Kun sitte oli tullut aika, jolloin karjaa piti käyttää metsässä,
tahtoi Arne paimeneen. Isä pani vastaan; eihän hän koskaan ennen ollut
käynyt paimenessa ja olihan hän nyt viidennellätoista ikävuodellaan.
Mutta poika piti niin hyvin puoliaan, että sai tahtonsa perille ja
koko sen kevään, kesän ja syksyn kävi hän kotona vain nukkumassa;
muuten oli hän metsässä oman itsensä kanssa koko päivän umpeensa.
Sinne ylös luoksensa vei hän kirjansa. Hän luki ja veisteli kirjaimia
puunkuoreen; hän kulki ajatuksissaan, ikävöi ja lauleli, mutta kunhan
illoin tuli kotiin, oli isä usein humalassa, löi äitiä, kirosi hänet
ja koko seudun ja kehui, että hän aikoinaan olisi voinut matkata
kauvaskin. Silloin tarttui matkustuksenhalu poikaankin. Täällä oli
paha, ja kirjat viekoittelivat maailmalle ja tuntui ilmakin
viekoittelevan ulos, yli korkeiden tunturien.
Juhannuksen aikaan tapasi hän kerran Kristianin, kapteenin vanhimman
pojan, joka renkipojan kanssa oli menossa metsään noutamaan hevosia,
saadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta vanhempi Arnea,
iloinen, huikentelevainen velikulta, mutta silti luja päätöksissään.
Hän puhui nopeasti ja katkonaisesti, mielellään kahdesta asiasta
yhtaikaa, ratsasti ilman satulaa, ampui linnun lennosta, kalasti
kärpäsillä ja oli Arnen mielestä täydellisyyden esikuva. Hän oli
hänkin matkustushaluinen ja kertoi Arnelle vieraista maista, niin että
heidän ympärillään loisti ja säteili; hän huomasi Arnen lukuhalun ja
kantoi hänelle samat kirjat, jotka itse oli lukenut; sitä myöten kuin
Arne luki loppuun, sai hän uusia; Kristian istui itse sunnuntaisin
opettamassa häntä selviytymään maantiedossa ja kartan käyttämisessä ja
koko sen kesän ja syksyn luki Arne niin, että kävi sekä kalpeaksi että
laihaksi.
Talvella sai hän lukea kotona, osaksi sentähden että hänen ensi vuonna
piti mennä rippikouluun, osaksi sentähden, että hän aina osasi
seurustella isän kanssa. Hän rupesi käymään koulua, mutta koulussa oli
hänestä hauskinta kun sai sulkea silmät ja kuvitella olevansa kotona
kirjojen seurassa; hänen toverinaan ei enään ollutkaan ainoatakaan
talonpoikaispoikaa.
Vuosi vuodelta piteli isä äitiä pahemmin ja samassa määrin kasvoi
hänen juoppoutensa ja ruumiilliset tuskansa. Ja kun Arnen siitä
huolimatta piti istua häntä hauskuttamassa, hankkiakseen äidille edes
sen hetkisen verran rauhaa ja hän silloin usein tuli sanoneeksi
asioita, joita hän sydämestään inhosi, rupesi hän vihaamaan isää. Hän
kätki tämän syvälle sydämeensä, kuten rakkautensa äitiin. Kun hän
Kristianin tapasi, siirtyi puhe paikalla suuriin matkustuksiin ja
kirjoihin, hän ei Kristianillekaan ilmaissut millä kannalla asiat
kotona olivat. Mutta monasti, kun hän palasi laajalentoisista
keskusteluista ja yksinään asteli kotia kohti, mielessä kaikki mikä
mahdollisesti siellä on häntä vastassa, itki hän ja rukoili
tähtitaivaitten Jumalaa pian auttamaan häntä matkalle.
Kesällä pääsivät hän ja Kristian rippikoulusta. Kristian ajoi heti
senjälkeen läpi tuumansa. Isän täytyi päästää hänet merille; hän
lahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi ahkerasti kirjoittaa -- ja läksi.
Nyt oli Arne yksin.
Tähän aikaan valtasi hänet taasen halu kirjoittaa lauluja. Hän ei
enään paikkaellut vanhoja, hän sepitti uusia ja pani niihin kipeimmät
kipunsa.
Mutta hänen mielensä kävi liian raskaaksi ja suru särki häneltä
laulut. Pitkinä, unettomina öinä hautui hänessä varmuudeksi, ettei hän
enään kestä tätä, vaan lähtee kauvas pois, hakee Kristianin -- eikä
hiiskahda asiasta kenellekään. Hän ajatteli äitiä ja hänen kohtaloaan
-- eikä enään tahtonut saada katsotuksi häntä kasvoihin.
Yhtenä iltana istui hän myöhään lukemassa. Kun hänen olonsa kävi liian
raskaaksi, haki hän turvaa kirjasta eikä huomannut, että ne lisäsivät
myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä odotettiin sinä iltana kotiin;
äiti oli väsyksissä ja levottomana eikä sentähden ollut pannut
levolle. Arne säpsähti kuullessaan jonkun raskaasti kaatuvan
etehisessä ja kolahtavan oveen. Isä siellä tuli kotiin.
Arne sai oven auki ja katsahti häneen.
-- Sinäkö siellä olet, kiltti poikaseni! tuleppas auttamaan isääsi
pystyyn!
Hänet nostettiin ylös ja vietiin taluttamalla rahille. Arne toi
viululaatikon ja sulki oven.
-- Niin, katso vaan minuun, kiltti poikaseni, minä en enään ole korea;
tämä ei enään ole Niilo räätäli. Sen minä -- sinulle sanon, että --
älä koskaan juo viinaa; se on ... perkele, maailma ja meidän oma
lihamme -- --, hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon
-- -- Voi minua, voi minua! Mihin minä jo olenkaan joutunut.
Hetkisen istui hän ääneti, sitte hän itkien rupesi laulamaan:
Jeesus auttaja armias
Kuule kurjinta laumastas;
Synnin kahleissa kuin jos lien,
Tiedät, Jeesus, pelastustien!
Herra, minä en ole sen arvoinen, että sinä astut kattoni alle; mutta
sano sana vain... Hän heittäytyi suulleen maahan, kätki kasvot
käsiinsä ja hytki kuin suonenvedossa. Kauvan hän makasi sillä lailla
ja äänteli raamatunlauseita, jotka kai kaksikymmentä vuotta sitte oli
oppinut: -- Mutta hän tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra auta
minua! -- Mutta hän vastasi ja sanoi, ei ole soveliasta ottaa lasten
leipää ja heittää penikoille. -- Mutta hän sanoi: totta, herra,
penikatkin syövät niistä muruista, jotka heidän herransa pöydältä
putoavat.
Hän vaikeni ja itku kävi vuolaammaksi ja tyynemmäksi.
Äiti oli aikoja sitte herännyt, mutta ei ollut uskaltanut nostaa
päätään; kun Niilo kuitenkin niin katkerasti itki, kohosi hän
kyynärpäittensä varaan katsomaan.
Mutta tuskin oli Niilo hänet huomannut, kun hän jo huusi:
-- Vai nouset sinäkin katsomaan -- tahdot kai tietää mimmoiseksi olet
minut nujertanut. Niin, tämmöinen minä nyt olen, justiinsa tämmöinen!
-- -- -- Hän karkasi pystyyn ja äiti meni piiloon vällyn alle. -- Älä
sinä mene piiloon, kyllä minä sinut löydän! sanoi hän, haparoiden
eteensä oikealla kädellään, etusormi oistonaan. -- Kutti, kutti! sanoi
hän, veti vällyn syrjään ja haki etusormellaan hänen kaulansa.
-- Isä! sanoi Arne.
-- Kas vaan kuinka sinä olet käynyt laihaksi ja kurttuiseksi. Ei tässä
paljoa tarvita. Kutti, kutti!
Äiti kävi molemmin käsin suonenvedontapaisesti kiinni hänen käteensä,
ei päässyt hänen käsistään ja kiertyi; keräksi.
-- Isä, sanoi Arne.
-- Vai joko sinuun nyt tuli henki! Kas, kas kuinka se variksenpelätin
vääntelee! Kutti, kutti!
-- Isä! sanoi Arne. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään.
-- Kutti, sanon minä!
Äiti päästi irti hänen kätensä ja antautui.
-- Isä! huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli.
-- Kiusaako sinä teet, kun et huuda. Varo sitä; minussa on nyt niin
kauhea halu. Kutti, kutti!
-- Isä! huusi Arne ja kävi kiinni kirveeseen, mutta jäi kuin
naulattuna seisomaan; sillä samassa hetkessä nousi isä, päästi
vihlovan huudon, kävi kiinni rintaansa ja kaatui.
-- Jeesus Kristus! pääsi häneltä ja hän makasi ihan hiljaa.
Arne ei tietänyt missä hän seisoi ja mitä hänen edessään oli; hän
odotti että pirtti räjähtäisi ilmaan ja väkevä valo tunkisi jostakin
sisään. Äiti rupesi syvältä vetämään henkeään, ikäänkuin
vierittääkseen jotakin raskasta päältään. Vihdoin hän pääsi istualleen
ja näki isän pitkänään permannolla ja pojan vieressä, kirves kädessä.
-- Herra armias, mitä sinä olet tehnyt? huusi hän, karkasi sängystä,
sukaisi hameen ylleen ja tuli paikalle. Silloin irtaantui pojan kieli
siteistään.
-- Hän kaatui itsestään, virkkoi hän hiljaa.
-- Arne, Arne, en usko sanoihisi, huusi äiti kovalla, rankaisevalla
äänellä. -- Olkoon Jeesus kanssasi! ja hän heittäytyi vaikeroiden
ruumiin päälle.
Mutta poikakin pääsi tajuihinsa ja lankesi polvilleen.
-- Niin totta kuin minä odotan armoa Jumalalta, hän kaatui
seisoaltaan.
-- Jumala on siis itse käynyt täällä, sanoi äiti hiljaa, jäi
kyykylleen istumaan ja tuijotti eteensä.
Niilo makasi muuttumattomana, silmät ja suu auki. Kädet olivat
likenneet toisiaan, ikäänkuin pyrkiäkseen liittymään yhteen, mutta
eivät olleet kyenneet.
-- Nosta isääsi, sinä joka olet väkevä, ja auta minua, että hän pääsee
sänkyyn.
Ja he nostivat hänet ja laskivat sänkyyn. Äiti sulki hänen silmänsä ja
suunsa, oikaisi hänet suoraksi ja liitti kädet ristiin.
Molemmat jäivät he häneen katsomaan. Koko heidän tähänastinen elämänsä
ei ollut niin pitkä eikä sisältänyt niin paljon kuin tämä hetki. Jos
piru oli käynyt talossa, oli Jumalakin; heidän kohtaamisensa oli ollut
lyhyt. Kaikki edelliset olivat nyt suoritetut loppuun.
Yö oli vähän yli puolen ja heidän piti olla kuolleen kanssa kunnes
päivä joutuisi. Arne viritti suuren tulen liedelle, äiti istuutui
viereen ja siinä istuessa muistui äidin mieleen kuinka monta kovaa
päivää Niilo oli hänelle tuottanut ja hän rukoili Jumalaa ääneen,
palavaisesti kiittäen häntä siitä mitä hän oli tehnyt.
-- Mutta olihan minulla toki muutamia hyviäkin päiviä, sanoi hän
itkien, ikäänkuin olisi katunut äskeistä kiitostaan ja laski lopuksi
suurimman syyn omille niskoilleen: hänhän rakkaudessaan oli tehnyt
Jumalan tahtoa vastaan, hänhän oli ollut tottelematon äidilleen ja
juuri sentähden saanut rangaistuksen syntisestä rakkaudestaan.
Arne istuutui vastapäätä äitiään. Äiti katsahti sänkyyn päin:
-- Muista, Arne, että minä sinun tähtesi olen tämän kaiken kärsinyt.
Ja hän itki, ikävöiden rakkauden sanaa puolustukseksi itsesyytöksiään
vastaan ja lohdutukseksi tulevien aikojen varalta. Poika vapisi eikä
voinut vastata.
-- Älä koskaan heitä minua, nyyhki äiti.
Silloin selveni pojalle mitä äiti koko tänä surkeuden aikana oli
hänelle ollut ja miten kauhean hyljätyksi hän tänne jäisi, jos poika
palkitsisi hänen suuren uskollisuutensa jättämällä hänet.
-- En koskaan, en koskaan! kuiskasi hän ja häntä veti äidin luo, mutta
hän ei päässyt paikaltaan. He jäivät istumaan ja heidän kyyneleensä
valuivat vuolaina. Äiti rukoili ääneen, milloin kuolleen puolesta,
milloin itsensä ja pojan puolesta, ja he itkivät ja hän rukoili taasen
ja taasen he itkivät.
-- Arne, virkkoi hän vihdoin, -- sinulla on niin kaunis ääni, istu
tuonne veisaamaan isällesi.
Ja poika tunsi heti saavansa voimaa siihen. Hän nousi ja läksi
noutamaan virsikirjaa, sytytti päreen ja istuutui, toisessa kädessä
päre, toisessa virsikirja, kuolleen pääpuoleen ja veisasi kirkkaalla
äänellä Kingon virren 127:
Vihasi hirmusta meidät, Herra, päästä,
Vitsasi pidätä, säästä lapses, säästä!
Kovin Herra koetat, kun käymme synnin teitä --
Armahda meitä!