Puutikkala,
jonka pitkää kyläkujaa matelimme hiljakseen hitailla hämäläisillä
hevosillamme. Se oli suurimpia ja tiheimmin asuttuja kyliä, mitä
milloinkaan olen nähnyt. En voi sanoa, että juuri olisin ihastunut
sellaiseen kylään, jossa 24 taloa on tungettu yhteen, niin lähekkäin
kuin mahdollista. Siellä oli navetta navetassa kiinni, sikolätti
sikolätissä, luhti luhdissa ja tunkio tunkiossa. Kukahan voisi lukea
kaikki ne rakennukset, kun joka talolla on joukko ulkohuoneita, ja kun
paljon tilatonta väkeä sitäpaitsi asuu talojen ympärillä. Se muistutti
aikalailla unkarilaisia kyliä, jotka ovat suorastaan kauheita.
Mutta Puutikkala erosi suuresti edukseen unkarilaisista kylistä.
Puutikkalasta puuttui nimittäin nuo inhoittavat sikolaumat, jotka
tekevät unkarilaiset kyläkadut sietämättömiksi. Mutta Unkari on jo
Aasiaa, kun taas Puutikkala on muuttumaisillaan eurooppalaiseksi.
— Kuulkaapas, tappelevatko Puutikkalan pojat ahkerasti keskenään
tässä kylässä, kun luhdit ovat noin vierekkäin? kysäisin iäkkäältä
kyytimieheltäni.
— Ei, ei, ei! Ei enään. Niistä on tullut niin sivistyneitä, ettäh.
— Tappelivatkos ennen?
— Kyllä vaan. Syksyisin joka ilta. Joka ilta tukkijunnujen kanssa,
jotka tahtoivat anastaa heidän tyttönsä.
— No mutta! Eihän suinkaan tyttöjä voitu vasten mieltään viedä?
— Niin, mutta Puutikkalan tytötpä olivatkin juuri sellaisia, että
pitivät vieraita miehiä omia poikia parempina. Mutta nyt ne ovat niin
sivistyneitä, ettäh. Kymmeneen vuoteen eivät pojat enään ole tapelleet.
Jos voi uskoa Anatole Francea ja uudenaikaisia historioitsijoita,
syntyivät kaikki eripuraisuudet kansojen lapsuudessa juuri ihanien
naisten takia. Iänikuinen eläimellisyys ihmisissä, koirasten kamppailu
naaraksista! Voimakkain koiras saa naarakset, ja naarakset mieltyvät
voimakkaimpaan, jotta lapset tulisivat niin vahvoja kuin mahdollista.
Onko se järkkymätön luomisen laki, jota ei voi eikä saa vastustaa?
Kysyn vain. Ajomieheni tiesi, että sivistys voi hillitä tätä
eläimellisyyttä. Rohkenemmeko kannattaa tätä hänen mielipidettään?
Eurooppalaiset yhteiskunnat eivät vielä ole eurooppalaisesta
sivistyneitä. Eurooppalaiset ovat aasialaisia mielipiteiltään ja
ajatuksiltaan. Sentähden tappelevat ne yhtä mielellään ja tarmokkaasti
kuin aasialaiset ovat tehneet kaikkina aikoina. Poistakaamme »aasia»
sydämistämme, sulkekaamme siat lätteihin, niin voisimme mahdollisesti,
niinkuin Puutikkalan pojat, heretä tappelemasta. Tulisimme niin
sivistyneiksi, ettäh.
Minkä selvän kuvan suuresta maailmantapahtumasta tarjosikaan
pienoiskoossa tämä kertomus Puutikkalan pojista! Kauniin Kukkiajärven
laineilla purjehtii lautallaan ventovieras tukkijunkkari Paris. Hän
ei ole mikään kaunis prinssi, mutta rohkea, reipas ja vahva hän on,
vahvempi kuin Paris prinssi. Hän nousee maihin ja valloittaa Helenansa.
Puutikkalan pomot, rusthollarit Agamemnon ja Menelaus, kokoovat kylän
pojat Akilleksen ja Ajaksen, ja niin on tappelu valmis. Syyt samat
ja sama myöskin ratkaisutapa. Ja Helena on aina valmis seuraamaan
tukkijunkkaria. — Mutta sitten tulee sivistys, tuo hieno hellenismi. Ja
miekat pistetään huotriinsa ja puukot tuppeen, ja niin ei enää tapella.
Maassa on rauha ja Puutikkalan pojilla on hyvä tahto. Mitenkä Jumalan
kunnian laita on korkeudessa, niin, siihen olen kielletty puuttumasta.
Puutikkalan rannalla lojui kaksi mahtavaa kirkkovenettä, toinen 13
m, toinen 12 m pitkä. Ne olivat pitkissä vajoissa, aivan niinkuin
kirkkoveneet Seurasaarella. Ajomieheni väitti, että suurempaan mahtuisi
150 henkeä. Tingin heti hänen liioitteluistaan puolet ja lupasin
uskoa veneen kantavan 75 henkeä. Kuljimme kylän läpi juhannusaattona,
ja seuraavana aamuna lähtivät kyläläiset juhannuskirkkoon niin
mieslukuisasti, että monta oli laskettava maihin matkan, varrella,
sillä nousi ankara tuuli ja kävi korkeat laineet.
Entisaikaan, silloin kun Puutikkalassa vielä tapeltiin, olivat
kirkkoveneet joka pyhä menossa. Nykyään vain silloin tällöin. En siis
saanut nähdä tätä mieltäkiinnittävää näytelmää, sillä kirkkoveneet
lepäilivät pitkän aikaa juhannusmatkan jälkeen. Tappelupukareilla oli
tietysti suurempi tarvis lohdutusta ja armoa kuin siivoilla miehillä,
ja tukki junkkarin kihlaaman neitsyen tie vie ennemmin tai myöhemmin
kirkolle. Nyt ovat nämä syyt poissa.
40 vuotta sitten paloi koko Puutikkalan kylä perustuksiaan myöten.
Ettei sellaiset kylät pala kerran viiteen tai kymmeneen vuoteen, on
ihmeellinen kaitselmuksen armo. Oikeastaan se on ansaitsematonta armoa,
sillä miksi pitää ihmisten nykyäänkin pakkautua yhdeksi rykelmäksi,
kun heillä on lääniä tarpeeksi? Minkätähden eivät puutikkalaiset
rakentaneet talojaan erilleen? Hämäläinen on ikimuistoisista ajoista
asunut tiheään rakennetuissa kylissä ja vanhoillisena ei hän muuta
tapojaan. Hän asui sillä tavoin voidakseen puolustautua ryöväreitä,
roistoja ja petoja vastaan. Miksi hän nytkin vielä rakentaa samalla
tavalla, on selittämätöntä, ehkä vain vanhaa totuttua tapaa. Minuun
tekee sellainen kylä ahdistavan vaikutuksen. Mitenkä paljon ylhäisempää
onkaan itäsuomalaisten tapa asua jokainen kummullaan, tilukset aivan
talojen ympärillä, niin että kylät muistuttavat seitsemän kukkulan
kuuluisaa kaupunkia.
Ainoa talo Puutikkalassa, joka on erillään, on palokunnan talo.
Totisesti välttämätön laitos. Sen eristetyn aseman kautta ovat
kyläläiset tahtoneet ehkäistä sitä häpeää, että palokunnan talo palaisi
poroksi yleisessä tulipalossa. Mutta he ovat unohtaneet rakentaa
useampia palokunnantaloja, sillä eihän yhteen voi mahtua niin monta
ruiskua, että niillä voisi sammuttaa tulipalon tässä vaarallisessa
kylässä. Alkuasukkaat valittivat, ettei Korkean Kruunun käskynhaltija
salli pidettävän juhlallisuuksia palokunnantalossa. Hän tuntee
lampaansa. Ehkä ei kymmenen vuoden hiljaisuuden ja sivistyksen aika
vielä ole takeena siitä, ettei lankeemusta syntiin ja tappeluihin voisi
tapahtua.
Sappee.
Sappeen kylä Hauholla on Puutikkalan täydellinen vastakohta, vaikka
vain 3 km erottaa ne toisistaan. Sappeessa on vain kaksi taloa,
mutta molemmat aivan toisissaan kiinni. Jos Puutikkala on aito
talonpoikaiskylä, niin on Sappee sen sijaan herraskylä. Monta pitkää
vuotta on toista taloa hallinnut aatelissuku Schildt, toista majatalon
isäntä. Schildtit ovat muuttaneet pois, mutta majatalon vanhempi
poika omistaa nyt tuon vanhan herraskartanon, ja nuorempi majatalon.
Koko kylä kuuluu nyt vanhalle talonpoikaissuvulle, samalla kuin
Schildtit ovat häipyneet pois. — Hyvin kuvaava ilmiö Hämeen uudemmassa
historiassa. — Missä aatelismies ajan pitkään ei voi tulla toimeen, tai
ei viihdy, siellä on talonpoika astunut hänen sijalleen. Hän viihtyy
erinomaisesti ja on rikastunut. — Sappeen talolliset, molemmat 80
vuoden korvilla, ovat hyvin varakkaita isäntiä.
Seuratkaamme hiukan lähemmälti aatelissuvun oloa ja elämää sekä
talonpoikaissuvun nykyisiä elämän ehtoja. Luulen, että ne kuvaavat
yleisen kehityksen normaalia kulkua Hämeessä.
Schildtit omistivat monta suurta tilaa Hämeessä 17- ja 18-sataluvulla.
Ho olivat Ruotsin palveluksessa olevia upseereja, kapteeneja j.n.e.
Eräällä oli Vähä-Evo Lammilla, eräällä taloja Lammin ja Laukaan
pitäjässä ja eräällä Sappeen kartano. Sappeen kapteeni omisti
sitäpaitsi kuusi taloa ympäristössä. Hän oli naimaton —sukutaru
kertoo hänen olleen onnettomasti rakastuneen nuoruudessaan ja
sentähden jääneen parittomaksi — mutta siinä määrin sukurakas, että
kaikki Schildtit ja muut äitinsä puolelta sukulaiset tihein joukoin
pyhiinvaelsivat kaukaiseen Sappeesen. Sappeen setä otti vastaan kaikki
sukulaiset avosylin ja lämpimin muiskuin, kuten ajan tapa vaati.
Kaikkia suudeltiin, niin mies- kuin naispuolisiakin heimolaisia.
Nuoremmat neitoset hieman kainostelivat ukon hyväntahtoisia hyväilyjä,
sillä hän tähtäsi epävarmasti vanhoilla päivillään, tuhrusteli
edestakaisin, kunnes osui pilkkaan, huulille. Parransänkikin oli
arkioloissa pitkä. — Nuo vaeltavat sukulaiset olivat ainoat sen
aikuiset matkailijat maaseudulla.
Ukko viihtyi hyvin maalla, sillä hänellä oli suuri maalaisintohimo.
Hän rakasti hevosia. Mutta hän olikin erään baijerilaisen ritarisuvun
jälkeläinen, joka 16:nnella vuosisadalla muutti Liivinmaan kautta
Ruotsiin. Puheenpartena käytettiinkin seudun maalaisaatelista nimeä
»hämäläinen hevosaateli». Sappeen ukolla oli talonpoikain kertoman
mukaan talossaan 29 hevosta. Monet niistä olivat äksyjä, kiukkuisia
kuvatuksia, toiset päälle 11 tuumaa korkeita. Kukaan ei tiedä mitä hän
mahtoi tehdä hevosillaan muuta kuin syöttää niitä, ja saatella sukua
takaisin kotia päin.
Hän uskoi Jumalaan ja kiroili kuin turkkilainen, kuten ruotsalaisilla
kapteeneilla on ollut tapana kaikkina aikoina. Talonpojat kertovat,
että ukon ympäristö tuoksui tulikivelle, kun hän oikein oli sillä
päällä. Mutta kirosanan »hiisi» ukko miedonsi aitohauhomaisesti
»hiilen», »hiilestä», »hiilessä».
Tämä alituinen seurustelu talonpoikien kanssa ja samanlainen elintapa
maalla ei voinut olla vaikuttamatta eräisiin näiden aatelissukujen
jäseniin, Sappeen sedän veljenpoika, Volmar Styrbjörn Schildt,
sittemmin lääkäri Jyväskylässä, sai nuorena ylioppilaana 1820-luvulla
haaveellisia, kansanvaltaisia »houreita» päähänsä. Hän saarnasi
kauhusta puolihupsuille tädeille Toll, Wadenstjerna ja Schildt, että
suomenkielestä aikojen kuluttua vielä tulee hovikieli.
— Oletko järjiltäsi, poika, sanoivat tädit, suomenkielihän on renkien
ja piikojen kieli. Älä saata hienoa sukuasi häpeään.
Mutta Volmar Styrbjörn käytti kirjailijanimeä »Kilpinen» kirjoitti
kummallisia suomalaisia kirjaimia, keksi suomalaisia kulttuurisanoja
ja antoi Sappeen sedän hautakiveen Hauhon kirkkomaalla hakata etunimen
»Yrjö», vaikka sedällä, kaikkien pyhimysten nimessä, aina oli ollut
nimenä rehellinen »Georg». Jos Sappeen setä eläessään olisi kuullut
nimen »Yrjö», olisi hän varmasti käyttänyt sitä miellyttävänä
vaihteluna kirosanojen sarjassa. — Miten Volmar Styrbjörn nyt selviytyy
tuolla ylhäällä tätien ja Sappeen sedän seurassa, sitä en uskalla
kuvitellakaan.
Mutta maanviljelijän veri on Schildtien suonissa pulpahdellut
voimakkaammin kuin monessa muussa aatelissuvussa. Heidän joukossaan
on lääkäreitä, on opettajia, mutta nämä virkamiehet ovat sittenkin
sivuelinkeinonaan harjoittaneet pääelinkeinoamme, maanviljelystä. Vielä
tänäkin päivänä omistavat Schildtit suuria tiloja maassamme. Eräs
heistä, Onni Schildt, oli virkatalojen tarkastaja, säästöpankkimies,
mutta sitäpaitsi suurtilallinen, maanviljelysneuvos ja lopuksi
senaattori, tietysti maanviljelystoimituskunnan päällikkö. Eräs toinen,
kauppaneuvos Hjalmar Schildt, on antautunut kauppa-alalle, mutta
huomatkaa, hän kaupittelee ruista, vehnää ja kauraa. — Ainahan se vähän
tuoksahtaa Sappeen riihelle. —
Ainoastaan nuorimmat sukupolvet ovat kääntäneet selkänsä tunkioille,
lehmille ja hevosille. Eräs Schildt kirjoittaa nykyään romaaneja,
toinen painattaa romaaneja, ja minusta, äidin puolelta samaa sukua,
on kokonaan hävinnyt pahanhajuisten kotieläimien, lehmien ja
vaahtoisten hevosten ihailu, mutta innostukseni maanteihin ja uusimpiin
kotieläimiimme, automobiileihin ja polkupyörään, voitaneen hyvällä
tahdolla johtaa jostakin aikaisemmasta olemusmuodosta Sappeessa.
Sappeen talolliset elävät pulskasti, kuten hauholaiset yleensä. Ennen
oli Sappeen sedän rakennus kylän komein, mutta ei suinkaan enää
nykyään. Majatalon isännän rakennuksessa on tupa, joka on 9x10 m
pinta-alaltaan. Tuvan voittaa melkein sali vaarin rakennuksessa, jossa
sitäpaitsi on suuri luku muita huoneita. Kaikki hyvin kalustettuja.
Mutta Sappeen sedän asuntoa on pidetty mitä suurimmassa kunniassa.
Tosin siihen on rakennettu kaksi valtavaa päärakennusta lisää, jotka
ympäröivät pihamaata kolmelta taholta. Vanhan talon sisustus on kenties
sata vuotta vanha. Sedän henki asuu, niin sanoakseni, koskemattomassa
pesässä. Kaikki neljä vierashuonetta ovat kalustetut iänikuisilla
kaapeilla, sohvilla ja tuoleilla niiltä ajoilta, jolloin Schildtit
vierailivat talossa. Keittiö on kahta porrasta alempana muita huoneita,
ja sen ovessa on pyöreä tirkistysreikä, josta emäntä voi seurata
palvelijain talousaskareita.
Mutta kaiken tämän tilavan asuntokomeuden saattaa varjoon
kaksi mahtavaa navettaa. Majatalon isäntä on rakentanut omansa
kauneimmasta harmaasta graniitista, toinen taas on kyhätty kotona
leivotuista tiilistä. Nämä monumenttaaliset rakennukset tulevat
kestämään vuosisatoja. Kun kaikki nuo suuret salit ovat maatuneet
tai hävitetyt, pysyvät molemmat suuret navetat vielä todistuksena
entisaikojen ahkerasta työstä ja yritteliäisyydestä. Maassamme, jossa
asuinrakennukset rakennetaan puusta, kertovat ainoastaan navetat
historiaa jälkeentuleville sukupolville. Ne ovat ainoat rauniot, mitä
maassamme on tulevaisuudessa tavattavissa. Katsojissa ne eivät kyllä
tule herättämään haaveellisia tunteita, kuten neitsytkammiot vanhoissa
ritarilinnoissa, mutta kenties, kuten vanhat juustot, kiihoittavat
ruokahalua.
Tuntui aivan kuin olisin ollut kaukainen sukulainen noille hiljaisille,
kohteliaille ja höyleille sappeelaisille. Tämä tunne houkutteli minut
syleilemään 81-vuotiasta Sappeen isäntää. Tein sen siksi, että hänellä
oli juuri yhtä korkea kyömynenä kuin enollani. Eihän ole ihme, että
ympäristön emännille rupesi syntymään koukkunokkaisia lapsia, kun he
joka päivä, kahden vuosisadan aikana, näkivät Schildtejä, kaarevine,
kyttyräselkäisine nenineen, kuljeskelemassa teillä ja tanhuilla.
On olemassa salainen psykologinen laki, joka taitaa vaikuttaa niin
voimakkaasti, etteivät minkäänlaiset muut ilkeät epäluulot tarvitse
tulla kysymykseenkään.
Vihavuoren kosket.
Ne sijaitsevat 3 km Sappeesta vesistön varrella, joka alkaa Vesijaosta
ja Evon tienoilta idästä, kulkee läpi pitkän Kuohijärven ja kauniin
Kukkiajärven sekä syöksyy Vihavuorella 1,6 m:n putouksesta alas.
Reittiä sanotaan Hauhon reitiksi ja se yhtyy Pieteleenjärven kautta
Mallasveteen. Vesistöä voi kulkea laivalla Vihavuoren ylä- sekä
alapuolelta. Mutta Vihavuori on sellainen sulku, jonka ainoastaan
kanava voisi murtaa.
Mikään ei estäisi säännöllistä laivakulkua Vihavuorelta Valkeakoskelle,
tai vaikkapa Hämeenlinnaan. Hinaajahöyryjä kulkee joka päivä
Valkeakosken ja Vihavuoren väliä, vetäen perässään raskaita lotjia.
Samoin tupruaa hinaajahöyry Vihavuoren yläpuolella olevilla vesillä.
Mutta ei ainoatakaan matkustajalaivaa. Miksi? Siksi, että reitti
sijaitsee Hämeessä. Hämäläinen on tyytyväinen jaloittelemaan navetan ja
tuvan väliä, hän matkailee ainoastaan pelloilleen ja niityilleen. On
käsittämätöntä, ettei Hauhon tapaisessa pitäjässä, jossa on pohjattoman
rikkaita talollisia ja mainioita kulkuväyliä, ole vesikulkuneuvoja.
Lähin rautatieasema on Hämeenlinna. Mutta isät soutivat ja ajoivat
hevosella, miksi eivät pojat tekisi samoin.
Vihavuoren kosket ovat viime kevääseen saakka olleet olemassa
ulkopuolella minun tajuntaani. Vaivautumiseni sinne asti johtui
siitä, että Matkailijayhdistys tätä vuotta varten on vuokrannut
kalastusoikeuden koskissa, ottaakseen selville, kannattaako forellien
onkiminen niissä vai ei. Kalastusoikeus on yli kymmenen vuotta
kuulunut metsänhoitaja Knut Tammelander vainajalle. Hän rakennutti
kosken partaalle pienen huvilan, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö,
ja sen on Yhdistys myöskin vuokrannut. Metsänhoitaja Tammelander
on viettänyt vapaa-aikansa huvilassaan kosken partaalla, nauttinut
kauniista luonnosta ja kalastellut ahkerasti tunnettujen tamperelaisten
ja ympäristön urheilijoiden kanssa. Huvilan seinäpaperit kertovat
kalastusurotöistä, joita ovat suorittaneet itse omistaja, Skiura
ynnä muut yhtä omituiset kuin uutterat onkijat. — Rehtori Stolpen ja
Hjalmar Schulmanin nimimerkkejä etsivät silmäni turhaan. He olisivat
varmaan tuoneet mukanaan monta omintakeista lisää kalastus- ja
metsästysjuttuihin.
Forellin kalastuksesta koskissa en tahdo puhua. Jätän sen osan
arvokkaammalle kynälle. Ainoa saaliini oli ahven, joka erehdyksestä
tarttui uistimeen. Mutta kahta matkatoveriani, jotka sillä alalla ovat
todellisia haijia, onnisti kyllä paremmin.
Vihavuoren yhteiskunta on aika lystikäs. Koskien partaille on tungettu
joukoittain pieniä asumuksia, joista monet ovat ainoastaan hökkeleitä.
Eräänä kauniina päivänä aloin laskea niitä, mutta oli niin kuuma,
etten saanut sitä suoritetuksi. On siellä viisi myllyäkin, muutamat
tosin aivan virattomia ja kaatumaisillaan, mutta pari, kolme hyrrää
täysin siemauksin. Kaikki vilja läheltä ja kaukaa hienonnetaan siellä
jauhoiksi. Sitäpaitsi höylätään päreitä, teroitetaan veitsiä, y.m, y.m.
Kaikki tapahtuu kosken suosiollisella avulla. Yhteiskunta on ikivanha,
ja vesivoiman omistusoikeus niin monimutkainen, ettei minun järjelläni
sitä vyyhtä selvitetä. Muuten luulen, ettei kukaan Suomessa ole täysin
selvillä vesioikeuslaistamme. Vesioikeuden professorin virka olisi
mitä pikimmin perustettava yliopistoon, muuten emme koskaan selviydy
siitä vesikaaresta. Tahi voisiko ajatella vesioikeuden yhdistetyksi
sovelletun fysiikan professuuriin. Silloin olisi ainakin lohen- ja
forellinkalastajilla syytä riemuita. Turhaa on käydä oikeutta veden
omistamisesta; riitajutut kestävät iankaikkisuuden ja loppu on yhtä
hämärää kuin alkukin. Jätän päättämättä, onko syy haettava meidän
lakimiehiämme vaivaavasta vesikauhusta vai siitäkö, että meillä on
liiaksi vettä maassamme. Se mies, joka meille vuokrasi kalastusoikeuden
koskiin, omistaa 53 — muistaakseni — erilaista oikeutta koskiin, mutta
ei hän eikä kukaan muukaan tiedä, onko niitä vieläkin enemmän.
Niinkuin nyt koskilla eletään, luulee jokainen olevansa oikeutettu
kalastamaan niissä. Kaksi ammattikalastajaa ovat vahvasti vakuutetut
oikeudestaan ja jokainen, joka on löytänyt onkilieron, pitää
oikeutenaan uittaa sitä koskessa koukun nenässä. Tilanne on siis
epätoivoinen, Ainoa, joka maksaa oikeudestaan, on Matkailijayhdistys.
Vihavuori on nykyään hienolla Hauhon murteella nimeltä Vihavuosi.
Siitä saamme kiittää kansakoululaitosta. Onnettomat opettajat ja
opettajattaret harmaantuvat ennen aikojaan, kun heidän täytyy taivuttaa
hämäläistä nuorisoa sanomaan vuosi vuoden, eikä vuosi vuoren, tai
vuolen. On nyt meillä olemassa »Vihavuoren kosket». Kansakoulun käynyt
nuorukainen ei uskalla sanoa vuoren, sillä hän näkee heti työlästyneen
opettajattarensa väsyneen katseen ja kuulee hänen huokaavan:
— Sano vuoden, älä vuoren!
Siis nimentömuoto Vihavuosi. Nyt on kosken nimi Vihavuosi. Uskallan
kuitenkin vielä kokeeksi käyttää oikeata nimitystä Vihavuori, vaikkei
mulla ole toivoakaan saada seuraajia. — Ei suinkaan paikan nimi voisi
olla »Vihavuoksi»? Vai olisiko tässä joku germaanilainen »koira»
haudattuna?
Kukkiajärvi.
Kukkivajärvi? Nimi on kaunis ja kaunis on järvikin. Siinä on sata
nimellistä saarta ja sata nimetöntä. Pituudeltaan on se ainoastaan
pari peninkulmaa ja leveydeltään 12 km. Pohjoisrannalla on Luopioisten
kirkonkylä ja eteläpäässä yllämainittu Puutikkalan kylä, Vihavuori ja
Sappee, jossa viimeksimainitussa on sen lisäksi, heti talojen alla,
ihastuttava, pieni alppijärvi. Saaret ovat enimmäkseen pieniä. Eräässä
niistä, Evinsalossa, on laajapeltonen talo. Talossa on aikoinaan
kesäisin vieraillut ylioppilaita, jotka siellä ovat lueskelleet
tenttejään, oppineet suomea ja nauttineet ulkoilmaelämästä tuuhean
saaren liepeillä. Luopioisissa kasvaa sekametsää, jossa lehtipuu
on vallalla. Sentähden näkee siellä paikoittain seutuja, jotka
muistuttavat puistoistutuksia. Kaikki on hymyilevää ja kaunista täällä
kaukaisessa Hämeen sopukassa.
Kukkiajärven itärannalla kohoaa jo korkeampia vaaroja, havumetsän
peittäminä. Siellä kulkee Päijänteen ja hämäläisten vesien välinen
vedenjakaja. Kukkiajärvestä itään sijaitsee merkillinen Vesijaon järvi,
jolla on kaksi laskua, toinen Päijänteeseen, toinen Kuohijärveen ja
Kukkiajärveen. Esimerkiksi kanootilla voi siis kulkea Päijänteestä
Lummeneen ja Vesijaon kautta Kukkiajärvelle ja Vihavuoren koskille,
sekä Hämeenlinnaan saakka.
Tein soutumatkan pitkin kaunista Kukkiajärveä. Oli lämmin ja tyyni,
heti juhannuksen jälkeen. Aivan kelteisilläni istuin siron, keveän
sisäjärviveneen perässä ja nautin täysin siemauksin ihanasta
näytelmästä. Miten paljon onkaan vielä kauniita, vähän tunnettuja
seutuja maassamme. Ja kuinka lämmintä ja ihanaa voikin olla —
muutama päivä vuodessa! Toukokuu ja kesäkuu olivat olleet suorastaan
jumalattomat. Pakkasta, sadetta, römssysäätä lakkaamatta. Miten usein
meillä on syytä tässä maassa manata kohtaloa, joka on nakannut meidät
tähän räntäiseen maahan. Mutta sitten tulevat harvat kesän ihanat
säät, jolloin unohtaa pahat ilmat ja oma maa tuntuu rakastamisen
arvoiselta. Rakastaahan sitä täytyy epäystävällistäkin äitiä, kunhan,
hänen kasvonsa edes joskuskin loistavat sopusointua, onnea ja iloa.
Ja miten kauniisti hän katselikaan meitä, jotka veneessämme liu'uimme
pitkin Kukkiajärven tyyntä, kirkasta kalvoa, ja kuinka lämmin oli hänen
katseensa!
Tuhma ahven keskeytti mietelmäni. Se oli tietysti haukannut uistimesta.
Ei kukaan soutele Kukkiajärvellä vetämättä uistinta perässään.
Minä seurasin yleistä sääntöä ja tulos oli, että ahven antoi
pimittää itsensä. — Ahven on merkittynä Vihavuoren kalastushuvilan
seinäpaperiin. — Niin kauan kuin se oli hengissä, räiskytteli se vettä
säärilleni. Se tahtoi kostaa lähestyvän kuolemansa. Kun olisin ilennyt,
olisin heittänyt raadon järveen, mutta mitä olisi soutaja sanonut?
Kun ahven oli kunnollisesti kuollut, voin taas vaipua ajatuksiini.
Ajattelin, että vaikka Suomessa olisi 50 miljoonaa asukasta, löytäisi
kuitenkin jokainen perhe kauniin paikan huvilalleen. Se ei kyllä
merkitseisi rikkautta maallemme — huvila saattaa lopuksi taloudelliseen
perikatoon kenen tahansa — mutta se merkitseisi köyhyyttä kauneudessa.
Ja sellaista piti Runeberg arvossa.
On ihanaa soudattaa itseään peilikirkkaalla sisäjärvellä pelkissä
alusvaatteissaan; Kukkiajärvellä oli niin hurmaavaa, että olisin
tahtonut soudattaa itseni Hämeenlinnaan saakka, koska kerran näille
maille ei höyrylaivat ihmisiä kuljeta. Mutta se tulee kalliiksi. Maksaa
monta markkaa peninkulmalta. Mukavampaa ja halvempaa on propsien ja
puupalikoiden kulku. Ne matkustavat Kukkiajärvelläkin höyrylaivalla.
Valkeakosken tehdas pitää hinaajahöyryn Kukkiajärvellä ja sitäpaitsi
suuria proomuja. Virtapaikoissa, Vihavuoren koskien niskassa, puretaan
lasti veteen ja se puikkelehtii sitten alas Vihavuoresta, josta se
sitten taas höyrykyydillä viedään Valkeakoskelle. Ei kellään, ihmisellä
ole ollut niin rohkeaa ajatusta, että kulkuväylä voitaisiin kanavoida
ja puhdistaa. Hämeessä ajatellaan vain peltoja, eikä kulkuväyliä. —
Toista on Itä-Suomessa. Siellä ei ole sellaista vesiränniä, jossa ei
höyrylaivat tohiseisi.
Mutta joka mielellään ajaa kyytirattailla tai pitää soutamisesta, voi
kyllä harhailla tänne Hämeen syvään, miellyttävään rauhaan, jossa
äärettömät salit ja suuret kammiot odottavat asujiaan, jossa kaikki on
rasvaista ja halpaa, kulttuuri vanhaa ja täysipitoista, mutta jossa
uudenaikaista matkailua ei ole olemassa.
Jäykkä ja umpimielinen rusthollarien seurustelutapa, niin erinomaisen
miellyttävä ja hieno kuin se onkin, tarvitseisi kuitenkin lisäksi
vähän eloa ja liikuntoa. Ehkä matkailu voisi vaikuttaa jotakin siihen
suuntaan.