Haminalahti.
Haminalahti sijaitsee sen niemimaan tyvessä, jonka pohjoisimpaan
kärkeen Kuopion kaupunki on rakennettu Puijon eteläiselle rinteelle.
Tällä niemimaalla kohoaa vuori toisensa perään avaruuteen niin
korkealle kuin ylimalkaan Suomen vuoret jaksavat nousta. Pohjoisimpana
on Puijo; sitä seuraa Neulamäki ja lähellä Haminalahtea törröttää
Vannunvuori. Kaikkien rinteet ovat jylhien metsien peitossa, joissa
outo helposti eksyy, joissa voi tavata sekä rotkoja, soita ja syviä
laaksoja että mustia järviä kankaanpadoissa. Haminalahden ympäristöt
ovat myöskin kovin mäkiset. Yksi Suomen jyrkimpiä maantienmäkiä nousee
Haminalahden harjulle, toinen samanlainen laskee alas Haminalahden
vanhan herraskartanon kujan suihin. Koko matka Kuopiosta etelään, noin
25 km:n pituudelta, on kovin kyttyräistä maantietä, mäki mäen vieressä,
rasittava taipale hevoselle ja pyöräilijälle, mutta hykäyttävän kaunis
luonnonihailijalle.
Täällä Haminalahden kartanossa eleli ja hallitsi viime vuosisadalla v.
Wrightin suku. Kartano sijaitsi Kallaveden rannalla, pitkän, pitkän
lahden pohjukassa, nimeltä Haminalahti. Näköala pohjoiseen päin on
avoin, järvenselkien ja saarien yli, muille suunnille näkee ainoastaan
vuoria ja syviä laaksoja. Eipä liene Suomessa monta kartanoa, jolla
olisi yhtä kaunis näköala kuin vanhalla Haminalahden hovilla on.
Monta oli poikaa v. Wrightin suvussa, mutta kaikissa piili sama
luonteenominaisuus. Kaikkiin oli syöpynyt kiihkeä rakkaus ympärillä
olevaan suurenmoiseen luontoon. Ja erityisesti olivat he kiintyneet
erämaan rikkaaseen lintumaailmaan. He olivat saaneet sen »kärpäsen»
kumminlahjaksi Vannunvuoren, Neulamäen ja Puijon metsänneitosilta, ja
se »kärpänen» pörisi ja surisi kaikista metsän ihmeistä ja ihanuuksista
ja saattoi pojat auttamattomasti metsän lumoihin — koko eliniäkseen.
Nuorin veljeksistä, Ferdinand v. Wright, Suomen etevin lintumaalari
— en uskalla sanoa pohjolan etevin, vaikka tekisi mieleni — venyi
halvattuna vuoteen omana, mutta metsänneitoset eivät suoneet hänelle
rauhaa. Hänen täytyi maalata kuolinhetkeensä saakka. Sinipiika kuiski:
— Pidä kiinni pensselistä! Älä hellitä! Se »tipo» ei ole vielä
maalattu. Kiinnitä se kankaalle ja näytä ihmisille, miten ihana se on.
Ja Wright maalaili maalailemistaan terveellä kädellään. Hän ei voinut
muuta. Hän tunsi lintunsa niin hyvin. Hänen koko elämänsä, hänen
parhaimmat hetkensä olivat kuluneet siivekkäiden parvien siron,
sinkoilevan elämöimisen hartaassa tutkimisessa. Hän oli ihannellut
heidän koreita väriyhtymiään, hän oli kuunnellut heidän riemuisia
helähdyksiään kevään aurinkoisina aamuina ja iltoina. Hän tahtoi, hänen
täytyi esitellä iloiset, kauniit ystävänsä oman maansa kansalle.
Hänen vanhemmat veljensä Magnus ja Wilhelm v. Wright olivat myöskin
kynä ja pensseli kädessä samoilleet Haminalahden metsiä. Edellä olemme
nähneet kuvan, joka on jäljennös Magnus v. Wrightin maalaamasta
taulusta. Siinä nähtiin Iisalmen pappila ja kirkko, mutta näimme
myöskin etualalla muutamia sieviä sorsia. Wrightin nimeä kantava ei voi
ajatella maisemataulua ilman lintuja.
Magnus ja Wilhelm v. Wright joutuivat Ruotsiin. Mutta lintulempeänsä he
eivät jättäneet Haminalahteen. Se seurasi heidän mukanaan. Se vain yhä
varttui uudessa kotimaassa. He piirustivat, maalasivat ja painattivat
— lintuja. He julkaisivat kauniin kokoelman kuvia, nimeltä »Svenska
Fåglar». Siitä on jo pitkät ajat. Mutta näinä päivinä olemme nähneet,
että tämä kokoelma linnunkuvia, jo ammoin loppuunmyytynä, on uudelleen
ilmestymässä Ruotsissa. Ensimmäinen osa on jo julkaistu. Tämä on sitä
ihmeellisempää, kun Ruotsilla on oivallisia lintukuvia myöhemmällä
ajalta, muiden muassa Kolthoffin ihanat lintutaulukot. Mutta Wrightien
kuvat olivat suurimman rakkauden ja taiteellisen kyvyn koristamat.
Sentähden pysyvät ne iäti nuorina, niinkuin kaikki sisäisen pakon
kyvykäs työ.
Tein Magnus ja Wilhelm v. Wrightin tuttavuutta jo poikavuosinani.
En persoonallisesti, vaan erään kirjan välityksellä, joka minulle
nuoruusvuosinani oli kaikkia romaaneja rakkaampi, nimittäin Nilssonin
»Sveriges Fauna». Se kirja pani minunkin vereni liikkumaan, minäkin
sain »lintukärpäsen» kallooni, kuten Wrighteille oli käynyt, minä opin
lintujen laulut, tunsin ne lennosta, niinä maleksin pyssy kädessä
Puijon ja Neulamäen rinteitä, ammuin »dunstihauleilla» ne linnut,
joita en matkan päästä voinut tuntea ja tutkia. Ja ajattelin Wrightin
veljeksiä, joitten nimet näin niin monessa ihanan Faunan luvussa. He
olivat samoilleet samoja polkuja, he olivat tutkineet minun lintujeni
esi-isiä ja esiäitejä.
Näillä matkoilla kuulin kertomuksia Haminalahden jylhän ympäristön
rikkaasta eläinmaailmasta. Kerrankin oli susi ahdistanut Haminalahden
vahtikoiraa. Koira pakeni ja hyppäsi tuvan oven alapuolikkaan yli
tuvan porstuaan. Mutta hurjistunut hukka teki samoin. Se loikkasi
myöskin ovipuolikkaan yli ja mätkähti porstuan lattialle. Porstuassa
syntyi hirvittävä rähäkkä. Koira ulvoi ja susi murisi. Saavit, korvot
ja punkat kierivät ja kolisivat lattialla. Mutta rengit heräsivät ja
hyökkäsivät porstuaan katsomaan, paholainenko siellä Hallia tanssitti.
Päreitten roiskuvassa loimussa he äkkäsivät suden Hallin niskassa.
Oven yläosa suljettiin ja susi kellistettiin lattialle, kirveitten ja
kankien musertamana.
Neljäs veli, Julius v. Wright, oli aikansa kuuluisin tarkka-ampuja.
Kerrottiin, että hän kerran oli kuulalla ampunut piipunnysän
ohikulkevan miehen suusta. Minä tietysti uskoin tähän taruun yhtä
lujasti kuin taruihin ylimalkaan ja Wilhelm Teliin taruun erityisesti.
Taru sentähden toteaa, että Julius v. Wright sen ajan tarkka-ampujista
oli rekordin ottaja.
Haminalahden aivan erinomaisen ihana ‒ luontoko, sen jylhät metsätkö,
sen korkeat vuoretko lumosivat Wright-veljekset, vai oliko tämä into
perintönä kulkenut myös englantilaissyntyisiltä esi-isiltä?
Kun siemen lankeaa otolliseen maaperään, niin taimi kasvaa täyteen
komeuteensa. Kun ihminen, jossa luonnonpalvonnan idut ovat syvälle
juurtuneet, syntyy paikkakunnalla, joka tarjoaa kaikki ehdot hänen
taipumustensa kehittymiseksi korkeimpaan huippuunsa, silloin voi
edeltäkäsin ennustaa, että jotakin täydellistä syntyy. »Kyllä luonto
tikanpojan puuhun neuvoo», sanoo savolainen sananlasku.
Wrighteillä oli pointterin verta suonissaan, sen sain kerran omin
silmin todeta. Se tapahtui Vaahersalon tilalla Rantasalmen pitäjässä
Haukiveden rannoilla. Olimme perhevaunuissamme saapuneet Vaahersaloon
kyläilemään kartanossa asuvan perheen luokse. Perheen sukulainen,
nuorukainen Ferd. v. Wright, vietti kesänsä Vaahersalossa. Hän kävi
Helsingin lyseota sen ylimmillä luokilla, oli hintelä ja hoikka,
pitkillä koivilla varustettu. Helsinkiläisen yliluokkalaisen
alentuvalla ylevämmyydellä hän kohteli meitä, muka pikku poikia.
— Kuulkaapa, pienet pojat, näittekö tipoja, kun tulitte tulvineen
maantienosan yli?
Haukivesi suvaitsi tulvia yli äyräittensä, niin että maantiet paikka
paikoin olivat tulvaveden alla.
— Näin haapanan laskeutuvan juuri aidan taakse, kun pulikoitiin
vaunuillemme vedessä.
— Vai niin! Luuletko erottavasi haapanan muista sorsista?
— Kiitos kysymästänne! Aivan varmasti.
— Nyt lähdetään liikkeelle tutkistelemaan sinun tietojasi lintumaailman
alalla.
Läksimme alas maantielle, otimme veneen ja sousimme ulos pitkin
maantietä. Lyhyen soudun perästä Wright nousi veneestä pyssy kädessä ja
sanoi:
— Pitäkää nyt kunnollisesti suunne kiinni, pojat, sen aikaa kuu minä
tässä hiivin sinun haapanasi niskaan. Minne sinä sen näit tipahtavan
alas?
— Tuonne heti aidan taakse.
Nyt alkoi näytös, jommoista en ennen enkä myöhemmin ole nähnyt. Olen
lukenut nuoruudenystäväni Fennimore Cooperin romaaneista, miten Natty
Bumpo, Haukansilmä, Nahkasukka eli viimeinen mohikaani käyttäytyivät
vaaniessaan saalistaan. Nyt näin omin silmin, miten Natty — kuka takaa,
etteivät Wrightit ja Haukansilmä periytyneet samasta englantilaisesta
suvusta — lienee liikuskellut, kun hän nuuski pensaikkoja Delawaren
metsämaissa.
Ferd. Wright kyykistyi alas, niin että nokka melkein piirsi veden
kalvoa. Laiha lyseolaisen takalisto pisti luisevana ja lihattomana
korkealle kohti laskevaa aurinkoa. Pyssyään hän suonenvedontapaisesti
puristeli kainalossaan. Ja sitten jalat! Hitaasti, kärsivällisyyttämme
koettelevan hitaasti hän niitä nosteli toista toisensa perästä
pinnalle, ettei vaan loisketta syntyisi. Samalla ihmeteltävällä
varovaisuudella hän upotti jalkateränsä, ukkovarvas edellä, pinnan
alle. Askeleet olivat pitkät kuin kurjella, mutta siitä huolimatta
matka sujui kuolettavan hitaasti.
— Pointteri, pointteri, pointteri, ukkovarpaan kynttä myöten, ajattelin
itsekseni, ikävöidessäni veneessä.
Vihdoin seisahtui Wright. Pyssy liikahti kainalossa. Vähitellen nousee
pyssynperä olan tasalle, mutta ruumiin asennossa ei tapahdu muutosta.
Takalisto yhtä terävänä taivasta kohti. — Piu, pau. — Hän ampui
aidanraosta.
Jännitys oli lauennut. Wright syöksyi aidan ja syvän vesiojan yli. Nyt
räiskyi vesi korkealle ilmaan. Hän nappasi saaliinsa, hyppäsi uudelleen
aidan yli ja kahlasi meidän luoksemme.
— Näytpä, olleen oikeassa. Se on todellakin haapanasorsa.
Oi, jospa setä Ferdinand v. Wright olisi ollut saapuvilla! Hän olisi
varmaankin maalannut hauskimman taulunsa.
* * * * *
Setä Ferdinand v. Wrightin maatessa tautivuoteella oli hänellä
poikanen, köyhä poikanen kartanon alueelta, niin sanottu »kipunapoika»,
joka lämmitteli kartanon uuneja ja pesi maalarin pensseleitä.
Kipunapoika M. Karppanen tirkisteli ja todisteli ihmetellen
ukon lintumaalauksia. Kuta vanhemmaksi tuli, sitä suuremmalla
mielenkiinnolla hän tarkasteli ukon täytettyjä ja maalattuja lintuja.
Hän oppi kohta täyttämään lintuja ja vähitellen hän oppi niitä
maalailemaan.
Hänestä tuli lintumaalaaja ja linnuntäyttäjä ja hän toimii tänäkin
hetkenä yksinomaan sillä alalla. Hän on rakennuttanut itselleen
atelieerin Haminalahden kartanon lähiseudulle.
Ihmeellistä kyllä» on hän omaksunut kaikki Wrightien intohimot. Hän
seurustelee kesyjen huuhkaimien, sarvipöllöjen ja varpushavukoitten
kanssa, hänen atelieerinsa on täyteen ahdettu täytettyjä lintuja
ja seinillä riippuu suuria tauluja, joihin aiheet ovat otetut
lintumaailmasta. Hän tuntee kaikkien lintujen latinalaiset nimet ja
tietää niiden elämäntavat aivan säntilleen.
Useimmat savolaispojat omaavat jonkunlaisia taiteellisia lahjoja.
Jollei hän ole laulumies, voi hän vuolla kauniita kapineita
puusta, laittaa pyttyjä ja tehdä siroja veneitä. Mutta jollei hän
kykene kumpaankaan näihin konsteihin, voi hän kumminkin valehdella
taiteellisesti, s.o. hänellä on kirjallisia tai kertomalahjoja.
Ottaessani ensimmäisiä horjuvia askeleitani sotilaallisella uralla
Tuusulan kuulussa komppaniassa kuulin joka aamu nimenhuudossa
ruotsinvoittoisen aliupseerin huutavan: N:o 70 Hallonen (suomeksi
Vaapukka). Suutani vetisti kesäkuumassa aina kuullessani ihanan marjan
nimen mainitsemista — ikävä kyllä vain harmiksi — sillä vattuja emme
saaneet nähdä, vielä vähemmin maistella metsäisellä nummella. Päätin
eräänä päivänä hakea käsiini herkullisen Vaapukan oikeitten marjojen
puutteessa. Vaapukka seisoi kentällä ja piirusteli kuvia kirjaansa
voimistelutelineen ympäriltä.
— Hyvää iltaa, herkullinen Vaapukka! Saanko ehkä sanoa Halonen?
— Tietysti! Nuo peevelin pekat eivät ossoo sannoo koiralleen minun
nimmein. Minä oon Halonen, Pekka Halonen.
— Sitäpä minä luulinkin. Työ ootte kotoisin Savosta.
— Lapinlahelta oon!
— Mikä teiät tänne on kiiättännä? Eiköstä kaikki kasarmit Savossa ole
paremmat kuin tämä Tuusula?
— Näppiä rupes syyhymään.
— Katso oikia savolainen, jossa ei petosta ole. Ootteko työ piirustaja?
— Käyn Helsingin piirustuskoulua.
Edessäni oli sittemmin kuuluisa maisemamaalari, Pekka Halonen.
Hän kertoi saaneensa kotonaan kovan halun tuhria väriä valkoisiin
esineisiin, ja niinpä oli päättänyt jättää maaseudun ja maalaiselämän
ja syöksyä suureen tuntemattomaan taiteilijaelämään Helsinkiin saakka.
Hän on onnistunut. Hänen taulunsa myydään korkeista hinnoista ja
hänellä on nyt oma huvilansa likaisen Tuusulanjärven rannalla.
Koko hänen suvullaan on taiteilijan verta suonissaan. Yksi veli soittaa
viulua ja serkku on kuvanveistäjä. Viimeksimainittu eri myöskään
tyytynyt pyttyjä paukuttamaan kokoon ja rakentamaan sieviä veneitä. Hän
tahtoi vuolla ukkoja, ja niin tuli hänestä kuvanveistäjä.
Mutta Halosen veljekset eivät suinkaan ole ainoat Savon pojat, jotka
ovat syöksyneet epävakaiseen taiteilijaelämään. Tahdon tässä mainita
vain kaksi nimeä vielä lisäksi, vaikka nimistä ei suinkaan ole
puutetta. Rissanen ja Sallinen. Ensinmainittu oli alun pitäen tuomittu
lankkumaalariksi, mutta hän maalasi lankut täyteen kaikenlaisia ihmisiä
ja elukoita, niin että mestari ajoi hänet pellolle, niinkuin Savossa
sanotaan, ja näin hän joutui kuin joutuikin maalaamaan yksinomaan
ukkoja ja eukkoja. Sallinen taas istui jalat ristissä ja hosui
silmineulalla, mutta sitten lensi »kärpänen» hänenkin päähänsä, ja hän
huomasi ihastuksekseen, että oli suloisempaa maalata ihmisille housuja
kuin kuroa niitä kokoon ja prässätä niitä, sekä että tällaisesta työstä
lähti yhtä paljon rahaa.
Näen jo hengessäni koko Savon täynnä pitkätukkaisia maalarinalkuja,
jotka maalata tuhertavat, jotka korkealle kohottavat taiteellisuuden
lippunsa, jotka itsestään suuria ajattelevat, jotka uneksivat viehkeitä
unelmia maineesta ja rikkauksista, samalla kuin kotimökissään nuolevat
näppiään. Heidän esi-isänsä näkivät nälkää, mutta lauloivat runoja,
miksipä he eivät kestäisi samanlaista ruokajärjestystä, kunhan vain
saavat elellä unelmien maailmoissa. Heidän polkunsa kulkee viholaisten
ja ohdakkeitten yli, he kärsivät, mutta ympäristön ihmiset saavat
iloita ihanoista väriyhtymistä pingotetulla palttinalla, ja kulttuuri,
ihmiselämän ainoa päämäärä, kohottaa päätänsä yhä korkeammalle kohti
kuulakoita, puhtaita avaruuksia, joita lapset sanovat taivaiksi.
Ennustaminen on ylimalkaan häilyväistä hommaa, ja kaikki sattuvimmat
ennustukset ovat lausutut vasta sitten, kun ennustus jo on täytetty.
Mutta minä tiedänkin, että jo nyt maalaillaan reippaasti Savon
sydänmailla. Sentähden olenkin uskaltanut ruveta ennustelemaan.
Kansa, joka on laulanut niin kauniisti, joka on lausunut
elämänviisauksia niin hykäyttävän sirosti ja sattuvasti, ei voi
suvustaan huonota. Sen jälkeläiset vain hakevat uusia esittämistapoja
saadakseen esille sen, mikä sisimmässä sielussa asuu — kauneudenkaipuun.
* * * * *
Olen jo aikaisemmin puhunut savolaisten oivallisesta lehmärodusta,
»kyytöstä». Tämä pikkuinen, takkuinen lehmä syö mitä tahansa, mutta
lypsää rasvaisinta nestettä, mitä haluta saattaa. Mutta heidän
hevosensa ovat yhtä kuuluisat. Niitä miehet vaalivat yhtä hellästi kuin
naiset kyyttöjään.
Se on hevosrotu, pyylevä ja sileäkarvainen, melkein kaikkia muita
värivivahduksia paitsi viheriäistä. On mustia jos valkeitakin, on
keltaisia, punaisia, ruskeita ja hiirakoita. Niiden jäsenet eivät ole
erittäin sirot, mutta pyöreät ja täyteläiset ne ovat, niinkuin nuorilla
savolaisilla emännillä, jotka kuorivat rasvaisimmat viilipytyt omiin
suihinsa. Hevosen pääasiallisin ravinto on ape eli silppu, joka tekee
karvan niin läikkyväksi ja jäsenet niin pyöreiksi ja pehmoisiksi.
Jokainen talo, joka hiemankin arvostaan huolehtii, pitää tällaista
syöttilästä tallissaan vuoden umpeen. Ja kun isäntä lähtee viemisille,
ottaa hän korskuvan oriinsa tallista; se vehkeilee, nousee pystyyn ja
jyllää, mutta sitä sen juuri tehdä täytyykin. Rikas talollinen ei voi
liikkuakaan muulla tavalla. Nöyrä, kesy kopukka merkitsee köyhyyttä tai
kykenemättömyyttä käsittämään, mitä säädyllinen elämä vaatii.
Niissä maanäärissä, missä savolainen asustaa, s.o. Pohjois-Hämeessä,
Pohjois-Karjalassa ja Savossa, kasvatetaan Suomen parhaimmat
hevoset. Sieltä on kotoisin meidän juoksijarotumme. Oli muinoin
Pohjois-Karjalassa eräällä Pääkkösellä tamma, joka synnytti meidän
ensimmäiset, hyvät kilpajuoksijamme. Ne ovat siittäneet jälkeläisiä
siinä määrin, että meillä nyt on suuri joukko juoksijoita, jotka
piisaavat mille tahansa samankokoisille hevosille maailmassa.
Matkailija voi juuri näillä seuduin siis ajaa hevosella, joka tuntee
juoksemistaidon. Kuta enemmän länteen joudutaan, sitä hitaammin
päästään eteenpäin. Mutta asian laita on se, että vasta viime
vuosisadalla hevonen tuli yleiseksi ajo- ja vetojuhdaksi täällä
lännessä, missä talolliset ja mökkiläiset tyytyivät häränkyytiin. Härän
torjuja ei ymmärtänyt nopeuden tärkeyttä. Savossa, jossa härät olivat
vallan yleiset Kustaa Vaasan aikoina, ei enää kuule edes puhuttavankaan
häristä. Vetohärkiä nähdään ainoastaan raamatun kuvissa, ja niistä
puhutaan vain vanhoissa, kaskuissa ja saduissa. Ei Savossa enää
tunneta härän ja sonnin erotusta. Sonninimitys on tykkänään hävinnyt
paitsi ruotsinkielisistä sukunimistä Johansonni ja Kustassonni. Härkä
on kaiken lehmirodun koiraksen ainoa nimitys. — Hevonen on jo satoja
vuosia kyntänyt, vetänyt kuormia ja juossut Savossa. Sentähden on rotu
kehittynyt.
Mutta miksi savolainen niin yleisesti pitää syöttiläitä tallissa?
Voihan otaksua, että siitä mahdollisesti koituisi jonkun verran
rahallista ansiota. Savolainen on jo ainakin 50 vuoden kuluessa
vuosittain myynyt tuhansittain komeita oriita Venäjälle. Parhaimmista
he voivat saada aina 1,000 markkaan saakka. Mutta parempia kauppoja
voi tehdä kuin kasvattaa varsaa 3 à 4 vuotta ja myydä sen sitten
1,000 markasta. Minä luulisin, että savolainen pitää oriita tallissa
vain tyydyttääkseen kauneudenkaipuutaan. Voipiko nähdä kauniimpaa
näytelmää, kuin minkä tallista talutettu ori panee toimeen, joka
kuotoileksen, heitteleksen ja ottaa tanssiaskeleita? Voipiko nähdä
tulisempaa katsetta, kuin minkä tämä Jumalan luoma luontokappale luopi
ympärilleen? Andalusialainen tanssijatar vaikuttaa uniselta tähän
verrattuna. Ja kumminkin olen ollut huomaavinani, että tällaisen
tanssijattaren silmät voivat polttaa reiän mustaan samettiin. Mutta
häneltä puuttuu voimaa katseessaan; ja sitä on oriilla. Oriin
silmäyksestä kuvastuu jumalallisen luomisvoiman koko tarmo. Olen nähnyt
satoja oriita talvimarkkinoilla vietävän ikkunani ohi Kuopiossa. Olen
näitä nähdessäni uneksinut ihanoita hevoshaaveita, joita ainoastaan
pienellä poikasella voi olla.
Mutta samat kauniit haaveet pakottavat savolaista pitämään kauniita,
tulisia syöttiläitä. Niiden toimeenpanemat ihanat näytelmät pakottavat
hänet siihen.
Aholansaaressa Nilsiän pitäjässä asui meidän maamme ehkä kuuluisin
uskonnollinen merkkimies, talollinen Paavo Ruotsalainen. Hänen
lahjansa eivät olleet maalarin eivätkä laulajan, hänen lahjansa
asui kielen kärjessä, hän oli saarnamies, hän oli lietsova puhuja,
ja siinä lomassa hän oli hurja leikinlaskija, sukkelin suustaan
sukkelien savolaisten seassa. Pyhä raamattu on kemiallisesti puhdas
kaikesta leikillisyydestä, mutta kirjanoppinut savolainen ei konsanaan
pääse vapaaksi synnynnäisestä leikillisyydestään. Yhtä vähän kuin
synnynnäisestä kauneudenkaipuustaan.
Pietistipäällikkö Paavo Ruotsalainen näki kerran Kuopion markkinoilla
ylen kauniin mustan oriin. Pahahenki lensi häneen ja hänen
seuralaisiinsa. Heidän piti saada hevonen ilveellä millä tahansa.
Kilvan he korottivat sen hintaa. Mutta Paavo ei hellittänyt. Hän sai
hevosen.
Kauniina huhtikuun pyhäaamuna, Syvärin jääulapan kimmeltäessä
kevätauringon huikaisevassa valossa, pietisti Paavo Ruotsalainen
ajoi Nilsiän kirkolle. Mustan oriin läikkyvät lautaset välkkyivät
auringon säteissä. Ilma oli viileä, ja pulmuset pyrähtelivät lentoon
viittatieltä. Pisa korotti kaljuaan vasemmalta kädeltä, Tahkovuori
oikealta, ja edessä kohosi Kinahmin mahtava vuorenselänne. Mutta hänen
silmänsä seurasivat oriin siroja, kepeitä askeleita kimmeltävällä
tiellä. Hänen sydämensä riemuitsi nähdessään keikailevan hevosen
nostelevan jalkojaan kuin tanssin huumeessa.
— Mikä ihana luontokappale, mikä ihana aamu, ajatteli hän itsekseen.
Olipa jo saapumassa kirkkorantaan, kun yht'äkkiä hapan uskonsa sai
vallan hänessä. Silmänräpäyksessä hävisi hänestä savolaisluonne,
kauneutta rakastava tunteensa. Hänen neurasteeninen luonteensa, joka
joskus painoi hänet mielenvikaisuuden rajoille, sai hänet täydellisesti
valtoihinsa.
— Eikös ole syntiä ihailin kaunista hevostaan? Paholainen on sirottanut
hiekkaa silmiisi. Käänny pois, syntinen! Et ole arvollinen astumaan
Herran huoneen kynnyksen yli.
Sellainen ääni hänessä kajahti. Hän pyörsi hevosensa ja täyttä laukkaa
ajaa huhki takaisin kotiaan. Hän taivutti päätään taakse, tuijotti
taivaaseen, pyysi armoa ja anteeksiantamusta ja — nautti, nautti
synnintunnon kuumaa liekkumaa.
Kadehdittava mies, tuo Paavo Ruotsalainen, Ensin nauttii kaikesta
Jumalan luomasta ihanuudesta ympärillään, ja sitten väsyttyään kykenee
nauttimaan mahdollisesti vieläkin syvemmästä tunteesta, katumuksen
polttavasta liekkumasta.
Yksi seikka on varma. Ori on pyhä eläin Savossa, niinkuin aapishärkä
muinoin Egyptissä.
* * * * *
Näin kilpa-ajohevosista puhuessa on helppo väistyä
juoksija-nuorukaisiimme. Kaikille on tunnettua, että meidän
savolaispoikamme ovat säärillään saaneet koko maailman hämmästymään.
Aivan äskettäin otti kaksi savolaista, Hannes Kolehmainen ja Kyrönen,
edellinen Maaningalta, jälkimmäinen Haminalahdelta, osaa erittäin
suurenmoisiin kilpailuihin New-Yorkissa. Kilpailtiin The Evening
Mailsin komeasta kiertopokaalista. Osanottajia kilpailuun oli
tuhatviisisataa (1,500) miestä, katsojia 2 1/2 miljoonaa, presidentti
Wilson oli starter, ja rata oli noin 20 km pitkä. Kaksi ja puoli
miljoonaa katsojia! Sehän on melkein yhtä paljon kuin kokonainen komea
kansa vaimot, lapset yhteenluettuina täällä Euroopan pohjoiskolkassa.
Eikö todellakin ole ihmeellistä, että tässä suuressa harjaantuneitten
juoksijain sakissa maaninkalainen on ensimmäinen ja haminalahtelainen
hyvä kakkonen. Kaukana heidän takanaan, näkömatkan ulkopuolella, juosta
läähättää nopein amerikkalainen. Ja sanomalehdet väittävät, että
Kolehmaisen ja Kyrösen jalkaparit ovat nopeimmat kulkuneuvot, joita
ylimalkaan voi ajatella kiinnitetyiksi inhimillisen tomumajan alle.
Mutta ihme ennen muita ihmeitä on, että Kolehmaisen ja Kyrösen
esi-isillä ei suinkaan aina ole ollut viljalti ravintoa täällä
maailmassa. Kolehmaisen suku oli jo keskiajalla laajalti levinnyt yli
koko Savonmaan. Myöhemmin tavataan tämän laajan suvun jälkeläisiä
siirtyneinä Pohjanmaallekin. Että he näinä pitkinä vuosisatoina
olivat elättäneet itsensä niukoilla leipäpalasilla, että he olivat
syöneet pettua kilvan muitten savolaisten kanssa, siitä ei voi olla
epäilystäkään. Mutta siitä huolimatta Kolehmaisten mamma synnyttää
joukon poikia, joilla kaikilla on niin lujatekoiset kintut, ettei
mokomia koko maailmassa. Mitä lääkärit tällaisesta sanovat? Ehkä
petäjäinen sittenkin on terveellistä syödä tulevien kilpajuoksijain.
Ehkä kaikki mehu laskeutuu jalkoihin niinkuin väitetään samppanja-mehun
tekevän. Eikö kaikki oppi ravinnon vaikutuksesta ihmisruumiiseen joudu
päälaelleen, kun ranskalainen Bouin, jonka esi-isät hamasta Cajus
Julius Caesarin ajoista asti ovat nauttineet voimakkaita viinejä,
ja jonka esi-äidit aina Frans ensimmäisen ajoilta joka sunnuntai
ovat käristäneet padoissaan syötetyn kalkkunan, hanhen tai kanan
paistia, joutuu alakynteen kilpaillessaan pienen Hannes »Kollyn»
kanssa, joksi häntä amerikkalaiset sanovat. Bouin oli kiiltävän korea
kuin savolainen syöttiläs-ori, mutta hoikka, pienoinen Hannes oli
takkuinen ja itsepäinen kuin »kyyttösonni». Kaikissa tapauksissa hän
livahti kilpailijastaan edelle. Kukapa tietänee, vaikkapa Saarijärven
Paavon jälkeläiset jossakin maailman ääressä syöksyvät maaliin hyvinä
kakkosina ja kolmosina. Olihan Paavon vaimolla kiukkuinen ja levoton
luonne.
Mutta jonkinlainen selitys tällä ihmeellisellä ilmiöllä olla pitää.
Yritän tässä antaa sellaisen.
Aina 1600-luvun loppupuolille saakka asusti yksinäisiä
lappalaisperheitä Pohjois-Savossa. Eiväthän savolaiset voineet
sukupuuttoon hävittää kaikkia tämän kepeän kansan jäseniä. Kai
he uros-olioitten luonnonlain mukaan säästivät ainakin naiset.
Lappalaisrouvat synnyttivät pieniä, nättiä poikia, joilla oli
hintelät, mutta sitkeät jalat. Olen Ruotsin ja Norjan Lapissa nähnyt
lappalaismuijia, jotka olivat kuin ota ja anna iisalmelaisten ja
maaninkalaisten emäntien näköisiä. Ja lappalaisukkojen raajat ja
takalistot olivat yhtä niukkojen mittojen mukaan kyhätyt kuin
savolaisilla käsityöläisillä ja mökkiläisillä. Ehkäpä saamme
kiittää lappalaisverta siitä, että nämä Savon pojat huhkivat ohi
rotevien indoeurooppalaisten, aivan niinkuin Topelius kertoo, että
matalat suomalaiset hevoset loistavasti voittivat vallonilaisten
elefantintapaiset syöttiläät.
Me suomalaiset olemme ylen armoitetut urheiluun ja voimailuun nähden.
Savolainen on kevyt juoksijarotu, länsisuomalainen taas voittamaton
raskaassa voimailussa. Länsisuomalainen on germaanilaisilta
esi-isiltään perinyt kookkaan ruumiin, tshudilaisilta esi-isiltään taas
tanakan vartalon, leveän ja pitkän selän, laajat hartiat ja lyhyen
niskan. Mitä merkitsee täysnelson länsisuomalaisen niskassa, joka ei
oikeastaan mikään niska olekaan, vaan ainoastaan hartioitten suippeneva
huippu. Ei ihmekään, että he kellistivät selälleen kaikki vastustajansa
Tukholman olympialaisissa kisoissa. Kuulantyönnissä on meillä
Länsi-Suomen rahvaan kesken oikeita »nahkakanuunoita». Kiekonheitossa
niinikään. Monella maailmanmestarillamme onkin selkälauta niin lavea
kuin vanhanaikaisella seinäpeilillä. Aseta savolainen käsityöläis-,
etten sanoisi räätälinkoipineen, juoksuradalle ja hämäläinen tai
länsisuomalainen sinne, missä kääritään täysnelsonia, niin on varma,
että maailman kaikki »vallonit» köykäisiksi löydetään. Ja tämä tapahtuu
kaikista niistä pettukannikoista huolimatta, jotka heidän esi-isänsä
ovat murskanneet väkevien leukapieliensä välissä. Tämä on, vielä
kerran lausuttuna, selittämätön ihme. Vai olisiko niin, että ihmisellä
todellakin on itsepäinen, väsymätön, näkymätön sielu, joka puhaltaa
voimaa yksinpä petäjäisen soluihin!