* * * * *
Seuraavana aamuna menimme taas Konkordia laivassa takaisin Jaakkimaan.
Konkordiassa on yläkansi, jommoista saa hakea. Sillä on sekä pituutta
että leveyttä. Siellä saa mitä perusteellisimpia aurinkokylpyjä.
Mutta koko pitkän kannen yläpuolella, kokasta perään saakka, kulkee
eri korkeudella pyöreä teräskisko, joka kierii ympäri, niin pian
kuin perämies kääntää ruotelia. En ole missään nähnyt niin pitkää
perämelaa enkä missään niin selvästi näytteille pantua. — Kunnia vanhan
Konkordian rakentajalle! — Poikavuosinani oli tapana salaa istuutua
kiskolle. Kun perämies pyöritteli ruotelia, romahdettiin mäiskis
kannelle. Tämä tuotti meille paljon suurempaa huvia kuin kaikki Saimaan
ihanat näköalat. Samainen teräskisko sijaitsee yhä edelleen Konkordian
kannella.
Tämä 10 vuoden vanha kisko aiheutti vielä nytkin aivan erinomaisen
nautinnon nuorisolle. Istuimme varhaisena aamuhetkenä Konkordian
kannella. Laatokka lepäsi peilikirkkaana ja aurinko kiipesi taivaan
vahvuudelle ja loimotteli lämpimästi. Suomalaisia ylioppilaslaulajia
naisineen oli keräytynyt kannelle. He virittivät laulun toisensa
perästä ja houkuttelivat siten nuoria venakoita, Valamon
toivioretkeläisiä, kannelle. Nämä asettuivat kiskon vasemmalle
puolelle. Samassa kannettiin kannelle käheä gramofoni, joka heti
rupesi kitkuttamaan vanhoja valsseja. Ylioppilaat kiepsahtivat ylös
paikoiltaan ja pyysivät heti pyhiinvaeltajat tanssiin. Tanssittiin
kiskon oikealla puolella — mutta kisko muodosti aidan. Eräs
ylioppilaista rohkaisihe ja heilautti naisensa korkealle ilmaan yli
siunatun kiskon. Seurasi yleinen heilautus. Pyhiinvaeltajattaret
lensivät kuin pääskyt ilmassa, tanssivat, hymyilivät ja pitivät iloa.
He olivat niin sydämestään suruttomia, he olivat puhtaiksi ja iloisiksi
pestyt Valamon upeassa pääkirkossa. ‒ ‒
Palatessamme Jaakkimasta suuntasimme kulkumme Karjalan rintamaitten
halki Kurkijoen ja Hiitolan kautta Vuoksen laaksoon. Kurkijoella oli
majatalo, joka enemmän muistutti hotellia kuin maalaistaloa. Mutta
syrjäisessä Kaukolassa nähtiin taas majatalo tuota karjalaista mallia.
Sitä tarkastamaan. Laskeuduimme alas vaunuistamme ja tilasimme ruokaa.
Perin ylhäisen näköinen emäntä riensi heti kyökkiinsä. Hetken kuluttua
oli meillä taas pöytä koreana. Ruokalajien joukossa pihvejä. Mielestäni
tämä meni liian pitkälle. Rupesin kuulustelemaan.
— Kuinka te voitte täällä maan sopukassa keskellä palavinta kesää
tarjota liha-annoksia? Automobiiliko se loihtii esille tällaisia
ihmeitä? Ainoastaan autoväellekö te katatte pöydän tällaisilla
herkuilla? Vastatkaapa, olkaa hyvä, käsi sydämellä!
— Kaikki, ei ainoastaan autolla kulkijat, saavat liharuokia, kun vain
malttavat odottaa. Minulla on nimittäin ihmeen syvä kaivo. Sinne lasken
alas lihapalat säilöön, en tietysti veteen, vaan lähelle pintaa.
Ne säilyvät ihmeellisesti. Kun sitten hienoa väkeä tulee (yleinen
kumarrus meidän puoleltamme), hinataan lihat yläilmoihin, hakataan ja
paistetaan. Siinä salaisuus.
— Kai sitä vähän tipahtaa lihanmehua kaivoon. Voitteko päälle
päätteeksi keittää lihalientä kaivovedestä?
Karjalassa uskaltaa laskea räikeää pilaa. Emäntä ei närkästynyt tästä
leikinlaskusta.
Olen ylevässä kielessä lukenut viisauden lähteestä, paheitten
lähteestä, josta Jumala varjelkoon, tarulähteistä, joissa
kuninkaanpojat uiskentelevat sammakon haahmossa, mutta miksi Kaukolan
kaivoa on sanottava, en tiedä. Ehkä kaivohuoneeksi! Pihvit ainakin
olivat, yhtä mehevät ja suuret kuin serkkunsa Helsingin Kaivohuoneessa.
Toimittaaksemme perusteellisen tarkastuksen rupesimme hakemaan
syöpäläisiä. Hoi, hoi! Kirppu! Kaikki hyökkäsivät paikalle. Aivan
oikein. Siinä se istui ja kiristeli hampaitaan, valmiina salamannopeaan
hyökkäykseen. Kellä oli vilkkaat sormet! Minulla. Kuletin varovasti
peukaloni ja etusormeni petoa kohti. Se ei liikahuttanut jäsentäkään.
Kas niin, nyt se oli kiinni!
— Kovakuoriainen! Peukaloinen kovakuoriaisten joukossa! Eläköön
synnyinmaa! Eläköön _kirputon_ Suomi!
— Niin, eläköön Suomi, eläköön!!