Kansa ja kansanluonne.
On väitetty, että savolaiset ovat karjalaisten ja hämäläisten
sekarotua. Minun tutkimukseni asiakirjoissa vievät siihen tulokseen,
että sekoitus on ylen vähäistä. Jos kerran savolaiset 1500-luvulla
miehissä kulkevat puhtaasti karjalaisilla nimillä, jos ainoastaan
nimismiehiltä ja kirjureilta puuttuu sukunimet ja nämä henkilöt ovat
helposti luetut, ei voi tulla muuhun päätökseen kuin että savolaiset
ovat yksinomattaan karjalaista perua.
Tietysti on 16:nnella, 17:nnellä ja 18:nnella sataluvulla vierastakin
verta pirahtanut heidän suoniinsa muuttojen kautta vierailta seuduilta,
mutta ei mikään anna aihetta otaksumaan, että seudulle muuttaneiden
talollisten lukumäärä olisi ollut suuri, arvattavasti pienempi
kuin nykyaikainen siirto paikasta toiseen. Yhtä paljon lienevät
aatelismiehen virkamiehet ja ruotsalaiset upseerit tehneet parastaan
somistaakseen kasvavan kansan ulkomuotoa. On kosolta savolaisia
talollissukuja, joilla on helskävät ulkomaalaiset, komeat sukunimet.
On Baggeja, on Ambrusineja, on Orbinskeja — nämä viimeksimainitut
Savossa muuten lyhykäisesti vain »Piiskoiksi» nimitetyt — sitäpaitsi
Ehrnrootheja ja Järnefeltejä. Vielä lukuisammat ovat sellaiset
jälkeläiset, jotka kulkevat ei isän, vaan äidin sukunimillä.
Jos jätetään siveysoppi syrjään — joka muuten tietysti on hyvin väärin
tehty — ja pysytään vain kiinni kauneuden vaatimuksissa, niinkuin
taiteilijain on tapana tehdä, ei voi kylliksi valittaa, etteivät
aatelismiehemme ja upseerimme vielä tarmokkaammin huolehtineet rodun
ulkomuodon kaunistamisesta.
Professori Grot vainaja, joka oli erittäin tarkkasilmäinen, kun joko
kielioppi tahi tytöt olivat kysymyksessä, huomauttaa täydellä syyllä,
että savolainen ylimalkaan on ruma, mutta että kuopiolaiset ovat
heistä kauneimmat. Sen sijaan hän säännöllisesti pihkaantui jokaiseen
tapaamaansa herrasneitiin eikä hevillä herennyt heidän ihanuuttaan
ylistämästä. Tämä suuri juopa erisäätyisten tyttöjen välillä on umpeen
menemäisillään, niin että savotar tähän maailman aikaan jo yleensä
alkaa olla »immeisen näköinen». Kuopiossa ja Iisalmessa ovat tyttöset
jo kauttaaltaan sen näköisiä, että niiden seuroissa liikkuu ihan
samoilla tunteilla kuin manalle menneet akateemikko Grot ja hänen
ystävänsä, Pietarin yliopiston rehtori Pletnev, Savon herrastyttölöiden
parissa.
Mitä taas sielunominaisuuksiin tulee, ei savolainen milloinkaan olisi
kostunut mistään sekoituksesta minkään muun heimon kanssa. Tämä tuntuu
liioittelulta, mutta on sittenkin totta.
Mikä kansa, mikä rotu, mikä heimo maailmassa on jättänyt jälkeensä
niin suunnattoman rikkaan runoaarteen kuin juuri tämä savokarjalainen
heimo. Sananlaskujen lukumäärähän jo on yli 10 tuhannen. Mikä syvä
elämänviisaus on näihin elämän ohjeisiin kätkettynä, mitä oppia niistä
saakaan melkein mihin tahansa elämän sattumaan tässä maailmassa.
Ei yhtään teeskenneltyä paradoksia niiden joukosta tavata, vaan
kaikki on lausuttu vilpoisen kirkkaasti ja läpikuultavan selvästi ja
useimmin puettu sellaiseen koreaan muotoon, että sitä ihastuksella ja
ihmetyksellä kuuntelee.
Ken kuuseen kurkottaa,
se katajaan kapsahtaa.
Tämän latinalainen lausui: per aspera ad astra. Suomen runotar on
nähnyt tämän aatteen veistokuvailijan silmällä. Hän on nähnyt ihmisen
kurkottavan korkealle, mutta nähnyt myöskin, kuinka usein hän kompastuu
vähäpätöisiin esteisiin; mutta runotar auttaa neuvoillaan miestä
taipaleelle. Hän kuiskaa: _Tyvestähän sitä puun latvaan noustaan_.
Kaikki siveyssäännöt, joissa vallitsee toruva, uhkaava tahi
hentomielinen sävy, käyvät ajan pitkään perin väsyttäviksi.
Mutta näistä ikävyyksistä savolainen suoriutuu ehtymättömällä
leikillisyydellään. Sananlaskut ovat usein tehdyt herättämään
hyväntahtoista hymyä maailman menon »turhuudesta». Tuhlaajapojan
surullinen satu, niin itämaisen loisteliaasti kerrottu raamatussa,
sisältyy savolaisen hauskaan sananlaskuun:
_Kyllä routa porsaan kotiin ajaa_.
Tuhannet isät ja äidit ovat lohduttaneet itseään tällä sananlaskulla,
kun rakas poikanen on uhmaten lähtenyt kodista tuhlaamaan perintöjään
kaupungin kevyen kaartin seurassa. Sananlasku voittaa siinä
itämaalaisen sadun, että vanhempi veli, tuo kodin kunniankukko, ei
tunne itseään loukatuksi.
Kun suuri lurjus vetoaa samankaltaisen aatetoverin todistukseen, sanoo
savolainen vain lyhyesti:
_Tuppurainen Tuppuraisella takausmiehen_.
Muut kansat sanovat saman asian monilla ja kankeilla sanoilla: »Sano
kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, millainen olet.»
Melkein sama seikka lausutaan julki seuraavassakin sananlaskussa:
Pata kattilata soimaa.
Musta on kylki kummallai.
Miten syvälle se leikillisyys on savolaiseen syöpynyt, siitä olkoon
seuraavakin kertomus todistuksena.
Savolaiset tekevät mielellään kauppoja, hurjimmat »jobbaavat» ja
muutamat tekevät rahoja. Kaksi nuorukaista tätä viimemainittua sakkia
tekaisi kerran minun nuoruudessani rahaseteleitä. Sillä paikalla
seteliä, missä nyt näemme niinen Clas von Collan (Joroisista),
oli komeasti kirjoitettuna »Dalviainen». Missä taas silmämme nyt
äkkäävät nimen Jalo Järnefelt (Kontiolahdelta), seisoi »Durbeinen».
Miesten arkipäiväiset nimet olivat tietysti Talviainen ja Turpeinen.
Tämä kirjoitustapa oli arvatenkin nöyrin kunnianosoitus korkealle
ruotsalaiselle sivistykselle, joka muun hyvän ohella on hankkinut
meille seteleitä, millä rikkaan pätii rehennellä. Seteleissä luettiin
sitäpaitsi, että Suomen Pankki ei missään tapauksessa lunasta näitä
seteleitä.
Vääränrahan tekijöitä ja samalla hassuttelijoita! Sellaisia ilmiöitä ei
tapaa muualla maailmassa, paitsi Savossa.
Ruotsin Valtakunnan Laki vuodelta 1734 ei suo leikille pienintäkään
sijaa; tirehtööri Dalviainen ja Durbeinen vietiin kuuluisaan
palatsiin Rautavaaralle, »Lutikkalinnaksi» sanottuun, joka nykyään on
tyhjennetty mahdottomana olinpaikkana sellaisillekin vekkuleille kuin
edellämainitut.
Luulisi, ettei tuollainen irvistelevä väki koskaan voi kohota
juhlalliseen paatokseen. Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että
tuskin millään kansalla tavataan niin pursuvaa paatosta, kuin mikä
loitsurunoista ilmenee. Se on suorastaan hysteeristä paatosta. Siinä on
voimaa sanonnassa, siinä on rohkeutta vertauskuvien valinnassa, jota
harvoin tapaa. Esimerkiksi painatan tähän tulenvaaran loitsun:
Tänne ellös tulkokkana,
Juoksevi jokea kaksi,
Vettä kaksi virtoavi
Ympäri minun kotini.
Hyiset sorsat soutelevi
Hyisen virran viertehellä,
Jäiset joutsenet joluvat
Jäisen lammen laitehella,
Hyiset hyppivät jänikset,
Jäiset karhut karkelevat.
Kun luen loitsurunoja, olen kuulevinani Sibeliuksen sinfonioja, kun
taas kuuntelen niitä, olen lukevinani loitsurunoja.
Jos vertaa tätä runoutta Eddan ja vaikeatajuisten drapojen
runouteen, on erotus silmiinpistävä. Skandinaavien runous on tyyntä,
suurpiirteistä ja karua, suomalainen taas kuumeista ja riehuvaa.
Suomalaisessa asuu Aasian hehkuvaa leimakkata, skandinaavisissa
helleeniläinen tyyneys. Suomalainen runous rakastaa sitäpaitsi
rikkaampia värejä tällaisessa runoudessa.
Mutta nyt ei enää vanhoja runoja pulppua savolaisten huulilta. Ne
ovat vajonneet hautaan viimeisten sukupolvien keralla. Ihmeellinen
sivistyskausi on loppunut, sivistyskausi, jonka synty ja kehitys vielä
ovat selvittämättä. Varmaa vain on, että meillä tässä on mahtavin
henkinen suurtyö, minkä kansamme tähän asti on aikaansaanut, ehkäpä
suurin, minkä se kykenee luomaan.
Kuinka monet aivot ovatkaan olleet työssä tätä kokonaista miljoonan
säettä käsittävää kokoelmaa sepittämässä, jota kokoelmaa nykyään
parastaikaa painosta julkaistaan. Teos tulee valmiina noin 40 kertaa
Kalevalaa laajemmaksi. Mikä joukko taiteellisesti lahjakkaita
henkilöitä noitten talonpoikain joukossa on ottanutkaan osaa muodon
lopulliseen viimeistelyyn. Se on ollut hiljaista työtä, mutta
jättiläismäistä laajuudessaan. Rakkaus tällaiseen toimintaan ja
taiteellinen vaisto ovat aikaansaaneet tuon kirkkaan ja sointuvan
muodon, joka niin edullisesti poikkeaa romantiikan hämärästä
sanahelinästä.
Matkoillasi Savossa ja Karjalassa tapaat kaikkialla näitten
tuntemattomien ja nimettömäin mestarien jälkeläisiä. Puhuttele
heitä, niin huomannet heti, että vanhemmat ovat olleet armoitettuja
taiteilijoita. Typerinkin heistä tuntuu henkevältä, jos hän yltyy
sinkauttelemaan isiltä perittyjä sananlaskuja suustaan.
Heiltä syntyy juttu ja tarina kuin leikitellen vain. Kelle on suotu
onni joutua vanhan suulaan karjalattaren hoidokkaaksi lapsena
ollessaan, ei sitä hevillä unohda. Vanha Reetta Karppinen Kaavilta
on minusta yhä edelleen ihanneilmiö lapsenhoitajien joukossa, niin
rikas oli hänellä mielikuvitus, niin hauska ja lystikäs lasten lumooja
hän oli. Hänen yksinpuhelunsa lehmien karjassa savun ääressä olisi
pitänyt saada fonografin levylle tahi paperille painetuksi. Näissä
keskusteluissa — hän jutteli pitkät ramsut siivatoilleen ja itse niihin
vastaili — piilivät monien sukupolvien esityöt, joihin hän sitten
lisäili parasta ja herttaisinta, mitä keksiä taisi kantturoittensa
mairittelemiseksi ja tyynnyttämiseksi.
Enpä tiedä kansaa toista niin liukaskielistä kuin savolainen ja
karjalainen kansa. Varmaankaan ei ole olemassa kansaa, joka panisi niin
suurta arvoa siihen, miten mikin asia lausutaan. Baijerin maaseudulla
olen tavannut eukkoja, joilla oli samanlainen siunattu suuhavi kuin
savottarilla. En tunne venäläisiä enkä ymmärrä heidän kieltään, ehkä he
ovat vieläkin puheliaampia. Olen kumminkin kohta kolme vuotta ahkerasti
lukenut duuman jäsenten puheita ja ihailen heitä. Kun kerran luin,
että eräs kuuluisa duuman jäsen juhlallisesti pauhasi: »hallituksella
on _hemorroidaalinen maailmankatsomus_», silloin kiepsahdin pystyyn
ja tuumailin: »noin voisi savolainenkin herjata». En varmasti voi
sanoa, minkä näköinen sellainen maailmankatsomus oikeastaan on, mutta
epäterveellinen tuo lienee. Juuri siihen malliin savolainen herjaa.
Sellainen on raikkaan mielikuvituksen todistus.
Kaikki on suvaittua savolaisen suulle, kunhan se vain on sukkelaa.
Lupa leikkiä laskea pyhistäkin asioista, kunhan sen vain tekee
näppärästi. Sukkeluus laimentaa pilkan terävyyttä. Heidän rakastetut
ja kunnioitetut pappinsakin, heidän peljätyt tuomarinsa ovat usein
liikkeessä sekä sananlaskuissa että arvoituksissa. Sittapörriäisen
arvoitus kuuluu:
Musta kuin pappi, ei oo pappi,
Kiiltää kuin nappi, ei oo nappi,
Lentää kuin lintu, ei oo lintu,
Tonkii kuin sika, ei oo sika.
Ajatelkaa vanhan ajan pappia kantapäihin ulottuvassa, poimuisessa
kauhtanassaan, jonka takataskusta keltaisenruskea nenäliina pilkoittaa
esille, ajatelkaa samalla sittapörriäistä poimuisine kuorineen, joitten
syrjien välistä kellertävä siipi pistää ulos. Vertaus on niin sattuva,
että epäkunnioitus tykkönään häviää.
Harakasta ja siasta taas arvoitus kuuluu:
Enkeli keikkuu keskellä peltoo,
Tuomari kyntää tuoretta multoo.
Tulee ajatelleeksi Bellmania ja hänen kuuluisaa Telgen ratsumiestänsä.
Puolustaakseni edelleen arvostelujani savolaisista, heidän hyvästä
tuulestaan, heidän sukkeluuksistaan ja kauniista kielestään, kerron
tässä muutamia juttuja etupäässä matkailun alalta.
* * * * *
Vanha mies, maantierosvo ja hevoshuijari, teki hengenlähtöään. Pitäjän
rovasti oli saapunut mökkiin ja tutkisteli potilaan kristinopin taitoa
ennen armon välikappaleiden jakoa. Potilaan vastaukset menivät päin
seiniä. Ei kuoleva kyennyt edes erottamaan jumaluuden kolmea persoonaa
toisistaan.
— Kristiveljeni! Miten olet läpäissyt rippikoulun ja monet kinkerit
näin vaillinaisilla tiedoilla autuudenopissa? sanoi rovasti.
— Voi veikkonen, vastasi vanhus. — Kun minä olin nuori, _ka, silloin
lohi luki ja lahna lauloi_.
Samassa hevosmies heitti henkensä.
Lohi luki = pappi sai lohen, lahna lauloi = lukkari sai tyytyä lahnaan.
Eikös siinä ole hurjaa mielikuvitusta, kun komentaa mykimmät kaikista
eläimistä lukemaan ja laulamaan laiskan syntisen puolesta. Voiko
hienommalla tavalla viitata meillä muuten hyvin harvinaiseen tapaan
lahjoa pappia. Ja lopuksi, voiko sanoa sanottavansa sirommalla tavalla:
lohi luki, lahna lauloi. Niissä sanoissa on sointua.
Nämä sanathan jo tuottanevat autuuden.
* * * * *
Äitini ja hänen monet lapsensa matkustivat kerran kaikenlaisilla
kyytihevospeleillä Joroisista Rantasalmelle. Äidilläni on perintöä
sekä hengellisiltä että sotilaallisilta isiltä hamasta 30-vuotisesta
sodasta, missä he taistelivat ja vuodattivat vertansa ainoan oikean
uskon puolesta. Hänen maailmankatsomuksensa on siis korkeakirkollinen,
hieman taipuen evankeliseen harhaoppiin, jommoisena edesmennyt pastori
Bäck Helsingissä sitä selitteli. Mutta arkioloissa ja varsinkin
matkoilla äitini kernaasti leikkii armeijan sadanpäämiestä Lennart
Torstensonia.
Äitini johti pitkää hevosroikkaa. Tuota pikaa oli hän jättänyt meidät
jälkeen. Mutta kun maantie eräässä kohden kulki pitkät matkat ihan
suorana, nähtiin äitimme yksin istumassa kärryissään, ja kyytimies
keltaisenpunaiset pieksut jalassaan, valkoiset housut ja pitkä takki
yllään seisoi tutisevin jaloin ojanreunalla. Hän piteli likaisia
nuoraohjaksiaan käsissään ja huusi ehtimiseen hyvin liikutettuna
seuraavat lennokkaat sanat:
Eihän minussa nyt lentäviä täitä ou, eihän minussa nyt lentäviä ou!
Ei mikään auttanut. Yksi pojista komennettiin äidin viereen ja minä
sain »Löyhkä-Puavon» rattailleni. Minä kiinnyin heti Puavo-parkaan.
Kellä sellainen mielikuvitus on, että hän tilille loihtii siivet,
sillä on tietysti hieno, runollinen luonne. Hänen kertomuksensa
Vappu-tammastaan, jonka ohjaksissa äitini nyt rehki, — muuten paras
hevospekuna koko suuressa Joroisten pittäässä — oli taideluoma aivan
ensiluokkaista lajia. — Tammassa oli vain yksi vika. Pieninkin
nykäisy ohjaksista tahi hellä valoisinkin läiskäys piiskasta saa
hänet tosinaiselliseen tapaan närkästymään. Hän kostaa heti pienellä
lemuannoksella, korvin kuulumattomalla. Ja Paavo itse joutuu aina
syntipukiksi.
— Tuokaan rouva ei näy ossoovan erottoo, mikä se on mitäkin lemua,
sanoi mies hieman tyyntyneenä, vaikka vielä pahoillaan.
* * * * *
Apteekkari Pulliainen ja maisteri Hornborg (Sarvela) matkustivat
Pielavedeltä Kuopioon. Molemmat olivat hyvin pyyleviä herrasmiehiä.
Viimeisen majatalon kyytipoika kääntyi apteekkariin päin ja kysäisi:
— Suapko luvan kysyä, kettee työ ootte?
— Apteekkari Pulliainen, Pielavedeltä.
— Niin vuan, niin vuan.
Hän odotti, että maisteri Hornborgilla ilman lisäkyselyjä olisi älyä
esitellä itseänsä. Mutta Hornborg vaikeni kuin muuri ja punoitti siinä
reessä kuin laskiaispulla, kiiltävänä ja pönäkkänä. Poika ajoi parisen
kilometriä. Vihdoin kääntyi hän Hornborgia kohti ja sanoi:
— Taijatte olla yksiä Pulliaisia!
* * * * *
Iisalmen rovasti vainaja, Th. Brofeldt, Juhani Ahon isä, oli täydelleen
omaksunut savolaisen kielen ja lausumistyylin. Hän puhui totisia
asioita ainoastaan saarnastuolista, mutta nekin savolaiseen malliin.
Kun hän sai kuulla, että poikansa Juhani oli otettu kielensiivoojaksi
iät kaiket istuvaan raamatunsuomennos-komiteaan, lausui hän ystävilleen:
— Niinpä niin! Kun se Hannes oli kasvavana nuorukaisena, ei sitä
hevillä suatu raamattua sellailemmaan. Mutta Herralla, sillä on
keinosa. Nyt Se niät on pannu Jussin lukemaan raamattua oikein —
päiväpalkoilla.
* * * * *
Pienimmätkin poika-pahaset yrkäilevät sukkeluuksia syytämään.
Iinalammin pikku paimenpoika pantiin kyyditsemään rouva Nykoppia
Savonlinnaan päin. Ori keikkui, hirnui, nousi kahdelle jalalle ja
korskui. Rouva Nykoppin täytyi kauhuissaan panna parasta Porvoon
suomeaan:
— Onko tema hevone eksy? (äksy).
Poika heti tekaisi sukkeluuden rouvan huonosta lausumisesta, läimäytti
hevostaan piiskallaan ja nauroi:
— Eihän tuo nyt h—tti vie eksyne keskeltä muantietä!
Metsässä sitä eksytään, jos eksytään, sen tiesi poika, mutta maantiellä
— sula mahdottomuus.
* * * * *
Vanhat, arvokkaat rusthollarit säilyttävät leikillisen luonteensa
viimeiseen hengenvetoonsa.
Lihava, rikas Leppävirran pomo, Pekka Kansanen, oli Savonlinnassa
kylpemässä. Hän liikuskeli kylpyjensä perästä puiston käytävillä ja
kohtasi joka päivä yhtä lihavan ja tanakan herran samoilla käytävillä.
Vihdoin hän ei kyennyt hillitsemään uteliaisuuttaan, vaan seisautti
herrasmiehen ja kysäisi:
Suapko luvan kysyä, että mistee herra on kotosin.
— Ilmajoelta.
— Kettee sieltä?
— Minä olen Ilmajoen rovasti, Heikel.
— No, mitäs minä tässä toissapäivänä sanoin toverillenj: kyllä se vuan
on rovasti, sillä kun on niin iso maha.
Rovasti Heikel, itse kuuluisa leikinlaskija, närkästyi tästä
savolaisesta tungettelevaisuudesta ja kysyi happaman näköisenä:
— No, mitenkä teidän laitanne on? Oletteko tekin rovasti, teillä kun on
niin iso maha?
— Enhän minä mikä rovasti ou! Muuten oun vuan laiska mies!
* * * * *
Kauniina kesäaamuna lähestyi »Karjalankoski» laiva erästä
laiturin tapaista. Mäeltä mökistä laittautui mies ulos. Hän oli
autuaallisimmalla päällä. Hän oli mökissä upottanut pari »plörökuppia»
vatsaansa kirkkaan kesäaamun kunniaksi. Hänen pieksunsa olivat niin
ihmeesti irti maasta, hänen rinnassaan soittivat tuhannet taivaalliset
harput, hän hihkaisi ja lauleskeli kilvan kuhankeittäjän kanssa rannan
lepikössä. Laulaen laskeutui hän vaappuvalle sillalle. Mutta kippari
kumartui kaiteen yli ja lausui puhtaimmalla kirjakielellään (laivassa
oli hienoja matkustavaisia):
— Me emme voi ottaa teitä laivaan. Te olette nauttinna.
— Minäkö nauttinna! Haistak! (Hieno sana Savossa, aina ilman objektia
ja aina k lopussa.) Enhän minä tok' ennee nauti mittään! Häthättään
kansalaisluottamusta.
Shakespeare kääntyi haudassaan ja hymähti.
Mutta mies otettiin laivaan. Tuollaiselle on annettava anteeksi,
olkoonpa hänellä vaikka veres, nuhteeton humala klo 5 aamulla heinäkuun
5 päivänä.