei hän
rasittuisi. Hän keitti hänelle niinikään tähän aikaan niin hyvää
ruokaa, että häntä hävetti; mutta ei hän mitään puhunut.
Hän hautoi mielessään laulua, jossa kertosäkeenä aina oli "tunturin
tuolle puolen". Hän ei saanut laulua valmiiksi, pääasiallisesti siitä
syystä, että hän tahtoi kertosäkeen joka toiselle riville; vihdoin hän
luopui tästä tuumasta.
Mutta monet hänen lauluistaan joutuivat maailmalle ja niistä pidettiin
paljon. Useat halusivat puhua hänen kanssaan, varsinkin kun he
muistivat hänet poika-ajoilta. Mutta Arne pelkäsi kaikkia, joita ei
tuntenut ja ajatteli heistä pahaa, pääasiassa sentähden, että hän
luuli heidän ajattelevan pahaa hänestä.
Hänen rinnalleen ulkotöissä sattui aina keski-ikäinen mies, jota
sanottiin Ylimaan Nuutiksi ja hänen oli tapana laulella; mutta hän
lauloi aina samaa laulua. Kun pari kuukautta oli kulunut, tuntui
Arnesta, että pitääpä kysyä, eikö hän osaa muita.
-- En, vastasi mies.
Kului sitte muutamia päiviä ja kerran kun mies taas veteli lauluaan,
kysyi Arne:
-- Mitenkäs sinä sitte tämän laulun opit?
-- Ka satuin oppimaan, sanoi mies.
Miehen tyköä meni Arne suoraa päätä sisään; mutta siellä istui äiti
itkemässä, ja sitä ei Arne ollut nähnyt sitte isän kuoleman. Hän ei
ollut huomaavinaan mitään, vaan palasi takaisin ovelle. Mutta hän
tunsi äidin katseen niin raskaana seuraavan itseään, että hänen täytyi
pysähtyä.
-- Miksi sinä itket, äiti?
Hetkisen kaikuivat hänen sanansa ainoina ääninä tuvassa ja sentähden
tuntuivat ne niin reippailta, että hän huomasi kysymykseen tulleen
liian vähän hellyyttä. Hän kysyi vielä kerran:
-- Miksi sinä itket, äiti?
-- Voi, en oikein tiedä, ja äiti itki enemmän.
Poika odotti kauvan, vihdoin hän rohkaisi mielensä.
-- Sinä itket jonkun syyn tähden.
Taasen oli ihan hiljaista. Arne tunsi olevansa hyvin syyllinen,
vaikkei hän mitään tietänyt ja vaikkei äiti ollut mitään sanonut.
-- Tuli sellainen mieli, sanoi äiti ja lisäsi hetkisen perästä: --
olenhan minä oikeastaan niin onnellinen, ja sitte hän itki.
Mutta Arne karkasi ulos ja riensi jyrkänteelle. Hän istuutui
katselemaan rotkoon ja siinä istuessaan hänkin itki.
-- Kunhan minä tietäisin miksi itken, sanoi Arne. Mutta yläpuolellaan
kuuli hän Ylimaan Nuutin uutispellolla vetelevän viisuaan:
Oli Inkeri kaunis impyinen,
Mutta kultia, hopeita
Ei hänellä ollut arkussa,
Tanu vain oli villainen.
Vain kirjava myssynen villasta --
Ei pitsejä, vuoriakaan,
Vaan mikä on maammon antamaa,
Se on kuni kullasta!
Kakskymmentä vuotta hän säästi sen,
Vain ettei kulua vois!
"Mikä muuten mun morsiusmyssyni ois,
Kun astun ma vihillen!"
Kolmekymmentä vuotta hän säästi sen,
Ei tahraantuvan sen sois!
"Mikä sitte mun morsiusmyssyni ois,
Kun astun ma vihillen!"
Neljäkymmentä vuotta hän säästi sen,
Yhä muisteli äitiään:
"Tanukultani nyt jo nään,
En käy minä vihille, en!"
Hän arkulle astui murheissaan,
Ja sydän se paisui niin;
Sitä tanua ollut ei siin'
Enää jäljellä rihmaakaan!
Arnesta tuntui siltä kuin hän olisi kuullut laulun kaukaa
nurmikkorinteeltä. Hän meni ylös Nuutin luo.
-- Onko sinulla äitiä? kysyi hän.
-- Ei.
-- Entä isää?
-- Ei isääkään.
-- Onko sitte kauvan kun he kuolivat?
-- On siitä kauvan aikaa.
-- Ei sinulla taida olla montakaan ystävää?
-- Ei ole monta.
-- Onko täällä ketään?
-- Ei, ei täällä.
-- Entä kotipuolessa?
-- Ei sielläkään.
-- Eikö sinulla ole ketään, joka sinusta pitää?
-- Ei, ei ole.
Arne läksi hänen luotaan ja hän rakasti äitiään niin, että sydän oli
pakahtumaisillaan ja pään päällä oli kuin kirkastus. Taivaan Jumala,
ajatteli hän, sinä olet antanut minulle hänet ja hänen mukanaan niin
äärettömän paljon rakkautta ja minä työnnän sen luotani -- ja entä
jollei häntä silloin enään ole, jos minä joskus tahtoisin tarttua
siihen!
Hänet valtasi halu rientää hänen luokseen, jollei muun tähden, niin
vain nähdäkseen hänet. Mutta matkalla lensi äkkiä hänen päähänsä:
"ehkä sinun hyvin pian pitää kadottaa hänet rangaistukseksi siitä
ettet hänestä välitä!" Hän jäi paikoilleen seisomaan. "Kaikkivaltias
Jumala, mihin minä silloin joutuisin?"
Hänestä tuntui siltä kuin kotona olisi tapahtunut onnettomuus; hän
läksi juoksujalan taloon päin, kylmä hiki oli otsalla ja tuskinpa
jalat koskettivat maata. Hän riuhtasi auki porstuan oven; mutta
sisäpuolella tuntui heti ilmassakin rauha. Hiljaa avasi hän tuvan
oven. Äiti oli pannut levolle, kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa;
hän nukkui kuin lapsi.