Tämä tapahtui, kuten edellä on sanottu, syksyllä. Viikkoa myöhemmin
kuin Niilo räätäli oli kannettu Margit Kampenin kotiin, tuli
amerikkalaisilta sana, että hän olisi valmiina. Hän vääntelihe
paraikaa kovissa tuskissa, ja huusi hampaitaan kiristellen:
-- Menkööt helvettiin!
Margit jäi sanattomana seisomaan. Niilo huomasi sen ja toisti hetkisen
perästä hitaasti ja väsyneenä:
-- Menkööt matkaansa!
Talvemmalla parani hän senverran, että saattoi nousta istumaan, vaikka
terveys olikin murtunut elämän ajaksi. Kun hän ensi kerran oli
istumassa oikein vaatteissaan, otti hän viulunsa ja viritti sen, mutta
joutui niin mielenliikutuksen valtaan, että hänen täytyi mennä
takaisin sänkyyn. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta hyväntahtoinen
hoitaa ja myöhemmin opetti hän poikaa lukemaan ja rupesi tekemään
kotitöitä. Kylään ei hän lähtenyt eikä hän puhunut niiden kanssa,
jotka tulivat häntä tervehtimään. Alussa toi Margit hänelle uutisia
kylästä; sen perästä kävi hän aina synkäksi; silloin lakkasi Margit
tuomasta.
Kevätpuoleen istui hän ja Margit kerran tavallista kauvemmin
puhelemassa ehtoollisen jälkeen. Poika ajettiin nukkumaan. Vähän
myöhemmin keväällä kuulutettiin heidät kirkossa ja sitte he kaikessa
hiljaisuudessa menivät naimisiin.
Niilo teki maatyötä ja järjesteli kaikki tasaisesti ja
ymmärtäväisesti. Margit sanoi pojalle:
-- Hänestä on sekä iloa että hyötyä. Ole nyt kiltti ja tottelevainen,
että olet hänelle mieleen.
Margit oli surustaan huolimatta säilynyt hyvin; hän oli punakka
kasvoiltaan ja hänen suuret silmänsä näyttivät vielä suuremmilta sen
kautta että niiden ympärillä lepäsi kehä. Hänen huulensa olivat
mehevät, kasvot pyöreähköt ja hän näytti terveeltä ja reippaalta,
vaikkei hänellä ollutkaan paljon voimia. Hän oli näihin aikoihin
kauniimpi kuin koskaan ja hän lauloi lakkaamatta, kuten hänen tapansa
oli työtä tehdessä.
Kerran sunnuntai-iltapäivänä läksivät isä ja poika katsomaan miltä
vainiot sinä vuonna näyttivät. Arne juoksenteli isän ympärillä ja
ampui kaaripyssyllään, jonka isä itse oli hänelle tehnyt. He menivät
suoraan ylös tietä, joka johti kirkolta ja pappilasta niinsanotulle
lakeusseudulle. Niilo istuutui kivelle tiepuoleen ja vaipui
ajatuksiin, poika juoksi tielle päin ja haki nuolta; he olivat menossa
kirkkoa päin.
-- Ei liian kauvas, sanoi isä.
Äkkiä pysähtyi poika keskellä juoksuaan, ikäänkuin hän olisi kuullut
jotakin.
-- Isä, minä kuulen soittoa.
Isäkin kuunteli, saattoi kuulla viulunsoittoa, toisinaan voittivat
huudot ja villi melu soiton; morsiussaatto palasi kirkolta.
-- Tule tänne, poika! huusi isä ja Arne kuuli äänestä, että hänen piti
juosta. Isä oli kiireesti noussut ja piiloutui suuren puun taakse.
Poika perässä. -- Ei tänne, vaan tuonne!
Poika pensaan taakse. Rattaiden jono kiersi jo koivumetsän, ne tulivat
hurjaa karkua, hevoset valkeina vaahdosta, humalaiset huusivat ja
hoilottivat; isä ja poika laskivat rattaat; niitä oli kaikkiaan
neljätoista. Ensimäisissä istui kaksi pelimannia ja soitto helisi
kirkkaassa ilmassa; poika seisoi takana ajaen hevosta. Perässä tuli
kruunupää morsian, suorana, auringossa paistaen; hän hymyili ja toinen
suupieli vetäytyi alaspäin; hänen rinnallaan istui lempeäkasvoinen
mies sinisissä vaatteissa. Saatto seurasi, miehet istuivat naisten
sylissä, takana pikku poikia; humalaiset miehet ajoivat, kuusi saman
hevosen rattailla, viimeisillä rattailla tuli kyökkimestari,
viina-ankkuri sylissä. Huutaen ja laulaen menivät he menojaan,
suinpäin alas mäkeä; viulunsoitto, huuto ja rattaiden räminä jäi
hetkiseksi tomupilveen, joku yksityinen huuto kajahti vielä ilmassa,
sitte kuului vaan kumeaa melua, eikä vihdoin enään mitään. Niilo
seisoi yhä liikkumattomana, hänen takanaan kohisi, poika ryömi esiin.
-- Kuka se oli, isä?
Mutta poika säpsähti, sillä isä oli niin pahan näköinen. Arne viipyi
vastausta odotellen, sitte hän viipyi sentähden ettei hän saanut
vastausta. Vihdoin kävi hän kärsimättömäksi ja uskalsi taasen kysyä:
-- Jokos me lähdetään?
Niilo katseli vielä ikäänkuin hääsaaton jälkiä, kokosi sitte tahtonsa
ja läksi. Arne perässä. Hän pani nuolen jouseen, laukaisi ja läksi
juoksemaan.
-- Älä tallaa niittyä, sanoi Niilo lyhyesti.
Poika jätti nuolen sikseen ja palasi. Hetken perästä oli hän unohtanut
asian ja isän jäädessä seisomaan, paneutui hän maahan ja rupesi
heittämään kuperkeikkaa.
-- Älä tallaa niittyä, sanon minä.
Isä tarttui hänen käsivarteensa ja nosti niin, että käsivarsi oli
menemäisillään sijoiltaan. Sitte poika hiljaa asteli perässä.
Ovessa odotti Margit; hän tuli juuri navetasta, missä hän varmaan oli
ollut kovassa työssä; sillä hänen hiuksensa olivat pörröiset, paita
likaantunut ja vaatteet niinikään; mutta hymysuin seisoi hän ovessa.
-- Pari lehmää oli päässyt irti ja mennyt pahantekoon; nyt ne taas
ovat kiinni.
-- Saisit sinä vähän siistitä itseäsi sunnuntaina, sanoi Niilo
astellessaan hänen ohitsensa tupaan.
-- Nyt sitä sopiikin ruveta siistiymään, kun työ on tehty, sanoi
Margit ja meni hänen perässään.
Hän ryhtyi paikalla puuhaan ja lauloi pukeutuessaan. Tällä kertaa
lauloi Margit kauniisti, mutta usein oli hänen kurkkunsa hiukan käheä.
-- Älä siinä mourua! sanoi Niilo, joka oli heittäytynyt sänkyyn
pitkäkseen.
Margit vaikeni. Samassa tulla tuiskusi poika sisään:
-- Täällä on suuri, musta koira, joka on niin pahan näköinen --!
-- Suu kiinni, poika! sanoi Niilo sängystä ja potkaisi toisen jalkansa
laidan yli, polkeaksensa sitä maahan. -- Perkeleen rymyä se poika aina
pitää, mutisi hän vielä ja veti jalan takaisin.
Äiti torumaan poikaa.
-- Näethän sinä, ettei isä ole hyvällä päällä, puheli hän. -- Etkö
sinä ottaisi vähän väkevää siirappikahvia sanoi hän hyvitellen
Niilolle.
Isoäiti oli pitänyt siitä juomasta ja monet muut. Niilo ei siitä
pitänyt, mutta hän oli juonut sitä, kun muut olivat juoneet.
-- Etkö sinä ottaisi vähän väkevää siirappikahvia? toisti Margit, kun
ei Niilo ollut vastannut ensimäiseen kysymykseen.
Niilo nousi molempien kyynärpäittensä varaan ja huusi:
-- Luuletko sinä, että minä viitsin särpiä sitä moskaa?
Margit ällistyi, otti pojan mukaansa ja läksi ulos.
Heillä oli siellä kaikellaista hommaa eivätkä he tulleet sisään
ennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin
häntä huutelemaan, mutta ei löytänyt häntä mistään. He odottivat
kunnes ruoka oli miltei kylmää, sitte he söivät, mutta Niiloa vaan ei
kuulunut. Margit kävi levottomaksi, lähetti pojan nukkumaan ja
istuutui odottamaan. Vähän jälkeen keskiyön tuli Niilo.
-- Hyvä ystävä, missä sinä olet ollut? kysyi hän.
-- Se ei kuulu sinuun, vastasi Niilo ja istuutui hiljalleen penkille.
Hän oli humalassa.
Sittemmin oli Niilo usein kylällä ja tuli aina kotiin humalassa.
-- Minä en jaksa olla täällä kotona sinun kanssasi, sanoi hän kerran
tullessaan.
Margit koetti lempeästi puolustautua ja silloin polki hän jalkaa ja
käski häntä pitämään suun kiinni; kun hän oli humalassa, oli se vaimon
syy; kun hän oli häijy oli sekin vaimon syy; hän oli raajarikko ja
elinajakseen onneton ihminen ja se oli sekin Margitin ja sen helvetin
pojan syy, joka hänellä oli.
-- Mitä sinä aina kuljit minun perässäni? sanoi hän ja itki. -- Mitä
pahaa minä olin tehnyt, kun et sinä antanut minun olla rauhassa?
-- Mutta herra siunaa ja varjele, sanoi Margit, -- minäkö kuljin sinun
perässäsi?
-- Sinä juuri!
Niilo nousi ja huusi ja jatkoi itkien:
-- Sinä olet vihdoinkin päässyt tahtosi perille! Minä kuljen täällä
puita myöten ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin
voinut elää loistossa kylän pulskimman talontyttären rinnalla, minä
olisin voinut matkustaa niin kauvas kuin aurinko -- jollet sinä ja
sinun kirottu poikasi olisi joutuneet tielleni.
Margit koetti taasen puolustautua.
-- Eihän se toki sentään ollut pojan syy.
-- Jollet sinä vaikene, niin minä lyön sinua!
Ja hän löi.
Seuraavana päivänä, kun hän oli selvinnyt humalastaan, oli hän
näpeillään ja varsinkin pojalle hyvin kiltti. Mutta pian hän taasen
oli humalassa ja löi äitiä; vihdoin löi hän häntä miltei aina
humalassa ollessaan; poika itki ja vaikeroi; silloin hän löi häntäkin.
Välistä katui hän niin kovasti, että hänen täytyi lähteä ulos. Silloin
pääsi hän taasen tanssin makuun, soitti entiseen tapaansa ja otti
pojan mukaansa kantamaan laatikkoa. Niillä retkillä näki poika paljon.
Äiti itki sitä että hänet otettiin mukaan, mutta ei uskaltanut sanoa
isälle.
-- Riipu kiinni Jumalassa äläkä opi mitään pahaa, rukoili hän ja
hyväili poikaa.
Mutta tansseissa oli kovin hauskaa eikä täällä kotona äidin luona
ollut hauskaa. Poika kääntyi kääntymistään pois äidistä ja isään. Äiti
sen kyllä huomasi ja vaikeni. Poika oli tansseissa oppinut
kaikellaisia lauluja ja niitä hän sitte lauloi isälle; se huvitti isää
ja joskus sai poika hänet nauramaan. Mutta tämä mairitteli poikaa
niin, että hän sitte koetti oppia niin paljon lauluja kuin
mahdollista; pian hän huomasi mistä lauluista isä eninten piti ja
mitkä asiat häntä naurattivat. Kun ei lauluissa ollut sellaisia,
rupesi poika parautensa mukaan liittämään niihin omiaan ja senkautta
hän varhain harjaantui panemaan kokoon sanoja säveleeseen. Isä piti
eninten pilkkalauluista ja rumista viisuista, joita oli tehty
mahtavuuteen ja rikkauteen nousseista ihmisistä, ja niitä poika
lauloi.
Vihdoin rupesi äiti tahtomaan häntä illoin kanssaan navettaan;
kaikellaisia keinoja keksi hän siitä päästäkseen; mutta kun ei mikään
auttanut ja hänen täytyi mennä, puhui äiti hänelle Jumalasta ja
hyvyydestä ja päätti tavallisesti puheensa kiihkeään itkuun, painoi
häntä vastaansa, kerjäsi ja rukoili, ettei hänestä tulisi huonoa
ihmistä.
Äiti opetti häntä lukemaan ja poika oli tavattoman opinhaluinen. Isä
ylpeili siitä suuresti ja kertoi hänelle, varsinkin humalapäissään,
että hänellä oli isän pää.
Tansseissa rupesi isä, kun juoma alkoi nousta päähän, kehoittamaan
Arnea laulamaan kansalle. Poika lauloi laulun toisensa perästä, melun
ja naurun vallitessa; suosio riemustutti häntä miltei enemmän kuin
isää eikä hänen lauluistaan enään tahtonut tulla loppua. Huolestuneet
äidit, jotka kuulivat ne, menivät itse äidin luo kertomaan asiasta,
siksi ettei laulujen sisältö ollut säädyllinen, Äiti otti pojan
erikseen ja kielsi häntä Jumalan ja kaiken hyvän nimessä laulamasta
sellaisia lauluja, ja nyt rupesi pojasta tuntumaan, että äiti vastusti
kaikkea mikä tuotti hänelle huvia. Ensi kerran kertoi hän isälle mitä
äiti oli sanonut. Silloin sai äiti siitä paljon kärsiä, kun isä oli
humalassa; hän piti nimittäin siihen asti kaikki takanaan. Mutta
silloin pojalle selvisikin, mitä hän oli tehnyt ja hengissä pyysi hän
sekä Jumalalta että äidiltään anteeksi, kun ei hän saanut sitä
tehdyksi julkisesti. Äiti oli hänelle yhtä ystävällinen ja se vihloi
hänen sydäntään.
Kerran hän sen kuitenkin unohti. Hänellä oli se taito että hän osasi
matkia kaikkia ihmisiä, nimittäin hän osasi puhua ja laulaa kuten he.
Yhtenä iltana tuli äiti sisään juuri kun poika tällä tavalla huvitti
isää ja äidin mentyä keksi isä, että poika matkisi äidinkin laulua.
Alussa poika pani vastaan; mutta isä, joka makasi sängyssä ja nauroi
niin että hytki, tahtoi tahtomistaan, että hän matkisi äidin laulua.
Hän on poissa, ajatteli poika, eikä kuule, ja hän lauloi kuten äiti
joskus lauloi, kun oli käheänä ja itku kurkussa. Isä nauroi niin, että
poikaa miltei peloitti ja hän vaikeni itsestään. Silloin astui äiti
sisään keittiöstä, katsahti poikaan pitkään ja raskaalla mielin, nouti
hyllyltä maitopunkan ja vei sen ulos.
Poika kävi koko ruumiiltaan polttavan kuumaksi; äiti oli kuullut
kaikki. Hän karkasi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos,
viskautui maahan ja tahtoi ikäänkuin kaivautua maan sisään. Hän ei
saanut rauhaa, nousi ja pakeni etäämmä. Hän meni ladon ohi ja sen
takana istui äiti neulomassa hienoa, uutta paitaa juuri hänelle.
Tavallisesti hän näin ommellessaan veisasi virttä; mutta tällä kertaa
häh ei veisannut. Ei hän myöskään itkenyt, hän vain ompeli. Mutta nyt
ei Arne enään voinut kestää; hän heittäytyi maahan äidin eteen, katsoi
häntä silmiin ja itki niin että ruumis hytki. Äiti päästi työn
helmaansa ja otti hänen päänsä käsiensä väliin.
-- Arne raukka, sanoi hän ja painoi päänsä hänen päätään vastaan.
Poika ei yrittänytkään sanoa mitään, itki vaan katkerammin kuin
koskaan ennen oli itkenyt. -- Kyllä minä tiesin, että sinä pohjaltasi
olet hyvä, sanoi äiti ja silitteli hänen hiuksiaan.
-- Äiti, älä kiellä, kun minä nyt pyydän! sai hän ensinnä suustaan.
-- Tiedäthän, etten sitä tee, vastasi äiti.
Arne koetti hillitä itkuaan ja sammalsi vihdoin, pää äidin helmassa:
-- Äiti -- laula minulle jotakin!
-- Rakkaani, enhän minä osaa, sanoi äiti hiljaa.
-- Äiti, laula minulle jotakin, rukoili poika, -- muuten en usko, että
koskaan enään saan katsoa sinun silmiisi.
Äiti silitti hänen hiuksiaan, mutta vaikeni.
-- Äiti, laula, laula, kuuletko! Laula! kerjäsi poika, -- taikka minä
menen niin kauvas, etten enään koskaan tule kotiin.
Ja neljäntoistavuotias poika makasi polvillaan, pää äidin helmassa ja
äiti rupesi laulamaan hänelle:
Herra kaitse kädelläs
Rannan leikkivää lasta.
Suojaa pyhällä hengelläs
Turmioon joutumasta.
Syvä on vesi ja liukas maa,
Vaan ketä henkesi johdattaa,
Sen elo kons' ei pääty,
Ennenkuin taivaass' on säätty.
Äiti lastansa kaipailee:
Missä viipynee vieno?
Kulkee, katsoo, huhuilee,
Kuulu ei kotiin pieno.
Miettii: missä mun lapseni lie,
Siellä käy myös sun henkesi tie,
Jeesus, sen valpas veikko,
Tuo kotiin lapseni heikko.
Hän veisasi monta värssyä; Arne pysyi liikkumattomana; hänen mieleensä
laskeutui siunattu rauha ja siinä rauhassa tunsi hän raukeavansa
virkistävään väsymykseen. Viimeinen, jonka hän eroitti, oli
Jeesuksesta; se siirtyi hänen kanssaan suureen valoon ja tuntui siltä
kuin laulajia olisi ollut kaksitoista tai kolmetoista, mutta äidin
ääni kaikui yli kaikkien muiden. Niin kaunista ääntä ei hän koskaan
ollut kuullut, hän rukoili, että saisi laulaa niin. Hänestä tuntui,
että jos hän laulaa oikein hiljaa, niin hän osaa oikeaan, ja nyt hän
lauloi hiljaa ja yhä hiljemmin ja hurjemmin, ja hänestä rupesi miltei
jo tuntumaan autuaalliselta, kun hän siinä ilossaan kävi kiinni
voimakkain äänin ja kaikki katosi. Hän heräsi, katsahti ympärilleen ja
kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin kosken ikuisen, väkevän kohinan
ja samalla lirinän pienestä purosta, joka juoksi ihan ladon alla ja
alituiseen piti hiljaista sorinaansa. Äiti oli poissa; hän oli pannut
pojan pään alle puolivalmiin paidan ja röijynsä.