Kampenissa Arne syntyi. Hänen äitinsä nimi oli Margit ja hän oli
Kampenin torpan ainoa lapsi. Kahdeksantoistavuotiaana hän kerran oli
viipynyt tansseissa liian kauvan: hänen seuralaisensa olivat jättäneet
hänet ja niin ollen hän arveli, että tie pysyy yhtä pitkänä jos hän
viipyy tämän tanssin ajan tai ei. Ja niin tapahtui, että Margit vielä
oli tanssitalossa, kun pelimanni, Niilo räätäli, pani käsistään
viulun, kuten hänen tapansa oli, kun juoma nousi päähän, antoi muiden
rallattaa, koppasi koreimman tytön, siirteli jalkaa varmasti kuin
laulussa tahtia ja nosti saappaansa korolla hatun korkeimmasta päästä.
-- Hoi! sanoi Niilo räätäli.
Kun Margit sinä iltana meni kotiin, kimmelteli kuutamo niin
ihmeellisen ihanasti hangella. Päästyään luhtiin, missä hänen piti
nukkua, täytyi hänen vielä kerran katsahtaa ulos. Hän riisui liivinsä,
mutta jäi seisomaan, liivi kädessä. Samassa hän tunsi, että häntä
paleli, rupesi kiireesti riisuutumaan ja pujahti syvälle vällyjen
alle. Sinä yönä näki Margit unta, että suuri, punainen lehmä oli
päässyt peltoon. Hänen piti ajaa se pois, mutta vaikka hän kuinka
olisi koettanut, ei hän päässyt paikalta; lehmä söi levollisesti, se
kävi ihan pyöreäksi ja kylläiseksi ja kääntyi silloin tällöin
katsomaan häneen suurin, raskain silmin.
Kun kylässä seuraavalla kerralla oli tanssit, oli Margit mukana; mutta
häntä ei sinä iltana haluttanut tanssia, hän istui kuuntelemassa
soittoa ja ihmetteli, ettei se huvittanut muita. Myöhemmällä nousi
pelimanni ja tahtoi, tanssia. Hän tuli suoraa päätä Margit Kampenin
luo ja tuskin tyttö itsekään tiesi mitä teki; mutta Niilo räätälin
kanssa hän tanssi!
Pian tulivat ilmat lämpöisemmiksi eikä enään tanssittu. Sinä keväänä
suri Margit pientä karitsaa, joka oli tullut kipeäksi, niin kovasti,
että se äidin mielestä oli melkein liikaa.
-- Eihän se ole kuin karitsa, sanoi äiti.
-- Mutta se on kipeä, sanoi Margit.
Hän ei moniin aikoihin ollut käynyt kirkossa; hän selitti antaneensa
äidin mennä, ja täytyihän jonkun olla kotona. Eräänä kesäisenä
sunnuntaina oli ilma niin kaunis, että äiti arveli heinien voivan
kuivaa vuorokauden lisää ja ehdotti, että he molemmat menisivät.
Margit ei voinut sanoa siihen mitään ja pukeutui; mutta kun he olivat
päässeet niin kauvas, että he saattoivat kuulla kirkonkellot,
purskahti hän itkuun. Äiti kävi kalman kalpeaksi; he jatkoivat
matkaansa, äiti edellä, tytär perässä, kuulivat saarnan, veisasivat
virret viimeiseen asti, kuulivat siunauksen ja läksivät vasta kun oli
soitettu pois kirkosta. Mutta kun he taasen olivat päässeet
kotipirttiin, sulki äiti hänet syliinsä ja sanoi:
-- Älä, lapseni, salaa minulta mitään.
Taas tuli talvi; sinä talvena ei Margit tanssinut. Mutta Niilo räätäli
soitti, joi entistä enemmän ja kieputti aina lopuksi kauneinta tyttöä.
Siihen aikaan kerrottiin varmana, että hän saattoi ottaa talon
hienoimmista tytöistä minkä vaan halusi, ja toiset lisäsivät, että Eli
Böen itse oli kosinut tyttärensä, Birgitin puolesta, joka rakasti
häntä niin että oli kipeänä.
Mutta juuri niihin aikoihin vietiin Kampenin tyttären lapsi ristille;
sen nimeksi pantiin Arne ja sen isäksi sanottiin Niilo räätäliä.
Samana iltana oli Niilo suurissa häissä ja joi itsensä humalaan. Hän
ei tahtonut soittaa, mutta tanssi lakkaamatta eikä kärsinyt lattialla
keitään muita. Mutta kun hän tuli pyytämään Birgit Böeniä tanssiin,
kieltäytyi tämä. Niilo räätäli naurahti, kiepahti ympäri ja tarttui
ensimäiseen tyttöön, mikä eteen sattui. Tämäkin tyttö pani vastaan.
Niilo katsahti häneen: se oli pieni musta tyttö, se oli istunut
tuijottamassa häneen ja nyt se oli ihan kalpea. Niilo kumartui hänen
puoleensa ja kuiskasi.
-- Etkö sinä tanssi _minun_ kanssani, Karen? Tyttö ei vastannut. Niilo
kysyi toisen kerran.
Silloin hän kuiskaten vastasi kuiskattuun kysymykseen:
-- Se tanssi voisi viedä kauvemmakuin minä tahdon.
Niilo peräytyi hitaasti, mutta päästyään keskelle permantoa, kiepahti
hän ympäri ja tanssi hyppytanssin yksinään. Kukaan muu ei tanssinut;
kaikki katselivat ääneti.
Sitte hän läksi latoon, heittäytyi pitkäkseen ja itki.
Margit istui kotona pienen pojan kanssa. Hän kuuli huhut Niilosta,
joka kulki tansseista tansseihin, katseli poikaa ja itki ja katseli
häntä uudelleen ja iloitsi. Kaikista ensinnä opetti hän poikaa
sanomaan "isä"; mutta sitä ei hän uskaltanut tehdä äidin -- tai
isoäitihän hän tästäpuoleen oli -- ollessa likellä. Seuraukseksi tuli,
että poika sanoi isoäitiä isäksi. Margitilla oli aika työ vieroittaa
häntä pois siitä tavasta ja se taas vaikutti, että hän aikaiseen tuli
kehittäneeksi pojan ymmärrystä. Tämä ei ollut suurikaan, kun hän
tiesi, että Niilo räätäli oli hänen isänsä ja päästyään siihen ikään,
jolloin seikkailut alkavat maistua, sai hän niinikään tietää mikä mies
Niilo räätäli oli. Isoäiti oli ankarasti kieltänyt mainitsemasta hänen
nimeäänkään. Hänen päähuolenaan oli saada Kampen itsenäiseksi taloksi,
jotta tytär poikineen voisi elää huolettomasti. Hän käytti hyväkseen
talon omistajan köyhyyttä, osti paikan, lyhensi joka vuosi velkaa ja
johti töitä kuin mies; sillä hän oli neljätoista vuotta ollut leskenä.
Kampen oli suuri ja laajeni nyt niin, että siellä elätettiin neljä
lehmää ja kuusitoista lammasta. Sitäpaitsi se omisti puolen hevosta.
Niilo räätäli kierteli kylillä; hänen ansionsa oli vähentynyt, osaksi
sentähden, ettei hän enään viitsinyt hoitaa tehtäviään, osaksi
sentähden, ettei hän enään ollut sama kuin ennen. Hän rupesi silloin
enemmän harjottamaan viulunsoittoa ja siitä johtui usein juominkeja,
tappeluja ja pahaa elämää. Oli kuultu hänen valittavankin.
Arne oli ehkä kuuden vuoden vanha, kun hän eräänä talvipäivänä peuhasi
sängyssään, jonka peitteen hän oli nostanut purjeeksi, ja piti perää
kauhalla. Isoäiti istui huoneessa ja kehräsi, hän ajatteli omia
asioitaan ja nyökytti silloin tällöin päätään ajatustensa
vahvistukseksi. Silloin tiesi poika ettei häntä huomattu ja silloin
hän lauloi laulun Niilo räätälistä, jonka oli oppinut, niin raakana ja
villinä kuin se oli:
Koko kylä, ihan imeväisetkin ties,
Että Niilo räätäli on huikea mies.
Koko kylä vielä muistaa sen tuuterintuulin,
Jolla paiskasi kerran hän itse Suuri-Nuutin.
Luvan katolle nokkas hän Olli Kvisten:
"Toiste tarvitset eväspussin myös, jumalisten!"
Oli Buggen Hannu väkimiehistä se,
Jonka maine kulki tunturikylille.
"Mihin tahdot sa räätäli makuusijan;
Minä sylkäsen kouraani jo -- sano pian!"
-- "Tules lähemmä, veikkonen, vastaan mä väleen,
Tule, veikkonen, tästä saa pääkoppas päreen!"
Niin puskivat kiukkuisesti he yhteen,
Kun takkiset sotkeutuivat he vyhteen.
Uus kerta ja Hannulta lipesi jalka:
"Hei Bugge, nyt tanssisi vasta se alkaa!"
Makas' äkkiä maassa hän verisin päin --
"Vai vertako syletkin?" -- "Piru kun kävi näin!"
Enempää ei poika laulanut; kahta viime värssyä ei äiti ollut hänelle
opettanut:
Ja näitkö konsa niityn min lumi valkasee?
Ja Niilon neitoselle kun hellin hymyilee?
On paras pakoon juosta pian, pian neidon sen --
Jo hetken pienen päästä on ijäks myöhäinen!
Nämä värssyt osasi isoäiti ja hän huomasi ne nyt entistä paremmin, kun
ei niitä laulettu. Pojalle ei hän virkkanut mitään, mutta äidille hän
sanoi:
-- Neuvo vaan pojalle oma häpeäsi; älä unohda viimeisiä värssyjä!
Juominen oli riuduttanut Niilo räätäliä niin ettei hän enään ollut
entisellään. Toiset jo arvelivat hänen olevan mennyttä miestä.
Silloin sattui seudulle kaksi amerikkalaista ja he kuulivat, että
jossakin oli häät ja tahtoivat heti nähdä ne, tutustuakseen tapoihin.
Niilo oli pelimannina häissä. Vieraat antoivat kukin taalarinsa
pelirahaa ja pyysivät soittamaan hyppytanssin, mutta kukaan ei mennyt
sitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi pyydetty. Ruvettiin kehoittamaan
Niiloa tanssimaan, "hän sen kuitenkin parhaiten tanssii". Hän kielsi,
sitä innokkaammin pyydettiin, vihdoin viimein pyysivät kaikki
yksimielisesti ja juuri sitä Niilo tahtoi. Hän antoi viulun toiselle,
riisui takkinsa ja lakkinsa, astui piiriin ja hymyili. Entinen huomio
seurasi häntä ja se antoi hänelle entisen voiman. Ihmiset tunkivat
niin likelle kuin suinkin, takimmat nousivat pöydille ja penkeille,
muutamat tytöt seisoivat muita ylinnä, ensimäisen niistä -- hän oli
korkeakasvuinen, tukka ruskeahtavan vaalea, silmät syvällä voimakkaan
otsan alla, suu pitkähkö ja usein hymyssä, varsinkin toisesta pielestä
-- oli Birgit Böen. Niilo näki hänet katsahtaessaan kattoon. Soitto
alkoi, huoneessa tuli hiiskumaton hiljaisuus ja Niilo läksi
liikkeelle. Hän nakkautui ulomma, tanssi sivuttain viulun tahtiin,
keinutteli ruumistaan, säväytti silloin tällöin jalat ristiin allensa,
kimmahti siitä taasen pystyyn, otti ikäänkuin hyppäysasennon ja meni
taasen sivuttain kuten äskenkin. Viulu oli kykenevissä käsissä, soitto
tulistui tulistumistaan, Niilon pää painui taaksepäin ja äkkiä kolahti
saappaankorko kattoon, jotta tomu tuiskusi heidän päälleen. Hänen
ympärillään naurettiin ja huudettiin, tytöt tuskin saivat vedetyksi
henkeään. Soitto sojahti heidän joukkoonsa, jouhet kiihoittuivat
kiihoittumistaan. Hän ei vastustanutkaan, otti etukumaran asennon,
juoksi pientä hyppyä soiton tahtiin, näytti yrittävän hypätä ylös,
mutta narrasi vaan, loikkaili kuten äskenkin, eteenpäin ja juuri kun
näytti siltä, ettei hän enään yritäkkään hypätä, jymähti saappaan
korko kattoon, uudelleen ja uudelleen, kieppaus eteenpäin, kieppaus
taaksepäin ja joka kerta tuli hän suorana jaloilleen. Häntä ei enää
haluttanut. Jouhi soitti muutamia ääniä kokonaan sävelen ulkopuolella,
päästi syvän äänen, heiketä värisi ja päättyi pitkään, yksinäiseen
bassosivellykseen. Joukko hajautui, hiljaisuuden asemasta kuului
äänekästä puhetta, huudahduksia ja huutoja. Niilo seisoi seinän
vieressä; silloin tulivat amerikkalaiset tuikkineen hänen luokseen ja
kumpikin antoi hänelle viisi taalaria. Taasen oli hiljaista.
Amerikkalaiset puhuivat hiukkasen tulkin kanssa; sitte kysyi tulkki
Niilolta, eikö hän tahtoisi seurata heitä heidän palvelijanaan; hän
kyllä saisi mitä vaan tahtoisi.
-- Mihin? kysyi Niilo; kansaa tunki niin likelle heitä kuin
mahdollista.
-- Maailmalle, kuului vastaus.
-- Koska? kysyi Niilo, katsahti ympärilleen loistavin kasvoin, kohtasi
Birgit Böenin kasvot eikä enään päästänyt niitä näkyvistään.
-- Viikon perästä, kun he palaavat, kuului vastaus.
-- Ehkäpä minä olen valmis, vastasi Niilo, punniten käsissään
viidentaalarin rahojaan.
Hän oli laskenut toisen kätensä nojaamaan likellä seisovan miehen
olkapäälle ja se vapisi niin, että mies koetti toimittaa häntä
penkille.
-- Ei ole mitään hätää, vastasi Niilo, astui ensin hoippuvin, mutta
sitte varmoin askelin ulomma permannolle, kääntyi ja pyysi
kieppupolskaa.
Kaikki tytöt olivat asettuneet näkyviin. Niilo tarkasti parvea
hitaasti ja kauvan, vihdoin hän reippaasti astui mustapukuisen tytön
luo ja se oli Birgit Böen. Niilo tarjosi kätensä ja tyttö ojensi
molemmat kätensä, samassa Niilo naurahti, kääntyi poispäin, otti tytön
Birgitin rinnalta ja läksi ylenannettuna menemään. Veri nousi Birgitin
kaulalle ja kasvoille. Hänen takanaan seisoi pitkä, lempeäkasvoinen
mies -- tämä tarttui Birgitin käteen ja läksi viemään häntä. Niilon
perässä. Niilo näki sen ja, ehkäpä epähuomiossa, tanssi niin tuimasti
heitä vastaan, että Birgit tanssitovereineen meni pahasti nurin.
Ympärillä nousi nauru ja rähinä. Birgit pääsi vihdoin ylös, meni pois
ja itki kiihkeästi.
Lempeäkasvoinen mies nousi hitaammin pystyyn ja meni suoraa päätä
Niilon luo, joka vielä tanssi.
-- Pysähdyppäs vähäisen, virkkoi mies.
Niilo ei kuullut. Silloin tarttui mies hänen käsivarteensa, Niilo
tempautui irti ja katsoi häneen.
-- Minä en tunne sinua, sanoi hän hymyillen.
-- Et, mutta nyt opit tuntemaan, sanoi lempeäkasvoinen mies, ja hänen
nyrkkinsä sattui suoraan Niilon toisen silmän yläpuolelle.
Niilo, joka ei sellaista odottanut, kaatui raskaasti terävää
muurinkorvaa vastaan, yritti paikalla pystyyn, mutta ei voinut nousta;
hänen selkänsä oli taittunut.
Kampenissa oli tapahtunut muutos. Isoäiti oli viime aikoina
sairastellut ja heti kun sairasteleminen alkoi, oli hänelle tullut
entistä kovempi kiire koota rahaa talon lopulliseen lunastamiseen.
-- Niin on sitte sinulla ja pojalla missä olette. Ja jos sinä päästät
jonkun sitä teiltä hävittämään, niin minä käännyn haudassani.
Syksymmällä hän olikin saanut kammertaa entiseen päätaloon viemään
velan viimeistä jäännöstä ja iloissaan hän oli, kun sitte istui
penkillä ja sai sanoa:
-- Nyt se on tehty.
Mutta samassa hän saikin kuolintautinsa; hän pyrki paikalla vuoteeseen
eikä enään noussut. Tytär hautasi hänet kirkkotarhaan, missä vaan
sattui tilaa olemaan ja kauniin ristin hän sai, siihen oli kirjoitettu
hänen nimensä ja ikänsä sekä virren värssy. Kaksi viikkoa hautajaisten
jälkeen oli hänen mustasta pyhälenningistään jo tehty pojalle vaatteet
ja niissä ollessaan kävi poika niin totiseksi kuin jos isoäiti olisi
tullut kummittelemaan. Ihan itsestään meni poika suuripränttisen
hakakirjan luo, josta isoäiti joka sunnuntai oli lukenut ja laulanut;
hän avasi kirjan ja kirjan sisässä olivat isoäidin silmälasit. Niihin
ei poika koskaan hänen eläessään ollut saanut kajota; peloissaan hän
nyt niihin kajosi, pani ne nenälleen ja katseli kirjaan niiden läpi.
Kaikki sumeni. Kummallista! ajatteli poika. Niistä isoäiti luki
Jumalan sanaa. Hän nosti ne korkealle tulta vastaan, nähdäkseen mikä
oli vikana -- ja samassa olivat silmälasit permannolla!
Poika pelästyi suuresti ja kun ovi samassa avautui, tuntui hänestä
siltä kuin isoäiti olisi astunut huoneeseen; mutta se olikin äiti ja
hänen perässään kuusi miestä; suurella melulla ja kolinalla kantoivat
ne välissään paareja, jotka laskivat keskelle lattiaa. Ovi jäi
pitkäksi aikaa auki heidän perässään, niin että huoneessa tuli ihan
kylmä.
Paareilla lepäsi tummatukkainen, kalpea mies, äiti asteli itkien
huoneessa.
-- Pankaa hänet varovaisesti vuoteeseen, pyysi hän ja auttoi itsekin.
Mutta miesten nostellessa ja muutellessa kuului heidän jalkojensa alta
ritinää.
-- Isoäidin silmälasit ne vaan ratisevat, ajatteli poika; mutta hän ei
sitä sanonut.