Kahden tunturin välissä oli syvä kuilu; tässä kuilussa vieri raskaana,
yli kivien ja riuttojen, vesirikas joki. Korkea jyrkänne yleni
molemmin puolin, toinen puoli oli ihan paljaana, mutta alhaalla, niin
likellä jokea, että sen kosteus keväisin ja syksyisin leveni joelle
asti, oli nuorta metsää, joka katseli ylöspäin ja katseli eteensä,
mutta ei päässyt sinne eikä tänne.
-- Entä jos rupeaisimme puettamaan tunturia? virkkoi kataja eräänä
päivänä ulkomaalaiselle tammelle, joka kasvoi sitä likempänä kuin
kaikki muut puut. Tammi katsahti alaspäin saadakseen tietää kuka oli
puhunut; sitte se taasen katsahti ylöspäin ja vaikeni. Joki teki niin
raskasta työtä, että se kulki valkoisena vaahtona; pohjatuuli oli
tunkeutunut kuiluun ja vinkui revelmissä; paljas tunturi riippui
raskaana, viluisena kuilun päällä; -- entä jos rupeaisimme puettamaan
tunturia? sanoi kataja hongalle, joka kasvoi toisella puolella.
-- _Me_ sen kai teemme, jos siitä mitään tulee, sanoi honka, sitaisi
partaansa ja vilkaisi koivuun; -- mitä sinä arvelet?
Mutta koivu vilkaisi varovaisesti tunturiin. Se riippui niin raskaana
hänen päänsä päällä, että hän tuskin sai hengitetyksikään.
-- Puetetaan sitte Jumalan nimeen, sanoi koivu; ja kolmisin päättivät
ne ryhtyä puettamaan tunturia. Kataja kulki edellä.
Kun se oli päässyt vähäisen matkaa, tuli kanerva sitä vastaan. Kataja
yritti mennä kanervan ohitse.
-- Ei, ei, sanoi honka, -- ota kanerva kanssasi. Ja kanervalle tuli
kiire, se yritti jo jättää katajan taakseen.
-- Käy minuun kiinni, sanoi kanerva.
Kataja teki työtä käskettyä, ja missä vaan oli pienikin revelmä, sinne
pisti kanerva sormensa, ja minne se vaan sai sormen, sinne pani kataja
pian koko käden. Ne kiipesivät ja ryömivät, honka tuli vaivaloisesti
perässä ja samoin koivu.
-- Siunaus seuraa meitä, sanoi koivu.
Mutta tunturi rupesi miettimään mikä pieni ripinä mahtoikaan kavuta
ylös sen vartta. Ja pari sataa vuotta sitä asiaa mietittyään, lähetti
se pienen puron katsomaan. Oli kirrenlähdön aika ja puro haki, kunnes
löysi kanervan.
-- Kiltti kanerva kulta, päästäppäs minua menemään, minähän olen niin
pieni! sanoi puro.
Kanervan oli kiire, se nosti itseään hiukan ja jatkoi työtään. Puro
alatse ja eteenpäin.
-- Kiltti kataja kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin
pieni.
Kataja katsoi tiukasti puroon, mutta koska kanervakin oli päästänyt
sen menemään, niin mikseikäs sekin. Puro päällitse ja eteenpäin ja nyt
se pääsi mäkeen, missä honka seisoa puhkui.
-- Kiltti honka kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin
pieni! sanoi puro, suuteli hongan jalkaa ja tekeytyi niin herttaiseksi
kuin suinkin. Honka tuli näpeilleen ja päästi puron menemään. Mutta
koivu nosti itseään ennenkuin puro pyysikään.
-- Hihhihhih! sanoi puro ja kasvoi.
-- Hahhahhah! sanoi puro ja kasvoi.
-- Hohhohhoh! sanoi puro ja viskasi kanervat ja katajat ja hongat ja
koivut nurin narin ja ylösalaisin korkeita mäkiä. Monta sataa vuotta
oli tunturilla sitte miettimistä, eikö se vaan sinä päivänä ollut
vetänyt suutaan hymyyn.
Selvästihän sen näki, ettei tunturi tahtonut pukua. Kanervaa harmitti
niin, että se jälleen tuli vihreäksi ja läksi tiehensä.
-- Reipasta mieltä vaan! sanoi kanerva.
Kataja oli kurottautunut katsomaan kanervaa ja se kurottautui
kurottautumistaan kunnes oli ihan pystyssä. Se repi tukkaansa, läksi
liikkeelle ja iski kiinni tunturiin niin että olisi pitänyt tuntua.
-- Jollet sinä tahdo minua, niin minä tahdon sinut.
Honka koukisti hiukkasen varpaitaan saadakseen tietää, olivatko ne
ehyet, nosti sitte toista jalkaa, joka oli ehyt, sitte toista, joka
niinikään oli ehyt, sitte molempia. Ensinnä se tutki missä oli
kulkenut, sitte mihin se oli kaatunut ja vihdoin, mihin sen piti
mennä. Sitte se läksi kammertamaan, ikäänkuin ei se ikinä olisi
kaatunut. -- Koivu oli pahasti tahriutunut, nyt se nousi ja rupesi
siistiytymään. Ja sitte sitä mentiin entistä kiireemmin, ylöspäin ja
molemmin puolin, sama sitte oliko pouta vaiko sade.
-- Mikä nyt on? sanoi tunturi, kun kesäinen aurinko paahtoi, kaste
kimmelsi, linnut lauloivat, metsähiiri vikisi, jänis hyppeli ja kärppä
kirkaisten meni piiloon.
Vihdoin tuli sitte sekin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä
nousemaan tunturinsyrjän yläpuolelle.
-- Oijoijoi! sanoi kanerva -- ja sen tiensä se meni.
-- Hyvänen aika, mitä kanerva näkee? sanoi kataja ja pääsi jo sekin
tunturinsyrjän yläpuolelle. -- Oijoijoi! huusi se ja meni menojaan.
-- Mikäs katajalle on tullut? sanoi honka ja otti pitkiä askeleita
auringonpaahteessa. Pian sekin saattoi nousta varpailleen katsomaan.
-- Oi!
Oksat ja neulaset nousivat pystyyn ihmetyksestä. Ja honka kapusi
kapuamistaan, pääsi harjalle ja hävisi.
-- Mitä ne muut kaikki näkevät enkä minä! sanoi koivu, nosti
liepeitään ja sipsutteli perässä. Se nosti yhtäkkiä koko päänsä
tunturinsyrjän yläpuolelle.
-- Oo-oo! -- täällähän on kokonainen suuri metsä, honkia ja kanervia
ja katajia ja koivuja, meitä odottamassa! sanoi koivu ja lehvät
värisivät auringossa niin että kaste vieri maahan.
-- Niin, sellaista se on kun pääsee perille, sanoi kataja.