Erämaamatka.
Olen kerran ollut mukana antamassa nimeä uudisasutukselle kylmässä,
ehyessä korvessa, jossa pettuleipä vielä sangen usein on pamahtanut
pöydälle uudisasutusten ensimmäisinä viljelysvuosina. Paikka sijaitsi
Iisalmen ja Nilsiän pitäjän rajamailla.
Pitkäkosken mylläri, Sahan-Juakko, oli ostanut korpipalstan niissä
mittaamattomissa metsämaissa, jotka leviävät näitten kahden laajan
pitäjän sydänmailla. Hän oli ikivanhaan tapaan kyhännyt saunan kokoon
keskelle metsää, oli kaatanut kasken, ja nyt meidän piti mennä sinne
keskikesällä katselemaan, tokko sauna vielä oli paikoillaan, tokko
ruis kasvoi, ja antaaksemme nimen »koko hökötykselle», niinkuin Juakko
suvaitsi nimittää ensimmäistä omaa asuinpaikkaansa tässä maailmassa.
Sahan-Juakon oikea nimi lienee ollut Berg. Hänen isoisänsä oli
ollut sotilas, mahdollisesti Sven Duvan ruotuveli, siitä tällainen
ruotsalainen nimi savolaissyntyisellä miehellä. Mutta ei kukaan sanonut
häntä Perkiksi, se oli liian läheistä sukua väkevimmälle suomalaiselle
kiroussanalle, vaan kaikki sanoivat noin vain tuttavallisesti
Sahan-Juakko. Juakko sahaili joskus päreitä ja lautoja, kun mylly
seisoi.
Sahan-Juakko jutteli ensimmäisestä ja ainoasta koulustaan seuraavaa:
Hän seisoi tukkilautalla eräänä kauniina sunnuntaiaamuna kevätkesästä
ja huhuili huvikseen tukkilaisten renkutuksia:
»Majan ponttua keikuttaa tuo ankara pohjatuuli.
Ja pojat kun varppia heiluttaa, niin aallot ne käy
kuin muuri.»
Paraillaan laulellessaan näkee hän venettä soudettavan ohi, jossa on
koko joukko hänen ikäisiään nuorukaisia. Kohta soutaa toinen vene, jo
kolmas. Kun neljäs lähestyi, huusi Sahan-Juakko lautaltaan:
— Minnekkä hiiteen niitä ikämiehiä viedään?
— Rippikouluun!
Samassa iski Juakko sestallaan kiinni veneen kokasta, kiskaisi venettä
luokseen, hypähti kokkaan, heitti sestansa lautalle ja huudahti:
— Hei, hulipit! Lähtöökö mukuloilta kymmenet käskyt?
Juakko oli myös 17 vuoden vanha ja mielestään erinomaisesti valmistunut
tätä juhlallista koulua varten. Sentähden lyöttäytyi hän tulevien
rippilasten seuraan.
Mutta Juakko ei osannutkaan muuta kuin hät'hätään tavailla. Lukeminen
ei sujunut ollenkaan. Rovasti Lagus pudisteli päätään ja sanoi:
— Pidä varasi, poikaseni, ettet joudu jätkien kouluun. Osta tämä kirja,
lue se läpi ja tule viikon perästä uudelleen eteeni.
Juakko osti kirjan, tankkasi ja tavaili, ja viikon kuluttua hän
oli penkonut kirjansa kannesta kanteen. Mutta Juakolla oli hevosen
muisti. Minkä kerran oli saanut kokoontavailluksi, sen hän muisti
kuolinpäiväänsä.
Vintturoi sitte rovastin eteen. Kirja avattiin.
— Alahan tästä, sanoi rovasti.
Juakko kakerteli ja ryki. Ei tahtonut päästä ensimmäisten sanojen
perille. Vihdoin selvisi hänelle tankkaamalla ensimmäinen lause.
Rovasti oli jo käynyt maltittomaksi. Mutta nyt tapahtui ihme. Juakko
korotti yht'äkkiä ääntänsä. Riemuiten ryhtyi hän kiljumaan lauseita
toistensa perästä. Hän oli mulkoilevinaan kirjaan, mutta luki ulkoa.
Jonkun minuutin kuluttua yritti rovasti taltuttaa Juakkoa, mutta
turhaan. Juakko jatkoi voitonvarmana meluavaa lukemistaan. Rovastin
täytyi käydä häntä käsipuolesta kiinni ja huudahtaa:
— Herkiä, herkiä Herran tähden. Sinähän luet liukkaasti.
Järkiseikoissa ei Juakkoa koskaan solmittu. Hän taisi prikulleen
erottaa kolmet persoonat jumaluudessa. Hän antoi Isälle kuin Hänen
tuli, Pojalle ja Pyhälle Hengelle samoin. Ja niinpä läpäisi hän
koulunsa normaali-ajassa.
Mutta sujuvasti lukemaan hän ei koskaan oppinut. Hän vain tavaili,
edemmäksi ei päässyt. Jokainen pyhäilta Juakko tutki raamattuaan, niin
suurta ja messingillä pislattua, että sillä olisi iskenyt vaikkapa
härän kuoliaaksi. Juakko oli rakentanut telineen, oikean telakan,
jonka päällä raamattunsa lepäsi. Kirjaimet olivat suuret kuin lukkarin
numerot. Hänen ihmeen ruma lappalaisnaamansa säteili tyytyväisyyttä,
kun hän lueskeli tuttuja raamatun kertomuksia. Hän osasi nimittäin
raamatun likipitäen ulkoa. Hän kynti viidettä kertaa raamattuaan läpi,
kun minä hänen kanssaan seurustelin Pitkäkoskella. Hänellä ei muita
kirjoja ollutkaan, tyytyi yhteen ainoaan, kirjojen kirjaan.
En ole koskaan nähnyt iloisempaa kasvojenilmettä raamatunlukijalla
kuin Juakon oli. Kuuluuhan kunniallisiin menoihin olla happaman
ja synkän näköinen, kun raamattua käsitellään. Tästä ei Juakolla
ollut aavistustakaan. Hän, savolainen sielultaan ja mieleltään,
keksi paljon lystikkäitä kohtia syyrialaisesta kirjakokoelmasta,
jossa muut ihmiset äkkäävät vain hieta-aavikon totisuutta. Ilmeestä
päättäen olisi luullut, että Juakko luki pilalehteä. Hän, niin
sanoakseni, akklimatisoi raamatun. Hän jutteli »rohveetta Juonaasta
ja niinveteläisistä». Savossahan on järvenselkiä, joiden niinenä,
on Niinvesi. Juakko oli tavaillut Niiniven Niinvedeksi. Hän vihasi
filistealaisia kilvan raamatun kanssa ja nimitti heitä suomenkielen
äännelakien mukaan »pilistealaisiksi». Egyptiläiset olivat
»epkytiläisiä». Hän rakasti takaheittoja. Senpä tähden mekin nimitimme
häntä säännöllisesti Jaapokiksi emmekä Jaakopiksi.
Jaapokin kanssa sotisin pyöreän Hernejärven yli Marjoniemen kartanon
rantaan, josta todellisen erämaamatkan piti alkaman. Siihen aikaan ei
yhtään kärrytietä oltu vielä rakennettu hyvinviljellyn Hernejärven
rannoille. Ei kellään isännällä ollut ajorattaita. Iisalmen kirkolle ja
kaupunkiin mentiin aina soutamalla.
Marjoniemen herra oli nimeltään Snellman; hän oli kotoisin
Pohjanmaalta, merenrannalta, mutta oli siirtynyt Iisalmelle ja asunut
Marjoniemellä jo useampia kymmeniä vuosia. Hän oli ankara pietisti
ja oli puettu täyteen pietistin virkapukuun. Erämaanolostaan ja
herännäisyydestään huolimatta hän oli kumminkin säilyttänyt kotinsa ja
synnyinseutunsa ulkonaiset esiintymistavat. Hän otti minut suurella
ystävällisyydellä vastaan ja monin kumarruksin, jotka vaikuttivat
omituisilta täällä salolla ja heränneessä, jonka oikeastaan tuli
pyrkiä yksinkertaiseen ja talonpoikaiseen esiintymiseen. Minä olin
vainuavinani hänen esiintymisessään ja hänen kumarruksissaan koko
sitä kulttuurirataa, joka lähti Upsalasta, levisi sieltä Uumajaan,
sieltä Pohjanlahden poikki Kokkolaan ja niin edelleen Marjoniemen
salomaille. Noin kai Runebergin ja J.V. Snellmanin isät, merikapteenit,
kumartelivat. Hän oli pönäkkä patruuna, Marjoniemen herra, jolla
oli distanssinisti niin herkkä, että todellakaan en moista ole
koskaan tavannut. Jaapok hävisi kuin salaman leimaus tuparakennuksen
onkaloihin. Minut vietiin päärakennukseen. Siellä istui etuhuoneessa
seudun lautamies. Minut kutsuttiin astumaan suureen saliin. Mutta
lautamies ei uskaltanut tehdä seuraa, eikä häntä pyydettykään astumaan
saliin. Hän istui tuolilla etuhuoneessa aivan oven ääressä ja jutteli
innokkaasti meidän kanssamme, jotka istuimme kaukana salin perällä 10
m:n välimatkan päässä. Marjoniemen sali oli pyhättö, jonne ei vielä
lautamiehen arvo antanut sisäänpääsyoikeutta.
— Minnekkä se Sahan-Juakko livisti? kysyin minä.
— Älkää hänestä murehtiko, kyllä hän löytyy, kun tarvitaan, vastasi
isäntä.
Istuuduin harmoonin ääreen ja soitin Hosiannan kahteen kertaan.
— Kaunis hymni, mutta maallinen poljento, sanoi Marjoniemen herra.—
Minusta se muistuttaa polkantahtia.
Niinpä niin. Tähänkin saliin mahtuisi monta paria tanssimaan.
— Niin kanan kuin minä elän, ei tällä lattialla tanssiaskelta oteta.
Puhuimme ruotsia, ja silloin lautamies oli ääneti. Joskus Marjoniemen
herra muutti puheen suomeksi. Se oli merkki, että lautamies sai puuttua
puheisiin.
Marjoniemen herra pistäytyi kyökin puolelle puhumaan tarjoilusta.
Käytin tilaisuutta hyväkseni nuuskiakseni kirjahyllyt. Raamatutta,
virsikirjoja ja postilloja, suuria ja paksuja. Pienemmän kirjan tapasin
myöskin. Avasin sen ja luin: »Satans raseri», painettu Örebrossa
1840-luvulla, muistaakseni. »Neekerivereni» joutui kuohuksiin. Voipiko
enää ajatella räiskävämpää kirjan nimeä! Jollei sillä kirjalla ole
lukijoita, niin silloin ei millään. Selailin lehtiä. Siinä käytiin
suukopua kahden mahtavan pomon välillä, Lihallisen ja Saatanan.
Perin ihmeellistä! Lihallisellahan on huono merkitys kielessä. Mitäs
Lihallisella ja Saatanalla on riidanaihetta keskenään? Olen aina
tuuminut, että nämät kaksi ovat saman hengen miehiä. Mutta eipäs!
Lihallinen Örebrossa edustaa kaikkea hyvää maailmassa, oikea valoisa
Ormuzd, kun taas Saatana on se musta mörkö, jonka me kaikki tunnemme
sekä kirjasta että käytännöstä. Ja nämät kaksi aasialaista henkiolentoa
riitelevät kirjan kannesta kanteen kaikenmoisista asioista.
‒ Ihana kirja, tuo »Satans raseri». Oletteko lukenut sen? kysyi herra
Snellman.
— En, ikävä kyllä. Mutta minua viehättää kirjan repäisevä nimi.
Mutta kuinka oikeastaan on tuon herra Lihallisen laita? Sillähän on
verrattain säädylliset ajatukset.
— Verrattain säädylliset! Ei ainoastaan niin, vaan hän on juuri
herännyt, siivo pietisti, jonka uskossa autuaaksi tuleman pitää.
Tietysti, tietysti. Minähän olin ensi kertaa talossa ja verrattain
säädyllinen myöskin, niin etten enää ryhtynyt mihinkään uskonnolliseen
tarkasteluun.
Kohteliaat hyvästit sanottiin molemmin puolin, lautamiehelle annettiin
sivumennen kättä, ja Juakko houkuteltiin ulos tuvasta. Nyt jouduttiin
oikeille kinttupoluille. Juakko tallusteli edellä, minä jälessä
ihanoita salonpolkuja. Noustiin, laskeuduttiin. Jaapokin jalat, aito
lappalaiskoivet, luokiksi taivutetut, sallivat minun nähdä ihanoita
maisemia ikäänkuin soikeitten puitteitten välistä. Näin järviä,
kankaita ja jokia hänen molempien polviensa lomista. Nyt oli Juakko
puhetuulella. Hän jutteli Tobiaan elämästä. Häntä suunnattomasti
huvittivat kertomukset pääskysestä, kalasta ja myrkyllisestä
morsiamesta. Varsinkin viimeksimainittua hän kommenteerasi
lukemattomilla huomautuksilla. Juakko osasi nimittäin Vanhan
Testamentin kaikki apokryfitkin kuin viisi sormeaan. Mutta sitte hän
yht'äkkiä intoutui ruveta heittelemään kiehtovia kysymyksiä minulle.
Hän tutkiskeli, vieläkö se tai se kaupunki Palestiinassa oli olemassa.
Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan ollut kuullutkaan kaikista
niistä kylistä ja kaupungeista, joita Juakko nyt rupesi latelemaan.
Umpimähkään vain vastailin seuraavaan tapaan:
— Täydellisesti raunioina! Leijonat ja tiikerit loikkivat sen muurin
kivilohkareilla. Skorpionit mulkoilevat kivien raoista ja basiliskit
livistelevät sen hylättyjen kaivojen partailla.
‒ Niin, kuka piru heitä pyysi palvelemaan Pelsepuupia, Molokkia ja
kultaisia vasikoita. Onko Katsa vielä pystyssä?
— On. Katsa on vielä suuri kaupunki.
— Se Simson, se vasta oli potra poika. Hän meni Katsassa kortteeriin
hyvin rumaan paikkaan, hekkumoi siellä koko yön, mutta oli siksi paljon
vielä miestä, että ajoi pakosalle joukon pilistealaisia hulikaaneja,
jotka piirittivät kammion ovea. Ja näyttääkseen, etteivät vielä voimat
olleet vähissä, koppasi hän Katsan portit selkäänsä ja vei matkassaan
kauas mehtään. Mitenkä hän sai sillä tavalla mellastella, vaikka hän
oli Jumalan mies, nasiiri ja rohveetta?
— Ei tarvis ihmetellä, Juakko kulta. Helsingin ylioppilaat elämöivät
säntilleen samalla tavalla vielä meidän aikoinamme. Eihän ne tosin
jaksa retuutella kaupungin porttiloita — eikä niitä muuten Helsingillä
kaupunginportteja olekaan — mutta sen sijaan ne kantavat pois
leipurinrinkilöitä ja suutarinkylttejä j.n.e. Mutta kaikista näistä
vehkeistään huolimatta voi heistä aikaa myöten tulla rovasteja,
professoreja, niin, vaikkapa Yliopiston rehtoreja. Simson olisi
suorastaan kaunistus Pohjalaisessa osakunnassa, jossa tappelupukareista
vähitellen kehittyy raittiussaarnaajia ja profeettoja.
— Onkohan se meiänkin rovasti Ruuhveltti (Brofeldt) kanneskellut
porttiloita nuoruuvessaan? sanoi Jaapok, ja suupielet venyivät korvien
tasalle.
— Aivan varmasti ei. Pääsee sitä profeetaksi käymättä Simsonin koulua.
— Onko Natsaret vielä paikoillaan?
— Ei Natsaretia ole koskaan ollut olemassakaan. Se löytyy vain taruissa.
— Mitenkä niin? Luetaanhan raamatussa selvästi, että Natsaret oli
kaupunki.
— No niin.
On ihmeellistä, että jos tapaat virkun ikämiehen Savossa, joka ei ole
kouluja käynyt muita kuin rippikoulun, niin aina hänen ajatuksensa
kierivät raamatun kertomuksissa. Mutta tämähän onkin ainoa kirja,
jonka hän tuntee, ainoa, minkä osaa. Sentähden kaikki kertomukset
maaseuturahvaan ajatuksista joutuvat täyteen raamatunotteita. Aleksis
Kiven sankarit joka askeleella sanelevat raamatunlauseita. Savolainen
kiinnittää huomionsa myöskin raamatussa tavattaviin leikin ituihin,
hämäläinen ja pohjalainen käsittelevät kaikkia mitä jylhimmällä
totisuudella.
Päästäkseni Palestiinan apokryfisista kaupungeista ja kylistä yritin
johtaa keskustelun enemmän maallisiin asioihin. Nostin kysymyksen
säästä. Se kesä oli kylmä ja kostea, ja seuraavaksi vuodeksi tuli
ankara nälkä niihin seutuihin.
— Kuinkas teidän käy ensi talvena, jollei aurinko rupea imelämmästi
lämmittämään?
Juakko rupesi oikailemaan joka taivaan kolkkaan keksiäkseen sinistä
laikkua, mutta kun sellaista ei näkynyt, kääntyi hän minuun suu
suuressa irvessä. Hänen vinot silmänsä tuikkivat iloa, hänen kurkkunsa
korahteli ja vihdoinkin hän puhkesi seuraaviin loistaviin sanoihin,
jotka sievistetyssä muodossa tässä mainitsen:
Jos vuan tässä ei ilimat kohta parane, ei tässä monj mies ens' talavena
iäneen röyhtäytä. Sissäänpäin se vuan suhahtaa.
Voiko perusteellisemmin kuvata nälänhätää! Vatsa niin tyhjä, että ilma
tunkee venttiileistä sisäänpäin. Sen sijaan että hyvinä vuosina ulos.
Mistä Juakko tunsi fysiikan lain, »horror vacui'n»? Mistähän tiesi,
että tyhjä tila huutaa ilmaa.
Polvet koukussa hän seisoi edessäni nauraen sukkeluudelleen. Hän
oli niin sydämestään hyvillään, ikäänkuin nälkä olisi olemassa vain
pilkantekoa varten. Ehkäpä hän luuli, että nälänhätä parhaiten
loihditaan tehottomaksi sukkeluudella.
Pyhä kevytmielisyys! Kaiken inhimillisen filosofian huippu ja loppu.
Ihminen suoriutuu kaikista vastoinkäymisistä tässä maailmassa kepeimmin
hilpeällä mielellä. Nälälle naureskeleminen, se lienee sentään
maailmankatsomuksien kruunu. Voihan sitä hymyillä monelle totiselle
asialle, mutta ken nälälle naureskelee, hän on ihmisistä ylevin.
Saarijärven Paavo, myöskin savolainen, katseli nälkää toisesta
näkökulmasta. Hän oli mahtipontinen ja juhlallinen. Mutta pohjaltaan
hänkin turvasi »pyhään kevytmielisyyteen». »Mutta Herralta hän kasvun
toivoi.» Mieli on hilpeissä vireissä, kun sellaisella ajatuksella
tallustelee hallan panemaa peltoaan. Ja mihinkä tähtäävät kaikki
uskonnot lopultakin? Siihen, että elämä tuntuu varmalta ja kepeältä,
että ihmiset lujalla vakaumuksella voivat huudahtaa: kuolema, kussa
on sinun otasi, hallat, missä teidän voittonne! Ihmisten ylevimmät
kuolevat aina hymy huulilla.
On kahta lajia pyhää kevytmielisyyttä, toinen juhlallinen ja
uskonnollinen, joka toivoo loppumatonta nautintoa kuoleman tuolla
puolen, toinen iloinen, maallinen, ilman palkan ja nautinnon toivoa.
Sahan-Juakko saarnasi jälkimmäistä, Saarijärven Paavo edellistä.
Sahan-Juakon filosofia vaatii korkeampaa kulttuuria, Paavon opin
omistavat myöskin yksinkertaiset barbaarit.
Jatkamme kävelyämme. Omituisen hoikka mies, ilman minkäänlaista parran
alkua, tulla hipsuttelee vastaamme metsäpolulla.
— Terve, Iikka! Mitäs Pöytäahoon kuuluu? sanoi Jaapok.
— Eipä erityistä.
Iikka puheli hienolla, piipittävällä äänellä, niinkuin nainen. Ei
yhdenkään savolaisen nimi ole Iikka; ne ovat Aapelia. Mutta 25 %
kaikista pohjalaisista on Iikkoja.
— Oletteko pohjalainen?
— En, iisalmelainen.
— Eihän savolainen milloinkaan ole Iisakki.
— Minä olen Iikka, vikisi mies.
— Hyvästi, Iikka, sanoi Jaapok, ja niin jätimme hänet.
Hän ei kaikesta päättäen ollut tarinan mies.
— Kuinka hänen nimensä on Iikka? Sehän on yhtä mahdoton nimi täällä
Iisalmessa kuin Kain tahi Juutas.
— Ei hän ole savolainen syntyjään, hän lienee pohjalainen, sanoi
Jaapok. — Minä kerron hänen ihmeellisen elämäntarinansa.
Oli suuri katovuosi 1867. Pohjalaisia samosi Iisalmeen kuten
tunturisopulia laumoittain. Iikan äiti veti poikaansa kelkassa.
Syntyi tuisku ja pureva pakkanen. Iikan äiti kepertyi hankeen.
Mutta viimeiseen hengenvetoonsa hän peitteli poikaansa ryysyillään.
Ihmiset löysivät äidin ja lapsen. Lapsi oli vähissä hengissä, mutta
äiti kuollut. Lapsi vietiin lähimpään tupaan ja äiti taas jäätyneenä
kurikkana hautaan.
Iikka virkosi. Kysyttiin häneltä, mistä oli kotoisin. Ei aavistustakaan.
»Mikä oli äitisi nimi?»
»Äiti.»
»Mikä sinun nimesi?»
»Iikka.»
Muuta mitään hän ei tiennyt.
Iikka sai hoidon, kasvoi täysikäiseksi, mutta hänestä ei koskaan
tullut täyttä miestä. Hän puhuu kuin nainen, eikä hänellä ole partaa
eikä sukunimeä. Hän on vain Iikka. Hän asuu täällä korvessa, Pöytäahon
mökissä. Naimaton. Ei tytöt tahdo miehekseen sellaista, jolla ei ole
partaa ja joka puhuu kuin nainen. Halla poltti idut, lopetti Juakko ja
naurahti.
Tässähän on »Pilven Veikon» satu, mutta lorun loppu erilainen. Idut
eivät palaneet »Pilven Veikossa», mutta Iikka parka oli nuorempi
nälän ja pakkasen kynsissä, ja sitä paitsi hän ei ollut mikään
mielikuvituksen luoma, vaan todellinen ihminen luuta ja verta.
— Iikka parka ja hänen hellä äitirukkansa, sanoin liikutettuna.
— Ei Iikkaa sovi sääliä. Hänen on hyvä olla. Ei ollenkaan intohimoja,
ei muuta kuin tupakanhimo. Hän kasvattaa itse nurkantakaisia ja imee
piippuaan, vaikka pesässä palaakin luisia tupakan rouheita, niin että
ne pamahtelevat ja räjähtelevät lattialle jokaiselta rintahaiulta,
nauroi Jaakko. — Äiti, niin äiti! Ei taitane olla lystiä palaa
poroksikaan. Me suomalaiset siedämme paremmin pakkasta kuin hellettä.
— Mutta hänen tunteensa lasta kohtaan ennen kuolemataan!
— Kiitos Jumalan, ettemme ole äitejä! Minun haluni olisi päästä
maailmasta ilman pitempiä kitumisia. Salaman iskusta esimerkiksi.
Nainen on luotu kärsimään. Sentähden hän aina on niin ikävä, ilman
lystiä juttuja.
— Eikö mitä! Onhan niitä lystiä savottaria.
— On silloin, kun ne ovat rakastelevia. Muulloin ne ovat happamia.
Tupakarhuja!
Tulimme Varpaisjärvelle, sousimme järven poikki ja saavuimme vihdoin
Juakon huuhdalle. Sauna oli paikoillaan. Kaskesta pilkisti päitä
harvakseen, siellä täällä tupsuja, mihin tuhkaa oli kosommalti
keräytynyt.
Hoi laarilaari laa, huuteli Juakko.
Tämä oli sittenkin hänen ensimmäinen aivan oma saunansa, hänen
ensimmäinen aivan oma peltonsa. Pitkäkoskella hänellä oli paljon
ruokaisempi ja parempi olo, mutta rakennukset eivät olleet hänen
omiaan. Jauhot tuprusivat joka päivä hänen ympärillään ja pölyyttivät
hänet valkoiseksi, mutta jauho ei ollut hänen omaansa. Täällä oli hän
oma herransa, täällä hän aikoi elellä loput ikäänsä, täältä hän oli
lähtevä viimeiselle retkelleen hauskojen poikien, Simsonin, Juonaan
ja Tobiaan luokse, joitten seikkailut tässä maailmassa hän niin hyvin
tunsi ja jotka häntä niin suunnattomasti olivat huvittaneet.
Juakko kapusi kivelle ja antoi ilolleen, vallan. Hän huhuili, mutta ei
kukaan vastannut. Naapurit asuivat liian kaukana.
Ja niin hänelle pälkähti päähän sopiva nimi tilalleen. Se oli oleva
»Huhula», sillä siellä voi huhuilla kilvan hukkien kanssa häiritsemättä
muita ihmisiä. Minä olin todistajana kastetilaisuudessa.
Seuraavana aamuna saavuttiin Heinämäen suureen taloon. Ihana näköala
talon mailta kohti koskematonta korpea. Kuivaneita keloja näkyi
paljaine latvoilleen niin kauas kuin silmä kantoi.
Astuimme tupaan. Miehiä suuret joukot istumassa penkeillä pitkin seiniä
lakit päässä.
Terveeks — terveeks, vaihdettiin.
Jaapok ja minä mentiin istumaan peräpenkeille, kunniapaikoille. Otimme
eväät esille ja aukaisimme kieltemme kahleet. Olen harvoin saanut niin
paljon »attikalaista suolaa» yksinkertaisille ruokalajeille kuin tässä
Heinämäen tuvassa. Jaapok oli puheenjohtaja, me muut varamiehiä. Toinen
sukkeluus hipoi toistaan. Keskustelua kesti tuntimitoilla. Miehillä
ei näyttänyt kiirettä olevan. Ei yksikään lähtenyt tuvasta, vaikka
arki oli ja paras työntekoilma. Eräs mies oli kyllin arkipäiväinen
ehdottaakseen, että olisi aika lähteä töihin, mutta toinen tokaisi heti:
— Ei minnekään! Annetaan huilata vaan, kun näin raiteella ollaan.
Metsäpoluilla päästään ainoastaan askel askeleelta eteenpäin, mutta
teillä, joissa on oikeat rattaan jäljet, siellä saa antaa lystikseen
huhkia. Hänen mielestään jutut nyt luistivat kuin kärrin pyörä
raiteella. Ja me jatkoimme ilonpitoa yhä sukkelampaan tahtiin.
Taas sitä pyhää, savolaista kevytmielisyyttä! Mitäs siitä, jos limppu
seuraavana talvena tulee hoikempi, kun vain saa ahmia sattuvia
sukkeluuksia ja teräviä sutkauksia. Eiköpä ne ateenalaiset muinoin
juhlatiloissa juuri tällä tavalla viettäneet iltojaan. Jospa minun
hyvä ystäväni, Lukianos, vielä olisi elänyt ja olisi voinut pistäytyä
Heinämäen tupaan, olisi hän tavannut saman hengen lapsia täällä kuin
vanhassa Ateenassakin. Kukapa tietänee, ehkäpä juuri helleeniläiset
kokkapuheet vähitellen ovat valuneet yli suuren Venäjänmaan tänne
Savoon ja saaneet uudet pukimet savolaisissa sananlaskuissa ja
sukkelissa puheenparsissa. Sitä tietähän niin monet muutkin tarinat ja
käsitystavat ovat tänne saapuneet. Kaikki muuhan on lainattua tavaraa
täällä meillä ja muualla, paitsi raakuus.
Taivas oli hetkeksi ikäänkuin selkiämässä. Nähtiin jo monta
suurenlaista sinistä laikkua taivaan laella.
— Jokohan tästä pouta paneiksen? sanoi joku.
Mutta Juakko avasi suunsa ja paukautti seuraavan alkusointuja uhkuvan
viisauden suustaan. Hän lausui sanottavansa kantavalla äänellä ja
juhlallisin elein, vaikka veitikka virnisteli silmistä:
— Ei tiiä taata taivasta,
Enemmän kuin pienen pallukan p ‒ ‒ ‒,
Tulloo, tulloo, tulloo kun tullakseen.
Onkohan vertaus kotoisin vanhasta Ateenasta? Alkusointu on ainakin
parasta savolaista kotitekoa.
Mutta vertaus on kaunis, kaikesta huolimatta. Joka on nähnyt Murillon
tauluja, tietää, että lukemattomien enkelien ruusunpunaiset selänpäät
sulavat itse taivaan sekä holviin että väreihin. Vertaus siis kuuluisan
maailmanmestarin patenteeraama! Ajatelkaapa vielä nuorta äitiä,
madonnaa, joka on pessyt esikoisensa puhtaaksi. Lapsen selkä helottaa
hohtavan punertavana ja kiiltävänä kuin taivaankansi pilvettömänä
kesäiltana. Inhimillisesti katsoen pitäisi märkyyden pysyä poissa
pitkät ajat. Mutta siitä huolimatta sitä tulloo kun tullakseen.
Kaiken tämän on savolainen nähnyt, taivaan, lapsen selänpään ja
madonnan, ja pukenut näkemyksensä moitteettomimpaan kielelliseen
ulkoasuun. On suloista seurustella ihmisten kanssa, jotka kultaavat
jokapäiväisimmätkin tapahtumat tällaisilla runollisilla kaunistuksilla.
Sehän on juuri parasta taidetta.
Iltapäivällä hyvästelimme hauskoja puhetovereitamme, jotka kaikesta
päättäen eivät enää sinä iltana ryhtyneet mihinkään töihin, He jäivät
tupaan sulattelemaan Juakon sukkeluuksia.
Paluumatkalla poikkesimme torppaan, jossa nälänhätä oli ankarasti
vieraillut edellisenä talvena. Joko se oli johtunut mökin väen
laiskuudesta, huolettomuudesta ja toimettomuudesta tai satunnaisesta
hallasta. Korpimökin asukkaat olivat survoneet petäjäistä leipäänsä
koko talven.
Mies istui pöydän ääressä, ja hänen kasvonsa muistuttivat vanhaa
sitruunaa jossakin näyteikkunassa Abrahaminkadun varrella Helsingissä.
Tyttö tuossa kymmenen iässä seisoi lattialla ja katseli ihmetellen
minua suurilla pyöreillä kelmeänsinisillä silmillään. Hänen vatsansa
oli nälkäruuan vatsa, suuri, pullistunut. Äiti seisoi selin, kiinni
talousaskareissa. Vaatteet roikkuivat löysinä hartioilla ja vyötäisillä.
Tunsin kylmiä väreitä selkäpiissäni.
— Terveeks, Aapel Itkonen. Kuinka teillä huristaa? kysyi Juakko.
— Hiljalleen männöö! Yksin päivin.
‒ Tyttö parka! Mitenkä sinä nuin oot mahhois kasvattanna? kysyi taas
Juakko.
— Siitä se sullaa, kunhan mansikat ja mustikat kypsyvät. Lehmäkin on
poikinut, vastasi isä.
— Onko teillä hevosta? kysyin minä.
— Ei oo!
— Mutta teidän pellothan ovat kynnetyt.
‒ Akallainhan minä tähän asti oon peltoin kyntännä, sanoi mies ja
hymyili.
Vaimo käänsi myöskin kasvonsa minuun ja naurahti sitruunankeltaista
hymyä.
Minua värisytti. Voiko ihminen todellakin hymyillä nälälle? Pyhä
kevytmielisyys oli tällä kertaa minusta liian väkevää.
— Te naureskelette? sanoin minä.
— Mikäs auttaa! Ei suurus paina mieltä, sanoi mies yhä hymyillen.
Mutta onneton tyttö ei hymyillyt.
— Tyttö ei naura.
‒ Ei tyttö vielä tajua. Ei tässä hättee oo. Kyll' kesä korjaa.
Mutta emme minä eikä Juakko tällä kertaa nauraneet. Annoimme
asianomaisten hymyillä.
Onko todellakin niin, ettei nälkä paina mieltä? Mutta voimat riutuvat
Sen myönsi mieskin. Jos syö liikoja, silloin käy raskasmieliseksi ja
synkäksi, väitti mies.
‒ Edellistä en ole kokenut, jälkimmäistä kyllä, sanoin minä.
— Koettakee edellistä, niin suatte nähä. Nälkä ei oo lystiä, mutta
paljon katkerampaa on suur suru, haikee tuska.
— Sen luulen.
‒ Oisippa tyttö kuollut, olisin surrut paljon enemmän kuin että maha
pullistui. Kaikki tässä moalimassa selkiää, jollei ennen niin kirkon
hiekassa. Kesällä ei kannata hautoo ajatella.
Kesältä, auringolta ja lämpimältä hän kasvun toivoi, mansikoista
ja mustikoista lääkettä mahdollisille vatsahaavoille. Hän oli
tehnyt itselleen Jumalan yhtä hyvän kuin mikä muukin tahansa. Kun
kasvullisuudesta on kysymys, on aurinko ja lämmin paras jumala, jonka
puoleen turvautua.
Vihdoin alkoi tämä kevyt filosofia tarttua meihinkin, Juakkoon ja
minuun. Kun kerran uhrit itse ottivat asiat kevyeltä kannalta, miksipä
me olisimme murjottaneet. Me siirryimme myöskin leikkiin ja toivotimme
vihdoin perheelle parempaa onnea täksi kesäksi.
Mutta sinä kesänä piili aurinko yhtä mittaa pilviverhojen takana.
Kuinka perheen kävi, sitä en tiedä. Ehkä se pinnistihe läpi senkin
talven yhtä keltaisilla kasvoilla, mutta yhtä tyynellä hymyllä kuin
läpi edellisenkin. Taistelihan Saarijärven Paavokin kaksi talvea nälkää
vastaan Herraansa luottaen. Mutta jakoiko Aapel Itkonen kolmantena
hyvänä vuonna hätääntyneelle naapurille viljojaan, sitä en myöskään
tiedä! Ehkä, ehkä ei! Pyhä kevytmielisyys voi mahdollisesti suorittaa
sellaisenkin urotyön. Mutta jollei hän sitä tehnyt, en sittenkään heitä
kiveä hänen päällensä. Siveellisiä jättiläisiä harvoin tapaa elämässä,
saduissa ja tarinoissa kyllä, meille hyviksi esikuviksi.
Jatkoimme matkaamme kotia päin, Juakko ja minä vaipuneina ajatuksiimme.
Juakko ajatteli ehkä, kuinka hänen on käypä korvessa, eikö ehkä ollut
kevytmielistä jättää jauhoista pölyttynyt mylly ja muuttaa huuhkaimeksi
Huhulan salolle petäjälimppu kourassa. Minä taas ajattelin sitä ikuista
ihmettä, että onni ja tyytyväisyys eivät edes johdu täydestä vatsasta,
vaan jostakin muusta, ehkä pyhästä kevytmielisyydestä, joka pyyhkii
pois kyyneleet ja parantaa sydämen ja vatsan haavat. Minun paras
ystäväni, helleeniläinen Lukianos, on neuvonut minulle sen viisauden,
ja nyt sain uuden läksyn Heinämäen korven petunsyöjiltä.
Yht'äkkiä Juakko taas kysäisi:
— Onko Kapernaum vielä olemassa?
Hän oli saavuttanut tasapainonsa. Niin myöskin minä.
— On kyllä, mutta hyvin viheliäisessä tilassa. Nälkäiset, raihnaiset
koirat juoksentelevat kieli pitkällä tunkiolta toiselle. Syöpäläiset
raivoavat joka kortteerissa, niin että Aapel Itkosen mökki on paratiisi
verrattuna Kapernaumin pormestarin asuntoon.
— Uskovatko he raamattuun?
— Ei sitte rahtuakaan, paitsi Salomonin »Korkeaan veisuun», jota he
yhäti lauleskelevat hääjuhlissaan.
Mutta tuollahan jo näkyykin Salakkakoski ja Marjoniemi.
Juakko pantiin kokkatuhdolle istumaan ja sousi Hernejärven yli
Pitkäkoskelle vastatuuleen, niin ettei hän enää kyennyt tenttimään
minua.
Vesi valui virtanaan, ennenkuin saavuttiin rantaan.
— Ei tiiä taata taivasta, sanoi Sahan-Juakko ja naureskeli.
— Ei tiiä, ei elämässä eikä tulevaisuudessa. Hyvää yötä.
Kiertomatka Itämeren ympäri 1913.
Vellamossa.
Minua on aina suuresti viehättänyt Vellamo ja sen sisar Oihonna.
Miksi? Luulenpa melkein sen johtuvan siitä, että ne ovat niin vahvasti
rakennetut ja että niillä on niin voimakkaat piirteet. Vellamon
etukannella olen nauttien tarkastellut, miten leikkivän kevyesti se
jääkenttiä Itämeren ulapoilla halkoo. Minusta on tuntunut lämpimältä
sen salongeissa myrskyn ja talviviiman vallitessa ulkona merellä. Ja
olen nukkunut hyvin sen hyttien leveillä lavitsoilla. Sanotaan sen
keinuvan enemmän kuin olisi säädyllistä. Ehkäpä! Mutta sanokaa minulle,
missä olette nähneet aluksen, joka ei keinuisi, kun merenjumala niin
tahtoo. Väitetäänpä valtamerien jättiläislaivainkin vallan huimaavasti
keinuvan Atlantin myrskyaalloissa. Eihän tuo paljoa merkitse, jos
vaipuukin metriä syvemmälle aallon pohjaan ja taas kohoo saman verran
korkeammalle aallon harjalle — merisairaaksi sitä kumminkin tulee
laivan keinuessa.
Vellamon kapteeni Lindfors on kapteeni, jota kannattaa miehen katsella
ja jonka tähden naisen sopii haaveilla. Hän pitää matkustajistaan
kuin lapsistaan, väittää hän. Siinä ei ole liikoja kehuttu. Hän
rakastaa musiikkia ja toimeenpanee kannella konsertteja kauniin ilman
vallitessa. Monen ulkomaalaisen olen kuullut kehuvan häntä Suomen
laivaston kaunistukseksi, ja moni ulkomaalaisnainen on valokuvannut
hänen kasvonsa, jotka muistuttavat merikotkaa, joka tähystelee
yksinäistä naarashaahkaa.
Kassassa tapaa vanhan tuttavan, naisen, joka yli kymmenen vuotta on
pitänyt paikkansa uskollisesti ja rehellisesti ja joka Tukholman
rannassa vaihtaa matkustajalle Ruotsin kruunuja, Stettinissä Saksan
markkoja, Räävelissä Venäjän ruplia. Ruokapöydässä palvelee matkustajaa
samoin uskollisella ja kohteliaalla tavalla nainen, joka melkein
yhtä monta vuotta on meidän, matkustavien suomalaisten, tarpeista
pitänyt huolta. Ne ovat meren jumalatar Vellamon kunnioitetuimpia ja
kunniakkaimpia hovineitosia. Väitetään heidän ulkonäöltä tuntevan
kaikki suomalaiset, jotka Itämeritse ovat liikkuneet maan rajojen
ulkopuolella.
Tuntuu niin kodikkaalta tässä laivassa, ja vanhat uskotut palvelijat
vain lisäävät tätä tunnelmaa.
Vellamon reitti tarjoaa miellyttävimmän merimatkan, minkä toivoa
saattaa. Yksistään se jo voi houkutella matkalle. Mutta sitäpaitsi
on päätesatamasta parin tunnin matkan päässä Euroopan uudenaikaisin
suurkaupunki, Berliini. Sinne voi pistäytyä pariksi vuorokaudeksi ja
palata samassa Vellamossa isänmaahansa takaisin saatuaan hengittää
nelisen vuorokautta Itämeren suolaista ilmaa, joka vaikuttaa hermoihin
yhtä terveellisesti kuin Karlsbadersuola vatsaan. Joka taas pitää
saksalaisesta juomasta, esimerkiksi pschorrista, voi viipyä yhden
kulkuvuoron ajan Berliinissä ja palata yhdeksän vuorokauden kuluttua,
tai myöskin matkustaa Lybeckin kautta Primulassa kotimaahan, kuten
minä tein. Silloin saa viipyä Berliinissä matkailutarkoitusta varten
kohtalaisen kauan ja silloin on tehnyt Itämerellä kiertomatkan,
joka, minun mielestäni, on mieluisin matka, minkä voi tehdä. Moni
Euroopan-matkustaja on pyhästi minulle vakuuttanut viimeisen
matkataipaleen Stettinistä Helsinkiin sittenkin olleen kaikkein
viehättävimmän koko heidän matkallaan.
Mutta jos myrskyää? Niin, silloin tuntuu lievimmin sanoen ikävältä.
Moni luulee miehuuden ominaisuuksiin kuuluvan sen, ettei tule
merisairaaksi. He kehuvat, etteivät koskaan ole olleet merisairaita,
kunnes heidät tavataan itse teosta. Silloin on syy tietysti
ruuansulatuksessa. Minä puolestani tunnustan mielelläni, että kun
viimeinen naishenkilö kalpeana ja murtuneena on kadonnut kannelta,
silloin lopetan sikarinpolton ja alan alistuvana odottaa vuoroani.
Mutta nyt olen kolmentoista vuoden aikana monet kerrat matkustellut
merillä sattumaltakaan tulematta merisairaaksi. Se ei ole ollut
seurauksena mistään onnen potkauksesta, vaan yksinomaan siitä syystä,
ettei Itämeri kesällä myrskyä. Nähkääs, Itämerelläkin on kesälomansa,
jolloin sen ei tarvitse raataa, vaan saa levätä ja loikoilla, kuten
kaikki virkamiehetkin sen rannoilla. Sen kesäloma alkaa jo toukokuun
puolivälissä ja päättyy elokuun puolivälissä. Jos varustautuu sen
vieraaksi sen kesäloman aikana, on se miellyttävä ja suloinen, mutta
meneppä häntä tervehtimään, kun hän on toiminnan sohinassa, silloin et
saa ihmetellä, että hän on epäkohtelias ja vieroittava.
Läksin matkalle kesäkumi puolivälissä täysin vakuutettuna, että silloin
vallitseva navakka lounaistuuli vähitellen nukahtaisi päästyämme meren
ulapoille. Tulimme Rääveliin kenenkään tuntematta muuta pahoinvointia,
kuin minkä Räävelin satama vastenmielisyydellään henkisesti sai aikaan.
Mutta se vastenmielisyys on aina olemassa. On vastenmielistä nähdä,
miten vanhat, harmaapäiset uskotut palvelijat saattaen isäntiänsä
laivalle, hattu känsäisessä kourassa, suutelevat nuoria kalparitareita
kädelle jäähyväisiksi, on pöyristyttävää nähdä ajureita kuskipukilla,
ilettää katsellessa tullikäsittelyä, joka aina suoritetaan kannella.
Vastenmielisyys ei lakkaa täydellisesti, vaikkapa näkeekin
tullipalvelijan juoksevan suuvesipullot kädessä päällysmiehensä
luokse kyselemään, ovatko nekin tullattavat, tai kun laivan miehistö
sivumennen töyttää selänpäähän liian innokasta virkailijaa. Sen sataman
jätettyään hengittää helpommin. Niinpä mekin matkallamme.
Vasta Räävelistä alkaa oikea Itämeren matka. Tarkastellen ympäristöään,
kooten seuraa koettaa kukin hankkia itselleen huvia tuota pitkää
taivalta varten Stettiniin. Räävelissä on viimeinen, useimmiten suurin,
matkustajajoukkue astunut laivaan. Nyt tietää, kenen kanssa saa
kamppailla merellä kahden seuraavan päivän ajan.
Matkustajien joukossa huomattiin m.m. eräs hovioikeudenasessori maan
sisäosasta; hänen suojatteinaan oli joukko nuoria naisia, jotka
matkustivat mantereelle virkistäytymään koulun ja yhteiskunnan
palveluksessa suorittamansa uutteran työn jälkeen. Se oli sekä oppinut
että sivistynyt seurue, ja asessori varmaankin Suomen kohteliain
hovioikeudenjäsen. Hän jakeli meille muille opetuksen toisensa jälkeen
naisten kohtelemistavoissa. Kun lähdimme Räävelistä ja suuntasimme
matkamme Itämerelle, tuntui tuulevan kohtalaisen navakasti. Sattui
puhaltamaan noin vain naisellinen vastahanka, ja täti Vellamo keinui
verkalleen aalloissa. Eräs naisista, taiteelliselta taipumukseltaan
korkea, lyyrillinen, haaveellinen sopraano, tunsi pahoja oireita
huolimatta siitä, että hän nautti veronaalia ja valeriaanaa, joita
aineita asessori pelkästä huolenpidosta oli tunkenut talvipalttoonsa
taskut täyteen ja jakeli nyt matkaholhoteilleen. Mitta oli
kukkuroillaan; sopraanon täytyi jättää keskilaivassa iloaan pitävä
rattoisa seurue ja päistikkaa rynnätä perälaiteelle. Asessori sieppasi
hänen pantterinvärisen vaippansa, heitti sen olkapäilleen ja seisoi
tarpeellisen välimatkan päässä vavahtelevasta potilaasta, koreana kuin
pääsiäispappi kirkotettavan edessä. Pahimman kohtauksen mentyä ohi
kääri hän hartiavaatteen sopraanoa lämmittäväksi kääreeksi ja johti
hänet takaisin seurueeseen. Kohtauksen uudistuttua sama juhlallinen
luovailu seitsemän- ja seitsemäntoistakertaisesti. Asessorin
holhokeista olivat kaikki asianomaisesti »meren liikuttamia» — kuten
tosi naisen aina tuleekin olla — paitsi yhtä, matemaatikkoa, jolla oli
kristallikirkkaat silmät ja ruusuposket, — Todelliseen matemaatikkoon
taas ei vaikuta eikä saa vaikuttaa mitkään kiihotukset, eivätpä edes
vastenmieliset vaikutukset merellä.
Tuntematta naisia seurasin matkan päästä asessorin kohteliaita toimia.
Jos asessori olisi syntyään ollut muhamettilainen, ajattelin, olisi
hän varmaan kuulunut niihin harvoihin kuolevaisiin, jotka voivat
jakautua useammalle taholle, niin ettei yksi olisi voinut, valittaa
laiminlyöntiä hänen puoleltaan enempää kuin toisetkaan. Asessorimme
tunteet olivat yksinomaan platonista laatua, mutta tasan jaetut neljään
yhtäsuureen osaan.
Seuraavana päivänä oli tuuli laannut ja pienet viheliäiset laineet
juoksentelivat hippaa pitkin Itämeren avaraa ulappaa ja katkeilivat
lipisten Vellamon uhkeita ryntäitä vasten. Kaikki matkustajat
hääräsivät kannella, uusia tuttavuuksia solmittiin, jokainen näytti
olevan mitä paraimmalla tuulella. Minä sain sen suuren kunnian,
että tulin esitellyksi asessorin kaikille neljälle matkatoverille.
Olimme kaukana kotimaasta, Gotlannin rannoilla, kaukana tuhansista
järvistämme, ja koti-ikävä alkoi meitä painostaa. — Tarttukoon kieleni
suunlakeeni, jos unhoitan sinut, Suomi! — Niin, ja sitten sanoi joku:
laulaisimmeko jotain? Luonnollisesti.
Asianlaita oli se, että asessori oli »Suomen laulun» mukana risteillyt
Itämeren moneen kertaan noilla Eurooppaan tehdyillä, kunniakkailla
konserttimatkoilla, ja minä olin tehnyt juuri samoin »M.M:n» mukana.
Että me kumpikin olimme bassoja, merkitsi vähän, kun oli kysymyksessä
virittää ylistyslauluja ikävöidylle isänmaalle.
— Mikä laulu?
‒ Niin, mikä laulu?
Jäin odottavalle kannalle. Lauluja ehdotettiin koko joukko ja hylättiin
samoin. Aina puuttui jotain. Vihdoin rohkaisin itseni, avasin suuni ja
puhuin:
— Korkea-arvoiset! Näen, että te kaikki ajattelette kahta samaa laulua
kuin minäkin, vaikk'ei kenelläkään näytä olevan rohkeutta niitä
ehdottaa. Olen satoja kertoja joutunut samaan asemaan pitkän, iloisen
elämäni aikana. Suomen naiset ja herrat kohtaavat toisensa »vieraalla
maaperällä», he laulavat luonnollisesti sekakuoroja, kaikki osaavat
paljon lauluja, mutta mikään laulu ei sovellu kaikille. Herpaisevaan
haeskeluun kuluu minuutteja ja neuvottomuus yltyy epätoivoksi. Silloin
on aina olemassa joku rohkea mies tai nainen, joka uskaltaa lausua
ratkaisevat sanat:
»Ajatelkaahan, jos koettaisimme kahta uutta laulua: 'Mä oksalla
ylimmällä' ja 'Tuoksuvat kukkaislaaksot'.»
Helpotuksen huokaus pääsee kaikkien rinnasta, rohkeaan heitetään
kiitollisia katseita, ja niinpä viritetään nämä kauniit laulut.
Kumpikin niistä lauletaan toistamiseen, kaikki värsyt, ja sitten on
laulu lopussa. Se on aito suomalainen tapa! Emmekö seuraa rituaalia?
Kaikkien mielestä puhuin sillä kertaa viisaasti, ja niin aloimme
»ylintä oksaa» heilutella. Sopraano loi kauniit, haaveelliset silmänsä
suojakattoon, kuten minäkin tein, sillä minun oli puhallettava korkeata
tenoria. Ja niin pantiin oksa huojumaan. Koetin pysyä huimaavan
korkean sopraanon tahdissa ja asessori etsi johdatusta altosta. Mutta
huojuminen kävi hyvin epävakavasti. Silloin näin alton pikkusormien,
jotka olivat puristautuneet notkean vyötäisen ympäri, irtautuvan
paikoiltaan ja alkavan hämmennellä hillittyä 6/8 tahtia. Ne kylläkin
tekivät työtään, mutta turhaan; »huojahteleminen» muuttui heilumiseksi.
Asessori rupesi myllertelemään hartiavoimillaan saadakseen »huojumisen»
tasaiseksi. Vihdoin minäkin aloin tahtia vispilöidä. Siis neljä
laulajaa ja kolme johtajaa. Tosin se kuulostaa oudolta, mutta sekin
kuuluu suomalaisiin laulutapoihin. Mutta kuin ihmeen kautta tapasimme
toisemme eräässä säkeessä, ja se oli: »Oi Herra, intoa anna — —
rakastamaan». Oli vallan liikuttavaa kuulla, millä sydämellisyydellä me
viritimme nämä sanat ja miten hyvässä tahdissa me niistä suoriuduimme.
Menestys lienee johtunut siitä, että me kaikki laulajat ynnä
matemaatikko ja neiti maisteri olimme naimattomia.
Melkein yhtä onnettomasti kävi »Tuoksuvani kukkaislaaksojenkin», mutta
minä lohdutin itseäni laulun kaunoilla sanoilla: »låt vita rönnen snöga
sin doft på det som var».
Niin lauloimme Vellamon kannella kauniin ilman ja kimaltelevan
auringonpaisteen vallitessa, samoin olen ennen Vellamon kannella
laulanut, ja niin lauletaan alinomaa Vellamon kannella kauniin ilman
vallitessa, sillä missä neljä suomalaista laulajaa, kaksi naista
ja kaksi herraa, ulkomaanmatkalla toisensa kohdannevatkin, siellä
nämä molemmat laulut viritetään enemmän tai vähemmän samantapaisessa
tahdissa kuin nytkin. Vellamo-täti on tottunut sellaiseen; hän ei
sekaannu tahdistaan. Hän jytkyttää tasaista 2/4 tahtiaan Helsingin
rannasta Stettinin vapaasatamaan saakka.
Oli kesäistä, oli lämmintä ja kirkasta, oli häikäisevän valoisaa
Itämeren pienien sinisten laineiden täyttämällä ulapalla. Matkustajat
kiipesivät katoille ja komentosillalle ja vakuuttivat toisilleen matkan
olevan sanomattoman suloisen. Asessori ja minä istuimme myöskin ja
keskustelimme luonnon ja meren majesteettisuudesta ihan tosissamme,
kuten ainoastaan nuorukaiset ja neitoset ensimmäisenä tuntina
toisiinsa tutustuttuaan. Saadakseen alkukesän vaikutelman vieläkin
vahvemmaksi veti asessori taskustaan käsinkirjoitetun hymnin kevään
kunniaksi, jonka oli kirjoittanut itse suuri Fröding vainaja. Se alkoi
kuten tuhannet muut kevätlaulut: — »Nu är det vär». — »Decamerone»
ja Salomonin »Korkea veisu» ovat kainoja hartauskirjoituksia tähän
mehevään kevätpurkaukseen, verrattuina. — Miten suurta osaa onkaan
punssi näytellyt ruotsalaisten runoilijain tuotannossa. Ennen sanottiin
sen vaikutusta »ruusunpunaiseksi suruksi», mutta nyt, kun valmistustapa
punssi tuotannon alalla on kehittynyt, on suru melkein kokonaan
haihtunut ja sen sijaan on tullut tulipunainen ilo. Luin vielä kerran
läpi tämän ihanan keväänylistyksen, katseeni ja ajatukseni harhailivat
valoisassa, tyynessä etäisyydessä, ja tahdottomasti tuli mieleeni
meidän omien runoilijaimme kevätlaulut: »Selman keväisiä mietteitä» ja
»Sylvian kevätlaulu». Niin eri lailla voi kevät vaikuttaa tunteellisiin
mieliin! Alkuperäinen tai väärennetty Fröding-käsikirjoitus on
pöyristyttävää totuutta, mutta sisällykseltään melkoista rumempi kuin
Frans Mikaelin ja Sakarin tuoksuvat keväthymnit.
Niin lähenimme vähitellen Svinemünden salmea. Oli ihan rasvatyyntä,
ja Svinemünde hymyilee vastaamme kuin kaikkein rakastettavin,
ruusunpunainen porsaankärsä. Lippuja liehui kaikkialla mastoissa
ja katoilla. Mahtava matkakeisari, Wilhelm II, vietti 25:nnettä
vuosipäiväänsä kuninkaana ja keisarina ja matkailijana. Hänen
laivastonsa oli ihan salmensuussa ja vaatetta liehui kaiken väristä.
Miten ihmeellisen hieno laivasto! Kaikki laivat olivat puhtaiksi
pestyt, kiiltäviksi kuuratut, kimmeltävän kirkkaat ja köynnöksillä
koristetut, niin että sillä amiraalilla täytyy olla otsaa, joka hennoo
laukaista kanuunoita ja liata kaiken tämän loiston. Laivasto oli liian
hieno herättääkseen kunnioitusta; me olemme tottuneet sotalaivoihin,
jotka näyttävät siltä, kuin olisivat alinomaisessa ruudinsavussa.
Niin nousimme maihin Stettinissä ja kohtasimme toisemme vielä kerran
asemalla, jossa jakamattomin ihastuksin kuuntelimme pitkän lihavan
airuen luettelevan ne asemat, joilla jokainen lähtevä juna pysähtyisi.
Hän puhui germaanien kieltä, ja se kuulosti aina samanlaiselta:
kritsch, kratsch, filibombombom. Hän oli kansansa ja maansa mitä
onnistunein afishi, oikein ilmielävä Siegessäule.
Saksassa.
Tällaisessa kuvauksessa pitäisi oikeuden mukaisesti myöskin Berliinillä
olla oma, eikä kovin vähäpätöinen paikkansa. Arastelen ryhtyä tähän
kuvaukseen, sillä pelkään sen tulevan liian laveaksi.
Asia on nimittäin se, että Berliini on minun henkinen — ja tahtoisinpa
sanoa ruumiillinenkin — pääkaupunkiin. En häpeä tunnustaa sitä;
vaikkakin tiedän, että kulttuuri-ihmisenä maineeni siitä kärsii.
Oikeastaanhan pitäisi nyrpistää nenäänsä Berliinille ja hurrata
Pariisille, Lontoolle ja Roomalle.
Selitän muutamalla sanalla rakkauttani Berliiniin. Berliinihän on sen
maan pääkaupunki, joka on kasvattanut Kantin, Goethen, Lutherin ja
Heinen, mainitakseni kaksi syvän totista ja kaksi leikkisätä henkisen
Saksanmaan edustajaa. Luen Lutherin leikkisien joukkoon, sillä missä
tapaakaan mehevämpää humoristia, kuin tuo suuri kirkkoisä oli. Hänen
uskonsa on nyt jo hiukan ummehtunutta, mutta hänen persoonallisuutensa
on aina oleva iloisen miehekkyyden ja järkähtämättömien periaatteiden
perikuva. Sitäpaitsi oli hän nuoruusvuosinaan intohimoinen turisti
ja laulaja sekä kirjoitti teesejä, jotka repäisevässä rajuudessaan
eivät anna toivomiselle mitään sijaa. Heine taaskin on kirjoittanut
matkakertomuksia, jotka Paavalin matkakirjeiden ohella ovat enimmin
luetuita germaanisessa maailmassa. Goethe yritteli myöskin tätä
kirjallisuuden haaraa ja saavutti sillä melko menestystä. Kant oli
aikansa etevin teoreettinen turisti, vaikka hän ei koskaan käynytkään
Königsbergin muurien ulkopuolella. Siis neljä ihmiskunnan henkistä
suurmiestä ja samalla turistia, siinneet ja syntyneet Saksassa, jonka
ihana pääkaupunki Berliini on!
Nykyajan ihmisen pitäisi viihtyä Berliinissä, tarvitsematta manata
sankarien henkiä elähyttäjikseen. Näin viitenä iltanani Berliinissä,
Krollin kesäteatterissa, Wagner-esityksiä, jotka olivat kerrassaan
loistavia. Kuulin Aloys Pennarinin laulavan Lohengrinia, niinkuin en
tenorin koskaan ennen. Ihastukseni oli niin valtava, että minun täytyi
naapuriltani kysyä hänen nimeänsä, vaikkakin hän vannotti: »nie sollst
du mich befragen, woher ich kam der Fart, noch wie mein Nam' und Art».
Naapurini sanoi hänen nimensä olevan sen, mikä yllä on sanottu, ja
hän on nykyään paras tenorini. Suuri matkailijakeisari Wilhelm II
piti huolta, ettei juhlallisuuksia puuttunut, hän vietti 25-vuotista
riemujuhlaansa monien ylhäisten arvonimien kantajana.
Entäs ruumiillinen hyvä Berliinissä. Kempinskissä nauttii maailman
parhaan aamiaisen uskomattoman halvalla ja jälkiruoka »Eisfrüchte in
Champagne», hinta 85 pf., on samoin paras jälkiruoka sivistyneessä
maailmassa. Kun oopperan jälkeen laahaa väsyneen ruumiinsa Pschorriin,
»Ecke Friedrichs- und Beerenstrasse», ja upottaa itseensä mitan
baijerilaista, haihtuvat kaikki elämän pienet soraäänet. Väkisinkin
kasvot saavat ilmeen à la Zarathustra, sielu kohoaa ilmaviin
korkeuksiin ja veri laulaa: ȟberallen Gipfeln ist Ruh, ist Ruh, ist
Ruh...» Ranskalainen samppanja tekee ihmisen turhanpäiten pirteäksi ja
sukkelaksi, pschorri taas filosofiseksi, ainoa mikä ajan pitkään miestä
kaunistaa.
Berliiniläisillä, niillä, jotka jotakin toimittavat, on yksi ainoa
harras halu, nimittäin saada aikaan jotakin, joka on »tadellos». Ei
mitään erinomaista ja hienoa, mutta moitteetonta. Ja hyvä niinkin.
Vaatimaton ihminen voi hyvin, kun häntä joka puolella ympäröi käsite
»tadellos». Siksi pidän Berliinistä.
Viiden päivän perästä lähdin tuosta moitteettomasta kaupungista,
myöskin moitteettomassa junassa. Matkatoverini, alkuasukas,
kertoi, että hän edellisenä päivänä oli ollut Cafe Nationalessa
ja huvitellut »tadellos» esittelemättömien naisten seurassa. Olin
liian hienotunteinen udellakseni, miten sellainen »moitteettomuus»
tapahtuu. Istuin vaunun akkunan ääressä ja katselin maisemia. Metsä
oli moitteetonta, pelto ja niitty samoin, mutta heinä niitettiin
viikatteella, eikä niittokoneella. Voihan sekin olla moitteetonta,
mutta minun mielestäni epäkäytännöllistä. Sellaista ei tapahdu meillä,
ei edes Kuopion takana.
Tulimme Lybeckiin tuntia ennen Primulan lähtöä. Asemalla tapasin
tietysti tuttuja suomalaisia, jotka olivat saapuneet samassa junassa.
Mutta tapasinpa asemalla vielä erään suomalaisen ilmiön, joka sillä
retkellä kuuluu aivan sääntöihin. Se oli sellainen, jolla ei ole
taskussaan pennin pyörää astuessaan laivan kannelle. Ilmiöstä ja
minusta tuli heti hyvät ystävät ja sitäpaitsi hyttitoverit matkalla.
Olen nimittäin minäkin, ainakin kerran aikoinani, näytellyt ilmiön
osaa. Voisi luulla, että osa on traagillisimpia mitä näytellä voi,
mutta niin ei ole todellisuudessa laita. Sitä näytellään »con brio»,
sillä suomalaiset laivat ovat aivan kuin isä ihanassa vertauksessa
tuhlaajapojasta. Ne sulkevat syliinsä ja tarjoavat hänelle rasvaisimmat
lihapalat — velaksi. Pennitön oli tällä kertaa suomalainen ylioppilas,
alppikiipeilijä, Roomassa-kävijä — ei kuitenkaan pyhiinvaeltaja —
turnari ja kaikenlaisten urheilu-ennätysten tuntija. Vaikkakin kukkaro
oli tyhjä, ei hänen käytöksessään ilmennyt mikään painostava ja synkkä
mieliala. Päinvastoin. Kun me Gotlannin tasolla panimme toimeen suuren
musikaalisen illanvieton, tanssiaisilleen kannella, vetäydyimme me
rahakkaat lailliseen maatapano-aikaan kello 1 yöllä — mehän olimme
suomalaisella maaperällä — bokseihimme, mutta pennitön kieppui
huimissa valsseissa naispuolisten kalparitari-jälkeläisten kanssa
aina pikkutunneille asti ja makasi kello 12:een seuraavana päivänä
aito miljonäärin tapaan. Hän nukkui makeasti, kuten tuhlaajapoika
ensimmäistä yötään pappansa pehmeillä patjoilla, vahvan illallisen
jälkeen. Aivan samoin tein minäkin aikoinani autuaasti nukkuneessa
»Storfurstenissa» Kola Ahngerin päällikkönä ollessa. Tällaisista
ilmiöistä voi sanoa kuten Runeberg Saarijärven, kerjäläisistä: »aate on
ikuinen, ilmiöt vain muuttuvat».
Enpä tiedä missä vanha vieraanvaraisuus ilmenisi täydellisemmin ja
selvemmin kuin meidän saksalaisista satamista palaavissa laivoissamme.
Ystävyys ulottuu niinkin pitkälle, että laivan kapteeni usein vippaa
satasen palaavalle maanmiehelleen, vaikka hän todella olisikin iäksi
kadotettu tuhlaajapoika.
Primulassa.
Suomalaiset olivat Primulassa vähemmistönä, itämerenmaakuntalaiset
taas enemmistönä. Useimmiten onkin niin, ja se vain näyttää,
että viimeksimainitut viihtyvät meidän siisteissä, hyvin
hoidetuissa laivoissamme paremmin kuin rautatievaunuissa, jotka
pyörivät heidän maahansa ekspressijunan mukana Berliinistä. Nämä
itämerenmaakuntalaiset ovat kaikki aatelisia, kaikilla heillä on von
nimen edessä, joskin heidän esi-isänsä olivat näppäriä virolaisia,
jotka olivat muuttaneet nimensä saksalaisiksi, eivätkä suinkaan
niiden kalparitarien jälkeläisiä, jotka vastahakoisiin virolaisiin
olivat istuttaneet kristinoppia. Mutta en koskaan ole matkustanut
Itämeren poikki ilman että joku oikeakin kalparitarien jälkeläinen,
joku Uexkull, Stackelberg, Ungern-Sternberg, Buxhöwden j.n.e. olisi
ollut kanssamatkustajana. He matkustavat uutterasti, nuo entiset
ritarit, sillä he ovat aikoja sitten täyttäneet käskyn, pistäneet
miekkansa tuppeen, nöyrtyneet ja tulleet tavallisiksi porvareiksi.
Niin, heistä on nyt tullut yksinkertaisesti — mylläreitä. He eivät
seuraa ylpeän ritari Don Quixoten esimerkkiä, joka soti tuulimyllyjä
vastaan, ei, he jauhavat siivosti viljaansa, kuten suurritari Simson
filistealaisten maassa, ja keräävät kultaa myllyistään. Meillä oli
monta mylläri-paronia laivassa ja muutamia »schöne Müllerinnen», joiden
kanssa pennitön pyöri kadrilleja Primulan kannella auringon nousuun
saakka. Kunniallista ja hyvää väkeä kaikin tavoin, mutta näyttää
siltä, kuin olisi suuri kuilu heidän ja meidän suomalaisten välillä.
On aivan kuin lainehtisi Suomenlahti meidän välillämme myöskin laivan
kannella. Miksi? Siitä en pääse perille. Ehkä me suomalaiset heidän
mielestään olemme liian vapaita, ehkä myöskin puuttuu meiltä kruunu
käyntikortistamme ja paremmat myllyt kotimaastamme.
Samassa kuin laiva pistihen ulos Travemündestä, lepäsi Itämeri
peilikirkkaana edessämme. Samaa itsepintaista tyyntä kesti koko matkan
Räävelin satamaan saakka. Ei värettäkään koko aikana. Sellaista
kuuluu usein sattuvan. Lahdet ja salmet lainehtivat, mutta aava meri
makailee selällään ja paistattelee päivää. Vesi näytti öljyiseltä ja
teräksenkarvaiselta, ainoastaan keulassa ja perässä oli valkoista
vaahtoa. Näköpiirin ulkopuolella kulkevien laivojen mustat savupatsaat
leijailivat vedenpinnan yläpuolella. Ei voinut olla hyräilemättä »On
tyyni nyt», ja »Havet är skjönt, naar det roligen hvaelver staalblanke
skjöld over vikingers grav». 50 tuntia oli niin tyyntä, että mielellään
olisi nähnyt laineita, pieniä ja sieviä, karehtivan pinnalla. Ihminen
haluaa vaihtelua. »Ei maistu hernesoppa joka ilta», sanoo saksalainen.
Kuvittelin, että sellaiselta mahtaa avioliitto tuntua, jossa vaimo ei
koskaan riitele, mikä kuitenkin lienee harvinaisempaa kuin täydellinen
tyyneys merellä. Oli todellakin virkistävää nähdä maata Kalmarin
salmessa ja Gotlannissa. Lapsellisella ihastuksella huudahdin,
keksiessä Visbyn häämöttävän loitolla.
— Hei, tuolla meillä on Gotlanti ja Visby.
Eräs hampurilainen kuuli sanani, virkosi ja huokasi:
— Ja wohl, schottisch Whisky schmeckt vorzüglig.
Oli se aika päivästä, jolloin hänen verensä vaati tyydytystä niin
voimakkaasti, että Gotland ja Skotland, Visby ja Whisky sulivat hänen
korvaontelossaan ihanaksi sekoitukseksi, soodaksi ja whiskyksi, jonka
hän muutamassa minuutissa saikin ja moitteettomalla hartaudella
nautitsi.
Selvää oli, että ihana ilma houkutteli laulamaan ja tanssimaan.
Primulan ruokasalissa oli piano, joka viserteli pitkin päivää,
ruoka-aikojen lomassa. Toisena iltana pantiin toimeen suuri
»kävelykonsertti», joksi Turussa helppotajuisia konsertteja nimitetään.
Siellä esitettiin vuoroin suomalaista, venäläistä, ruotsalaista,
saksalaista, norjalaista musiikkia. Musiikki oli vakavaa laatua,
lukuunottamatta whiskyherkän hampurilaisen. Hänen laulunsa ja
soittonsa oli kotoisin suoraan St. Paulista, ja siellä eivät viihdy,
kuten jokainen tietää, mitkään ikävyydet. Yleisö tuli ja meni, kuten
esiintyjätkin, milloin kannelle, milloin salonkiin. Mutta kannella
tanssivat epämusikaaliset, niin että matot potkittiin nurkkiin. Ja
kapteeni myhäili myhäilemistään, sillä hän pitää musiikista, esittää
musiikkia ja katsoo yhtä isällisen hyväntahtoisesti niihin, jotka
ovat maksaneet pilettinsä, kuin myöskin niihin, jotka vasta aikovat
jäljestäpäin sen tehdä. Sinä iltana oli Itämerellä musiikkia, sillä
vastaamme tuli laivoja, jotka veivät Helsingin ruotsalaisia yhdistyksiä
Visbyn juhliin. Kerrotaan, että hekin olivat pitäneet useita
serenaadeja meren kuninkaalle tuona ihmeen ihanana iltana ja yönä.
Kun verrataan matkaa Itämeren poikki rautatiematkaan pitkin
Ruotsin rantoja, niin ei voi olla epäilystäkään, kumpi näistä on
miellyttävämpi. Matka maitse käy kylläkin jonkun verran nopeammin,
mutta ajatelkaa sitä eroa, mikä on istua ahtaassa rautatievaunussa
tai saada tanssia valssia kannella, kävellä vapaasti ja nukkua hyvin.
Säästä rautatiematkat syksyksi ja talveksi, mutta älä matkusta koskaan
keväisin ja kesäisin muuta tietä kuin meren poikki. Huono, onni ilman
suhteen on siihen aikaan harvinaista.
Kieltämätöntä kuitenkin on, että meidän Itämeren laivamme tarjoavat
kaikkia niitä mukavuuksia, joihin olemme tottuneet. Ruoka niissä
on hääruokaa meidän oloissamme. Matka Itämeren poikki on siis
poikkeuksetta oleva huvimatka. Siihen tulee vielä lisäksi se aivan
erinomainen vaikutus, mikä 50—56 tuntia hengitetyllä Itämeren ilmalla
on meidän hyvin vointiimme.
Saatan elävästi kuvitella, miten innostuneesti »talatta» huudot
kaikuivat kreikkalaisten sotilasten kurkuista, kun he olivat päässeet
polttavan kuumasta aasialaisesta erämaasta ja korkeilta vuorilta
Mustan meren rannoilta näkivät meren siintävän kaukana. Olen elänyt
saman tunnelman, kun kerran Unkarin kuumassa erämaassa nesteettömäksi
kuihtuneena kuin puserrettu sitruuna, tuskallisen yön jälkeen junassa,
heräsin Breslaussa. Siellä puhalsi pohjoistuuli ja Itämeren suola
pisteli nenääni. Täytin keuhkoni kerta toisensa perästä ja lausuin
itsekseni innoissani »talatta, talatta». Me suomalaiset olemme
syntyneet meren hengessä, kasvaneet meren hengessä, me tarvitsemme
meri-ilmaa ollaksemme onnellisia.
Sellainen kiertomatka Itämeren ympäri, jonka minä tein, vie vähän
yli viikon ajan. Näistä viikon päivistä vietetään toinen puoli
merellä, toinen moitteettomassa Berliinissä. Matkustajalaivassa on
niin sanoakseni suomalaisella pohjalla, tavallaan matkustaa Suomessa,
menot tulevat kotimaan hyväksi, niin, yksinkertaisesti, on viettänyt —
»suomalaisen viikon».
Matka Valamoon 1914.
Somer soitti, kangas kumisi, kun Jeffery-automobiili mennä huhki
Salpausselännettä myöten Mankalan ja Lappeen väliä, kolme kookasta
miestä ja kaunis rouva lastinaan. Tämä on todellakin ihanteellista
ajotietä. Maantie sileä kuin viertotie, se on suora, se on autio tie,
jossa heponen harvoin sattuu vastaan.
Oli toissa kesänä heinäkuussa, kuivin ja kuumin kesä miesmuistiin.
Olisipa edes ollut nuha parannettavissa, olisipa yskä ulosryvittävissä,
olisipa hiipivä keuhkotauti ollut hillittävissä, täällä se olisi
onnistunut, kuivalla, pihkaisella harjulla. Onhan ainoaa laatuaan,
että täällä Suomessa saatetaan kulkea loppumattomassa männikössä,
jolta melkein tykkänään puuttuu aukkoja, niin pitkä taipale, etten
voi sitä numeroilla määrätä. Mutta se alkaa Lammin rajoilta, kulkee
Hollolan ja Lahden kautta, läpi Kausalan ja Kouvolan Lappeenrantaan.
Sieltä jatkuu sama harjutie itään Imatralle ja Parikkalaan ja sitten
yhä koilliseen, ties Jumala mihin saakka. Metsää ja kangasta, nummea
ja männikköä loppumattomassa, yhä jatkuvassa sarjassa. Ne pienet
aukot, mitkä tavataan kaupunkien ja kylien kohdalla, läväistään niin
nopeasti autolla, että niitä tuskin huomaakaan. Mutta sen sijaan
punaisenruskeat petäjät ja niistä lähtevä pihkan lemu tunti toisensa
perästä ympäröi matkamiestä. Täällä voi temmaista auki neljännen
koplingin, voi antaa auton panna parastaan, tuoksu tunkee sieraimista,
korvista ja suusta sisään; se ei enää ole vain pihkan tuoksua, se on
tervashajun ekstraktia. Ja tuo kuiva harju, se kumajaa ja myhäjää
liekkumasta, kuten porsaitten emo, kun sitä kyhnyttelee selkäharjasta.
— Suokaa anteeksi tämä vertaus, mutta punka merkitsee sian selkää;
siis Punkaharju ‒ sian selkä. Ja Punkaharju on juuri haaraantuma tästä
samaisesta pääharjusta.
Imatra leikkaa harjun ja petäjikön, mutta kohta toiselta puolen löydät
taas nummen ja männyt. Kauempana Parikkalassa sukeltaa jo siellä
täällä joku valkoinen koivu havupuitten sekaan. Nämä seisovat usein
vierekkäin, koivu valkoisena ja koreana kuin nuori morsian, petäjä
muuttumattomassa ruskeanvihreässä virkatakissaan kuin autuas ylkä.
He seisovat kuin papin edessä ja kuiskivat haltioituneina toisilleen
ikuisen uskollisuuden hölmöjä sanoja, lounaistuulen heilutellessa
morsion palmikoita. Jaakkimassa morsiamet jo pyrkivät enemmistöön;
näkee vanhoja koivunkonkeloita hyljättyinä huokailemassa: »Missä ne
männyt onkaan!» Karjala on koivujen ja lehtipuitten maata, se on
iloisempaa kuin Häme, juuri niinkuin asukkaatkin.
Minun toimiini kesäisillä matkoilla kuuluvat myöskin majatalojen
tutkimiset. Olen ilokseni voinut mielessäni todeta, että meidän
kansamme asutus- ja elantotavat huimaavasti kehittyvät nykyaikana. Ne,
jotka vain täällä rannikoilla pistäytyvät majataloihin, eivät minua
usko, mutta sisämaassa kulkijat todistavat kanssani samaa. Siellä tapaa
majataloja siistimpiä kuin pikkukaupunkien hotellit.
Tiesin ja tunsin entuudestaan Rajanotkon kestikievarin Parikkalassa
viheliäisimmäksi pesäksi, missä milloinkaan olin käväissyt. Päätimme
pistäytyä sinne tarkastamaan, oliko tämä yleinen sivistyksen kohennus
kulkenut tämän hökkelin ohi jälkeä jättämättä. Ei ollut enää tätä
majataloa, mutta läheisyydessä oli uusi, Kivijärvi nimeltään. Se
sijaitsi noin kilometrin verran syrjässä valtamaantiestä. Syrjätie
oli viheliäistä. Rakennukset vanhat ja raihnaiset kuten niin usein
Karjalassa. Närkästyneinä kysäisimme happamesti, eikö olisi lähempänä
maantietä löytynyt tämänveroista taloa.
— Tottapa ei, oli kuivahko vastaus.
Eteisen portaiden edessä oli leveä sementtinen laatta
kirjokoristuksineen. Tämä jo ennusti jotakin parempaa. Käytiin
sisälle. Huoneet olivat pienet ja matalat, mutta nuhteettoman siistit.
Suomalaista kaunokirjallisuutta tulvivat pöydät. Uudet, leveät
ja suuret rautasängyt täyttivät pienet huoneet. Nuori 20-vuotias
emäntä, Herran runsaasti siunaama, seisoi kohteliaasti loitompana
odottaen tilauksiamme. Vuoroin ylistimme salin siistiä ulkonäköä
ja sen ihanoita kukkasia. Tästä oli seuraus, että emäntä sukelsi
ruukkujensa keskelle ja käänteli liljojensa ihanat kukat meitä
kohtaan. Pitkät, punaisenruskeat juovat liljakukkien pölyä kirjasivat
samalla emännän posket, nenän ja otsan. Ihastuneena kaikkeen tähän
sivistyksen loistoon en malttanut olla nenäliinalla pyyhkimättä
siemenpölyä hänen siunatuilta kasvoiltaan, joka kiitollisuudella
kuitattiin. En voinut enää hillitä itseäni kuultuani että salissa
tavattiin hedebo-ompeluksia. Hedebo-ompeluksia parikkalaisessa
talonpoikaistuvassa! Olen aina ollut sitä mieltä: että tämä käsityö
todistaa korkeinta asuntokulttuuria ja naisellista turhamaisuutta.
En voi sivuuttaa päivällisen ruokalajeja. Kaikki edistys tällä alalla
riemastuttaa tietysti isänmaan ystävää. Meillä oli neljä ruokalajia.
Rajanotkon kestikievarissa en vuonna 1888 eräällä jalkamatkalla
saanut mitään kelvollista suuhun pantavaa. Sekin, mikä tarjottiin,
oli pöyristyttävän likaista. Kunniakas vallankumous on siitä päivin
tunkeutunut parikkalaisten keittiöihin. Saimme parasta voita (tip top),
leipää, kaljaa, maitoa, munia, liharuokaa, kalaa ja muurainsoppaa —
jota en ennen eläissäni ole nauttinut, mutta joka maistuu mainiolta —
sekä ohukaisia sokerihillon kanssa. Kaikki tämä katettu ja valmistettu
tulisessa kiireessä ilman ennakkotilausta. Iloni ei niin paljon
hehkumasta, kuin siitä sivistyksestä, jota tämä puhtaus ja taito
osoitti, oli suunnaton. Meidän kansammehan on tähän asti välittänyt
ainoastaan tulevaisesta elämästään taivaassa; että se nyt myöskin on
ryhtynyt siivoamaan pestään täällä murheenlaaksossa, että se on alkanut
koristella kotiaan sekä yrittänyt monistamaan ruokalajejaan, siitä
saamme kiittää yhä laajemmalti tulvivaa maallista kirjallisuutta.
Matkamme pää oli Jaakkimassa, jota muutoin vallassäätyiset muinoin
sanoivat Jaakkimvaaraksi. Siellä meidän piti nousta ikivanhaan Saimaan
laivaan, Konkordiaan, joka kulkee Laatokan rantoja Sortavalan ja
Taipaleen väliä, pistäytymällä myöskin Konevitsassa ja Valamossa.
Me kulkea suhautimme koivikon läpi Jaakkiman pohjoispuolella ja
laskimme alas satamaan, Lahdenpohjaan, jota tavallisesti sanotaan
Lopotiksi, venäläinen sana, joka merkitsee kauppapaikkaa. Suomalainen
sana Lopotti kaikuu kyllä herjaussanalta, mutta se ei estä paikkaa
olemasta erinomaisen ihana luontonsa puolesta. Siistejä, komeita
rakennuksia rannalla, ja itse lahden rantamat ovat korkeita, paikoin
kallioisia ja metsäisiä. Lahti on suunnilleen peninkulman pituinen
ja aukeaa Laatokalle. Lopotin rannalla on majaloita ja kahviloita,
ja me kotiuduimme aluksi erääseen sellaiseen, joka näytti sangen
viehättävältä. Mutta eräs nokkela alkuasukas supatteli minun korvaani,
että sänkylöissä elämöi sekä mustii että punasii, niin nälkäsii, että
hirvittää. Kuuluvat olevan kotoisin Siperiasta, ja tällä rodulla ja
sen ja meidän sekarodulla kuuluu olevan terävimmät hampaat. Panimme
taas pillimme pussiin ja annoimme auton puhkia ylös mäkeä, noin 4
km takaisin asemalle, jonka läheisyydessä vallan mainio majatalo
sijaitsee. Se on sekä ulkoa että sisältä ensiluokkainen. Siellä asuu
kuin Abrahamin helmassa.
Seuraavana aamuna astuttiin vanhaan Konkordia laivaan. Laivaa kuljetti
kapteeni O. Tampio, synnyltään Nurmeksen sydänmailta, mutta, jo nuorena
miehenä, meripoikana, risteillyt kaikki valtameret, ollut sotavankina
Japanissa kokonaisen vuoden ajan. Hän haastoi kaikkia kieliä, puhdasta
nurmekselaista ja Nurmeksen ruotsia ja, luulenpa, vähän japaniakin.
Hänessä oli karjalaisen synnynnäistä iloisuutta, johon oli tarttunut
englantilaista reippautta, venäläistä puheliaisuutta, ja ehkä
hiukan japanilaista kohteliasta hymyä, sen verran minkä hänen hyvin
kehittyneet poskensa sen sallivat. Jaakkiman lahti venyi päivän pitkän
peilikirkkaana, niinkuin kaikki Suomen vedet siihen aikaan. Niinikään
Laatokan ulappa. Mutta Laatokalla oli ilma raitista polttavasta
auringosta huolimatta. Veden lämpö oli ainoastaan + 14° C. Niin pian
kuin pistäydyimme Valamon saaristoon, tapasi meidät taas helle.
Ystävämme Konkordian kapteeni puhui puolestamme munkkien sihteerille,
joka oli sillalla vastaanottamassa laivaa. Kapteeni antoi meille
huimaavan korkeita arvonimiä ja suositteli meitä Suomen sivistyneistön
kukkana. Sihteeri suvaitsi suosiollisesti hymyillä ja jätti meidät
erään ihmeen kauniin, mustan munkin huomaan, miehen, joka oli kuin
luotu viattomien impien rippi-isäksi. Hänen jäljissään me marssimme
hotelliin.
Ja katso, ovet lyötiin selki selälleen erääseen huoneeseen toisessa
kerroksessa, jommoista en ollut aavistanutkaan Valamon hotellissa
tavattavan. Kalustoon kuului komea sohva, muhkeita nojatuoleja, kaikki
tummaa mahonkia, neljä suurta ja leveää sänkyä, joitten peittona oli
viltit, mutta peittolakana puuttui. Seinillä riippui hengellisten
ja maallisten ruhtinaitten kuvia. Huone tuntui samanlaiselta
kuin vieraskamari jossakin Vanhan-Suomen herraskartanossa, jossa
mahonkikalusto on aina tavattavissa.
Kaunis rouvamme sai erityisen huoneen; hänen miehensä täytyi maata
meidän luonamme, sillä munkeilla ei pyhä sana: »Minkä Jumala on
yhdistänyt, ei sitä ihmisten pidä erottaman» paina kerrassaan mitään.
Mies ja vaimo ovat munkkien Valamossa aina kaksi vierasta henkilöä.
Heidän täytyy ei ainoastaan maata erillään, vaan myöskin syödä
erikseen. Ainoastaan teetä saimme juoda yhdessä suuressa huoneessamme —
muutoin maailman parasta teetä. Laatokan vesi ja teelehdet muodostavat
aivan ihanteellisen yhdistyksen. Enpä luule, että mitkään vedet
itse Kiinan taivaallisessa valtakunnassa ovat niin teetä suosivia
kokoonpanoltaan kuin tämä Laatokka. Mistä munkkien sokeri oli kotoisin,
en tiedä, mutta ensiluokkaista sekin oli. Istuimme kauan samovaarin
ääressä.
Suuri juhla oli tulossa Valamoon. Luulenpa, että se oli luostarin
suurin juhla, Pietari-Paavalin juhla. Laivat toivat täytensä
pyhiinvaeltajia saareen. Suuriruhtinasta, sittemmin Venäjän sotajoukon
ylipäällikköä H.K.K. Nikolai Nikolajevitshia odotettiin luostarin
vieraaksi. Laatokan rannikon väki purjehti lukuisasti tänne avoimissa,
suurissa saimoissaan, laskivat rantaan ja tekivät telttojaan
veneisiinsä.
Saipa nähdä ihmeellisiä pukuja ja merkillisiä kasvoja. Miten vierailta
kaikki nämä ihmiset sentään näyttivät! Minusta tuntui kaikki tämä
unennäöltä, tuntui ikäänkuin olisin seisonut kasvokkain kolme-,
neljäsataa vuotta sitten eläneen rahvaan kanssa. Tämän näköisiäkö
meidän suomalaistemme esi-isät olivat Kustaa Vaasan ja Juhana herttuan
aikoina? Mahdollisesti. Näin aunukselaisia, joilla oli tukkapää niin
pörröinen, että sellaisia vain »Jöröjukalla» ennen läsnä ollessani
kuvakirjoissa olen nähnyt. Päälaen korkeimmasta kohdasta levisivät
haivenet yli koko kallon ja muodostivat otsan, ohimojen ja niskan
kohdalle korkeita, takkuisia pahkoja. Nämä pahkat olivat kuin kivestä
veistetyt. Ei yhtään hiusta pistänyt esille, kaikki olivat toisiinsa
kiinni takertuneet kovettuneeksi massaksi, jonka läpi luuharava ei
konsanaan ollut kulkenut eikä konsanaan kulje. Kasvot olivat pyöreät,
ahavoituneet, punaiset ja kiiltävät, mutta silmät kimalsivat lapsekkaan
iloisina ja suu hymyili sydämellisesti. He puhuivat suomalaista
murretta, mutta en tajunnut siitä yhtään sanaa.
Heidän joukossaan liikkui miehiä mustissa eurooppalaisissa puvuissa,
kauluksissa ja kaulahuiveissa. Kysäisin, niistä he olivat kotoisin.
— Suojärveltä.
Siis Suomen puolelta. He olivat n.s. »sukkapelliä»,
kreikkalaiskatolisia, he olivat siistejä, mutta epäintressantteja.
Mutta nuo aunukselaiset punaisine paitoineen, rasvanahkasaappaineen,
takkuisine hiuksineen ja punaisine, ahavoituneine huulineen, ne
kiinnittivät silmäni. Näitten esi-isiä Lönnrot ja Europaeus ovat
laulattaneet ja saaneet niiltä kauniitakin runoja. Onko se mahdollista?
Voiko tuollainen tappurakuontalo kätkeä sisuksissaan runouden ituja,
noiltako huulilta runoja on vuotanut? Katsele heidän silmiinsä, niin
alat ymmärtää.
Ja heidän aviosiippansa! Heillä oli hameita lukemattomia päällänsä,
heillä oli saappaat niin luonnottoman raskaat, suuret, leveät ja
lemuavat, että aivan ällistyin. Muutamat olivat repaleisia, heihin
voi katsella kolmen, neljän hameen läpi, mutta perällä lienee
vielä ollut samanverta hameita. Viimeinen hame, mikä näkyi, oli
säkkikangasta. Mutta repaleisimmat olivat iloisimmat. Yksi seurasi
meitä ja sipatteli ehtimiseen omaa kummallista kieltään. Hänen äänensä
oli niin sametinpehmeä ja helakka kuin pienen tyttösen, puheen sävy
oli niin hilpeä, kuin muija ei milloinkaan olisi murheita kokenut;
hän hymyili ja nauroi, niinkuin pukuhuolet olisivat häneltä iäksi
jääneet tuntematta. Leo Tolstoin aasialaisen tarun mukaan tehty
kertomus miehestä, jolla ei ollut paitaa, mutta joka silti vakuutti
olevansa täysin onnellinen, juolahti taas mieleeni. Ja kaikki nuo jalot
helleenit, Diogenes, Menippos, Kyniskos y.m., nehän saarnasivat samaa
oppia, että onnellisinta on olla mitään omistamatta. Heitä sanottiin
»kyynikoiksi» (koiriksi), mutta heidän oppinsa on vallannut maailmat,
tosin toisella nimellä. Juuri tuollaisille on pelastus luvattu, ja he
olivatkin kokoontuneet pyhään, rakastettuun Valamoonsa, missä komea,
suuri kirkko nosti taivaansinisen kattonsa yhtä siniselle taivaalle,
kullatun kupunsa hehkuvaa aurinkoa kohti. Täällä he tiesivät saavansa
vakuutuksen iloiselle opilleen, täällä he saivat nähdä rakkaat
pyhimyksensä, pyhän Meri-Miikulan (venäjäksi Nikolai Marskoi), joka
heille suopi purjetuulen, runsaan kalansaaliin, hyvän vuodentulon.
Miksipä he eivät ilakoisi?
Aamulla klo 4 soitettiin kokoon hotellin pitkissä, kaikuvissa
käytävissä. Koko toiviojoukko pukeutui ja peseytyi, ja kohta kuului
kovien saappaitten kapsetta kivilattialla. Avoimista ikkunoistamme
kuului ulkoa alituinen kips, kaps, kips, kaps koko pitkän aamun.
Ihmisparvet kiiruhtivat kirkkoon ja sieltä takaisin. Iloisina menivät
kirkkoon ja vielä iloisempina palasivat. Kirkossa pitkät, partaiset
venäläiset talonpojat laskeutuivat lattialle polvilleen, painoivat
otsansa lattiakiviä vasten, nousivat pystyyn, ristivät rintansa,
syleilivät suojeluspyhimyksensä patsaita. Mikä ihana, itsetiedoton
juhlan ele jokaisen miehen liikkeissä! Se oli kerrassaan mukaansa
tempaavaa. Silmät säikkyivät haltioituneina, ruumis taipui niin
ihmeen nöyrästi maahan, tukkakiehkurat nousivat ja laskivat ruumiin
liikkeitten tahdissa. Juuri sellaisena kuvittelen Jaakopin seitsemän
kertaa kumartaneen petettyä veljeään Esauta. Juuri täällä Valamon
pääkirkossa on minulla aina ollut sellainen tunnelma kuin seisoisin
keskellä Salomonin temppeliä, tahi jossain vanhassa aasialaisessa
pyhätössä tahi alkuaikain kristittyjen rukoushuoneessa. Aivan varmaan
on kreikkalaiskatolinen kirkko turmeltumattomimpana säilyttänyt
ensimmäisten kristittyjen kirkonmenot.
Mikä ihana näky, kun väki palasi kirkosta! He olivat jättäneet kirkkoon
syntitaakkansa, he olivat pesseet sielunsa puhtaiksi, he tunsivat
itsensä vapaiksi ja sovitetuiksi. Sentähden kasvot loistivat heidän
ulostullessaan ja kohdatessaan aamuauringon helakan leimun. Kun kerta
opetetaan, että ihminen joka hetki tekee syntiä ajatuksissa, puheissa
ja töissä, niin se kirkko on katsottava ihmisystävällisimmäksi, joka
helpoimmin poispyyhkäisee synnit. — —
* * * * *
Vanha möröttäjä ja hapanlohko Schopenhauer väittää, että kaikki
matkakertomukset ovat ikäviä, koska niissä vain puhutaan mitä silmä
näkee ilman aprikoimisia ja ajatuksenilmauksia.
En ole tahtonut tehdä tälle kalkkiutuneelle pessimistille mieliksi,
mutta en ole sitä voinut välttää. En pääse ajatuksistani enkä
aprikoimisistani matkoillani. —
Niitten suomalaisten joukossa, jotka meidän aikana majailivat
Valamossa, kiinnittyi huomioni varsinkin muutamiin Impilahden ja
Jaakkiman poikiin. He hakivat heinätyötä munkeilta. He olivat kaikki
herraskaisesti puetut, valkoiset kaulukset kaulassa, mansetit käsissä,
ja »kellonvitjat ne loist', ja kellonvitjat ne loist'» j.n.e. Nämä
tekivät aunukselaisten keskellä perin sivistyneen vaikutuksen, vaikka
vain olivatkin heinämiehiä. He olivat tavanneet kaksi nuorta, solakkaa
palvelijatarta, kotoisin Jaakkimasta, mutta Helsingissä palveluksessa,
ja kiemailivat mitä kohteliaimmin näiden kanssa.