Pohjois-Savossa.
Kerran maailmassa ajelin pyörällä maantietä Oulusta Iisalmelle.
Mikä tuskastuttavan tasainen tie! Ei yhtään mäkeä, ei minkäänlaista
näköalaa. Autio tyhjyys mulkoili minuun edestä ja kummaltakin kupeelta.
Ja tämä ikävä tyhjyys ulottui aina taivaanrantaan saakka. Minä
torkuin satulassa, vajosin ajatuksiini, sekosin mietteisiini niin,
etten herätessäni heti päässyt selville siitä, missä maailman ääressä
liikuskelinkaan.
Mutta olinhan Pohjanmaan soilla! Suopursun väkevä hajuhan pisti
nenääni. Tosin kyllä oli talojakin toisella puolellani, toisinaan
Siikajoki toisella, toisinaan oli koiria ja kanoja maantiellä,
toisinaan kirkon porstuoiden edustalla kammoksuttavan näköisiä
vaivaistukkeja. Mutta useimmiten ei nähnyt muuta kuin maantien eikä
tuntenut muuta olevan ympärillään kuin ilmaa.
Jos täällä pitäisi pitempiä aikoja oleilla, niin varmaankin kävisi
samalla tavalla kuin kaikille muillekin paikkakuntalaisille. Ei
auttaisi muu kuin heretä pietistiksi eli »heränneeksi», niin
heränneeksi, ettei yölläkään saisi unta.
Silmäilin joskus talojen ikkunoihin. Näin siellä täällä ikkunoissa
valkoisen kyltin roikkumassa, ja siinä olin lukevinani »valitusvirsiä».
Niinpä niin, ajattelin, niinhän se olla pitääkin. Kukapa täällä
ilkeäisi huudella: hei henttuni sinisillä silmillä j.n.e. Täytyy
pysytellä suokuirin ja kurppien äänilajissa, ja silloinpa siitä
syntyykin valitusvirsi. — Olin sivuuttanut koko joukon tällaisia
murheellisia kylttejä, kun huomasin samanlaisen eräässä majatalossa,
johon olin poikennut. Käänsin kyltin ja luin äänekkäällä riemulla:
»Virvoitusvesiä».
Niin perinpohjaisesti nuo happamet suot voivat myrkyttää mielen, että
lukee valitusvirsiä siinä, missä seisoo virvoitusvesiä. Mutta kuljinhan
pietistien luvatussa maassa. Historia ja luonto yhdessä painoivat alas
mielen, niin että silmä näki ainoastaan sitä, mistä sydän oli täysi.
Toistakymmentä peninkulmaa olin polkemistani polkenut ja päässäni
pyöritellyt hajanaisia ajatuksia, kun äkkiä olin näkevinäni suon
reunassa tumman petäjikön laidassa kaksi ylioppilasta seisomassa
molemmin puolin maantietä. Säpsähdin. Kaksi rajapatsasta. Toisessa
seisoi Oulun lääni, toisessa Kuopion lääni.
Niin on kuin olla pitää! Missä suo loppuu ja mäntykangas alkaa, siinä
on raja oleva näitten kahden läänin välillä. Vanha rajankävijä on ollut
tarkkasilmäinen maantieteilijä.
On hetkiä elämässä, jolloin ihminen katkerasti kaipaa pitkää,
tupsuniekkahäntää. Minä vain olisin sellaista huiskuttanut, jos
olisi ollut, nyt kun hyppäsin satulaan ja ajaa huhkin kerrankin taas
kunnollisessa, pihkaisessa petäjikössä. Sielläkös vasta oli tyyntä,
sielläkös vasta oli lämmintä, ja pyöräni ärisi iloissaan kuin leikkivä
koira. Se nautti niinkuin minäkin.
Nyt alkoi mäkien sarja. Nyt sain nousta ja laskeutua satulasta,
veri pääsi vapaasti kiertämään istuinlihaksissa. Sielu ja ruumis
virkistyivät virkistymistään.
Kahlaajien valitushuudot olivat vaienneet. Kangas tarjosi tynnyrilinnun
vikinätä, laulurastaan hoilauksia ja lehtokertun aivan ylen ihanaa
liverrystä. Pikku järvissä kuului joutsen joskus pesivän; en nähnyt
yhtään sellaista, mutta kuikka parkaisi niin kammoksuttavan lapsen
äänen, että vaistomaisesti heittäysin satulastani.
Illan tullen saavuin Nissilän majataloon. Miten toisin täällä kuin
Pohjanmaalla! Jokimaisema mataline rantoineen ei ketään naurata.
Yksitoikkoisuus painaa mieltä. Mutta vesistöjemme rantamilla vallitsee
salmien, järvenselkien, saarien ja luotojen aina uusiutuva vaihtelu.
Toinen näköala on aina toisestaan poikkeava. Ja rannat ovat milloin
matalat, milloin korkeat.
Lehmillä oli kaikilla valkoiset selät ja kirjavat kupeet ja niitä
lypsivät sujakat iisalmettaret. Lehmisavut kohosivat kuin Abelin uhri
suoraa päätä taivasta kohti ja lemusivat aivan hurmaavasta — Tytöt
olivat arvatenkin Jumalan lapsia. — Pienet lehmänappulat märehtivät
meheviä heinä tukkojaan ja pyyhkäisivät häntätupsuillaan tyttöjen
poskia, suita ja huulia.
— Vait siihen, pahanhiien kanttura, sanoi tyttö.
Ihmeellistä on nähdä tavallisessa talonpoikaistalossa lehmikarjaa,
joka on aivan samaa rotua. Se tuntuu vanhalta kulttuurilta. Aivan
niinkuin Hollannissa, jossa kaikki lehmät ovat joko suuria ja mustia
tahi keskikokoisia ja harmaita. Mutta nämä pienet Iisalmen lehmät,
»kyytöt», ovat kallisarvoisia kappaleita. Ne lypsävät yli 3,000
litran vuodessa hyvin rasvapitoista maitoa. Ne ovat kaikkiruokaisia
kuin köyhän lapset. Ruohon puutteessa ne syödä napertelevat mustikan
varpuja, heinän puutteessa talvella uppoaa olki iloisesti heihin,
mutta kaikki ruoantörky muuttuu heidän sisuksissaan herkullisimmaksi,
rasvaiseksi maidoksi. Enimmän pidetään sarvettomia lehmiä, sillä nämä
pienet elukat ovat perin mustasukkaisia, niinkuin luomakunnan muukin
naaras-sukupuoli, ja puskevat kilpailijansa lypsämättömiksi, jos
heillä vaan on sarvet. Mutta sarvettomat ovat yhtä vaarattomia kuin
kielettömät vaimot, joita Luoja ei sentään koskaan ole luonut, jottei
murheenlaakson tunne häviäisi aviomiehiltä. Sarvettomat kyytöt ovat
hyvin suosituita täällä etelässäkin, ja tavataan niitä useissa etelän
herraskartanoissa.
* * * * *
Maantie noudattaa vesistön vartta Nissilästä Iisalmelle. Vieremän
järven rannalla sijaitsee Iisalmen kappalaistalo. Siellä on Juhani Aho
nuoruutensa ajat viettänyt, siellä on hän metsästellyt ja kalastellut.
Meidän parhaimmat kirjailijamme ovat aina olleet metsästäjiä ja
kalastajia, mikä muuten on luonnollista tällaisessa korpimaassa, jossa
on tuhansia järviä, ja kansan kesken, joka on aina kalastellut, ei vain
huvikseen, vaan hyötyäkseen.
Kaikille on tunnettua, mikä intohimoinen metsästäjä ja kalastaja
Runeberg oli. Topeliuksesta ei tiedetä, ampuiko hän eläissään
ainoatakaan laukausta, mutta kaikki hänen romaanisankarinsa
olivat ruudinsavusta suorastaan kekäleiksi mustuneet. He ampuivat
silmänräpäyksessä kymmeniä vihollisia juuri keskelle sydäntä. Mutta
vaikka Topelius ei ampunutkaan, niin hän kalasteli sitä innokkaammin.
— Aleksis Kivi paralla ei koskaan ollut varoja hankkia itselleen
kunnollisia pyyntivehkeitä.
Juhani Aho oli nuorena toinen Wilhelm Tell. Hän ampui sorsia
rihlapyssyllä ja murhasi laumoittain tavia ja haapanoita. Näillä
kapeilla vesillä on hän vapa kädessä istuskellut illat ja aamut ja
nykäissyt ylös korean vihreitä ahvenia ja potkivia säyneitä.
Tämän vesistön rauhaisa tunnelma on syöpynyt koko hänen olentoonsa,
vieläpä hänen kirjalliseen tuotantoonsakin. Keskikesän tyyneys
näillä seuduin on ainoalaatuista. Sisämaan ilmastoa täydellisimmässä
ilmestysmuodossaan! Jo klo 5:n aikaan illalla tuuli tyyntyy.
Sitä kestää sitten koko illan, koko yön, koko seuraavan aamun.
Keskipäivällä herää tuulen henki unestaan ja puhaltelee noin vain
ylenkahteen pienoisia aaltoloita kapeissa vesiväylissä. Laineet
häviävät keikkuen ruohikkoon tai kohti pehmeänpyöreää rantaäyrästä;
jota viheriä kasvullisuus peittää ei ainoastaan vedenpintaan saakka,
vaan vielä jonkun matkaa sen alle. Kaikki on niin leppoisan pehmeää,
niin muuttumattoman tyyntä. Jospa joskus myrskykin käypi, ei aalto
silloinkaan kohoa korkealle; se ikäänkuin hieman tukistelee ruohikkoa
ja huuhtoo rannan puhtoiseksi, mutta ei konsanaan se räiskyttele eikä
roiskuttele.
Sama tyyni keskikesän tunnelma tuntuu kaikessa mitä Juhani Aho
kirjoittaa. Ei räiskettä, ei roisketta, vaan loppumaton tyyneys kuten
kesällä Iisalmen kapeilla vesistöillä. »Tyynt' on kaikki, syvyys yksin
kuohuu», kirjoittaa Runeberg Pilven Veikosta. Sellaista on Juhani
Ahon runouskin. Se on syvyys, sielun syvyys, joka kuohuu, kärsii,
ilakoi ja hymyilee. Pinta pysyy tyynenä, mahdollisesti pienten virien
liikuttamana. Aivan kuin Pikku-Iin ja Iso-Iin ahtailla ulapoilla.
Näitten vesistöjen luonnosta Iisalmen pohjois-, itä- ja länsipuolella
hän on runoillut kokoon ihmeen ihanat lastunsa: »Kosteikko, kukkula,
saari», »Metsäpolku» ja »Korven kosto», jotka ovat niin pakahtuakseen
täynnä sielullista luonnonrunoutta, etten moista ole lukenut millään
kielellä. Ne eivät ole väreiltään loisteliaita nämä kuvaukset, mutta
hartaita ja syviä, pohjaten luonnon syvimpään, niin sanoakseni
mystilliseen elämään.
Että Juhani Ahon kirjailijaluonnekin kallistuu sielullisia pulmia
selvittelemään, sen luulen huomanneeni, ettei se rakasta liikkeitä eikä
helakoita värityksiä, sen olen myös ollut huomaavinani, mutta että
idyllinen Iisalmen vesistöjen luonne myöskin väkevästi on vaikuttanut
hänen tapaansa hakea kaikesta mitä hän kuvaa, sekä luonnosta että
ihmiskohtaloista, ainoastaan sisäisiä sielullisia liikkeitä ja
vaikuttimia, sen uskallan myöskin väittää. Niin totta kuin ympäröivä
luonto aina on voimakkaasti vaikuttanut kaikkien aikojen kirjailijoihin
ja runoilijoihin.
* * * * *
Näemme Sandelsin patsaan Partalassa. Ihana näköala »Isolle-Iille»,
joka siinä niin leppoisana, tyynenä ja tuuheana hymyilee. Täällä
Partalassa Sandels syödä ahmi herkkujaan ja huuhtoi hanhi-hyytelöt alas
parhaimmalla margoolla, puhumattakaan tuikean väkevästä geneveristä.
Nyt sijaitsee patsaan naapuruudessa Iisalmen köyhäinhuone. Siellä ei
tarjoilla hanhenpaisteja eikä geneveriä virkistykseksi läpikiusatuille
vanhoille ruotiukoille, vaan sen sijaan pelkkää hapantaleipää ja
kaljaa arkioloissa, piimänsintua pyhinä. Uutta ehkäpä voi joku vanha
mummo tai ukko, siitä huolimatta että mieli on myrtynyt matoisessa
maailmassa, tästä kauniista näköalasta saada kesällä lievennyksen
kulauksen harmistuneeseen sydämeensä. Savolaisella on taiteilijan verta
suonissaan; eiköpä se lähtene kiivaammin sykkimään, kun kaunis luonto
pääsee lumoamaan hermoja.
Näillä valleilla Sandels teki ensimmäisen tuttavuutensa liinakkotukka
Sven Duvan kanssa. Sandels ratsasti Bijoullaan ja näki, miten Duva
eräänä syysaamuna painiskeli tovereineen ja miten hän heitteli heitä
nurmikolle, toisen toisensa perästä.
— Bravo Duva! huusi Sandels, ja Bijou huiskutteli lyhyttä valkoista
häntäänsä.
Duva teki kunniaa ja huudahti:
— Lit ä' nöje (Flit är nöje = ahkeruus on iloni).
— Pölhö! Tiedä huutia! Onko sinusta vähän iloa (lite nöje vähän iloa),
kun Sandels sinua kehuu.
Mutta Duva, joka ei ymmärtänyt halaistua ruotsin sanaa, korotti vain
ääntään ja karjaisi:
— Lit ä' nöje!
Sandels kannusti Bijouta ja ratsasti Partalaan, sillä hyytelöt ja
geneveri odottivat.
Sentähden osas' Sandels, nähtyään hänet taistelemassa Virran sillalla,
sellaisella asiantuntemuksella puhua Duvan otsasta, joka oli köyhä ja
heikko, mutta sydämestä, joka oli parasta lajia.
Sandelsin jälkeläiset ovat myöskin kautta vuosisadan olleet taitavampia
strategiassa ja taktiikassa kuin suomenkielessä, samalla kuin
savolaisten ruotsinkielen taito ei ole rahtuakaan kostunut sitten Duvan
aikojen.
Armon vuonna 1892 seisoi iisalmenpoika reservikomppanian rivissä,
juhlallisen pönäkkänä ja suorana kuin kirkontorni. Paroni piti
tarkastusta. Hän kiintyi komeaan poikaan ja kysyi häneltä tavallisella
upseerinsuomella:
— Mike nimi?
— N:o 25, Puustinen, herra paruonj!
— Mike kristi nimi?
Puustinen ajatteli ja mulkoili, mutta piti visusti suunsa kiinni.
Silmät vain paloivat kuin ihmissyöjällä.
— Mike kristi nimi? toisti paroni hoputtaen ja napsutteli Puustista
rintalastalle.
Tuli mikä tuli, tuumi Puustinen, mutta vastauksen savolainen aina
antaa. Eihän tuo paroni rovastikaan ole, vaikka on lihava, eikä nämä
tarkastukset juuri kinkereitäkään ole, mutta täytyyhän Jumalan sanan
ja ristinopin kelvata missä tilaisuudessa tahansa. Hän särpi ilmaa
keuhkonsa täyteen ja räjähti:
— Je-eesus, herra paruonj.
Paroni jätti kiireen kaupalla tämän kirjanoppineen nuorukaisen.
Kuvaava on myöskin tarkastuksen loppukohtaus, kuvaava upseerien
suomenkielen taidolle aina Sandelsin ajoilta meidän päiviimme saakka.
Paronia halutti lausua jäähyväissanat komppanialle, mutta hän ei
tahtonut esiintyä suomenkielellä kielellisesti niin kärttysäin
savolaisten rintamalla.
Hän pyysi kapteenia kääntämään:
— Tack gossar! Ni har skjutit som englar och jag hoppas, att ni alltid
gör så.
Kapteeni käänsi:
— Kiitos pojat. Te ollette ammuneet kuin enkkelit, — ja — ‒ ‒
Kapteeni ei päässyt ilveellä millään perille »hoppas» sanan
suomalaisesta vastineesta. Mutta silloin pistäytyi paholainen leikkiin
ja kuiskutti hätäytyneen kapteenin korvaan: Sano vain hyppää, se nyt
ainakin on sama kuin ruotsalainen sana »hoppar», eikä paroni huomaa
fuskua.
— Ja paroni hyppää...
— Ei, ei, kapteeni! Nyt menee hullusti. Paroni inte hyppä mera, paroni
olla för vanha.
* * * * *
Iisalmen rovastit olivat viime vuosisadalla suorastaan
kirkkoruhtinaita. Heillä oli ruhtinaalliset tulot ja suuret pappilan
maat. Pappilan alueella asui 60 mökkiläistä, joista moni omisti
kymmenkunta lehmää. Se oli kerrassaan Kaanaan maata, jossa rieska
ja hunaja vuotivat, etenkin rieska, sillä lehmät olivat parasta
»kyyttö»-rotua ja maito siitä syystä perin rasvapitoista, niin että
rovastin lapset kasvoivat pitkiksi ja roteviksi, pitemmäksi kuin muut
papinpojat.
Senpä tähden Iisalmelle pyrkikin papiston etevimmät, oppineita
yliopiston miehiä, jotka mielellään vaihtoivat ahtaan lukukammion
pappilan avaroihin saleihin. Jo 17-sataluvulla Laguksen suku varttui
mahtavaksi Iisalmen pappilassa; sitten seurasivat rovastit Collan,
Frosterus, uudelleen eräs Lagus ja viimeisenä rovasti Brofeldt.
Kolme ensimmäistä oli vanhan ajan rovastirotua. He olivat kasvatetut
valistusajan kirkkaassa hengessä ja olivat aikansa korkeimman
sivistyksen tasalla. He olivat laajakatseisia miehiä, jotka eivät
ahertaneet perehdyttääkseen iisalmelaisia helvettiopin kaikkiin
kauhuihin; heidän saarnoistaan puuttui täydelleen tulikiven
katku. Mutta yhtä he koettivat teroittaa ihmisiin, oppia ja
siivoa käytöstä. Sentähden iisalmelainen on aina edukseen eronnut
yleisessä sivistyksessä muun muassa paljon etelämmässä asuvista
leppävirtalaisista.
Herännäisyys sai jalansijaa ja leväsi mahtavana liikkeenä yli koko
lavean pitäjän näiden rovastien aikana. Minkäänlaisia kovempia
riitoja ei silti syntynyt. Rovastit tosin eivät itse liittyneet tähän
liikkeeseen, mutta eivät myöskään pyrkineet sitä tukahduttamaan
ylimielisillä mahtisanoilla.
Voimme tavallaan sanoa, että viime vuosisadan henkisen elämän
päävirtaukset, näin myöhäisinä ja ominaisissa muodoissa, tulvailivat
vanhan pappilan kynnyksillä. Vanhat rovastit korottivat korkealle
valistusajan lippua, kun taas heränneet edustivat romanttista suuntaa,
missä tunne-elämä on voitolla, järki ja valistus alakynnessä. Heränneet
olivat keksineet uuden suuren nautinnon, synnintunnon huumaavan
hekkuman. Ja se nautinto oli niin valtava, että se vei voiton itse
synnistäkin. He halveksivat kaikkia, jotka eivät tunteneet itseänsä
saastaisiksi syntisiksi, ja sanoivat heitä »suruttomiksi». Kummallinen
psykologinen ilmiö! Synninteko, s.o. ihmiselämä, oli jo suuri ja
iloinen nautinto, mutta synnin suru, se oli nautintoa, joka oli monin
verroin kiihkeämpää.
Kävi Iisalmessa niinkuin kävi Euroopassa. Romantiikka voitti ja rovasti
Brofeldtin kanssa se vihdoin viimein valloitti itse vanhan sivistyksen
sitadellin, Iisalmen suuren pappilan.
Rovastien Collanin, Frosteruksen ja Laguksen aikoina vallitsi
pappilassa hienosteleva seurustelutapa ja upea esiintyminen,
jälkikajahdusta kustavilaiselta ajalta. Tällä kulttuurilla oli
erinomaisen loistavat edustajansa pappilan ylen kauniissa kasvavassa
polvessa. Rovastien Collanin ja Frosteruksen pojat olivat kuulut
kauneudestaan ja komeasta ulkomuodostaan. Erityisesti huomattakoon
salaneuvos Alexander von Collan, komeimpia gentlemanneja, mitä
Suomi-äitimme milloinkaan on synnyttänyt. Hän kuoli 1910, täytettyään
91 vuotta. Presidentti Ch.E. af Frosterus oli myöskin henkilö, joka
ulkomuotonsa kauneudella herätti huomiota, missä ikinä liikkui. Jos
otetaan huomioon näitten miesten oma luoma korkea yhteiskunnallinen
asema sekä tähän lisäksi Fabian Collanin vaikutus senaikuiseen
kirjalliseen kehitykseen ja Carl Collanin musikaaliset lahjat, niin
saamme käsityksen Iisalmen rovastilan henkisen elämän laadusta. Rovasti
Laguksen vanhin poika, maanviljelysneuvos Johannes Lagus, on pyhittänyt
elämänsä pääelinkeinomme kohottamiseksi seutukunnalla ja on ollut tällä
alalla eittämätön johtaja.
Nämä rovastit eivät olleet ainoastaan ensimmäisiä puhtaasti
hengellisellä alalla, vaan he johtivat myöskin ympäristöään kaikissa
henkisissä ja aineellisissa pyrkimyksissä. Senpä takia heille
osoitettuakin mitä suurinta kunnioitusta. — Kerrotaan Ranskan
loistavasta kuninkaasta, Ludvig XIV:stä, että mairitteleva hovipiiri
korotti taivaisiin saakka hänen sekä hyvät että huonot tekonsa. Kun
loistokuningas »suvaitsi» laskeutua alas valtaistuimeltaan ja istuutua
»yötuoliinsa», seisoi markiisien ja markiisittarien sankka parvi
kaarena »Letacemoan» ympärillä ja hymyili mielistelevästi jokaiselle
kuninkaalliselle »vapöörille». Samansuuntainen kertomus on rovasti
Collanista. Kun kutsumus hänet valtasi, kohosi hän pystyyn pitkin
pituuttaan kinkerituvassa, viittasi oikealla kädellään lautamiehelle ja
vasemmallaan oltermannille. Näitten kahden arvonmiehen saattamana hän
sitten astui tuvasta paukkuvaan talvipakkaseen ja haki sopivan paikan.
Lautamies tuki häntä oikeasta kainalosta ja oltermanni vasemmasta,
molemmat pieksunvarsiaan myöten vajonneina syvään kinokseen.
Luottamustoimestaan mielissään koettivat nämät kylänvanhimmat kilpailla
keskenään sukkelain ja sopivain sutkauksien keksimisessä, honkien
paukahdellessa metsässä. Tähdet hymyilivät taivaalla ja kuu irvisteli
tuvan nurkan takaa. — Rovasti Collanin vaikutuksesta rupesivat
ensimmäiset mukavuuslaitokset ilmestymään Iisalmeen.
Rovasti Brofeldtin mukana voitti toisenlainen henki vallan pappilassa,
kieltäymyksen henki. Kaikki loisto julistettiin pannaan. Rovasti
pukeutui arkioloissa paksuun villapaitaan, ruustinnan tummansinisen
huivin alta pilkistihe herännyt letinnipukka esille. Rovasti Brofeldt
oli kumminkin vanhaa kulttuurisukua, »Mechelinin ihmeellisen Lotan»
poikia, tuon papinrouvan, joka oli kirjallisissa toimissa ylen
perehtynyt, joka muun muassa puhui sujuvasti latinaa. Rovasti Brofeldt
oli etevä piirustaja, mainio seppä ja nikkari. Ja luonteeltaan oli
hän herttaisimpia ihmisiä, mitkä milloinkaan Iisalmessa ilmaa ovat
hengittäneet. Samalla rattoisampi ja sukkelampi kuin ihmiset yleensä.
Villapaita oli vain afishi, Diogeneksen kyltti. Hänen saarnansa olivat
mestarinäytteitä savolaista — olin sanoa huumoria — sanataitoa ja
realistista kuvakieltä. Niitä ei ikävä kyllä ole muistiin kirjoitettu,
mutta osa tavataan Juhani Ahon romaaneista. Kuopion markkinoilla kaikki
miehet, sekä selvät että juopuneet, sinuttelivat vapaasti häntä, ja kun
hän markkinoilta oli ostanut itselleen uuden reen, potki hän sen itse
kaupuukikortteeriinsa. »Ken itsensä alentaa, se ylennetään», arveli hän
mahdollisesti itse. Niin ajattelin ainakin minä, pieni naskali, joka
ihmetellen katselin tätä ylenpalttista papillista alentuvaisuutta.
* * * * *
Iisalmesta johtaa vanha tie Ouluun päin luodetta kohti, toinen,
uudempi, koillista kohti Kajaaniin. Näitten teitten väliin jää komea
korpi- ja erämaa, jota sanotaan Kuarakkalan syänmuaksi. Nimi jo
kuvailee seudun luonnetta. Tällä syänmualla on oikea univormunsa, sillä
on vielä kuivuneita keloja törröttämässä siellä täällä lyhyempien
honkien keskellä. En tahtoisi suurillekaan metsämaille antaa »syänmuan»
arvonimeä, jolleivät voi näyttää kävijälle tällaisia harmaita
kelopuita. Kuarakkalassa niitä on vielä paljon. Voi niitä tästäkin
pienestä kuvasta joitakin huomata.
Luulisipa, ettei tällaisessa metsässä asuvilla olisi halua
leikinlaskuun ja ilon pitoon. Mahdollisesti ehkä vain hetkeksi.
Luulisi, että yleinen luonteenominaisuus olisi synkkää synkempi, oikein
niinkuin Kalevala sanoo: »mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä
valkeampi». Mutta niin ei sentään asian laita ole.
Iloisimpia vaimoihmisiä, joita minun tielleni on sattunut, oli muuan
juuri tästä mustasta korvesta. Minä tutustuin Anna Sohv' Ryynäseen
Runnin terveyslähteellä Kiuruvedellä. Eukko oli pieni ja lyhyt
vartaloltaan, kuiva ja laiha niinkuin sellainen, joka koko ikänsä
ankarassa työssä on hionnut ulos kaiket liiat lihansa. Hänestä oli 10
kertaa tehty äiti ja nyt hän oli 48 vuoden vanha. Runnilla hän oleskeli
juodakseen ja kylpeäkseen ruumiistaan pois »vaaralliset ikävuotensa».
Minut tavallisesti valtaa kouristuttava kunnioitus tuollaisen mökin
akan edessä. Ajatelkaapa että tuo muija on saanut 10 lasta, että hän
on hoitanut lapsiaan ja tuherrellut heidän kanssaan, kärsinyt heidän
itkujaan ja jyryjään, valvonut heidän kanssaan, pieksänyt heitä
vuoron perään ja tarpeen mukaan. Sitäpaitsi on hän valmistanut ruuan
penskoilleen ja nälkäiselle miehelleen, käynyt ulkotöissä ja ollut
ystävällinen miehelleen. Ja kaikki tämä on tapahtunut syänmuassa, ilman
naapureita, ilman huvia, ilman uusia kävelypukuja ja keväthattuja. Ja
kumminkin hän on niin sydämestään tyytyväisen näköinen, hänen ruumiinsa
on kuiva, mutta sielunsa tuore. Hän on täyttänyt tarkoituksensa tässä
maailmassa, hän on kuluttanut itsensä viimeiseen hikipisaraan saakka.
Kaikesta tästä jättiläistyöstään huolimatta oli Anna Sohv' Ryynänen
iloinen ja vilkas kuin lepattava leivonen. Hän oli säkenöivän sukkela.
Ei koskaan mitään lainasutkauksia, vaan kaikki aina omasta pääkopasta
otettua. Hän lausui sanottavansa niin valituin sanoin ja vertauksin,
että hän kerrassaan kohosi taiteellisuuden huipulle. — Mahdollisesti on
joku hänen jälkeläisistään syntyvä suureksi taiteilijaksi.
Mutta eukolla olikin syytä tuntea hyvän mielen suloa. Kohta 30 vuoden
raatamisen perästä oli hän vihdoinkin saanut yhden kuukauden loman.
Hän oli saanut jättää Kuarakkalan kuivine keloineen, hän sai oleskella
suuressa maailmassa — Ruunilla. Ja saipa hän päälle päätteeksi kerran
seurustella »oikean Helsingin herran» kanssa, minun kanssani. Tosin
sain hänet aluksi uskomaan, että olin mustalainen, lihavin sellainen
koko avarassa maailmassa, mutta naapurit eivät malttaneet olla
loruamatta.
— Peijuon! Mikä Haakier työ ootte! Helsingistä kuulutte olevan herra,
sanoi Anna.
Olin rakastunut Annaan — tietysti niinkuin Plato naisiin.
Kortteerissani 3 kilometrin päässä Ruunilta pidettiin laulukokouksia,
joihin kerääntyivät seudun laulajattaret ja laulajat, huimaavan korkea
sopraano Johanna Suomalainen, joka porsaita huuteli kotia liverrellen
korkeassa b- ja c-äänessä, erehtymätön altto Tiina Suomalainen,
tenori velj Ville, kaikki sisaruksia, basso mestar Pesonen ja minä.
Nämä osasivat ihmeteltävän monta kvartettia ja lauloivat ehdottoman
puhtaasti niinkuin savolainen kansa tavallisesti tekee. Kvartetti teki
pitkiä retkiä erämaahan, kirkkaille, loriseville lähteille, ja Anna.
Sohv' Ryynänen kantaa retuutti kahvipannua, joka oli täynnä parasta La
Guayra kahvia pusseissa, ja toisessa kädessä heilui vehnäsnyytti. Anna
Sohv' Ryynänen oli mukavasti »esiliinan» virkaa hoitamassa.
Hän kapusi kivelle, käpristyi kokoon kuin kyykäärme ja lasketteli
sukkeluuksia. Sanottiin, että Anna Sohv' Ryynänen oli »herännyt», mutta
iloisempi hän oli suruttominta maailman lasta. Ja hän puhui melkein
yksinomattain rakkaudesta. On ylimalkaan niin, että heränneillä on
hyvin herkkä lemmen tunne. He rakastavat Jumalaa kaikesta sydämestään
sunnuntaina, mutta arkipäivinä taas lähimmäistä yhtä hellästi. Ikävä
kyllä olivat hänen sukkeluutensa tällä alalla sitä lajia, etteivät
seuramme hienot jäsenet niitä salli kuulla. Hän puhui jokseenkin
yhtä suoraan kuin Luther ja muut renesanssin suurmiehet. Monet
jutut muistuttivat Boccaccion hilpeitä kaskuja, toiset Falstaffin
seikkailuja. Renesanssin tapa mainita esineet ja lausua julki
ajatuksensa rehoittaa muuttumattomana Kuarakkalan syänmuassa.
Anna Sohv' Ryynäsen mielipide oli, että tyttö, joka sattumoilta saa
muiskun, on velvollinen niiaamaan ja kiittämään, eikä hän suinkaan saa
syleksi à eikä pärskiä, niinkuin kollotyttöjen on tapana. Tämä kuulosti
perin kustavilaiselta! Ehkäpä Kuarakkalan kansa oli oppinut tämän siron
tavan joltakin Sandelsin ruotsalaiselta rakuunalta.
Kerran kääntyi hän puoleeni ja kysäisi:
— Onko totta, että ne Helsingin herrat ovat niin utakoita
muiskuttelemaan nuoria tyttölöitä, kuin minä oun kuullu?
— Mitäs se Anna Sohv' Ryynänen nyt laskettelloo. Teillä se vasta näkkyy
olevan nätti käsitys meistä Helsingin herroista. Eihän sellaista tok'
oo Helsingissä kuultukaan.
— Elekee kielastella! Tiiän minä. Minulla oli serkku, joka palveli
Helsingissä, ja nuorj herra kuulu joka päivä reistanneen suuella sitä.
— Suu poikki Annalta! Ei semmoista kuunaan Helsingissä tapahu.
— Samallainen mustasilimänen marokki kuulu olleen kuin työkin.
»Marokki» on sana, jonka eukko itse tekaisi, tuntematon Lönnrotin
sanakirjassa, mutta ehkä hyvinkin minua kuvaava.
Minun täytyy ikävällä tunnustaa, etten ollut ymmärtävinäni tätä Anna
Sohvin hienoa, naisellista vihjausta. Annettakoon minulle anteeksi!
Tämän elämänhaluisen heränneen vanhin poika oli jo 27 vuoden vanha.
Pysyin järkähtämättömän epäkohteliaana.
Mutta hyviksi ystäviksi sentään kaikissa tapauksissa jäimme. — Kun
eronhetki löi, erkanin suurella ikävällä häikäisevän sukkelasta
ystävättärestäni. Anna Sohv' kysäisi, tahtoisinko kirjoittaa hänelle
kirjeen Helsingistä.
— Vallan kernaasti! — Otin esille paperia ja kynän ja kirjoitin
osoitteen:
Anna Sohv' Ryhänen.
Iisalmi.
Kuarakkalan syänmua.
Pekka Tikkasen mökissä.
‒ Kuka turkanen se Pekka Tikkanen on? kysäisin minä.
— Miehenj! No tokk'!
— Miehennekö?
— Niin.
Eukko ei siis kuuna kulloisna päivänä ollut omaksunut miehensä nimeä,
vaan sekä itse että kaikki muutkin ihmiset olivat aina sanoneet häntä
Anna Sohv' Ryynäseksi, pappa Ryynäsen kunniallisella sukunimellä.
Nais-emansipatsionin itsetiedoton esitaistelija!
Toivon tapaavani Anna Sohv' Ryynänen taivaassa, niin voimme siellä
aina joskus pujahtaa vähän syrjään, kun menot alkavat käydä liian
yksitoikkoisiksi, juttelemaan toisillemme, miten ihmeen iloista siellä
murheenlaaksossa sentään joskus oli — yksinpä Kuarakkalankin syänmuassa
— kesällä.
* * * * *
Ylen oppinut Kalevalan sankari Joukahainen laulaa:
Tiiän puut Pisan mäellä,
Hongat Hornan kalliolla,
Pitkät on puut Pisan mäellä,
Hongat Hornan kalliolla.
Eipä ne ole enää niinkään pitkiä, hongat Hornan kalliolla. Juvan
tehdas on kohta 200 vuotta polttanut hiiliä Pisan vuoren hongista, ja
viimeisinä vuosina ovat hongat paksuina lankkuina purjehtineet merien
ylitse Englantiin.
Mutta kerran maailmassa ne olivat pitkiä ja paksuja, kelopuut Hornan
kalliolla. Se oli siihen aikaan, kun Pisan mäki oli varmimpia
rajapyykkejä Ruotsin vallan ja Venäjän välillä. Raja horjui monesta
kohdin, mutta Pisaan se aina osui. Voipi otaksua, että Pisa jo
ammoisista ajoista on pidetty rajavuorena. Näissä erämaissa liikkuvat
kalamiehet ja metsästäjät ovat Pisan mukaan jakaneet kullekin
eräalueensa. Ihmeellisellä yksimielisyydellä vedetään raja aina
14:nnellä, 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla Pisaan. Pisan tuolla
puolen, pohjoiseen päin, ei enää rajasta ole tietoa. Maat olivat siellä
liian tuntemattomia, villejä ja vaikeakulkuisia.
Mitä Pisa merkinnee? On luultu, että se olisi lapinkieltä, mutta
nykyään kallistutaan siihen mielipiteeseen, että se olisi venättä ja
merkitseisi paholaista, jättiläistä, ehkä Hornaa. Pisan korkeimmalla
huipulla on sen valkoiseen, kaljuun kalloon hakattu ihmeellisiä
kirjaimia, mahdollisesti venäläisiä lystikkäitä puustaveja,
ishe-skratt-skoi y.m. Otaksutaan, että nämä koukerot ovat peräisin
Täyssinän rauhanteon ajoilta, vuodelta 1595. — Sanalla sanoen, Pisa
on ollut kuulu ammoisista ajoista sekä taruissa että historiallisissa
asiakirjoissa.
Siellä pohjoisessa Savossa ja Karjalassa pöllöttää kolme korkeata
näköalavuorta melkein suorassa linjassa lännestä itään. Läntisin
on Puijo Kuopion luona; kuuden peninkulman päässä tästä on Pisa ja
edelleen kuuden peninkulman päässä Koli Pielisjärven rannalla. On
makuasia, mikä näistä tarjoaa parasta katsottavaa. Ken hymyileviä
vesistöjä ihailee kukkeine saarilleen, se ihannoi Puijoa; ken jylhiä
metsämaisemia rakastaa kapeine, kimaltelevine vesistöineen, se valitsee
Pisan; ken taas on kiintynyt vuoriretkeilyihin, se matkustakoon Kolille.
Minä puolestani pidän paljon Pisasta. Silmiäni hivelevät nuo
loppumattomat vihreät ja siniset matot, jotka leviävät silmieni eteen
niin kauas, kuin ne kantaa jaksavat. Ja näihin mattoihin on kaposia,
pitkiä vesiuomia kudottu, niinkuin silkkibrokadia vihreään samettiin.
Ja miten vaihtelevat ovat kaikki nuo vihreän ja sinen vivahdukset! Saa
nähdä koko väriasteikon tummimmasta tummasta helakimpaan helakkaan.
Enin minua hykäyttää taivaanrannan ihmeellinen sini. Pisalta näkee
loitolla pohjoisessa vuoria niin kuulakkaan sinisiä, että niitä luulisi
pilviksi. Tuntuu siltä kuin ne melkein olisivat läpinäkyviä.
Kun alppeja lähestyy Tonavan laaksosta, näkee ikäänkuin poutapilven
hattaroita taivaanrannalta. Mahdotonta on päättää, ovatko ne pilviä vai
kimmeltäviä alppihuippuja. Täytyy turvautua maantieteeseen arvatakseen,
että ne ovat jäätiköltä. Kun on kiivennyt jollekin Sveitsin alpille,
esim. Rigille, näkee edessään koko Bernin alppijonon tuikkavan kuin
timantit auringon säteissä. Mutta siinä on vain valkoista. Ei näe sitä
huikaisevan heleätä sineä, kuten meidän näköalavuorilta. Värit ovat
tummempia ylt'ympäri. Rigiltä näkee niin paljon ruskeanharmaata. Mutta
Pisalta näkee pelkkää vihreää ja pelkkää sinistä, niin koreaa sineä,
että se pyrkii muistuttamaan taivaallisia esikartanoita. Minun ruskeat
silmäni hekkumoivat kaikessa tässä telakassa sinessä; vastakohtien
ihmeellinen vetovoima mahdollisesti.
Itään Pisasta ovat kaikki vuoret »vaaroja», länteen taas kaikki
»mäkiä». Pisa muodostaa rajan myöskin näille nimitystavoille. — Yhä
edelleen siis todistus Pisan suuresta merkityksestä rajavuorena jo
niihin vanhoihin aikoihin, jolloin paikat saivat nimensä. Savon
puolella, länteen käsin, näemme Kinahmin pitkän harjun, pohjoisessa
kohoaa Tahkomäki ja lukemattomat Iisalmen vuorennyppylät kaukana
etäisyydessä. Karjalassa taas nousee Kypärävaara läheltä Pisaa,
loitompana Sivakkavaara, Maarianvaara ja mahdollisesti Koli. Ihmiset
väittävät, että Koli näkyy; en voi todeta sitä omasta puolestani. Puijo
ei näy. Kinahmi ja Uuhimäki rajoittavat näköalaa.
Vielä tänäkin päivänä tuntuu vanha raja. Se oli olemassa niin kauan
aikaa, ettei muisto ole ehtinyt vielä täysin hävitä. Karjalainen kokee
vielä joskus savolaisen kalanpyydyksiä ja savolainen tekee myöskin
aivan samalla tavalla. Pisan mökissä, joka kuuluu Nilsiän pitäjään ja
siis Savoon, lausui emäntä kerran minulle teeskennellyllä halveksivalla
kasvonilmeellä lähimmistä naapureistaan, karjalaisista: »nuo Karjalan
torkkelot», vaikka hänellä ei muita naapureja ollutkaan ja vaikka hän
arvatenkin kuului samaan sukuun kuin he. — Mutta Kullervon isä ja
setä, ne eivät ainoastaan herjanneet toisiaan, ne tappelivat henkensä
kaupalla. Ja Kullervo kosti verisesti sedälleen, niinkuin rajan
täkäläinen aina on tehnyt toiselleen, olipa tämä toinen heimolainen
tai ventovieras. — Vanha barbaarinen ja eläimellinen piirre, joka
toivottavasti vähitellen hioutuu pois sivistyneitten kansojen tavoista.
Pisan vanha Hornatäti kristalliluolassaan ei ole koskaan voinut
uneksiakaan, minkälaisia verivirtoja meidän ajan rajariidoissa vuotaa.
Hän on vain hiljainen, sävyisä pakanallinen henkiolento, kohtalaisella
verenhimolla varustettu, meidän kristittyjen jumalat taas — anteeksi!
Pisalla ei ole näköalatornia eikä majaa kaljulla, valkoisella
kallollaan. Matkamies joutuu ilmasto-oikkujen alaiseksi. Korea luola
ei enää suo suojaa sateelta. Joku raakalainen on hakenut kalkkia sen
seinämistä ja murtanut sen rikki, aivan niinkuin kristilliset paavit
aikoinaan polttivat kalkkia roomalaisajan marmoripatsaista.
Mutta Pisa on nyt joutunut hyviin käsiin. Juvantehdas on omistanut
Pisan, ja nyt kuuluu tehdas taas Kymin suureen osakeyhtiöön.
Jos Jumala sallii rauhan syntyä, on päätetty, että maja torneineen
rakennetaan Pisalle. Matka Kuopiosta Pisalle tarjoaa paljon
katsottavaa. Ensin laivamatka Karjalankoskelle, sitten 4 kilometrin
matka kieppuvassa vaunussa kapeaa raidetta myöten itse tehtaalle,
Suomen luonnonihanimmalle teollisuuslaitokselle. Tehtaalta taas
kuljetaan laivassa joko Pisankoskelle tai Lastukoskelle, joista
jalkaisin ylös Pisan huipulle.
Pisaa sanotaan myöskin »Hiiden Pisaksi». Mene »Hiiden Pisaan» sanottiin
minun nuoruudessani. Takomataitoiset hiidet siis pitivät vuorella
asuntoaan. Aivan oikein! Pisan ympärillä tavataan vieläkin jätteitä
vanhoista sulatusuuneista, joissa muinoin arvatenkin sulatettiin
rautaa järvimalmista. Kaikissa järvissä näillä seuduin tihkuu pohjasta
rauta-ainetta, joka laskeutuu ruskeaksi hölmäksi pohjalle. Näitten
hiisien työtä on tehdas Juvankosken äyräällä jatkanut. Se rakennettiin
1740-luvulla. Nykyään omistaa tehdas taloja ja alueita ympäristössä,
suunnilleen 50,000 tynnyrinalaa.