III.

Päijänteellä.

Oli ennen minulla ylioppilasvuosina hyvä ystävä, jonka kanssa en

koskaan riidellyt mistään muusta asiasta kuin Päijänteen laivoista. Kun

vain hellävaroenkaan koskettelin laivakulkua näillä vesillä, nousi hän

paikaltaan ja poistui. Minun oli nimittäin tapana tekaista enemmän tahi

vähemmän onnistuneita sukkeluuksia niiden laivojen sekä ulkomuodosta

että varustuksista. Minä vertasin niitä Saimaan laivoihin, jotka muka

olivat muhkeita ja mukavia, ja tätä vertailua hän ei jaksanut kuunnella.

Nyt kun tulin Vesijärven laituriin ja aioin matkustaa Korpilahteen,

valitsin »Suomi» laivan, jota en ennen ollut nähnyt. Ällistyksen!

oli suuri, sillä sehän oli vallan toista »sorttia» kuin Päijänteen

vanhat laivat. Sehän oli kerrassaan mukava laiva, ei juuri niin

mukava kuin »Leppävirrat», »Heinävedet», »Orivedet» Saimaalla, mutta

vallan tyydyttävä kaikin puolin. »Suomessa» voi nimittäin vapaasti

liikkua; sillä on laaja kansi ja, mikä vielä parempi, sillä on

laajat käytävät kannen reunoilla. Siinä tuntee itsensä vapaaksi, ei

ketään häiritse, vaikka huvikseen kävelisikin edestakaisin. Se tässä

suhteessa muistuttaa suuria merialuksiamme. — Kunpa nyt saisin tavata

entisen ystäväni, niin hän saisi korvaukseksi kuulla kehuvia sanoja

laivakulusta Päijänteellä.

Sain hyttipaikan kannella, jonka vuoteella saattoi kääntää kuvettaan,

nousematta lattialle, joka tähän asti on ollut tavallista Hämeen

maakunnan kaikissa laivoissa. Sähkövalo helotti kirkkaana katossa, ja

puhtaus oli moitteeton. Koko komento oli sanalla sanoen eurooppalaista.

En edes nähnyt yhtään nautaa etukannella, jota seikkaa erityisesti

kävin tutkimassa; ne ovat kyllä hyvin hauskat katsella päivällä, mutta

yöllä ne puhaltavat torviinsa niin vimmatusti koti-ikävissään tahi

aavistaen murheellista kohtaloaan maissa, että koko yön matkamies

uneksii tulen olevan valloillaan Sörnäisissä.

»Suomen» kulkuvuorot ovat helpot ja hyvät muistaa. Laiva lähtee

joka arkipäivä Lahdesta klo 11 illalla ja palaa seuraavana päivänä

Jyväskylästä. Kaiken nykyaikaisen turistiliikkeen välttämättömimpiä

ehtoja on jokapäiväinen kulkuvuoro päätepaikkojen välillä. Sen on

»Suomi» saanut aikaan, joka mielihyvällä pantakoon merkille.

»Suomi» on tänä kesänä soutanut sisään rahoja. Tiedän että kaikki

muutkin Suomen laivat ovat tehneet samoin. Matkustajia on ollut enemmän

kuin koskaan ennen. Niitä oli »Suomessakin» tällä kertaa paljon, mutta

ei tungokseen asti. Kun Pieksämäen—Jyväskylän rata valmistuu, tarvitaan

toinen »Suomi» tälle linjalle. Saimaan kulkijat voivat tätä tietä

palata omaan maahansa takaisin. Koko tämä iloinen, yllätys »Suomi»

laivassa piti minut hereillä Pulkkilan salmeen saakka, ja jo ennen

Korpilahteen tuloa olin taas kannella ihmettelemässä aamuauringon

kimmeltelevää välkettä Päijänteen pikkuaallokoissa.

Ihmisiä loikoi penkeillä täydessä unessa auringon säteitten pyrkiessä

sisään silmäluomien lomitse. Eräs punahameinen nuori neitonen makasi

pelastusvöitten kirstulla niin suppuun käpristyneenä, että hän aivan

ihmeellisesti muistutti keitettyä naaraskrapua vadilla. Laiva huusi

hurjasti Korpilahden laituriin. Suuri osa nukkujista jatkoi äänekästä

untaan. — Vedenhenki väsyttää.

Korpilahden majatalossa, jossa sain kerrassaan loistosalin

käytettäväkseni, sellaisen, jota ei tarvitse pyytääkään meidän

kaupunkiemme hotelleissa, vietin kaksi päivää ahkerassa työssä. Matkani

tarkoituksena oli nimittäin tuomiokunnan pöytäkirjoista saada tarkkoja

tietoja eräästä suuresta murhenäytelmästä, joka noin 50 vuotta sitten

pani koko Suomen kauhusta vapisemaan. Tarkoitan »Hallin Jannen»

kuuluisata postinryöstöä lokakuun 1 p:nä 1867.

»Hallin Jannen laulun» jo lapsena kuulin, ja siitä pitäen olen ollut

kiintynyt tähän juttuun. Tämä lauluhan on vieläkin tuttu yli koko

Suomen, tutumpi kuin »Lallin ja piispa Henrikin laulu», tutumpi kuin

»Elinan surmalaulu» ynnä muut suuret murhelaulut. Olen kerran ennen,

12 vuotta sitten, polkupyörällä käynyt Hallinpenkin majatalossa, ja

silloin naapuritalon emäntävainaja useampia tunteja kertoi minulle koko

tämän liikuttavan tarun kaikki yksityiskohdat. Tapaus ei ole jättänyt

minua rauhaan; nyt päätin päästä tästä painajaisesta ja tutkia asian

sekä lähdekirjoista että kulkupuheista.

En ole saanut mahtumaan ajatuksiini, että Hallin Janne olisi ollut

hienotunteisen hämäläisen tilallisen poika. Hänen suonissaan on muuta

verta pulpunnut, mustan kansan vertako vai mitä? Suuret on salot

Hallinpenkin majatalon joka puolella, oikeita rauhattomien ihmisten

lymypaikkoja. Näittenkö jälkeläisiä Hallin Janne?

Luin pöytäkirjoja kaksi päivää ja melkein koko yön. En muista kuin

poikasena ahmineeni »Välskärin kertomuksia» samalla tulisella innolla.

Koko salaperäinen erämaa avautui eteeni, huolineen, murheineen,

repäisevine iloineen ja hurjine temmellyksilleen. Arvoisan tuomarin,

Gustaf Svinhufvudin, hienolla käsialalla on joka sana kirjoitettu,

mikä Jannesta pöytäkirjoihin kirjoitettu on. Tyynenä ja rauhallisena

vyöryy juridinen kirjoitustyyli, mutta sitä järkyttävämmältä se tuntuu,

sillä se paljastaa niin paljon todellakin elettyä, todellakin tunnettua

surua, murhetta ja tuskaa. —

Koetan tässä antaa kuvauksen pohjois-Hämeen asutuksesta ja asukkaista,

siellä liikkuvista loiskansoista, mustalaisista ja laukkuryssistä,

erämaan oloista ja Jannen surullisesta kohtalosta. Kirjoitus kulkee

osaksi mustalaisten merkeissä, mutta mustalaistenhan luvattu maa juuri

pohjois-Hämeen saloseutu onkin.

Hallin Jannea ja hänen ruhtinaallisen komeaa sukuansa kohtaan minun

tunteeni ovat juuri samat kuin erämaan ja ympäristön asukkaiden,

nimittäin ei kauhun ja inhon, vaan suurimman säälin ja — miksi en

tunnustaisi sitä — osaaottavimman rakkauden.

Pohjois-Häme.

Pohjois-Häme on nykyään enää vain nimeksi hämäläistä. Kansa,

mikä siellä asuu, on sekakansaa. Mutta muinoin koko tämä suuri

erämaa Päijänteen pohjois-, luoteis- ja koillispuolella oli Hämeen

rintamaitten, Hollolan, Hauhon ja Sääksmäen yhteinen takametsä,

missä metsästys ja kalastus oli suunnattomasti tuottavaa. Mutta

hämäläiset liikkuivat näillä seuduin etupäässä vain kesällä. Nämä

seudut olivat heidän kesänviettopaikkojani, ja matkat heidän kesäisiä

turistimatkojaan Rautalammin lohikoskille, jopa Karttulan kuuluisille

lahna-apajapaikoille. Paikannimet näissä erämaissa viittaavat

etelä-Hämeeseen. Karttulassa esim. on Kuttajärvi, Kutaan kanava,

Hollolassa Kutaan joki, joka alkuaan lienee muinaisgermaanilaista perua

= »Gudar».

Mutta savolaiset ryntäsivät maahan Mikkelistä ja Kuopiosta käsin.

Missäpä olikaan sopivampia kaskimaita kuin pohjois-Hämeen aurinkoisilla

rinteillä, missä rikkaampia muikunpyyntipaikkoja kuin Viitasaaren

muikkujärvien muikkujärvessä, Keiteleessä. Savolaiset eivät vain

käväisseet täällä, he rakensivat saunansa jonkun niemen kainaloon,

hakkasivat kasken ja jäivät asumaan sekä talveksi että kesäksi näille

herkullisille pyyntipaikoille. Kun sitten hämäläiset kesällä soutaa

jynkyttivät entisille esi-isiensä tutuille huvilapaikoille, iskivät

savolaiset heiltä suonta. Tappelu ja rytinä kävi, mutta savolaiset

olivat lukuisammat ja voitto kallistui vähitellen heille.

Taru kertoo, että eräs joukkue savolaisia saapui Saarijärven ihanille

järville. He kolusivat kaikki nuo muinaisgermaanilaisilta kajahtavat

paikat, Kalmarit, Muittarit, Ähtävät, Rampsit ja tapasivat Rampsin alla

ryhmän hiljaisia hauholaisia. Savolaiset röyhkeästi kysyä tokaisivat:

— Hei, hiljaset hämäläiset, missä teillä on parraat kaskimoat?

‒ Ei tänne mahlu enää teittiä! vastasivat hauholaiset.

‒ Vai ei »mahlu», vai ei »mahlu», jämäsivät savolaiset. »Mahluuhan» kun

»teitit» tapetaan.

Ja he antoivat järvelle nimen Mahlanjärvi, joka sillä vieläkin on.

Tämä tapahtui keski- ja uudenajan taitteessa. Mutta vielä paljon

myöhemmin hämäläiset tekivät rakkaaksi tulleita kalastusretkiään.

näille entisille erämailleen.

Piennä poikana ollessani kuulin seuraavan jutun eräältä ikäloppu

karttulaiselta.

— Kun minä olin kymmenvuotias, kuljin isäni kanssa talvella Kärkölän

pitäjässä, Uudenmaan rajalla. Tultiin taloon, jossa vanha isäntä

käppyrään köyristyneenä makasi kätkyessä; liekkö ollut tuossa sadan

vuoden korvilla. Kun meiltä kysyttiin, mistä kaukaa vieraat on, ja

me vastattiin että Karttulasta, niin se vanha ukko rupesi pirisemään

kätkyessään.

— Mitäs ukkovaari tahtoo? kysyttiin.

— Vieläkö sieltä Karttulan Rasvangista saa niitä keltamahasia lahnoja?

sähisi ukko.

Ukko oli nuorena käynyt isänsä kanssa kalalla aina Karttulassa asti,

viiden peninkuorman päässä Kuopion kaupungista, vaikka asui Kärkölässä,

melkein Helsingin naapuruudessa.

Milloinka ukko kävi Karttulassa kalalla? Ehkä 1700-luvun

keskivaiheilla. Kyllä silloinkin vielä oli lääniä Hämeen erämaissa

kalastella kenen tahansa, kun tiedetään, että silloisessa, laajassa

Viitasaaren pitäjässä ei ollut kuin 3,000 asukasta. Nykyään ehkä

samalla alueella 30,000 asukasta.

Pohjois-Hämeessä puhutaan Savon murretta. Tavallisesti mainitaan

murteitten rajan kulkevan Kalkkisista pitkin Päijännettä Korpilahdelle

ja sieltä suorana viivana Kokkolaan. Länsipuolella sanotaan »meilän» ja

»meirän», itäpuolella »meiän». Mutta etelämpänäkin tätä rajaa sanotaan

vielä savolaisiksi meiän, esim. Jämsän ja osaksi Kuoreveden pitäjissä.

Vakinainen Hämeen murre kaikuu puhtaana vasta Padasjoen ja Längelmäen

seuduilla.

Ainoa, mikä vielä on hämäläistä, on sukunimien puute näillä seuduin.

Ihmiset kulkevat täällä joko paikan tahi isän nimillä ja mikä

inhoittavinta on — äidin nimellä. Eikö todellakin ole liikuttavaa äidin

muka häpeän vaikuttamista, kun eräs Hallin Jannen jutussa esiintyvä

todistaja, rehellinen, kristillisessä avioliitossa oleva vanha muija,

miehensä sukunimestä huolimatta, aina vain sanotaan »Helena Mariantytär

Kvast». Vanha Maria oli jo aikoja sitten haudassa, mutta hänen

nuoruutensa muka hairahdus kummitteli vielä maailmassa, niin kauan kuin

hänen tyttärensä Helena jaksoi elää. Kansan suussa hän oli yhtä hyvä

»Liena» kuin kuka tahansa muu, mutta papinkirjoissa ja pöytäkirjoissa

aina vain Mariantytär. Ja vanha Maija, joka suuren rakkautensa ja

suurten kärsimystensä takia varmaankin eli taivaassa, sai kuulla kuinka

häntä häväistiin maailmassa, vaikka hän istui itse Abrahamin helmassa.

— »Mailma laahaa», sanoo hämäläinen. — Suuret olivat Konkolan,

Könkkölän ja Kaipolan suvut, kaunis Hallin Mattilan suku, mutta kaikki

nämä kirjoissa kulkevat vain isän nimillä. Nyt saavat hämäläisetkin

pitää sukunimiä eli, niinkuin niitä siellä sanotaan, »liikanimiä».

Melkein kaikki savolaiset sukunimet ovat 500 vuotta vanhat, monet

pakanuuden aikuisia, kuten Pelkonen, Ronkainen ja Ikäheimo, mutta mikä

arvo näillä uusilla hämäläisillä »liikanimillä» on? Niitä vaihdetaan

kuin rukkasia. Vanhin veli on Järvi, toinen Niemi ja kolmas Jokinen,

mutta nuorin, joka on käynyt seminaaria, on Iltarusko. Vanhin sisar

on taas Pohjanleimu, toinen Hurmerinta ja kolmas, joka on herännyt,

neiti Siviäheimo. Mikä kirjava suku! Jos nämä lapset, hajaantuneina

maailmalle, kohtaavat toisensa vuosien perästä, niin ei mikään voi

varjella heitä menemästä toistensa kanssa naimisiin. — Ne savolaiset,

jotka parin viimeisen vuosisadan kuluessa ovat muuttaneet tänne, ovat

itsepäisesti pitäneet nimensä, kuten Hänniset, Nuutiset ja Tiihoset y.m.

Niinkuin joka paikassa maatamme, niin täälläkin vesistöjen rantamaat

ensin asuttiin ja viljeltiin. Vesistöjen väliset seudut jäivät pitkiksi

ajoiksi rantalaisten erämaiksi. Aivan ihmeelliseltä tuntuu, että meidän

kulttuurimme kehdossa, Auran rannoilla, vielä tänäkin hetkenä synkät

metsämaat, koskemattomat, asumattomat, erottavat tiheästi asuttuja ja

hyvin viljeltyjä jokilaaksoja. Osaksi tämä johtuu länsisuomalaisten ja

hämäläisten omituisista asumustavoista. He asuvat nimittäin mieluimmin

yhteensullottuina suurissa kylissä. Itäsuomalaiset taas asuvat

hajallaan yltympäri suurissa metsämaissakin. Suomen »Atlaksessa» on

tätä asutusseikkaa valaistu, rinnastamalla kaksi karttaa, toinen Turun,

toinen Mikkelin ympäristöistä, joissa asutustäplät ovat niin perin eri

tavalla sirotetut. Turun kartassa kaikki jokien rannoilla, Mikkelin

tasan koko alueella.

Tällainen tiheään asuttu ja hyvin viljelty jokialue tavataan myöskin

Päijänteen länsirannalla.

Jämsässä.

Ikivanhaa lienee asutus tässä erittäin hedelmällisessä tienoossa, joka

kulkee nimellä »Jämsän jokivarsi».

Ja nimi Jämsä, eli niinkuin kaikki jämsäläiset vielä tänäkin hetkenä

sanovat, moni vielä säännöllisesti kirjoittaakin, Jämpsä, lienee

hämärän muinaisuuden nimiä, minun luullakseni muinaisgermaanilaista

perua. Jämpsä lienee ollut vain pysäkki näiden pitkillä

kalastusmatkoilla Kymin joelta Saarijärven salomaille jo ylempänä

mainituille paikoille. Toisia olivat sellaiset paikat kuin Perolahti =

karhulahti, Mankalan kosket — kapeat, käyrät kosket, Anianpelto y.m.

Vanhoissa kirkonkirjoissa kirjoitetaan Jämsän nimi Jembsiö, Jämbsiö.

Siis p ääni on nimeen alkuperäisittäin kuulunut. Tämä p tavataan

myöskin »jämpti» sanassa, joka merkitsee tasaista, aivan niinkuin

Saarijärven Ramsi sanasta vielä kansan kesken kuulee muodon Rampsi =

muinaisruotsalainen Rafn = korppi.

Varmaa vain on, että viljelys tässä hedelmällisessä laaksossa on

ikivanhaa. Nykyään asutus on uhkeinta, mitä missään paikassa Suomea

tavataan. Suuria ja tilavia ovat talot Hämeen rintamaissa, Hauholla,

Sääksmäellä, Hattulassa j.n.e., korean punaisia, kaksikerroksisia

Ilmajoen laaksossa, vanhojen herraskartanoitten mallisia Kokemäenjoen

rantamilla, mutta Jämsän jokivarren talot ovat uudenaikaisia,

palatsimaisia huvilarakennuksia.

Omituisen vaikutuksen tekee, kun Päijänteeltä, jossa jylhät, komeat,

korkeat rannat ovat kerrassaan asumattomat, pistäytyy »Jämsä» laivassa

tälle joelle. Tuossa tuokiossa maisemat muuttuvat. Suuria, komeita

huvilarakennuksia ja loppumattomia vainioita. Joen suussa komeilee

Kaipolan valkea rakennus näkötorneineen, joen mutkassa leventeleiksen

Niemen pitkä, viime vuosisadan keskipalkoilla vallinneeseen tyyliin

rakennettu talo, seuraa sitten palatsimainen Karhala, jossa on yli

20 huonetta ja mahtava näkötorni. »Saaren» uudessa päärakennuksessa

kuuluu olevan vesijohto ja kylpyhuoneet, Kähön suuri talo näkyy vähän

loitompana. Kirkonkylä on laaja ja hyvin rakennettu, onpa vielä kylällä

muhkea tori keskellä asutuksia.

Seppolan sillan takana päilyvät vielä Vitikkalan ja Kottilan valkeaksi

maalatut katot.

Siinä sarja muhkeita taloja, jotka valaistaan kirkkaiksi pimeinä

aikoina hehkuvilla sähkölampuilla. Suuret ovat vainiot ja metsät näillä

taloilla, suurimmilla maata 5,000 tynnyrinalaa, pienemmillä 2,000.

Talot ovat rakennetut erilleen toisistaan, niinkuin Itä-Suomessa.

Mitään ahdasta, ikävää kylää ei tavata niinkuin Länsi-Suomessa.

Tätä viljelyksen ja asutuksen ihanuutta luulisi kestävän

loppumattomiin, sillä hyvästi silmänkantomatka sitä kyllä on. Mutta

kun lähdet ajamaan hevosella länteen päin sisämaata kohti, loppuu tämä

vehmas seutu kuin miekan iskulla. Seuraa yhtä synkkä, loppumaton salo,

kuin jokilaakso oli ollut valoisaa ja aukeaa. Kollin murheellinen

kangas vaanii siellä kaikkea tätä ihanuutta ja tuijottaa mustilla

silmillään kuten satujen louhikäärme jokilaakson suruttomaan iloon ja

sähkövalojen väikkeeseen. Salo käärii vaippaansa jokivarren viljelykset

kuin suruharso kauniin lesken kasvot.

Salo alkaa Kollinmäeltä, 5 km kirkolta. Sitten sitä jatkuu

Hallinpenkille saakka, joka on 19 km:n päässä kirkolta, ja vielä yhä

edemmäksi aina Längelmäen ja Kuoreveden rintamaille saakka. Tässä

sijaitsee vedenjakaja Päijänteen ja Längelmäveden sekä Päijänteen ja

Keuruun vesistöjen välillä. Se on sitä muinoin Hämeenseläksi nimitettyä

harjannetta.

Jo 6 km:n päässä kirkolta neuvottiin minulle ensimmäinen murhapaikka,

jossa Lenkku-Opa (Obadja), kahlittu vanki, upotti puukon

vanginkuljettajan kupeeseen. Kaksi km ennen Hallinpenkkiä oli toinen,

Mustalaismäki (lyhennetty »Hallin Jannen» laulussa Mustamäeksi), jossa

Janne postiljoonin murhasi. Nämä molemmat ovat miesmuistin aikana

tapahtuneita murhia. Kuinka monta samanlaista on tapahtunut ennen

muinoin, kun ensimmäiset asukkaat samoilivat näitä korpia, siitä ei

enää taru kerro. Liekkö ihmisrikosta, jota tällä taipaleella ei olisi

harjoitettu! Kollinkangas kätkee rikokset; se ei kieli näkemiään.

Tällaiset asumattomat rajamaat viljeltyjen seutujen välillä ovat

ikimuistoisista ajoista tarjonneet oivallisen piilopaikan kaikille

sellaisille henkilöille, jotka ovat olleet pakotetut pakenemaan joko

yleistä järjestystä tahi pahoja töitään. Rikolliset ja rauhattomat ne

meidän maamme erämaat ovat ensin kansoittaneet.

Mutta ei ainoastaan rikolliset, vaan myöskin kaikenlaiset kulkurit

tällaisia seutuja hakivat ja rakastivat. Laukkuryssät, joita

nimismiehet muinoin hätyyttivät, pitivät tätä erämaata erinomaisena

lymypaikkana. Jannen jutussa niitä esiintyy sekä todistajina että

vierastenmiesten lausunnoissa. Ne harjoittivat uhkapeliä, joivat

ja petkuttivat salon hölmöläisiä; joskus ne itse hävisivät teille

tietymättömille kontteineen päivineen. Kollinkankaalla hongan juurella

on heille salainen hauta luotu. Janne kaupitteli eräälle jämsäläiselle

naisten kenkiä, piippuja, kelloja. Mistä hän ne oli saanut?

Todistamaton huhu kertoi laukkuryssän häviämisestä tämän kaupittelun

yhteydessä. Näiltä miehiltä

»Hallin Janne se pienestä pojasta korttia pelaamaan oppi,

Mustalaismäen rintehessä se postilta hengen otti.»

Ei ole vain sattuma, että se mäki, missä Hallin Janne pahan työnsä

teki, oli nimeltä Mustalaismäki. Ei, vielä enemmän kuin laukkuryssät

rakastivat mustalaiset näitä Hämeen laajoja erämaita. Liekkö koko

Suomessa ollut seutuja, joissa mustalaisia olisi niin tihein

parvin liikuskellut kuin juuri täällä. Sellaisissa pitäjissä kuin

Keuruulla, Multialla, Kuraisilla tavataan vielä tänäkin päivänä

selviä mustalaisten jälkiä kansan ulkomuodossa, ehkäpä luonteessakin.

Sillä vuosisatojen kulussa ovat mustalaiset pirskoittaneet vertansa

varsinkin juuri hämäläisten ja eteläpohjalaisten sekaan. Suurin

kiitos heille siitä! Kiitos sen takia, että kansan ulkomuoto täten

niin suunnattomasti on kaunistunut. Ihmeellistä nimittäin on, että

mustalais-suomalainen sekoitus melkein säännöllisesti onnistuu,

ainakin ulkomuodon puolesta. Tällaisille jälkeläisille tulee

nimittäin musta, usein kähärä tukka, naisilla tavattoman pitkä, ja

— mikä täysrotumustalaiselta puuttuu -— helakan punakat posket. Jos

suomalainen puoli tässä yhtymässä vielä on jaksanut niin paljon

puoliaan pitää, että silmät ovat tulleet siniset, on häikäisevän ihana

ilmiö edessä.

Olen tähän kirjoitukseen kerännyt tummaveristen hämäläisten muotokuvia,

etupäässä juuri näiltä seuduilta, voimatta ja tahtomatta todistaa

heidän mustalaisalkujuurtaan. Sitä onkin usein mahdotonta todistaa.

Sekoitus on useimmiten tapahtunut erehdyksessä, ja tällaisista ei

huhuta koko maailmalle, kaikkein vähimmin papille kirjoihin vietäviksi.

— Mustalainenhan on muka hirvittävän ruma ylkä maalaiskansan mielestä,

jonka esteettinen maku ihmiskasvoilta vaatii voipytyn pyöreyttä,

liinakkotukan ja pystynenän.

En vetoa ainoastaan kuviini, kun kehun tämän sekarodun ihanuutta.

Katselkaa ympärillenne, niitä on joka taholla tavattavissa. Jos

luettelen muutamia mustalaissukuja, niin kaikki voivat sen todeta.

Suuri on Franzénin mustalaissuku, niitä on sekä Savossa ja Pohjanmaalla

että myöskin Ruotsissa, Kalmarin seuduilla. Suuren runoilijamme Frans

Mikael Franzénin jälkeläiset ovat kuulut tummasta, itämaalaisesta, ylen

kauniista ulkomuodostaan. Vielä kolmannessa ja neljännessä polvessa,

kaikista valkoisista sekoituksista huolimatta, voi tässä suvussa äkkiä

ilmestyä lumoavan kaunis mustalainen, sinisilmäinen, punakkaposkinen.

Muita mustalaissukuja ovat Lindemannit, Palmrothit, Stenrothit,

savolaiset Hagertit y.m. Katselkaa heitä, tahi heidän jälkeläisiään

naislinjalla, — nämä suvut eivät enää kuljeskele saloilla kattiloita

paikkaamassa, heillä on monellakin edesvastuunalaiset toimet hallussaan

— ja te huomaatte, mistä kauneus on kotoisin, »Sillä voiko musta kansa

muuttaa nahkansa eli pantteri pilkkunsa», sanoo Paavali.

Oliko piispa Franzén mustalainen? kysynee moni. En voi sitä todistaa,

mutta nimi on mustalaisen, ja jälkeläisen olen nähnyt, joka on —

mustalainen, kauneimpia mitä olen nähnyt. Mikä onni jos niin olisi!

Mustalaiset olisivat lahjoittaneet meille suuren runoilijan, niinkuin

juutalaisetkin ovat tehneet Sakari Topeliuksessa. — Loiskansojen

asuntovuokra on täten meille maksettu, joka kiitollisuudella kuitataan. —

Keskellä tätä suunnatonta kulkurien saloa sijaitsee ikivanha majatalon

paikka.

Hallinpenkki.

Hallinpenkki on Hämeenselän korkeimmalla harjulla. Nousua on kulku

Jämsästä Hallinpenkkiin saakka, loivempaa ja jyrkempää. Majatalon

nurkasta maa alenee kohti Kolhin ja Längelmäveden altaita, kohti

Kuoreveden pitkulaista järveä. Ihana on näköala Hallinpenkin pihalta

Kolhia ja Länkipohjaa kohti. Siinä kaunis Kolhin järvi päilyy

alangossa; sen läntistä rantaa reunustavat lukemattomat, siintävät

vuorennyppylät, pienoiskoossa kuin Bernin alpit Rigiltä katsottuina. Ei

kimaltelevat jäät hohda huipuilla, mutta sen sijaan kaikki vihreän ja

sinisen värivivahdukset. Muuten näet saloa ja vain saloa. Ihmisasuntoja

lienee siellä täällä sen verran, että maantienritari työnsä tehtyään

löytää katoksen, minkä alla levätä ja kätkeä työnsä hedelmät.

Ennen rautateitä ja laivakulkua kävi vilkas liike Hallinpenkin kautta,

liike Hämeenlinnasta ja Tampereelta Jyväskylään ja pohjois-Hämeeseen.

Nyt ei päiväkirja Hallissa ole nimillä raskautettu.

Synkkää on notko Hallin alla Kuorevedelle käsin, kangasta niinkuin

Halliin tullessa. Ihmisasuntoja et tapaa ennen kuin Kuoreveden

rannoilla.

Kaksi on taloa Hallinpenkillä, Mattila ja Heikkilä. Maantie kulki

talonrakennusten väliltä kuin katu kaupungissa. — Näin salolla

tällaisella asutuksella voi olla puolensa. Mutta tänä kesänä on

Heikkilän rakennukset muutettu sata metriä Jämsään käsin. Vanhan

Heikkilän rauniot törröttävät vielä paikoillaan. Mattilassa oli

muinoin kuulu majatalo, nyt Heikkilässä. Vanha Mattilan majatalo on

vielä paikoillaan, kummallisilla, vanhanaikuisilla puuleikkauksilla

koristettu. Paikoillaan on vielä Hallin Jannen ja Santeri Marianpojan

yhteinen pikku tupanenkin.

Heikkilästä sain kyytipojan, niin rotupuhtaan salolaisen, etten malta

olla häntä esittelemättä lukijalle.

Korpelainen.

Lähdin Hallinpenkin majatalosta kyydillä ajamaan Kuorevedelle.

Ajettiin varovasti alas Hallin jyrkkää alamäkeä, minä ajatuksissani

vaipuneena Hallin poikien synkkään tarinaan. En kiinnittänyt huomiotani

kyytimieheen, joka istui vieressäni, enkä aikonut jutella hänen

kanssaan. Olin Jämsän majatalossa, Könkkölässä, naureskellut ja pitänyt

lystiä hauskojen könkköläisten kanssa muka viimeistä kertaa, hyvin

tietäen, että nyt kun Hämettä kohti kuljen, nauru hyytyy asukasten

huulilta ja puhe sujuu väkinäisesti. Hämeessä en koskaan puhu muuta

kuin asiata jo senkin takia, että asukkaat puhuvat niin hiljaa.

Hämäläiset, Suomen ahkerimmat yöjalkaiset, ovat näillä matkoillaan

tottuneet niin supattelevaan puhetapaan, että he keskipäivälläkin

ääntelevät kuin luhtien nurkissa. Monisatavuotinen kosimistapa on

vähitellen himmentänyt heidän äänensä kaiun.

Mutta yhtäkkiä kyytipoika itse avasi suunsa ja rupesi kummallisella

äänennuotilla naukumaan:

— Eipäs isäntä pannut poikasia kyytiin; minunpas piti lähteä. Kun

oikeen iso ja suuri herra on kyyvittävä, niin eihän ne silloin poikaset

kelepaa. Jos niinkun tämäkin Vappu sattuisi kompastelemaan mäkilöissä,

niin mihinkäpä niistä poikasista oisi.

— Niin, jos minäkin sattuisin vierähtämään ojaan, niin eihän ne

poikaset saisi minua ojasta ylöskään.

— Eihän ne mitä! Aikamiehen voimat siihen tarvitaan.

— Minkä ikäinen te olette?

— Kuuentoista vuojen vanha!

— Oletteko savolainen?

— En ole. Pakinan kylältä, Keuruun kulmalta.

Murre ja sanatulva olivat savolaista ja äänen voima ja nuotti

niinikään. Siis pojassa oli yli viisikymmentä prosenttia savolaista

verta. Ja tuo kehuskeleminen! Aito itäsuomalaista. — Asianlaita on

muuten aina niin, että erämaalainen kehuskelee. Kuta vähemmin ihminen

seurustelee lähimmäistensä kanssa, sitä itserakkaammaksi hän käy.

Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla! Vanhapiika ja vanhapoika, jotka

eivät saa rakastaa toista ihmistä, rakastavat vain itseään. Tämä

minun kyytipoikani kehui silmittömästi kaikkea omaansa, yksin kylän

tietä Palsinaan, josta kumminkin lyhyen tutkimukseni perästä kävi

selville, ettei sitä ollenkaan voi juosten ajaa, ainoastaan kävellen

kuormahevosella. Siis mahdoton erämaan polku.

Heti ensimmäisestä puheesta huomasin, että tästäpä pojasta yhytin

puhetoverin.

— Oletteko käynyt rippikoulun?

Jo kävin keväällä. ‒ ‒ ‒ Se on taas meiän rovasti niin tiukka mies,

että et sitä rippikoulusta niinkään läpäise, jollet osaa katkismuksesi

ja historiasi kannesta kanteen. Mutta täytyyhän sen päästää, kun

sujuvasti taitaa.

Olin tuomiokunnan pöytäkirjoista ihmeekseni nähnyt, miten

suunnattomasti, sekä asianomaisten että todistajien joukossa, vilisi

Marianpoikien, Sandranpoikien, Magdalenantyttärien ja Ullantyttärien

nimiä näiltä seuduilta. Tiedän entuudelta, että Hämeessä ennenmuinoin

rippikoulusta pääsy merkitsi luvallisen kuhertelemisen oikeutta.

Rippikouluhan niin läheisesti on kytketty sukupuolielämän yhteyteen.

Sentähden kysäisin:

— Joko te olette käynyt yöjalassa?

— Mikä sitä! Kun sitä toisen työssä koko viikon hiessä ruataa, niin

lepopäivä menee huoatessa. Ja sekin päiväsydän, sen niin mielellään

torkkuu sängyssään.

— Mutta eihän sitä päiväsydännä yöjalassa käydäkään.

— Yöjalassako?

— Niin.

— Minä kuulin teiän kysyneen, että oletko käynyt kirkossa.

Poika oli vainunnut minussa pappia; sentähden hän heti rupesi vielä

enemmän laulavalla nuotilla jatkamaan kuin taviokuurna kuusen oksalla:

— Enhän minä mitä yöjalassa ole käynyt. En tiiä, tuskin käynen

milloinkaan. Eikä siellä niin lysti ole käyäkkään. Siellä kuuluu

tapaavan pahoja miehiä, lyövät kintut poikki, toiset kuuluvat

ampuvankin.

Aine oli arkaluontoista laatua, ja aito savolaisen notkeudella hän

livahti rauhallisemmille aloille.

— Tämäkin Vappu, se on niin minuun suostunut, minä kun olen sitä

leivänkannikoilla syötellyt, että kun minä veräjällä huutelen: Vappu,

Vappu, Vappu, se heti karkaa kohti, että kello kalajaa. Mutta isäntä

kun menee huutamaan, niin ei Vappu ole tietävinäänkään.

— Vai niin!

Hetken kuluttua:

— Paljonko se on herran kello?

— Puolj yheksän.

Poika veti heti hopeanauriinsa taskustaan ja lauloi:

— Minun on kymmentä minuuttia eillä. — Vaan, saapi se ollakin eillä.

Isäntäkin se ensiksi minut herättää aamulla, minun kun näet pitää

johtaa niitä muita miehiä muan töissä.

— Eikö ne muut miehet ole teitä vanhempia?

— Akallisia miehiä. — Mutta kyllä se minun kellonikin ajan tajuaa,

vaikka se ei olekaan hinnalla pilattu.

Seurasi pitkä juttelu hyvistä ja huonoista kelloista.

Viimein hän herkesi kehumasta, silmäili minua kotvan kiireestä

kantapäähän, ylös-alas, alas-ylös, avasi suunsa ja sanoi:

— Taijatta työ ensi sunnuntaina meiän kirkossa »komennon» pittää?

Minä hellyin. Helsingissä ja monessa muussa paikassa minua pidetään

ratki pakanana ja pilkkaajana, minua nolataan syyttä suotta, pahat

ihmiset kirjoittelevat nimettömiä herjauskirjeitä. — Jämsästäkin kaksi

nuorta, nimetöntä naista kerran kirjeessä haukkuivat minua, niinkuin

ainoastaan kristillismieliset nuoret voivat sen tehdä — mutta kun minä

ilmestyn oikein maaseudulle, niin kaikki hyvät ihmiset heti äkkäävät

pyhän sädekimpun, »glorian», prameilevan ohimoillani. — Niinkuin näkyy,

kerskuminen tarttuu salolla.

Painoin 50 penniä tämän selvänäköisen ja ihmisistä parasta ajattelevan

nuorukaisen käteen.

Hänen suonissaan pulppusi savolaisen verta, hänen kielensä

vieterit olivat Savossa taotut, hänen nerokkuutensa jätän lukijan

arvosteltavaksi.

Hallin suku.

Tarkoitan Hallin Mattilan vanhaa kestikievarin sukua.

Muinoin eleli Kolhin kulmalla vanha sotilaslääkäri eli välskäri, jolla

oli kuvaava sotilasnimikin, Rumor (lue Rumoor), ranskalais-ruotsalainen

sana, joka merkitsee »melskettä», »jyryä». Hänellä oli tyttönen,

pitkä, musta, josta kansa kertoo, että hän oli hyvin vapaasanainen,

suoranuottinen ihminen. Huhu kertoo, että isä Rumor olisi ollut

ulkomaalaista sukua, ehkä saksalaista. Nuori neiti Rumor meni naimisiin

sotilasrumpalin kanssa, mutta avioliitto oli lapseton. Äitiydenkaipuu

rumpalin vaimossa ei tahtonut tyyntyä, hän kääntyi erään mustan

miehen puoleen, jonka kanssa sai lapsen, Hallin Jannen isän, Hallin

Mattilan omistajan. Rumpalin vaimo, rouva Suorastin, oli tästä seikasta

avomielisestä jutellut lapsenlapsilleen.

Hallin isäntä oli pitkä tumma mies, joka hoiti ammattiaan

täsmällisesti, oli ankara isä, mutta oikeutta rakastava mies. Hän

nai talontyttären Elisabet Joonaantyttären, joka oli ylen lempeä,

helläsydäminen nainen, uskonnollisuuteen taipuva, liittyen heränneitten

lahkoon. Heille synty! kolme poikaa ja neljä tytärtä, tummaverisiä,

kauniita lapsia.

Ihmeelliseltä tuntuu, millä suurella kunnioituksella ja rakkaudella

koko lavea seutukunta, Jämsän, Kuoreveden ja Längelmäen asukkaat, vielä

tänäkin päivänä puhuvat tästä suvusta. He ylistävät pilviin saakka sen

kauneutta, sen ylevää ryhtiä, sen iloista, rattoisaa mieltä sekä sen

hengenlahjoja, varsinkin laulunlahjaa. Luulisi tätä liioitteluksi,

jolleivät asiakirjat samaa todistaisi. He ylistävät sukua siitä

huolimatta, että kaikki kolme Hallin poikaa, Janne, Aaro ja Otto,

olivat sairaalloisia rikoksentekijöitä. Ei mikään voinut tämän suvun

mainetta pilata, sääli ja rakkaus kultasi poikienkin tihutyöt.

Heikkilän vanha emäntävainaja kertoi minulle, että Hallin Janne oli

kuin »herra», kauniimpi, notkeampi ja ylhäisempi kuin kukaan koko

oikeussalissa. Eräs toinen vanha jämsäläisnainen sanoi nähneensä Aaron

vanginkuljettajan luona »Saaren» talossa Jämsässä. Kun hän nousi

sängystä, 12 leiviskää (?) rautoja päällänsä ja helskytteli niitä

lattialla, oli hän kuin »keisari». Oton surullinen kuolema sai vieläkin

erään vanhan emännän leuan tutisemaan, kun hän sanoi, että se isäntä,

jonka tallissa Otto paleltui, olisi ollut pantava syytteeseen ja

istutettava linnassa.

Hallin tyttäret olivat kauniita, solakoita ja ryhdikkäitä impiä, joiden

ei kauan tarvinnut odottaa miestä. Kolmen vuoden kuluttua Jannen

murhatyön perästä naitiin vanhin Kuoreveden arvokkaimpaan taloon.

Kuoreveden kirkkoherra sanoi aina tätä mustaa, solakkaa kaunotarta

»ruhtinattareksi». Hän oli ainoastaan 18 v. vanha murhenäytelmän

tapahtuessa. Muut olivat kaikki nuorempia, nuorin yhden vuoden vanha.

Tyttäret olivat kaikki normaali-ihmisiä, arvossa pidettäviä ja arvossa

pidettyjä, niinkuin koko sukukin.

Tyttären poika on pappi, nuori pastori, siis äidinäidin henkinen

perijä. Hätien ylistystään lauloi niinikään koko naapurikunta. Ei niin

siivoa, lempeää ja suloista miestä missään! Sen kyllä itsekin olin

tilaisuudessa toteamaan. Pastori on vaalea kuin germaani, innokas

laulaja kuin enonsakin.

Kummallista kansan psykologiaa! Olipa Hallin suvun jäsen pappi tahi

vanki, yhtä suurella rakkaudella molempia mainitaan. Suku on kuin

Davidin suku raamatussa; sille huudetaan hosiannah, vaikka kantaisä oli

rikollinen jos joku.

Hallin suku oli ryhdiltään, ulkomuodoltaan ja laulunlahjoiltaan

ympäristöään etevämpi. Kansa katsoi ylös tähän sukuun, kaikista sen

muutamien jäsenien hurjista teoista huolimatta.

On perää Hallin Jannen itsetietoisessa huudahduksessa:

»Hallin Janne se lauloi, että linnan muurit roikaa.

Tuskin vaan jos Kuorevedellä on toista tällaista poikaa.»

Jannen äidin kuoltua suureen suruunsa nai Hallin isäntä nuoren

jämsäläisen talontyttären. Heille syntyi lapsia, ryhdikkäitä tyttäriä

ja poikia. Kaikki ovat hoitaneet itseään kelpo ihmisten tavoin. Ei

mikään muu muistuta Jannea ja hänen veljiään kuin tumma tukka, tummat

silmät ja, mahdollisesti muutamilla, taiteelliset lahjat.

Hallin Janne.

Vanhimpana sisarusparvessa kasvoi Janne Hallinpenkin Mattilassa.

Hänestä yleni komea, pulska nuorukainen, ketterin, ryhdikkäin, mitä

seutukunnalla oli. Poliisitutkinnon ja tuomarin pöytäkirjoissa

sanotaan, että tämä onneton nuorukainen 20:n ikäisenä oli kolmen

kyynärän pituinen, mustatukkainen; solakka, kaunis vartaloinen ja

erittäin miellyttävän näköinen (av ett behagligt utseende). Siis sitä

kauneinta tyyppiä, minkä mustalaissekoitus suomalaisessa rodussa voi

aikaansaada. Hänen yhtä onnettomat veljensä Aaro, joka Jannen rikoksen

tapahtuessa vasta oli 14 v. vanha, ja Otto, 8 v., olivat yhtä komeita

miehen alkuja. Aaro oli täyskasvaneena yli kolmen kyynärän pituinen,

punakkaposkinen, väkevä ja reipas, ja Otto taas Jannen kokoinen ja yhtä

notkea kuin hän.

Älyltään ja hengenlahjoiltaan olivat veljekset myöskin ympäristöään

etevämpiä. Heillä oli mustalaisten taipumus musiikkiin. Janne laulaja

ja Otto erittäin lahjakas musiikkimies, joka muun muassa kävi

lukkarikoulua. Levoton mustalaisveri ajoi hänet kohta ulos koulun

hiljaisuudesta maailman vapaaseen humuun.

Jannesta tuli jo 18—19 vuoden vanhana täydellisin Don Juan, mitä

milloinkaan niillä seuduilla on elänyt. Kuin kotkan poikanen hän

korkealta Hallinpenkiltä tähysteli, missä milloinkin kyyhkynen

oli nypittävissä. Hänen toiminta-alueensa käsitti kolme pitäjää,

Kuoreveden, Längelmäen ja Jämsän. Kyytiä tehdessään hänellä joka päivä

oli tilaisuus pistäytyä peninkulmien päähän ja iskeä, missä otuksen

tapasi. Hän oli vastustamaton naisten lumooja. Hän oli niin paljon

uljaampi, iloisempi, ketterämpi ja laulavampi kuin seutukunnan kaikki

muut nuoret miehet. Missä Jannen etusormi naputti luhdin ovea, siellä

se avattiin selkiselälleen tuossa tuokiossa.

Jannen hypnotisoitua rikostoveri, perin onneton renkipoika Santeri

Marianpoika, todistaa oikeudessa, että hän kohta vuoden ajan on

Jannen kanssa jakanut huoneen ja vuoteen, mutta ei Janne vielä

yhtään kokonaista yötä ole maannut tilallaan. Tämä meno ei enää ole

hämäläistä, se on jo jotakin enempää, se on kotoisin kuumemmilta

auringonaloilta, se on aasialaisen sulttaanin töitä. Niin, itämaalainen

Janne oli ulkomuodoltaan, ja itämaalaisen kuumana sykkivät hänen

valtimonsa. Jos hänellä olisi ollut viisaan Salomonin mahdollisuudet ja

tilaisuus valitsemiseen, niin varmaan hänkin olisi ollut tuhannen immen

ylkä. Nyt hän oli vain salolainen, mutta salon tyttäristä ei yksikään

jäänyt osattomaksi, yhtä vähän kuin Lemminkäiseltä Saaren nuoret immet.

Itämaalainen Salomon oli niin vaatetettu, ettei totisesti muut

kuin Saronin liljat ja ketojen hyasintit häntä pukujen koreudessa

voittaneet. Jannen itämaalaisuus ilmenee myöskin hänen hurjassa

keikarimaisuudessaan. Hän rakasti loistoa kaikessa esiintymisessään.

Hän astui ja liikkui kuin arabialainen kalifi; hänen raudikko-oriinsa

oli seudun kaikkein komein pekuna; ohjakset täytyi pujottaa rahkeitten

alta, sillä muutoin oriin pää oli pystyssä kuin lipputanko. Jannen

vaatteet eivät olleet salon räätälin ompelemat. Hän osti ne

lukemattomilla markkinamatkoillaan kaupungeista. Palttoo oli ostettu

Hämeenlinnasta ja housut Jyväskylästä. Housut maksoivat 20 markkaa —

huimaava hinta siihen aikaan —ja vanha emäntä Hallinpenkin toisesta

talosta, Heikkilästä, kertoi minulle, että niissä housuissa toinen

raita oli silkkiä, toinen verkaa, ja ettei tuomarillakaan ollut

niin kauniita housuja. Nämä housut oli postiljooni Matti Mäkeläinen

lunastanut Jannelle, ja hän karhusi Jannelta rahoja silläkin kertaa,

kun hän ennen hengenlähtöään muutti hevosta Hallinpenkillä.

Talvisaikaan Janne karautti raudikko-oriillaan tytön luota tytön

luokse. Kulkuset kumisivat ja tiuut kilkattivat, kun Janne sunnuntaisin

Kuoreveden jäätä ajaa huhki kirkolle tapaamaan lemmittyjensä

lemmittyä, Aleksandra Erlingiä (Mattilan Sandraa). Aleksandra Erling

ei pöytäkirjoissa kulje isän tahi äidin nimellä, niinkuin lukemattomat

muut todistajat, vaan hänellä on Hämeessä harvoin tavattava sukunimi,

ja päälle päätteeksi vielä ruotsalainen. Aleksandra Erling oli Jannen

haaremin kirkkain tähtönen, numero 1 morsiamien joukossa. Hän oli

emännöitsijänä Mattilan tilalla Kuoreveden ja Längelmäen rajalla.

Olen Jannen lemmenelämästä laajemmin puhunut, sillä sekä sen kiihkoinen

luonne todistaa ei-suomalaista verenkiertoa että juuri tämä lemmenjano

vei hänet turmioon. Ranskalainen kysyy aina rikoksen tapahtuessa:

»missä nainen?» Jannen, tämän mustalaisrotuisen, solakan nuorukaisen,

kohdalla se kuuluu: »missä naiset?»

Eivät salonkaan naiset tyytyneet pelkkään rakkauteen. He vaativat, ei

rahaa, mutta helyjä, pukuja, makeisia. Tuo ikuisesti naisellinen piirre

saada lemmityltään rakkauden näkyviä osoituksia tavataan heissäkin yhtä

elävänä kuin konsanaan kulttuurinaisissa. Janne oli tosin varakkaan

tilallisen poika, mutta eivät sittenkään varat riittäneet tähän laveaan

lempielämään. Hänellä ei ollut Salomonin aarteita mistä ammentaa.

Janne koetti kyllä muka rehellisillä keinoilla hankkia varoja. Ei

ollut niitä markkinoita, missä hän ei olisi ollut mukana. Hän kävi

Jyväskylän, Tampereen, Hämeenlinnan ja Anianpellon markkinoilla,

vaihtoi hevosia, pelasi uhkapeliä, puijasi ja petkutti, mutta eivät

sittenkään voitot riittäneet korvaamaan hänen elämänsä suuria

vaatimuksia.

Tapahtui sitten huhtikuun 9 päivänä 1867 seuraava Jannen-elämälle

turmiollinen tapaus. Mäntän tehtaan postinkuljettaja, vaimo Kvast,

toi laukun tupaan, missä Janne ja Santeri Marianpoika loikoilivat

sängyssään iltayöstä. Kvast laski laukun jakkaralle ja meni emäntää

herättämään saadakseen postiljoonille maitoa, jota tämä oli pyytänyt.

Mennessään mutisi vaimo: »Taitaapa olla rahoja, koska laukku on niin

visusti suljettu.» Vaimon mentyä tuvasta hypähti Janne vuoteeltaan,

viilsi laukun auki pohjasta, pisti kätensä pienestä reiästä sisälle ja

veti kirjeet ulos. Hän sai hyvän saaliin, 1,000 markkaa. Muijaparka ei

nähnyt tätä kämmenen suuruista reikää, vei laukun määräpaikkaan, jossa

se vasta huomattiin. Vaimo Kvast joutui tietysti epäluulon alaiseksi,

mutta itki ja vannoi olevansa syytön. — Rikollisia ei saatu ilmi.

Nyt alkoivat Jannelle loiston päivät, ja Santeri Marianpoikakin sai

osansa kauhasta. Satamarkkaset rikottiin — laukkuryssillä, joita aina

vieraili Hallinpenkillä. Laukkuryssien suut tukittiin viismarkkasilla.

Mattilan Sandra oli salaa kihlattu maaliskuussa, ja nyt hän sai

kihlajaiset upeat kuin Saban kuningattaren lahjat. — Kihlajaisten

hankkiminen lie houkutellut Jannen tähän ensimmäiseen rikokseen.

— Aleksandra Erling sai kultasormuksen ja kultaiset korvarenkaat

pääsiäispyhiksi, ja myöhemmin vähin erin 12 markkaa rahaa, hopeakellon,

karttuunia hameeksi ja kaksi silkkihuivia kirkkomatkoja varten, hienoa

mustaa verkaa röijyksi. Kysymyksiinsä, niistä Janne rahat oli saanut,

tämä vastasi: »Uhkapelillä, kyyditsemisellä ja hevoshuijauksilla.»

Ei Santeri Marianpoikakaan jäänyt osattomaksi. Tuo onneton mies, kahta

vuotta vanhempi Jannea, kulki nuoremman, mutta henkisesti voimakkaamman

ja käytökseltään kiehtovan toverinsa talutusnuorassa, kuten kahlekoira.

Normaalisen hämäläisen tavoin hänkin harjoitteli yöjalkaurheilua,

mutta vain kotitarpeeksi. Ei noin itämaalaisissa mitoissa kuin Janne.

Hänelläkin oli pieni Edlansa, jonka kihlasi samoihin aikoihin kuin

Janne Sandran. Ja pikku Edla sai suuren kantasormuksen ja kultaiset

korvarenkaat.

Iloinen oli kevät ja riemukas kesä oli kumppaneilla, ja yhdessä he

juhannuksena, nälkävuoden ensimmäisenä kesäpäivänä, kävivät Herran

pyhällä ehtoollisella, kuitaten tällä keväisen rikoksensa ja monet

syntinsä.

Tuli syksy. Janne saapui syyskuun 30 p:nä Hämeenlinnan markkinoilta

kotiaan Hallinpenkkiin. Hurja rikostuuma oli nyt kypsynyt hänessä.

Tuttava postiljooni Matti Mäkeläinen oli saapuva seuraavana iltana

Halliin, mukanaan suuri rahalähetys. Janne oli päättänyt murhata

postiljoonin, ryöstää laukut ja hankkia uusia rahoja, sillä vanhat

oli kulutettu loppuun. Santeri Marianpoika pakotettiin pyynnöillä ja

uhkauksilla rupeamaan auttajaksi.

Tuuma oli seuraava: Santeri menee kyytiin ja ajaa käyden kahden

kilometrin päässä sijaitsevassa Mustalaismäessä. Janne lymyy suuren

kiven takana ja lyö takaa postiljoonia kivimoukarilla ohimoon. Sitten

ryöstetään laukut ja Santeri juoksee takaisin Halliin huutamaan, että

posti on murhattu ja häntä itseään lyöty.

Lokakuun 1 päivän iltana Janne tapansa mukaan lähti yöjalkaan, tällä

kertaa vain maantien yli Heikkilän talon kauniin palvelijattaren

viereen. Kaikessa rauhassa he syödä napertelivat rusinoita, joita Janne

aina suurissa tötteröissä kuljetti markkinoilta morsiamiensa mielen

lumeeksi. Silloin kolahti aisakello jyrkän ahteen alla. Janne kimposi

vuoteeltaan ja sanoi lähtevänsä auttamaan postiljoonia matkalle. Mutta

hän karkasikin Mustalaismäelle, jonne jo samana päivänä oli kätkenyt

kivimoukarin.

Santeri Marianpoika lähti postia kyytiin. Mutta tuo säälittävä poika

parka ei ollut kypsynyt tällaiseen hurjaan tekoon. Hän oli vain kiltti,

hiljainen maalaispoika ilman mitään rikollisen taipumuksia. Noustuaan

kuoleman kärryyn ja lähtiessään kalman taipaleelle häntä alkoi

huimata. Tuskaisena hänessä heräsi sanomaton sääli kuolemaan tuomittua

vierustoveriaan kohtaan, joka pahaa aavistamatta istui ajatuksissaan

hänen kupeellaan. Viimein hän ei malttanut enää hillitä itseään, vaan

kysyi hätäisenä:

— Oletteko te naimisissa?

— En, vastasi postiljooni lyhyesti.

Tuo poika, joka ei koskaan elämässään ollut saanut kokea perhe-elämän

suloa, joka ei koskaan ollut kuullut ketään isäkseen mainittavan eikä

tiennyt elikö hän ja niissä oleili, joka 12:n ikäisenä ajettiin äidin

luota maailmalle ja siitä lähtien kulki renkipoikana talosta taloon,

kunnes keyrin aikaan 1868 tuli rengiksi Hallin Mattilaan, häntä rupesi

hirvittämään se ajatus, että postiljoonilta jäisi leski ja lapset

orvoiksi maailmaan — samaan surkeaan tilaan, missä hän oli elänyt.

Saavuttiin Mustalaismäelle. Hevonen hiljensi kulkuaan. Janne hiipi

suuren kiven takaa esille, moukari kädessä. Kivimoukari suhahti

ilmassa ja kärki murskasi postiljooni Matti Mäkeläisen ohimon. Siihen

loppui postiljoonin tajunta. Postiljooni nostettiin rattailta maahan,

niinikään laukut, jotka heti avattiin. Rahakirjeet käärittiin Santerin

paitaan ja kätkettiin metsään. Moukari heitettiin kauas metsään.

Rahakirjeissä oli 10,000 markkaa.

Työnsä tehtyään lähtivät kumppanit takaisin Halliin. Janne pujahti

uudelleen tyttönsä aittaan. Tyttö oli jo ehtinyt nukkua. Janne riisui

takkinsa päältään, istuutui sängyn laidalle, herätti armaansa ja rupesi

napertelemaan kuivia rusinoitaan. Tyttö kysyi:

— Missä olet viipynyt ja mitenkä olet noin hikinen.

— Päiväkirjahuoneessa oli niin kuuma!

Santeri taas nosti suuren melun Hallin pihalla ja huusi:

— Hei apuun! Postiljooni on murhattu Mustalaismäellä, laukut ovat

ryöstetyt ja minua lyöty hartioihin ja pohkeisiin!

Syntyi hirveä hämminki Hallin Mattilassa ja Heikkilässä. Kaikki

ihmiset jalkeille. Janne hätyytettiin ulos luhdista. Isä ja Janne

lähtivät murhapaikalle ja toivat sieltä postiljoonin, joka tupaan

kannettua heitti henkensä. Janne lähetettiin noutamaan herastuomaria

ja lautamiestä Kuorevedeltä. Yöllä klo 3 pidettiin poliisitutkinto

Mustalaismäellä ja aamulla vietiin laukut ja kirjeet Jämsän

postikonttoriin.

Koko yön oli Janne ollut touhussa, hermot äärimmilleen pingotettuina.

Ainoastaan kerran hän tunsi lamautumista, silloin kun murhapaikalla

haettiin kirjeitä. Hän pyrki silloin kotia, mutta herastuomarin terävä

kysymys, mikä häntä vaivaa, saattoi Jannen taas terhakaksi.

Mutta Santeri parka! Hän oli täysin murtuneena. Hän oli hölmistynyt

melkein tajuttomaksi. Muutamat kekseliäät miehet riisuivat Santerin

alasti ja ryhtyivät tutkimaan hänen vammojaan. Selkä huomattiin vallan

eheäksi ja pohkeet terveiksi. Miehet painelivat peukaloillaan hänen

lihaksiaan ja kyselivät:

— Koskeeko, koskeeko, koskeeko?

— Ei, ei, ei, vastasi tajuton Santeri.

— Valehtelet, ei sinua ole lyöty.

Koko erämaa joutui kuohuksiin, koko maakunta niinikään, ja muutamien

päivien kuluttua koko Suomi. Niin järkyttävän vaikutuksen teki tämä

öinen rikosnäytelmä Mustalaismäellä!

Epäluulot lankesivat jo murhayönä Santeriin ja Janneen, ensin

korvasupatuksina, sitten yhä äänekkäämpinä. Jo lokakuun 3 p:nä

vangittiin Janne ja Santeri, 4:ntenä piti Kuoreveden nimismies

J.F. Fagerlund poliisitutkinnon, 5:ntenä saapui Hämeenlinnan

kuvernöörinvirastosta varalääninsihteeri H.N. Schlüter ja Lopen

vallesmanni K.A. Frey paikalle, ja 6:ntena Santeri parka tunnusti

kaikki. Jannen hypnoosi oli lauennut. Hänen houkutuksensa ja

uhkauksensa olivat kadottaneet ehkäisevän vaikutuksensa, niin pian kuin

itse hypnotisoija oli raudoissa. Santeri ei osannut näytellä murhaajan

osaa.

Toisin oli Jannen laita. Poliisitutkinnossa sanotaan hänen vain

ivahymy huulilla vastailleen tutkijoille. Tuo 20-vuotias nuorukainen,

solakka, komea, väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole tietoa koko

murhajutusta, vaikka hänelle sanottiin, että Santeri oli tunnustanut

kaikki. — Oliko tämä paatumusta? Ei niin nuoressa miehessä vielä

paatumusta voi olettaa. Se oli veren ääntä. Sattuma teki, että hänestä

tuli suuri rikoksentekijä. Sattuma, että hän oli kasvanut erämaan

komerossa suuren valtatien varrella, missä kaikenlaiset kulkurit

ja rauhattomat ihmiset pitivät tyyssijaa ja opettelivat temppujaan

vilkasluontoiselle nuorukaiselle. — Ei tiedä, kuinka kauan Janne olisi

jatkanut kieltelemisiään, jollei sattumalta olisi tapahtunut jotakin,

joka masensi hänen mielensä.

Janne sai Hämeenlinnan vankilassa ankaran lavantaudin. Kuume kohosi,

ja Janne pelkäsi kuolevansa. Silloin hän äkkiä pyysi vieraitamiehiä

kuuntelemaan tunnustustaan. Vanginvartija ilmoitti asian linnan

vahtimestarille, vahtimestari lääninhallitukseen. Sieltä heti

lähetettiin varalääninsihteeri ottamaan vastaan Jannen viimeiset

sanat. Janne tunnusti täydellisen syyllisyytensä rikokseen. Tässä

tunnustuksessaan hän pysyi kaikissa niissä lukemattomissa käräjissä ja

välikäräjissä, joita tuomiokunnan arvokas tuomari Gustaf Svinhufvud

syksyllä 1867 ja keväällä 1868 piti tästä asiasta. Ainoa, minkä Janne

myöhemmin lisäsi, oli, että murhaan myöskin kolmas henkilö otti osaa.

Tämä elää vielä vanhana miehenä Jämsässä, mutta on vapautettu kaikesta

syytteestä.

Niistä kymmenestä tuhannesta markasta, mitkä Janne ryösti, löydettiin

7,000 markkaa kohta, 3,000 jäi löytämättä ikipäiviksi. Mutta nämä

kolmetuhatta kätkettyä markkaa eivät antaneet salon asukkaille yön

lepoa, päivän rauhaa. Keuruulla saakka niistä puhuttiin ja uneksittiin.

Kaksi miestä Keuruun kirkolla näki eräänä yönä unta, näkivät selvästi,

missä ne 3,000 markkaa kätkettyinä lepäsivät. Ei muuta kuin ruuna

valjaisiin ja lähdettiin painamaan Hallinpenkkiin. Nämä kaksi

hurskasta unikekoa kertoivat näkynsä ja rupesivat työhön. Ja ihme

tapahtui. Uneksijat löysivätkin kirjemytyn risuläjästä, mutta kun

tarkastettiin kirjeet, olivatkin ne vain rakkauskirjeitä pohjois-Hämeen

silloisille nuorille impysille. Rahakirjeistä ei ollut jälkeäkään.

Janne sanoi oikeussalissa, ettei hän koskaan keuruulaisista ole niin

huonoja ajatuksia pitänyt, että ne antaisivat kruununviranomaisille

rahakirjeitä, jos ne kerran sellaisia löytävät. Joka myöskin voi olla

totta.

Jannen ja Santerin tuomio 22.6.1868 oli sen ajan lain mukaan ankara.

Se kuului: »Edelläkäyvän kuolemaan valmistuksen jälkeen ovat molemmat

murhaseudun yleisessä mestauspaikassa menettävät oikean kätensä,

mestattavat ja teilattavat.» Toisin sanoen, molemmat tuomittiin

Siperian pakkotöihin. Meidän perin muodollinen lakimme ei tehnyt mitään

erotusta Jannen ja Santerin osallisuuden välillä murhaan.

Olen kertonut tämän kautta maan vielä nytkin, 50 vuoden perästä,

yleisesti tunnetun rikosjutun tuomiokunnan pöytäkirjojen tiedonantojen

mukaan. Hallin Jannen aivan tavattoman runsas paikallinen tarusto

tietää niin paljon lisää, että siitä kasvaisi kokonainen romaani.

Mutta Hallin Janne oli myöskin runoilija. Hämeenlinnan vankilassa hän

lauloi kautta maan tunnetun »Hallin Jannen laulun». Painatan tähän

jonkun värsyn. Olen niille ennen nauranut, nyt en naura, kun sain

tietää, että ne ovat onnettoman 20-vuotiaan, kuolemaan tuomitun,

kauniin miehen hyvästijättösanat vapaalle, iloiselle elämälle noitten

erämaan impien iloissa, kassapäiden karkeloissa. Mikä miehekäs mutta

katkera näkemys vankilankopissa, kun Janne laulaa:

»Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden jäätä,

Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen

päätä.»

Jannella oli ennen seudun korskuvin orhi, ja reessä istui komein

morsian, Aleksandra Erling, tukka laitteella, joka ei ollut tavallinen

maalaistyttöjen, jakaus keskellä kalloa, vaan keimailevasti toisella

korvallisella.

Jannen äiti, hurskas pietisti, varakkaan naapuritalon tyttäriä, lausuu

tuomarille sanoja niin liikuttavia, että silmät kostuvat. Kullervon

äiti laulaa: »et arvaa emon sydäntä», ja samaa virttä itkee Jannen

äitikin. Hän sanoi tietäneensä Jannen kevytmielisen, irstaan elämän,

mutta äidin sydän on hellä, se on hellä varsinkin esikoispoikaansa

kohtaan; hän salaa antoi isän hylkäämälle ja häätämälle pojalle kahvia

ja ruokaa sekä vähän rahojakin. Kun Janne laulaa:

»Hallin Jannen äiti se suri ja hienolla äänellä itki,

Kun hänen ainoall' Janne pojall' oli raudasta hinkselitki»,

niin tämä vertaus ei enää saa hymyä huulilleni, sillä Jannen äiti ei

ainoastaan surrut ja itkenyt, hän pakahtui suruunsa ja kuoli ennen

Jannen Siperianmatkaa. Parhaimman ystävättärensä, Kolhin emännän

kanssa, hänen oli tapana Mustalaismäen kivellä itkeä pakahtuakseen,

kunnes kuolema korjasi, jota hän sydämestään halusi ja toivoi.

Mikä ilmetty Lemminkäinen se Janne olikaan! Kaikki muu oli pientä

murhetta, mutta Mattilan Sandra, hänen kihlattu ja kullattu

morsiamensa, se hänen sydäntään jäyti:

»En minä sure Siperiaan mennessä Suomen ihanuutta,

vaan minä suren Mattilan Sandran suurta surkeutta.»

»Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden yli

Voi jos saisin kerran vielä istua Santrani syliin.»

Orhi ja Sandra, siinä kaksi olentoa, jotka herättivät katkerata

kaipuuta ikuisen vangin mielessä. Hevonen ja morsian, mustalaisen

palvomisen esineet!

Mutta kotkan pojalta oli siivet leikattu!

Janne ja Santeri Marian poika vietiin Siperiaan. Santeri oli ottanut

päällensä raskaamman taakan kuin hän kantaa mahtoi. Hän sortui sen

alle. Tuskin jaksoi loppuun saakka taivaltaa karkoituspaikkaansa. Hän

kuoli matkallaan.

Jannen elämän loppuvaiheista on monta tarua.

Oikea lienee tämä. Jannen sukulaiset saivat kerran kirjeen Amerikasta,

Jannen kirjoittaman, jossa hän kertoo karkumatkansa vaiheista

Siperiasta kotimaahan. — Omituista, että niin monelle Siperiaan

tuomitulle onnistuu päästä kotimaahansa. Kotia tuli »Lenkku-Opa»,

kotia Matti Haapaoja. — Kotia tuli Janne, ei Kuorevedelle, mutta

Leppävirroille, jossa piili mustalaisten parissa. Täältä hän samosi

Vesisaareen, Jäämeren rannoille, nai ruijattaren ja muutti Amerikkaan.

Elääkö vai on kuollut, siitä ei ole varmaa tietoa. Jos elää, on hän nyt

70 vuoden ikäinen, syntynyt 31.12.1846.

Joitakin vuosia sitten ilmestyi muka Janne Kuorevedelle. Hän kävi

Hallit, Kolhit, Jämsät ja Kuorevedet katselemassa, puhutteli ihmisiä,

puhui Jannesta ja hänen töistään. Ihmiset kihisivät ympärillä

ja kysyivät: oletko Janne? Mies vastasi salaperäisesti: »Tulkaa

Leppävirroille, siellä näette Jannen!» Vanhat ihmiset tunnustelivat

häntä arvista ja muista merkeistä Janneksi. Kaikki luulevat nyt

varmasti Jannen käyneen nuoruutensa kotiseudulla.

Tämä salaperäinen mies oli mustalainen Hagert Leppävirroilta. Hän

lienee tutustunut Janneen, eikä saanut rauhaa, ennenkuin omin silmin

näki ja tutki tämän murhajutun sivuhenkilöt ja tapahtumapaikat.

Hänelle oli käynyt juuri kuin minulle. Suuren maantiesissin tarina oli

kiehauttanut minunkin mahdolliset mustalaisveriainekseni, niinkuin

Hagertinkin. Minua ei kukaan luullut Janneksi, minun ohimoillani

liekehti rovastin-gloria. Mutta Hagert meni täydestä: olihan hän

täysmustalainen.

Mutta murhenäytelmä ei lopu Jannen poistuttua näyttämöltä. Veljekset

jatkavat sitä.

Olen kummeksunut sitä, että nuoremmat veljet lähtevät astumaan

vanhemman veljen jälkiä, vaikka heidän olisi pitänyt tajuta, minne se

ura johtaa — Siperian synkkiin kaivoksiin. Luulisi, että vanhemman

veljen kova kohtalo ja äidin surukuolema aina olisi varoittavana

pelättimenä ohjannut heidän askeleensa toisille taipaleille.

Mutta ei niin. Joko veri huusi ja vaati tyydytystä tahi Jannen suuri

maine ei jättänyt veljiä rauhaan. Lapsesta pitäen he kuulivat »Hallin

Jannen» laulua laulettavan joka nurkassa, kuulivat kansan ihmetellen

kertovan, kuinka hän oli komea ja ketterä, kuinka hän tasakäpälässä

hyppäsi täysissä raudoissa alas rattailta, kuinka hän iloisesti

helisteli rautojaan käräjäpaikan tuvassa. Käsitteet menivät vähitellen

sekaisin, Jannen työ ei ollutkaan rikosta, se oli mainetyö. Hekö

olisivat huonommat kuin Janne? Olivathan hekin yhtä pitkät ja komeat,

eivätkö hekin voisi tehdä töitä, joita lauluissa ikuistettaisiin.

Eivät he tahtoneet kansan suussa kulkea nahjuksista. Muuta keinoa

kilpailla Jannen kanssa ei ollut kuin rikostyö. Siis siihen käsiksi!

»Inhimillistä, ylen inhimillistä.» Samanlaiset tunteet kannustivat

Themistoklesta hänen muistellessaan Miltiadesta, samat Herostratosta,

samat viikinkien ja kaikkien aikojen sotasankarien jälkeläisiä. Maineen

laatu ei aina ole samaa, mutta maineen halu on sama.

Hallin Aaro.

Pisin ja väkevin kaikista veljeksistä, punakkaposkinen,

leveämpimuotoinen kuin veljekset, oikea maalaiskaunokainen. Varasteli

hevosia oikein mustalaisen malliin, mutta ei tehnyt väkivallantöitä

eikä ollut kuulu lemmenseikkailuistaan. Hänessä ei ollut sitä verta,

että hän yöllä kivimoukari kädessä olisi hiipinyt uhrinsa niskaan ja

murskannut häneltä pään. Hän oli vain kalpea Jannen matkija.

Mutta raudoissa hänkin vietti aikansa.

Kerran häntä kuljetettiin kahleissa Heinolan puoleen vastaamaan

varkauksistaan. Oli pimeä talvinen ilta, ajettiin mäkeä alas. Aaro sai

potkaistuksi ajomiehen istuimeltaan hankeen, tarttui ohjaksiin ja lähti

täyttä karkua ajamaan pakoon. Tuli jäälle ja ajoi vimmatusti, mutta

pimeässä joutui liian lähelle Kalkkisten koskea; jää petti ja sinne

katosivat hevonen, reki ja mies.

Seuraavana kesänä löydettiin Aaron mädännyt ruumis raskaissa

kahleissaan kosken pohjalta.

Hallin Otto.

Jannen nuorin veli, siro ja solakka kuin Janne, laulaja ja saarnamies.

Hän oli sävyisä ja hiljainen mies, ystävällinen ja lempeä. Hänen

tapanaan oli sanoa: »Mikä minussa hiljaista ja hyvää on, se on äidistä,

mikä levotonta ja rajua, se on isästä.» Hänessä viinan voima nosti

pinnalle mustan luonnon, niinkuin se aina tekee hämäläisrotuisessa

miehessä; viinapäissä mustalainen voitti suomalaisen. Hänen kerrotaan

juhlatiloissa nousseen saarnamieheksi, joka pitkissä puheissa selitteli

maailman mutkaista menoa. Sanan voimalla hän koetti taltuttaa sielunsa

rajuja kohtauksia. Yöt pitkät käveli lattialla ja ääneen manasi pahoja

ajatuksiaan ja aivoituksiaan.

Mutta vanhan mummonsa, Rumorin, veri ja nimi vaati melskettä ja jyryä.

Hän ryhtyi niihin ja istui linnojen komeroissa aina Helsinkiä myöten.

Kerran tuotiin Hallinpenkkiin vanki — niin kerrotaan — joka ei noussut

reestä, vaan istui siinä pakkasessa. Hallin isäntä meni vankia

pyytämään sisälle. Vanki peitti silmänsä, isäntä tutki häntä tarkemmin.

Siinä istui hänen nuorin poikansa Otto.

Oli juomingit eräässä Kuoreveden talossa. Siinä humaltuivat isäntä ja

vieraat. Ottoa kiusattiin tanssimaan. Häntä ei huvittanut tanssi, ja

hän suuttui lakkaamattomista, kiusallisista pyynnöistä. Paetakseen

suuttumistaan hän poistui ja meni levolle vieraan miehen rekeen. Vieras

lähtiessään nosti nukkuneen Oton tallin heinille. Oli kevät, päivällä

räystäät tippuivat, yöllä oli kova pakkanen. Sinne Otto jäi yöksi ja

paleltui. Aamulla kannettiin tupaan. Apu tuli liian myöhään. Otto

tunnusti syntinsä, rukoili Jumalaa ja kuoli.

* * * * *

Murhenäytelmä on lopussa.

Jannen äiti kuoli suruunsa, Santeri Marianpoika sortui omantunnon

vaivoihin, Jannen kaksi veljestä kuolivat tapaturmaisesti, maineeltaan

mustattuina. Siinä on murhenäytelmä Shakespearen malliin. Kaatuneitten

luku suuri. Janneko, päähenkilö, yksin saisi luonnollisen kuoleman?

Ei. Kansa kertoo, että Janne Amerikassa on tehnyt itsemurhan! Näin on

murhenäytelmä eheä ja aukoton.

Seuraajissa kertomuksessa tämä huhu todetaan.

Janne lauloi linnassa:

»Miksis menit Hallin Janne postia kangilla lyömään,

Etkös tiennyt pääseväsi ruumin leipää syömään.»

Kaikkia rikoksensa surullisia seurauksia Janne ei kumminkaan voinut

silmäillä.

* * * * *

Surullinen salon tarina, ei suinkaan ainoa laatuaan, mutta kuuluisin

ja mainittavin Suomessa. Kun Hallin Jannen nimi mainitaan, ovat kaikki

hänen kotiseutunsa ihmiset kuulevinaan tuttuja jouluääniä korkeudesta:

»Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»

Vieläkin Hallin Jannesta.

Edellä on mieltäkiinnittävä kertomus Halli-suvusta, joka

seitsenkymmenluvun loppupuolella tuli kuuluisaksi kautta koko

maan siksi, että silloisen suvun päämiehen vanhin poika Janne

murhasi kammottavalla tavalla postinkuljettajan ja ryösti postin.

Tekijä lopettaa kertomuksensa sanoilla: »Näin on murhenäytelmä

eheä ja aukoton.» Kuitenkin on allekirjoittanut ottanut vapauden

jatkaa kertomusta muutamilla lisäyksillä, jotka olen saanut

luotettavilta henkilöiltä, Kuoreveden silloiselta kirkkoherralta

ja Pohjois-Amerikassa Minnesotan valtiossa olevilta Hallin Jannen

tuttavilta.

Hallin Janne tuomittiin, niinkuin tiedetään, karkotettavaksi Siperiaan,

mutta hänen ei koskaan tarvinnut nähdä Siperian autioita seutuja,

sillä Orenburgissa, tai jossakin muussa kaupungissa Aasian rajalla,

Janne »sairastui» ja vietiin hospitaaliin. Siellä kävi silloin tällöin

eräs ylhäinen ja rikas nainen, joka päätti pelastaa tuon komean

nuoren miehen. Tämä laupeudentyö tapahtui siten, että Janne »kuoli»

ja eräs luterilainen saksalainen pappi hautasi hänet. Arkussa oli

hiekkaa ja sen sellaista, mutta Siperian matkustaja oli vapaa ja

terve. Tiedonantajani, K:n kirkkoherra, oli sittemmin saanut kirjeen

saksalaiselta virkaveljeltään, jossa tämä ilmoitti Hallin Jannen

kuolemasta.

Hallin Janne oleili sitten useampia vuosia hyväntekijättärensä

turvissa; mutta kaipaus kotimaahan ja nuoruuden lemmityn, Mattilan

Sandran luo sai hänet lähtemään salanimellä, hyvällä matkakassalla

ja hienoilla asiakirjoilla varustettuna kotipaikalleen, jossa hän

sai tietää, että Sandra morsian oli mennyt naimisiin toisen kanssa.

Se oli kova isku Jannelle ja hän päätti jättää paikkakunnan, etenkin

kun alkoi kierrellä huhuja, että tämä matkustava herrasmies oli juuri

siperialainen vanki.

Janne matkusti sitten poikki maan Vesisaareen, missä hän rakastui

kauniiseen ruijattareen, joka myöntyi hänen tuumiinsa. Kuitenkin

matkusti Janne ensin yksin Yhdysvaltoihin ja lupasi morsiamelleen

palata hakemaan häntä Pohjois-Amerikkaan. Sen Janne tekikin, sillä hän

oli huomannut maan hyväksi, ja vei nyt muassaan kihlattunsa Uuteen

Maailmaan, ja siellä asettuivat nämä nuoret asumaan Duluth Minn.

etukaupunkiin. Jannella oli vielä vähän rahoja jäljellä, hän osti

hevosen ja vaunut ja rupesi kuorma-ajuriksi. Ajurin ammatissa onnistui

J. niin hyvin, että voi ostaa itselleen oman talon. Siinä elelivät

nuoret onnellisina ja perhe lisääntyi pojalla.

* * * * *

Syksyllä 1889 tein ensimmäisen pitkän matkani Pohjois-Amerikassa,

ja pääasiallisesti kävin seuduilla, niissä maanmiehiäni eli ja

työskenteli. Lähellä Duluthia on pieni kaivoskaupunki nimeltä E'ly

Minn., jossa myöskin kävin. Talonisäntäni E’lyssä, kaivostyömies J.

Mattila, tuli oppaakseni ja vei minut alas hiilikaivoksiin, jotka

olivat minusta erittäin mielenkiintoisia. Eräänä päivänä kuljeskelimme,

Mattila ja minä, kaupungissa, ja kun minun piti saada pyykkini

pestyksi, vei Mattila minut Jensenin pesulaitokseen. Mattila oli

Jensenin perheen tuttavia ja meidät pyydettiin kahville. Mrs Jensen oli

komea nainen, jotavastoin mr Jensen oli pieni ruma raukka. Poika John,

14—15 vuoden vanha, oli perheen ainoa lapsi. Nuori John oli erinomaisen

kaunis. Hänellä oli suuret ruskeat silmät. Kun olimme lähteneet

Jenseniltä, ihmettelin kadulla kävellessämme, mitenkä niin mitättömällä

isällä kuin Mr Jensenillä voi olla niin tavattoman kaunis poika.

Mattila kysyi, olinko kuullut puhuttavan Hallin Jannesta, ja myöntävään

vastaukseeni lisäsi oppaani, että nuori John oli Jannen poika ja mrs

Jensen hänen entinen vaimonsa, joka Jannen kuoltua oli mennyt naimisiin

Jensenin kanssa.

Halusin saada kuulla lisää Hailin Jannen vaiheista, ja Mattila, joka

oli tuntenut Jannen, kertoi seuraavaa: Jannelle oli kaikki onnistunut

hyvin ja hän ansaitsi paljon rahaa Duluthin kaupungissa. Mutta

Janne tahtoi tulla rikkaaksi ja teki pöyristyttävän suunnitelman

saavuttaakseen tämän epävakaisen onnen. Naapurissa asui rikas leski,

jonka Janne valitsi uhrikseen. Eräänä yönä murtautui Janne lesken luo,

surmasi hänet nuijalla ja poltti talon, anastettuaan ensin rahat ja

kalleudet. Pian kävi kuitenkin ilmi, että Janne oli syyllinen, ja hänet

tuomittiin hirtettäväksi. Yöllä vasten teloituspäivää oli Janne itse

hirttäytymällä lopettanut kohtalokkaan elämänsä.

Ph. H.

Matka kirkkoveneessä.

Kuka ei ole lukenut Juhani Ahon liikuttavaa lastua »Vanha venevalkama».

Kirjailija on tässä lastussaan luonut herkän kuvan vanhasta

venerannasta, jossa muinoin kirkkoveneet paistattivat päivää hienolla

hiekalla aret pitkät ja jossa sunnuntaina oli hyörinää ja pyörinää,

kun salon kansa keräytyi lähteäkseen iloiselle kirkkomatkalleen. Mutta

nykyään rumentaa paikkaa laivalaituri ja veden pinnalla uiskentelee

öljypisaroita, höyrykoneen mustaa, likaista hikeä.

Ihmeellistä on, että ihminen ainoastaan henkisellä alalla on

vanhoillinen, mutta teknillisillä ja koneellisilla aloilla taas huiman

radikaali. Meidän maailmankatsomuksemme on laskettu tuhansia vuosia

vanhoille perustuksille ja pysymme itsepäisesti niissä kiinni, vaikka

tunnemme ne mahdottomiksi, niin, me uskomme niihin juuri sen tähden,

että ne ovat mielettömiä. Credo qvia absurdum, sanoi jo eräs vanha

kirkkoisä. Mutta teknillisellä alalla otamme jokaisen uutuuden,

jokaisen parannuksen ja keksinnön iloisella riemulla vastaan.

Mitä suunnattomia mullistuksia onkaan höyryn kesytetty voima

aikaansaanut meidän aikanamme. Höyry ja räjähtävät öljykaasut. Voipi

todellakin nykyään laulaa runollista kesälaulua: »airot pois, ei tarvis

soutaa» enemmän kuvaamaan soudun vähittäistä mutta varmaa häviämistä

kuin ylistämään soutajan muka runollista ammattia. Höyrylaivat ja

moottoriveneet viheltelevät, toitottavat ja sytkyttävät jokaisella

järven selällä pilkaten: »airot pois, ei tarvis soutaa». Ja hyvä,

kiltti soutaja tottelee niin perin kernaasti, jos hänellä vain on

tilaisuutta päästä ikävästä ammatistaan.

Soutu ammattina on orjan työtä, kaleerivankien hirvittävä kohtalo

muinoin, mutta urheiluna se on korkeassa arvossa pidettävä. Muutamat

asettavat soudun kesäurheiluista ensimmäiseksi.

Mutta soutu voi myöskin olla huvittavaa, jos sitä saa harjoittaa

iloisten ihmisten seurassa ja jos vaiva saadaan supistumaan vähimpään

määräänsä. Nämä ominaisuudet yhdistyivät niissä soutumatkoissa, joita

vielä pari kymmentä vuotta sitten jokseenkin yleisesti tehtiin suurten

järviemme perukoilta kirkonkylään. Kuvamme näyttävät selvästi, mitenkä

tällaisilla matkoilla liikuttiin.

Minulla taas olisi aikomuksena kuvata ainoata kirkkovenematkaani, missä

olen ollut mukana.

Minulla on aina ollut onni asua lähellä kirkkoa, missä ikinä olen

majaillut. Sentähden olen mukavasti suoriutunut kirkkomatkoistani

käyttämällä n.s. »apostolin hevosia», joka lieneekin otollisin

kulkuneuvo kristittyyn kirkkoon. Mutta kerran asuin kaukana salomailla,

jonne ei yhtään kärrytietä johtanut ja jossa kokonaisessa suuressa

kylässä ei yhtään ajokärryä vielä oltu nähty. Mutta ihana vesitie kulki

salmien ja pienempien järvien kautta kirkolle, jonne oli 2 peninkulman

matka.

Olin vuokrannut huoneen talonpoikaistalosta kosken partaalta. Joka

sunnuntai heräsin 5:n aikaan aamulla siihen, että huoneeni tuli

täyteen kirkkoväkeä, lihavia, punakoita, terveitä emäntiä ja heidän

laihoja, hoikkia aviomiehiään. Pelkkää ylhäisöä salojen sopista. Venyin

sängyssäni, ja väki ryyppäsi suuhunsa aamukahvinsa teevadilta viiden

näppinsä varassa. Ensimmäisenä ja toisena sunnuntaina olin vielä liian

ujo kiivetäkseni sängystä, mutta kolmanneksi sunnuntaiksi päätin

karaista luontoni ja hypätä pesästäni kerääntyneen salokermaston

läsnäollessa. Kun sitten kolmas sunnuntai valkeni ja huoneeni täyttyi

pyylevistä emännistä, heilautin äkisti peittoni syrjään, kimposin

ketterästi vuoteeltani ja seisoin samassa tuokiossa valkoisessa

palttinassani, kuten aamunjuro arkkienkeli, keskellä juhlapukuisia

emäntiä. Luulin hämmästyttäväni läsnäolijat, mutta vielä vähät! Lähinnä

istuva emäntä nousi pystyyn, niiasi hieman, pisti esille pienen,

pehmeän kätensä ja sanoi: terveeks. Terveeks, terveeks sitte pitkin

linjaa. Emännät toruivat minun laimeata kirkossakäyntiäni, jonka tähden

minun piti lupautua lähtemään heidän matkaansa suureen kirkkoveneeseen.

Yhdyttiin rannalla, jossa jo useita venekuntia oli kirkkomatkatouhussa.

Kylän ikämies (oltermanni), vanha harmaahapsi ukko, liikkeiltään

arvokas kuin eläkettä nauttiva esittelijäsihteeri, mutta

maailmankatsomukseltaan rajatonta persoonallista vapautta vaativa,

istuutui veneen perään korkealle tuhdolle. Minä sain mukavan paikan

ukon jalkojen juurella vapaamatkustajana. Emännät sijoittuivat eteeni,

myöskin, vapaapiletillä suuren lihavuutensa takia. Airoihin kävi kylän

nuoriso molempaa sukupuolta käsiksi, tytöt helakoissa röijyissään ja

valkoisissa huiveissaan, pojat paitahihasillaan. Kokkatuhdolla souti

kaksi nuorta äitiä, toinen aviollinen, toinen avioton, jotka veivät

pienet lapsensa kastettaviksi, itsensä kirkotettaviksi. Molemmat

olivat yhtä nolon näköisiä, sillä ennen kirkottamista olivat he meidän

virallisen kristityn maailmankatsomuksen mukaan riettaan hengen

saastuttamia. — Paluumatkalla ilakoivat he ääneen, sillä sakaristossa

tapahtuneen toimituksen perästä pitivät he itseään yhtä suhteellisen

synnittöminä kuin me muutkin kirkkomiehet.

Juttu pääsi heti hyvään vauhtiin. Nuorilla oli omat asiansa, me,

arvon ihmiset perässä, puhuimme puolet matkasta vain yhdestä ainoasta

asiasta, nimittäin siitä, miten voitaisiin saada eräs kivikko-koski

peratuksi niin hyvin, että pienehkö höyrylaiva pääsisi siitä ylös.

Silloin päästäisiin tästä iankaikkisesta soutamisesta edestakaisin

kirkon ja kodin välillä. Minä koetin lämpimästi puhua kirkkoveneiden

puolesta, mutta sanat lankesivat kuuroihin korviin. Kaikki kääntyivät

minun puoleeni, soutajat erityisen kiihkeästi, pyytäen, että minä

laatisin kirjelmän hallitukselle, jossa seutukunnan haikea halu

saada mukavampia kulkuneuvoja selvästi kävisi ilmi. Yksinpä pyylevät

emännätkin kävivät minun kimppuuni seuraavalla perin painavalla

perustelulla: »Sittenhän sitä oltais kuin muutkin immeiset, eikä voan

korpikylän moukkia.» Emännistä koko asia lopultakin oli vain kunnian ja

kerskumisen aihe. Mutta voihan sen ymmärtää, miltä tuntui kirkkomäellä,

kun muut emännät höyrylaivoistaan nousivat kiittelemään ja sanoivat:

»Näytäppä kämmeniäs, niin luen montako rakkoa niissä on.» Kylän

ikämies, muutoin kysymykseen erittäin kiintynyt, ei ollut mielissään

siitä, että nuoret sekaantuivat vanhempien puheisiin, jonka tähden hän

juhlallisesti mutta moittivasti pisteli kaunista Alinaa seuraavilla

sanoilla: »Laivassa sinäkin Alina saisit vapaammin leikkiä laskea

poikain kanssa.» Samalla nuoret pistivät suunsa tuppeen. Oltermanni oli

rajaton sekä ajatusten että sanojen ja töiden ohjaaja veneessä.

Samassa alkoivat pienet rullasyltyt, kokassa uinuvat pienet lapset,

saada tuta järvimatkan ruokahalua-kiihottavaa vaikutusta. Ne rupesivat

kilisemään niin kohti kurkkuaan, että äitien täytyi heretä soutamasta

ja ottaa lapset luoksensa. Lapset olivat majoitetut eväitten väliin,

rinnan melkein yhtä pitkien ja pullakoiden kalakukkojen joukkoon, jotka

ovat, välttämättömiä kaikilla kirkkomatkoilla. — Rafael Santi olisi

varmaankin maalannut yhden madonnan lapsineen lisää, jos olisi nähnyt

aviottoman äidin aamiaistarjoilua. — Perusteellisen murkinan, perästä

pistettiin kääryt taas kalakukkojen kupeeseen, jossa kestitys ja

järvi-ilma kohta uuvuttivat pienokaiset sikeään uneen.

Kerrotaan, että muutamissa Suomen osissa, niinkuin Ruotsinpyhtäällä,

kirkkomatka aloitettiin virren veisuulla. Meidän matkamme oli

kauttaaltaan maallinen, puhelu oli maallista, nuorten puvut olivat

kirkkaan koreita, ja kuherrusta harjoitettiin koko ajan soutajien

kesken kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta kun kirkkorantaan oli päästy, muuttui mieliala muuksi. Kaiken

aluksi jokainen ryhtyi pesuhommiin järvenrannalla. He seisoivat

rantakivillä, köyristivät murakat selkärankansa siinä määrin, että

kasvot melkein koskettivat vedenpintaa, ja sitten alkoi hankaaminen.

Molemmin kämmenin holvattiin vettä kasvoille, ja kämmenet höyläsivät

kasvoja ja otsaa raivoisalla nopeudella. Pelkäsin jo, että joku

nenä olisi irtautunut liitoksistaan, mutta ei mitään onnettomuutta

sentään tottuneille sattunut. Savottaret ovat, samoinkuin ruotsikot,

hyvin pesupulskia kasvojen rakenteelta. Alina ja Villina ja Johanna

kiipesivät kylvystään punakoina poskiltaan kuin Krimin omenat ja

otsaltaan ja kaulaltaan maidonvalkoisina.

Sen jälkeen piilotettiin kaikki helakat puvut pois näkyvistä ja

kaikkien päälle ripustettiin mustia pukuja, sillä kristitty kirkko on

surunviljelyslaitos ja vaatii surun väriä. Ne, jotka eivät aikoneet

ehtoolliselle (H.p. ehtoollinen), söivät hartaasti kalakukkojen

sisuksia, rippivieraat taas seisoivat selin ja nieleskelivät ilmaa.

Sitten marssittiin kirkkoon kahdessa ryhmässä, vaimot omassaan

ja me miehet omassamme, oltermannin ja minun ohjauksessa. Kirkon

ovella tuoksahti vastaan lemu, ei narduksen eikä balsamin, vaan

vanhojen sarkavaatteiden, jotka kymmeniä kertoja olivat kastuneet

sekä hiestä että sateesta. Se oli nukuttavaa lemua, kuten unikukan

haju, juhannusauringon kuumentamassa kirkossa. Me miespuolet

täytimme kokonaisen penkin kirkossa, naisista emme tienneet mitään

koko jumalanpalveluksen aikana. Laki oli nimittäin sellainen, että

miesten tuli yksinomattani vaipua mietiskelemisiin, häiriintymättä

synnintuojan, naisen, läsnäolosta.

Ensin kumarruttiin penkkiimme, sitten istuimme selkä kenossa odottaen

menoa. Alttaripalveluksen aikana hoidimme, oltermanni, minä ja

soutajat, säntillisestä kaikki musikaaliset vastaukset papin laulaviin

tervehdyksiin. Mutta sitten tuli pitkä saarna, jossa käsiteltiin

kaikkia niitä syntejä, mitkä meitä poloisia, Jumalan kuvia, vaivaavat.

Naiset kuuntelivat tarkkaavaisesti — ne rakastavat aina enemmän

kuulla puhuttavan synnistä kuin itse ehkä panna toimeen sellaista

— mutta ikämies, joka itse aikoinaan oli ollut suuri hulivili, ei

jaksanut ylläpitää tarkkaavaisuutta syntirekisteriä luettaessa.

Hän oli ollut varhain jalkeilla, kulkenut koko aamun järvellä

polttavassa auringonpaahteessa, nyt häntä nukutti lamauttavasti. Hän

kumartui penkin kaidetta vastaan, uskotellakseen meille, että hän

rukoili, mutta aivan kohta hän täydellisesti paljasti itsensä. Hänen

sieraimensa alkoivat hieman aluksi vihellellä kimakoita ääniä. Sitten

ääni laskeutui alemmalle asteikolle, mutta sillä tavalla ukko vain

pääsi täyteläisemmille puhalluksille. Ikämiehen nuorin poika yritti

minun selkäni takana herätellä vanhusta, mutta minä pusersin hänen

käsivartensa vasten penkin selkää ja käskin hänen antaa ukon tehdä

niinkuin parhaaksi näki. Ukko kyllä tunsi kaikki synnit ennestään

ulkoa, sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti. Hänen harmaat

hapsensa riippuivat molemmin puolin sieraimia, ja ne löyhyivät

edestakaisin ukon voimakkaista henkäyksistä. Ukko loihti esille mitä

erilaisimpia tunnelmia soittimellaan, milloin hivelevän helliä, milloin

surullisesti vaikeroivia, milloin taas vihaisesti jyriseviä, kuten

pitkäisen jylinä. Ukon suurimmillaan soitellessa kumartuivat kaikki

nuoret kyläläiset penkkien kaidetta vasten, ei rukoillakseen. Ainoat,

jotka penkissä suorina pysyivät, olivat nuorin poika, helottavan

punaisena, ja minä, joka en ihmetellyt tällaista luonnonvoimain

temmellystä. Mitään ikävämpää huomiota ukko ei herättänyt, sillä hän

sai kannatusta joka taholta. Samanlaisia ääniä kuului läheltä ja

kaukaa juuri niiltä penkeiltä, joilla kirkkoveneitten miehistö istui.

Ehtoollisen aikana oli ukko taas perin pirteä ja reipas ja otti osaa

täysillä palkeilla virren veisuuseen: »Oo Jumalan karitsa, joka pois

otat maailman synnit.»

Jumalanpalveluksen jälkeen me taas kaikki keräännyimme kirkkomaitaan.

Naiset pukeutuivat jälleen helakoihin pukuihinsa, kirkotetut

ruokkivat pienokaisensa, jotka olivat käheät paljosta jumalanmenon

häiritsemisestä kirkossa, ja antoivat kättä kaikille merkiksi, että

synnin saasta oli jäänyt sakaristoon. Astuttiin veneeseen entisille

paikoillemme.

Nyt alkoi kilpasoutu kotia. Eri kylien soutajat kilpailivat keskenään.

Meidän tyttömme ja poikamme vetivät täysillä hartiavoimillaan, nuoret

äidit myöskin puhdistuksensa ilossa, mutta jäljelle vaan jäimme. Syy

oli emäntä-pallukoitten ja minun, sillä vene oli auttamattomasti

perälastissaan. Minä tosin hetken ajan sousin Alinan kupeella, mutta ei

vauhti ottanut sanottavasti parantuakseen. Me tyynnyimme ja rupesimme

juttelemaan totisista asioista.

Hakematta sukelsi kysymys esille, miksi nainen on niin nöyryytetty

kirkossa, vaikkapa hän juuri tätä nykyä melkein yksinomattani

kannattaa meidän vanhaa, kallista uskoamme. Eräs tyttö kysyä tokaisi

heti minulta, miksi nainen ei saa pitää perää kirkkoveneessä. Kaikki

pärähtivät röhkänauruun.

— Ettäkö nainen pitäisi kirkkoveneessä perää, oletko sinä hullu!

huudahtivat emännät yhteen ääneen.

— Siinä sen näette, sanoin minä, naiset itse panevat vastaan.

Mutta tyttö jatkoi:

‒ Kun minä viime kesänä palvelin M:niemen rouvan luona, lähdettiin

veneellä kirkolle ja rouva kävi peränpitoon. Me soutajat häpesimme

uskomattomasti. Mutta kun päästiin ulommaksi, niin mikä tapahtui?

Kaikki veneet soudettiin lähemmäksi, kaikki nauroivat ja nakkelivat

niin rumia sanoja meille, että rouvan täytyi luopua peränpidosta ja

käskeä renkiänsä sitä hoitamaan. Sitten saimme kulkea rauhassa.

— Nainen, joka suostuu kiihotettavaksi, ei voi vaatia minkäänlaisia

oikeuksia, sanoi eräs nuori mies, joka samalla kertoi, että kylässä

asui mies, joka osasi toisenlaisen kirkotus-kaavan vanhalla

runomitalla, jonkun vanhan miehen sepittämän noin sata vuotta sitten.

Tämä kotimainen kaava oli luettu kerran Kuopion piispalle, joka vain

oli sanonut: »Pitäkää päälle vaan, en teitä estä.» Näin myöhemmin tämän

hullunkurisen kirkottamisen ja ihmettelin suuresti Kuopion silloisen

piispan ennakkoluulottomuutta.

Vihdoin tultiin kotirantaan ja kukin painui kotiansa.

— Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen matkani kirkkoveneessä.

Nyt lienevät kyläläiset saaneet koskensa peratuksi ja samalla nopean

höyrylaivan linjalle. Kirkkoveneet lahovat rannoilla. Kaikki on

muuttunut uudenaikaiseksi ja mukavaksi, ainoastaan kirkko on sama

kaks'satavuotinen ja usko kakstuhatvuotinen. Kastetaan, ripitetään,

vihitään, kirkotellaan ja haudataan vanhojen mallien mukaan, mutta

kirkkoveneillä ei enää soudeta.

Kirkkoveneitten aika rupeaa auttamattomasti loppumaan. Lahovien

suurempien kirkkoveneitten mitat ovat säilytetyt museojulkaisuissa,

joka on sama kuin jos ihminen olisi joutunut kuolleitten kirjoihin.

Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa on pisimmät veneet rakennettu.

Kaikkein pisin on hankittu Seurasaaren ulkomuseolle. Sen pituus on 21

m, leveys 2,28 m ja se on 14-hankainen. Suurin vene, minkä minä olen

nähnyt, oli Säämingissä. Se oli lyhyempi Seurasaaren venettä, mutta

paljon leveämpi ja korkeampi. Sanottiin sen kantavan 70 henkeä.

Toiset kirkkoveneet lahovat kauniilla hiekkarannoillaan aivan niinkuin

niiden muinainen miehistökin kirkon hiekassa. Kirkkoveneethän olivatkin

sunnuntain lapsia ja nauttivat siis etuja, mitä muilla tarvekapineilla

ei ole; ne muuttuvat maaksi häiritsemättömässä juhlallisuudessa

talaansa alla kuten ihminen kirstussaan.

Toisin paikoin taas on kirkkoveneet otettu arkielämän palvelukseen.

Mitä sanotte, otettu saven kuljetukseen jopa — lannan! Eikö se ole

pöyristävää Jumalan pilkkaa!

Kuka muuten voi taata, ettei vielä joskus tulevaisuudessa uusita

kirkkovenekulkua — urheiluna. Niin on käynyt hiihdolle, niin

poronajolle j.n.e.

Savo.

1.

Hämäläiset ja savolaiset.

Edellä olen kirjoittanut Hämeestä, sen ihanista järvistä, sen

hiljaisista, hienotunteisista asukkaista, hämäläisten hyvin

kalustetuista, suurista ja autioista asunnoista, rasvaisuudesta

ja helppohintaisuudesta maaseudulla sekä mustalaisista ynnä

puolimustalaisista. Nyt aion muutamissa kirjoituksissa koettaa kuvata

aivan toisenlaista kansaa sekä sen luonnetta ja tapoja, kansaa, jota

sanotaan savolaisiksi.

Tavallisesti puhutaan hämäläisistä ja karjalaisista, kun tahdotaan

mainita ne pääheimot, jotka ovat viljelleet maata ja asuneet Suomen

suomalaisissa seuduissa. Yhtä hyvällä syyllä voi puhua hämäläisistä

ja savolaisista, sillä alkuperäiset karjalaiset ovat huvenneet

vähäiseksi joukoksi, kun taaskin savolaiset ruskean rotan ja russakan

hillitsemättömällä matkustamishalulla ovat levinneet yli puolen

maatamme.

He lähtivät Laatokan rannoilta ja Karjalan kannakselta kautta kolkkojen

korpien, yli vuolaitten virtojen, pitkin suuria ja pieniä vesiä ja

ottivat Saimaan rannat haltuunsa. He olivat metsästäjiä ja kalastajia,

pahannäköisiä kuvatuksia. Mies pitkä ja laiha kuin nälkäkurki, nainen

taas paljoa pullakampi. He virittivät ansoja metsien eläville ja

pyydystivät järvien kaloja merroilla ja rysillä.

Tukka oli pörröinen ja kampaamaton, niinkuin kaikkien ihmisien

esi-isillä, oivallinen paratiisi kaikenlaisille villeille

syöpäläisille. Savolaisella on tästä seuraava kuvaava arvoitus: aitta

alla, mylly päällä, tihkuviita myllyn päällä, joka oksalla orava:

aitta = vatsa, mylly = suu, tihkuviita = hiukset, oravat = täit. Ei

huoli häpeillä! Keskiajan mainehikkaitten ritarien tukkalaite oli

aivan samanlainen. On olemassa sivistyskansoja, joiden ei ainoastaan

esi-isät, vaan isätkin suosivat runsaita eläintarhoja päässään.

Mutta muassaan he kuljettivat sellaista, mitä ei millään muulla

kansalla avarassa maailmassa ollut. Ikimuistoisista ajoista saakka he

komeilivat.

Sukunimillä.

En voi olla pysähtymättä tähän aivan erikoiseen, savolaisille ja

karjalaisille ominaiseen tapaan.

Heittäkäämme lyhyt yleissilmäys muiden kansojen tapoihin tässä

suhteessa.

Ensin Raamattu! Kaikkien meidän isämme Aadam ja hänen puolisonsa

Eeva ja poikansa Kain ja Abel tyytyivät etunimiin. Abraham, Job,

David, Paavali ja Pietari samoin. Ei merkkiäkään sukunimistä! Ei edes

isän nimeä omansa jäljessä. Juutalaiset ovat vasta viime aikoina

omaksuneet kullalta, hopealta ja metallilta kaikuvat sukunimensä: Moses

Goldschmidt, Aron Silberstein j.n.e. — Kreikkalaisiltakin puuttuivat

sukunimet kokonaan. Sokrates, Platon, Alkibiades, Odysseus, Akhilleus

vaelsivat läpi elämänsä pelkkien etunimien varassa. — Sentähden he

sinuttelivatkin toisiaan ilman edelläkäypää juhlallista veljenmaljaa,

jota kristillinen tapa nykyaikaan vaatii. —

Germaaneilta puuttuivat myöskin sukunimet, aina kauas keskiaikaan

saakka. Isä Wulfilas, kuninkaat Klodovik, Athaulf j.n.e. Myöhemmin

ottivat he nimiä linnojensa ja tilojensa mukaan. Tällaisia nimiä ovat

von Habsburg, von Hohenstauffen, von und zu Thurn und Taxis, siis

edestakaisin Thurniin ja Taxisiin. Mutta oikeastaanhan ne eivät ole

mitään sukunimiä. Eräällä omalla esiäidilläni, württembergiläisellä

aatelisnaisella, oli seuraava erittäin pyylevä nimi: Ost von Weidenost.

— Tämän kerron kerskailukseni korkealla syntyperälläni ja samalla

omilla täyteläisillä muodoillani. —

Meidän ruotsalaiset ja suomalaiset ritarimme liikkuivat aina omalla ja

isän nimellä. Eräs nimitti itseään Bo Joninpoika (Grip), toinen Axel

Eerikinpoika (Tott) ja kolmas Kustaa Eerikinpoika. Viimeksimainittu

oli nimeltään myöskin, mutta ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa,

Vaasa. Vasta niin myöhään kuin 1620-luvulla annettiin määräys, joka

pakotti kaikki aatelismiehet hankkimaan itselleen sukunimet. Samaan

aikaan alkoivat myöskin pappismiehet omaksua sukunimiä. Siihen

asti olivat he nimittäneet itseään esim. Martinus Martini (Martti

Martinpoika). Mutta Ruotsin talonpojilta puuttuivat sukunimet aina

1800-luvulle. Talonpoikaisnimet Ruotsissa ovat siis enintään sata

vuotta vanhoja.

Samaten oli laita myös kaikkialla Suomessa, — paitsi Savossa.

Länsiosassa Suomenmaata elelivät talonpojat sukunimittä 1800-luvun

alkuun saakka. Kirkonkirjoissa vilisi Juhonpoikia, Pietarinpoikia,

Antinpoikia ja Kallenpoikia ja lopuksi hämmennys meni niin pitkälle,

että p—u itse vain voi pitää lukua lukemattomista Junnuistaan.

Sitten alkoi ruotsalainen nimenotto. Kaikki metsän eri puulajit

rapisteltiin putipuhtaiksi ja niin syntyivät nuo lukemattomat

Lindgrenit, Ahlbomit, Aspelundit, Björkqvistit ja Tallrothit, joista ei

yksikään ole sukua toiselleen.

Mutta nyt tulemme siihen suureen ihmeeseen. _Savolaisilla oli

todellisia sukunimiä, aina keski-, jopa pakanuuden ajoista saakka_.

Kun avaa ensimmäiset maakirjat Kustaa Vaasan ajoilta, vuodelta

1541, ja ottaa esille Savonlinnan läänin, huomaa hämmästyksekseen,

että joka ikisellä savolaisella talonpojalla on sukunimensä. Näin

on laita, vaikka yleisenä tapana koko valtakunnassa oli se, että

talonpoikia nimitettiin omalla ja isänsä ristimänimellä. Näissä

pitkissä luetteloissa ovat melkein kaikki nykyiset savolaiset

talonpoikaissukunimet edustettuina. Aivan vähän on tullut lisää, aivan

vähän on sukupuuttoon hävinnyt. Sukupuuttoon kuolleitten joukossa

mainittakoon eräs suuri suku, jolla on kauniilta helähtävä nimi,

Ihalempinen. Ja vielä lisäksi. Ei yhdelläkään savolaisella talonpojalla

ole isän nimeä mainittuna. He eivät ole Abel Matinpoika Korhosia, vaan

yksinkertaisesti Abel Korhonen, aivan niinkuin kansa kaikkina aikoina

on itseään nimittänyt.

Kun nyt koko savolainen heimo, ilman yhtään poikkeusta, jo vuonna 1541,

silloin kun vielä itse Ruotsin kuningaskin oli nimeltään Eerikinpoika,

esiintyy omilla sukunimillään, täytyy otaksua, että näitä nimiä oli

käytetty jo ammoin keskiajalla. Niin levinnyt ja piintynyt tapa on

varmasti satoja vuosia vanhempi ensimmäisiä sukuluetteloja vuodelta

1511. Milloin nämä nimet ovat otetut, ei voi historiallisesti määrätä.

Mutta Aleksanteri Nevskin armeijassa taisteli eräs päällikkö nimeltä

Pelkonen. Hän eli siis 1200-luvun alussa. Monet savolaisista nimistä

ovat niin vanhoja, että niiden merkitystä on mahdoton selvittää, esim.

Tiiho(nen), Innno(nen), Korho(nen), Ronka(inen). Mikael Agricola

mainitsee, että suomalaiset palvelivat jumalaa, jonka nimi oli

»Ronkateus». Siis on sukujumala antanut nimensä perheelle. Samaten on

ollut ehkä myöskin Ikäheimon ja Ihalempisen laita.

Kysymys on: mitenkä on tämä ihme selvitettävissä? Aion koettaa selittää

sitä seuraavasti:

Vanhoina aikoina uskottiin, että muutamiin pyhiin nimiin liittyi

taikavoima. Jumalan kymmenissä käskyissä kielletään turhaan lausumasta

Jumalan pyhää nimeä. Hänen pyhää nimeänsä eivät tunteneetkaan muut

kuin Hänen valitut profeettansa, mutta sillä nimellä voivat he tehdä,

ihmeitä. Hänen jokapäiväisempää nimeänsä El eli Elohim sekä Jahve

käytettiin yleisesti hebrealaisissa ristimänimlssä, esim. Samu_el_,

_El_iel, Jo_el_ ja _Ja_kob. Ruotsalaiset antoivat myöskin mielellään

lapsilleen jumaliensa nimiä, Tor, Torfin, Torborg. Äkillisissä

vaaroissa kääntyvät vielä tänäkin päivänä kristityt vapahtajansa

puoleen huudahtamalla Herra Jee j.n.e. He turvautuvat siihen

ihmeelliseen voimaan, joka on nimeen kätkettynä.

Savolaiset olivat enemmän kuin monet muut kansanheimot vakuutettuja

sanan, nimen, taikavoimasta. Sanalla voivat heidän tietäjänsä saada

aikaan mitä ihmeitä tahansa. Niin kiihkeätä sanan mahdin palvelusta

tuskin muilla kansoilla tavataan. On vieläkin henkilöitä, jotka

metsässä eivät rohkene turhaan lausua karhun oikeata nimeä, vaan

mielittelevät sitä kaikenlaisilla hyväilynimillä. Voihan ajatella,

että sellainen kansanheimo piti esi-isänsä kaikenlaisten tarujen ja

kertomusten kirkastamaa nimeä oivallisena taikakaluna, johon oli hyvä

turvautua. Sentähdenhän oli selvää, että jälkeläiset ottivat ajan

pyhittämän sukunimen suojakseen kaiken maailman vastuksia ja vaaroja

vastaan. Savolaisten sukunimien käyttöön sisältyi siis jonkunlainen

edesmenneitten esi-isien henkien palvelus.

Tältä näkökannalta katsoen voi hyvin ymmärtää, että Ruotsin valtakunnan

kirjurien täytyi Savossa luopua valtakunnan yleisestä tavasta ja

mitä suurimmalla huolella merkitä sukunimi jokaiselle savolaiselle

talonpojalle. Ja tämä juuri on ihmeellinen ilmiö, jota ei tapaa muualla

Euroopan kansojen keskuudessa samaan aikaan, uuden ajan alussa. Samaten

ei mikään muu kansa Euroopassa voi kerskailla niin monilla ja vanhoilla

sukunimillä kuin juuri nämä savolaiset; vanhimmat aatelissukumme ovat

eilispäivän lapsia verrattuina moniin satoihin savolaisiin sukuihin.

Jo tämä omituisuus asettaa jyrkän rajan savolaisten ja Suomen muiden

asujainten, ruotsalaisten, hämäläisten ja pohjalaisten välille. Mutta

on vielä paljon muutakin, joka erottaa savolaisen hämäläisestä ja

Suomen muista asukkaista.

Asumistapa.

Savolainen asuu maittensa keskelle rakentamassaan talossa. Suomen

muut asukkaat asustavat kylissä, tilusten ollessa siroteltuina

sinne tänne. Savolainen asuu vaarojen laella, niin korkealla kuin

vain voi, niin lähellä taivasta kuin mahdollista. Hän ei ole mikään

auringon palvelija, hän asuu korkealla siitä syystä, että hän on

hakenut hallattomia paikkoja, joissa hän on kaskennut ja polttanut,

niin kaukana vesiperäisistä maista kuin suinkin. Yhteenahdettuja,

ahtaita kyliä hän kammoaa kuin ruttoa. Siten on Savossa, vaikka se

onkin harvaan asuttua, pienemmät alat asumattomia saloja kuin esim.

rantaseuduilla Turun läänissä.

Ravinto.

Savolainen on herkkusuu Suomen asukasten joukossa. Pääasiallinen

ravinto on tuore leipä. Kerran viikossa leipoo hän otsansa hiessä

leipänsä, suuremmissa taloissa leivotaan jokapäivä. Reikäleivät ovat

hänelle aivan tuntemattomat. Kovaa ja kuivaa leipää hän ei nauti

milloinkaan. Kemuissa notkuu pöytä omituisten ruokalajien paljoudesta.

Ylinnä kohoaa suuri kalakukko, jäännös keskiajan jättiläispasteijista,

jotka usein sisälsivät kuninkaan kyttyräselkäisen hovinarrin, joka

vieraiden iloiseksi hämmästykseksi ryntäsi epämukavasta pesästään,

juuri kun aiottiin siihen käydä käsiksi. Kalakukko sisältää kaiken,

mitä ihminen ruumiin ravinnokseen tarvitsee. Kuori on leipää, sisus

tarjoaa kalaa, lihaa ja rasva-aineita. Siis maailman parhain ja mukavin

eväskakku. Jätän sanomatta polveutuuko se Bysantista vaiko Roomasta.

Olisikohan se saksalaista juurta: »Fischkuchen» = kalakakku? Pöydällä

näkee edelleen omituisia »piiraita», jättiläismäisiä ryynirieskoja,

lehikäisiä, kaalinlehdellä paistettuja j.n.e. Minä epäilen, että

nämä ruokalajit ovat saapuneet Aasiasta, Venäjän kautta. Ajatukseni

liitävät usein näistä ruokalajeista raamatun vanhaan Saaraan, joka

valmisti aterian Abrahamille ja hänen ylen pyhille vierailleen Mamren

tammistossa. Aivan varmaan söivät he samanlaista ruokaa. Savolaisen

suurimmassa juhlassa, »köyrinä» (pyhäin miesten päivänä), kuuluu

uhrilammas välttämättömien ruokalajien joukkoon, aivan niinkuin Vähän

Aasian paimentolaiskansoilla. Uhrilammasta sanotaan yksinkertaisesti

»köyrpässiksi».

Nämä ruuat ovat herkkuja sille, joka päivän pitkän on ponnistellut

ulkotöissä. Nämä ruuat ahtavat meidän kalpeat kaupunkilaisemme ummelle

kuin pakkaspyry savolaiset kujatiet. Mutta kun polkee pyörällä 50

km ennen ja 50 km jälkeen aterian, voi kaikesta huolimatta nauttia

rauhallista yölepoa.

Hämäläisten reikäleivät voivat olla kauheita. Ikenet repeytyvät rikki

kakun särmikkäissä kristalleissa. Suu täyttyy verellä, mutta kupu pysyy

tyhjänä. Sellaisella kakulla voisi heittää vaikka Goljatin kuoliaaksi

maahan.

Hämäläisiä on näihin saakka pidetty Suomen etevimpinä maanviljelijöinä,

savolaisten lemmikkejä ovat taas kotieläimet. Parhaimmat hevosemme ovat

kotoisin sieltä, lehmämme samoin. Härkiä, joita 1500-luvulla vielä oli

runsaasti, ei enää pitkään aikaan ole käytetty, jotavastoin muualla

Suomessa niitä tavattiin yleisesti vielä 50 vuotta sitten, vieläpä

tänäkin päivänä.

* * * * *

Savolainen on ollut maamme varsinainen uudisasuttaja. Hänessä on

todellakin ollut ruskean rotan lannistumaton halu levitä joka taholle.

Savolaisten partioretket.

Kun historian ensimmäinen, kalpea valonvälähdys lankeaa hetkeksi näille

tienoin, tavataan savolaiset asuvina Mikkelin seuduissa. Kihlakuntaa

sanottiin »Suur-Savoksi», ja se joutui Pähkinälinnan rauhassa 1323

Ruotsille yhdessä Jääsken ja Äyräpään kihlakuntien kanssa. Mutta

Savo oli rauhanteon kautta saanut luonnottoman ahtaan rajoituksen

itää kohti. Savonlinnan seuduilta vedettiin raja pitkin läntistä

vesistöä, Leppävirran ohi, pohjoista kohti, ei tiedetä varmaan minne se

haipui. Mahdollista on, että se noudattamalla Pyhäjoen vartta loppui

Pohjanlahteen. Mutta näin kulki raja ainoastaan paperilla. Savolaiset

itse pitivät siitä huolen, että he saivat väljemmän toimialan.

Suurimmassa salaisuudessa hävitettiin rajapyykit ja kivet nakattiin

kaikille ilmansuunnille. Uudet rajamerkit rakennettiin sijalle, mutta

paljoa enemmän itään käsin. Täten joutui Savon alueen puitteisiin

muun muassa kaksi kuuluisaa näköalapaikkaa, Punkaharju keski-Savossa

ja Pisan vuori pohjois-Savossa. Tämä hiljainen ja salaperäinen

pimitysyritys onnistui hyvin, varsinkin kun sen perustalle laadittiin

»väärennetty Pähkinälinnan rauhankirje», jossa savolaisten käymä

omavaltainen raja väitettiin olevan juuri Pähkinälinnassa vuonna 1323

juhlallisesti vahvistettu rajalinja. Täyssinän rauhanteossa v. 1595

vahvistettiin tämä väärennetty rajalinja lopullisesti.

Näillä erämaan pikku petkutuksilla tuli Savo käsittämään Suomen enin

huomiota herättäneet matkailupaikat:

Imatran etelässä, Punkaharjun ja Savonlinnan keski-Savossa sekä Puijon

ja Pisan pohjoisessa. Kolin vaara on Karjalaa, mutta myöskin sinne

ulottivat savolaiset partioretkensä, niin että väki Kolin ympäristöillä

puhuu silkkaa savoa. Sukunimet ja sukutarinat toteavat sitäpaitsi, että

tämä siirtyminen Savosta päin on tapahtunut yleisesti vieläpä viime

vuosisadan kuluessa.

Vähitellen levisi asutus Mikkelin tienoilta pohjoista ja luodetta

kohti, ja pohjois-Häme joutui savolaisten haltuun sekä rauhallisilla

että sotaisilla keinoilla. Sääminkiläiset ja rantasalmelaiset taas

soutaa nytkyttivät vesistöjä pitkin aina Iisalmeen saakka, marssivat

Pohjanmaan rajan poikki ja samosivat Kuusamoon saakka. Jo niin varhain

kuin 1400-luvulla valittavat lappalaiset haikeasti, että savolaiset

kaskeavat ja polttavat heidän kankaitaan, niin että poronruoka häviää.

Että he puhuivat totta, siitä muun muassa kuusamolaisten murre

todistaa, joka on mehevää savolaista.

1600-luvulla kuului Käkisalmen lääni Ruotsin kruunulle. Vuosisadan

keskivaiheilla teki läänin kreikkalaiskatolinen väestö kapinan, mutta

se kukistettiin jo heti alussa vereen. Asukkaat pakenivat välttääkseen

rangaistusta ja vainoa. Silloin tietysti savolaiset pitivät varansa ja

muuttivat poispaenneiden tilalle. Moni suku tunkeutui aina silloiseen

ruotsalaiseen Inkerinmaahan, jonne asettuivat asumaan muun muassa Nevan

suomaille, missä aina näihin päiviin saakka ovat säilyttäneet kielensä

ja tapansa, siitä huolimatta, että heidän tilansa ovat sotkeutuneet

jättiläiskaupungin jalkoihin.

Näin haastaa koko Itä-Suomi hamasta Kokkolasta ja Päijänteeltä aina

Venäjän rajoille saakka kieltä, joka on luettava savolaisen murteen

alueeksi. Saarijärveläinen, esimerkiksi, ymmärtää helposti, mitä

Ruskealan mies pakisee, mutta mitä naapuri Lapualla puhelee, tahi

oikeammin nenäonkalossaan äännähtää, on hänen vaikeampi tajuta.

Ainoastaan Salmin, Suistamon ja Suojärven asukkaat, muinaisten

karjalaisten jälkeläiset, puhuvat kieltä, jota savolaisenkin on työläs

käsittää.

Lyhyin piirtein olen koettanut selvitellä mihin osiin maatamme

savolaiset ovat levinneet. Seuraavissa kirjoituksissa koetan tuoda

esille heidän lystikästä tapaansa käsitellä elämän vakavimpiakin

kysymyksiä, sekä kertoa matkahavainnoitani eri osista Savoa.