Sopivin keinoin sain Jekaterinan hereille. Hän hieroskeli silmiään,
kietoi kätensä kaulaani ja hymyili autuaallisesti.
Keksin mielestäni sukkelan vertauksen.
— Jekaterina Panfilovna! Eikö teidän mielestänne tämä muistuta
paratiisia? Tämä jumalallinen puisto, nämä kirkkaat vedet, käärme, te
Eeva, minä Aadam.
Mutta Jekaterina vavahti kuin todellakin käärmeen pistämänä.
— Ei saa laskea leikkiä pyhistä asioista.
Hän oli yltiöpäinen uskovainen. Olin kerrassaan unohtanut, että elävä
lemmen tunne ja elävä uskonnollinen tunne ovat kaksoissisaria.
Jekaterina esiintyi nyt vallan toisessa valossa kuin ennen. Minä
kiinnyin yhä enemmän hänen psykeensä. Mahdoton ilmiö meidän
protestanttisessa, raittiissa maailmassa. Mutta hän pohjasi syvälle
niihin maaperiin, mistä kristillisyys muinoin versoi esille. Tässä
maailmassa toinen päivä omistettiin ankaralle paastolle, toinen
hurjimmille mellastuksille. Olin seisovinani kasvoista kasvoihin jonkin
Baalin tai Mylittan papittaren edessä. Hänen pukunsa tuoksu vaikutti
minuun kuin suitsutus jostakin aasialaisesta temppelistä.
— Jos uskoo Jumalaan ja hänen pyhiin menoihinsa, niin saa kaikki
syntinsä anteeksi, sanoi Jekaterina lämmöllä.
— Mutta emmehän me ole syntiä tehneet, oli minun hieman typerä
väitteeni.
— Ei, ei, emme me. Minä tarkoitan vain ylimalkaan.
Ilmielävä abbé Coignard naishaahmossa, toisin sanoen kristitty
alkuperäisimmässä ilmestysmuodossaan, joka luottaa uskon ja
sakramenttien kaikki puhdistavaan voimaan. Samoin kuin nuohoja tulee
valkoiseksi ja puhtaaksi saippualla ja vedellä, samoin puhdistuu
kristitty kaikesta synnin loasta uskon ja armonvälineiden kautta. Tätä
ihanaa lääkettä synninhaavoille tarjoavat helpoimmin katoliset uskot
tunnustajilleen. Tästä johtuu näiden suuri vaikutus ihmismieliin vielä
tänäkin päivänä.
Miten ihana hän oli tuo Jekaterina lujassa varmuudessaan syntien
anteeksisaamisesta. Hän seisoi edessäni kuin pyhimys valmiina
rukoilemaan — ja suutelemaan. En voinut olla lausumatta ihmettelyäni
hänen maailmankatsomuksestaan, joka mielestäni oli niin ehyt ja
historian pyhittämä. Meistä tuli jälleen parhaimmat ystävykset ja
me laskeuduimme tämän maailman laaksoihin liideltyämme hetkisen
uskonnollisten kysymysten eksyttävissä avaruuksissa.
Poimimme lumpeen kukkia ja Jekaterina koristi tumman tukkansa suurella,
valkoisella kukalla.
Mutta Jekaterinan täytyi palata takaisin omaan maahansa. Seurasin häntä
Savonlinnaan. Suhteemme oli muuttunut yhä enemmän niin sanoakseni
uskonnolliseksi, vahvasti mystillisyydellä väritetyksi. Jekaterina
rakasti luojaansa ylitse kaikkia kappaleita, mutta myöskin kaikkia
Hänen luomiaan, niiden joukossa luomakunnan vähäisintä olentoa, minua.
Hänpä ei leikin vuoksi kantanut nimeä Panfilovna.
Laiva seisoi laiturissa valmiina lähtöön. Jekaterina tungeskeli
kannella kylpyvierasten tiheässä joukossa. Juuri ennen lähtöä tahtoi
Jekaterina minua seuraamaan itseään hyttiinsä. Haltioitunein elein
ja kummallisesti hehkuvin silmin kulki hän edellä, minä uskollisesti
jäljessä. Astuimme hyttiin ja Jekaterina sulki visusti oven. Joka
taholla oli kukkia kaikissa vesilaseissa ja pöydällä suuri valkoinen
leipä.
Jekaterina piti minulle säihkyvän puheen. Hän luetteli kaikki minun
hyvät puoleni, ja niitä oli monta, osalta itselleni siihen saakka
tuntemattomia. Mutta niinhän sanotaankin, että itsensä tunteminen tässä
maailmassa on vaikeinta. Hän sanoi, että hänellä minun seurassani oli
ollut sanomattoman hauskaa. Varustauduin liikutettuna suorittamaan
yhden tahi pari hellää jäähyväissuuteloa, mutta suuteleminen ei tällä
kertaa ollut Jekaterinan tarkoituksena. Hän osoitti leipää ja sanoi:
— Luterilaisena ette tiedä, mikä leipä tuo on.
— En.
— Se on pyhä leipä, ostettu Savonlinnan kirkosta. Kun ystävä tarjoo
toiselle tällaisesta leivästä, niin siitä seuraa onnea ja menestystä
elämässä. Ettekö tahtoisi ystävällisesti maistaa leipää.
Pienoinen kabinetti, ruusunhaju, Jekaterinan tuores parfymi, hänen
hehkuvat silmäyksensä, kaikki tämä teki minuun syvän vaikutuksen, aivan
niinkuin olisin otettu jäseneksi johonkin itämaalaiseen salaperäiseen
hengelliseen seurueeseen. Kävin leivän nipukkaan kiinni, mursin sen
ja pistin suuhuni. Mutta se oli rutikuiva se kärki, se rapsahti rikki
hampaissani ja murskautui tuhansiksi teräviksi kiteiksi. Yksi näistä
pujahti väärään kurkkuun. Minä olin rykiä kuolemattoman sieluni ulos
ruumiistani, Jekaterina takoi pienillä nyrkeillään lapaluitani,
muutama lasi vapautettiin ruusuistaan ja minä tyhjensin karafiinin.
Keuhkoissani sihisi ja suhisi kuin ahjossa. Vihdoin sain sanotuksi
seuraavat sanat:
— Lutherin opin mukaan olen minä kelvoton nauttimaan pyhiä paloja.
— Ei niin, ei niin Ernst Ivanovitsh! Hän tahtoo teitä tällä tarkasti
muistamaan tätä juhlallista hetkeä.
Tyydyin tähän teologiseen selitykseen ja siirryin hellästi
hyvästelemään. Viimeisen suutelon sain otsalleni. Se oli pyhä suutelo.
Mutta samassa kuiskasi Jekaterina seuraavan kauniin, saksalaisen
värssyn:
Es wär' so schön gewesen.
Es hat nicht sollen sein.
Ei ole olemassa mitään rajaa pyhän ja epäpyhän välillä. Itse elämä on
sittenkin pyhintä mitä tunnemme.
Silmät punaisina kuin vasta ongitulla särellä seurasin Jekaterinaa
kannelle ja olin viimeinen maihin astuja.
En voinut ottaa osaa jäähyväislauluihin rannalla, sillä pyhät kiteet
kaivelivat yhä syntisessä kurkussani.
Liinallaan huiskuttaen katosi suutelusiveä Jekaterina kohti
Pihlajaveden selkää. Hän katosi ikipäivikseen minun ruumiillisista
silmistäni.
Ylpeilen sentään siitä, että hän kuolinhetkeensä saakka oli lämmin
Suomen ystävä, ja toivon että hänestä tulee innokas esirukoilija, kun
minun paikkani määrätään ikuisuudessa.
Punkaharju.
Kauneimmilla naisilla ei aina ole kauneimmat nimet. Eipä liene
mahdotonta, että joku Eulalia tahi Petronella joskus maailmassa ovat
olleet kaunottaria. Kun venäläisten kirjailijain romaaneissa luen
jostakin Maria Skorodumovasta talli Fjokla Klimpujevasta, en pääse
siitä käsityksestä, että he ovat hirvittävän näköisiä, että heillä on
mustat viikset ja puhuvat möräkällä äänellä sekä polttavat väkeviä
sikareja. Siitä huolimatta kirjailija väittää joka kymmenennellä
sivulla, että he olivat hurmaavan kauniita, että nuoret miehet olivat
hullaantuneita heihin.
Samoin on Punkaharjun laita. Se ei kaiu kauniilta suomenkielellä,
mutta vieläkin rumemmalta ruotsinkielellä. Eräs sanomalehtimies
tanskalaisesta »Politiken»-lehdestä kirjoitti kerran artikkeleita
Punkaharjulta ja väänsi nimen siihen määrin, että se kerrassaan
loukkasi säädyllisyyttä. — Rumasta nimestään huolimatta — punka
merkitsee sianselkää — on se kumminkin Suomen tätä nykyä kaunein
puisto, ja kauneimpia mitä minun syntiset silmäni koskaan ovat äkänneet.
Puhun vain Punkaharjun »puistosta», sillä asian laita on se, että
Punkaharjun hongat ovat siihen määrin varttuneet, että ihanat näköalat
jäävät minun silmistäni syrjään. Katselen ja ihailen nykyään etupäässä
noita pitkiä, punaisenruskeita hongan runkoja, jotka seista sojottavat
niin suorina ja terhakoina, ikäänkuin tahtoisivat huudahtaa: »täällä
on meillä hyvä olla, täällä meillä on herkullista nautittavaa sakeasta
soramaasta, täällä kirkkainta juotavaa palan painoksi, täällä on
honkain koto». Näitten honkien komea ryhti, tuuhea ulkomuoto, pihkainen
runko vastustamattomasti tartuttavat reipasta mieltä katsojaan. Ilostuu
heidän elämänilostaan, heidän ylpeästä pystyasennostaan, ei voi olla
suoristamatta omaakaan selkäänsä, tuntee itsensä yhtä pöyhkeäksi ja
iloiseksi kuin hekin.
Kun heittää silmäyksensä uinaileviin, peilikirkkaisiin salmiin ja
lahtiin, joutuu hentomielisyyden valtaan ja — jos houkutuksia on
tarjolla — lemmentautiin, mutta heitäppäs katseesi petäjiin, niin
sielusi taas pääsee tasapainoon. Hongat muodostavat niin sanoakseni
siveellisen aineksen näköaloissa.
Niin ne vaikuttavat minuun; en tiedä, mitä ne vaikuttavat moniin
nuoriin venäläisiin ja venakoihin, jotka nykyään samoilevat harjulla.
Ne voivat, nuo venakot, olla ihanoita ilmestyksiä, kaikki nuo Mariat,
Fjoklat, Tatjanat ja Jekaterinat, nimistään huolimatta, aivan niinkuin
Punkaharju itsekin.
Silmäys Punkaharjun historiaan.
Punkaharjulla on varmaankin hämärässä muinaisuudessa rehoittanut yhtä
tuuhea mäntyparatiisi kuin nytkin. Ehkäpä vielä paljoa suurenmoisempi.
Hongat ovat olleet vanhemmat ja suuremmat, ne ovat olleet pörröiset ja
villimmät nähdä. Siellä on seistä törröttänyt noita kuivuneita keloja,
koristeellisia ja pahvinharmaita, vääntyneille oksankarankoineen. Tämä
oli Punkaharjun villi barbaariaikakausi. Punkaharju-jätin siistit
jälkeläiset muistuttavat esi-isiään, mutta ovat enemmän sirostetut,
paremmin kammatut kuin ne. Puiston puut ovat myöskin ottaneet mallia
nykyajan siisteistä ihmisistä.
Tätä barbaariaikakautta kesti yhtä kauan, kuin kansa eli metsästyksellä
ja kalastuksella. Silloin saivat metsät seistä rauhoitettuina.
Silloin piti oravalla olla puita missä hypellä, näädällä oksia mistä
ponnistaida ahdistellessaan hurjasti saalistaan, silloin piti kontiolla
olla kaatuneita keloja minkä alle pesiään suoritella, silloin hukalla
tiheitä näreikköjä missä piilotellaida päivisin. Silloin tekivät nahat
kauppansa Laatokan ja Suomenlahden rantamilla. Hansalaiset välittivät
metsästäjäin kauppoja suuren maailman kanssa.
Ensimmäiset ihmiset, mitkä Punkaharjun ihanoita näkyjä silmäilivät,
olivat »laihat pojat lappalaiset, väkäsilmät, vääräsääret». Mitkä
erinomaiset metsästysmaat ja oivalliset apajapaikat olivatkaan näillä
talleroisilla. Puruveden muikut ja siiat ovat tänäkin päivänä kuuluisia
herkkuja, kuha on kuulakampi, ahven koreampi ja kirjavampi tässä
läpikuultavassa vedessä kuin muualla. — Minulle, lappalaisten myöhään
syntyneelle jälkeläiselle, on tapahtunut se ihme, että monen sylen
päästä näin koreankirjavan ahvenen tempovan uistinta yhtä selvästi
ja tarkasti, kuin jos se olisi uinut ilmassa eikä vedessä. Niin
läpinäkyvää on Puruveden vesi. — 1500-luvulla kalastettiin Puruveden
rantamilla 400:lla nuotalla.
Lappalaiset asuivat seutuvilla vielä kauan historiallisellakin
ajalla. Vielä Kustaa Vaasan hallitessa 15-sataluvulla tavataan
5 lappalaisperhettä asuvina läheisessä Rantasalmen pitäjässä.
Punkaharjulla on tila nimeltä Kotila, missä nyt Finlandian hotelli
sijaitsee. Ehkäpä lappalaiset tänne suojaisen lahden poukamaan
pystyttivät ensimmäiset kotansa.
Ovatko muinaisgermaanit koskaan metsästelleet ja kalastelleet
Punkaharjun rantamilla? Tähän on vaikeaa vastata, sillä kysymys
ei ole vielä tullut tarkasti valaistuksi. Länsi-Suomessa tavataan
germaanisia nimiä kaukana sisämaassa vesistöjen varsilla. Karjalassa ne
ovat harvinaisemmat. Mutta väitetään, että sana Saimaa on johdettava
muinaisgermaanisesta sanasta Saivas = sja = sjö — vesi. Tästä saan
rohkeutta selitellä paria paikannimeä Punkaharjulta germaanilaisiksi,
vaikkapa minulta puuttuukin samaa kekseliäisyyttä ja lentoa, kuin mitä
Strindbergillä oli, ja mikä on ominaista Wetterhoff-Aspille, ja vaikka
minun selitykseni kulkevat juuri päinvastaiseen suuntaan kuin tällä
viimeksimainitulla.
Punkaharjun omistajina on vielä viime vuosisadan alkupuolella ollut
kaksi kylää, Laukansaari ja Tuunaansaari. Laukansaaren nimessä on
kantasanana »laukka». Se merkitsee vettä. Suola-laukka = ruots.
saltlaka (e). Laukardag (Lördag) = suomal. lauantai = pesupäivä.
Laukaan pitäjä — vesipitäjä, norjalainen Lagen = vesi; italialainen
lago = latinalainen lacus = suomal. järvi. Siis indoeurooppalainen
runko, joka merkitsee vettä 1. järveä. Laukansaari siis merkitseisi
juuri samaa kuin täällä saaristossamme paikka, jonka nimenä on
»Sjöholmen».
Ja nyt reippain mielin Tuunaansaaren kimppuun! Vanha ruotsalainen
sana »tuna» merkitsee aita l. aitaus. Vertaa Sigtuna, Eskils-tuna,
Snapper-tuna, Lund-tuna, jota viimemainittua myöskin Lontooksi
sanotaan. Siis Tuunaansaari = saari, joka on aidattu. Mikähän
aita se mahtoi ollakaan? Nyt vanhat tiedonannot mainitsevat, että
muinaisaikoina villipeurat juosta kopistelivat Savon kaikissa metsissä.
Vielä 1800-luvun alussa niitä nähtiin Rautalammilla. Vuonna 1693 oli
vielä aidan jäännöksiä nähtävinä Rantasalmen ja Leppävirran rajamailla,
jota aitaa oli käytetty peurojen satimena. Siis ei Tuunaansaari ole
ollut mikään puinen rintavarustus, vaan hyvin yksinkertaisesti paikka,
jossa peuroja on aituutettu.
Siis, todistelu on sitovaa, kunnes tutkija ilmenee, joka kykenee sen
kumoamaan. Tu fri, niinkuin ruotsalainen sanoo, siihen asti! — Voisihan
myöskin johtaa nämä sanat sukunimistä: Laukkanen ja Tuunainen.
Kalastaja Sjöholm Laukansaaressa ja metsämies Thuneberg Tuunaansaaressa
eivät rakastaneet lapinpoikaa Kotilaista Kotilan talosta. Hän oli
aina heidän jaloissaan. Hän laski pyydyksensä muka heidän kalavesiin,
niin että he vihdoinkin eräänä kauniina kesäaamuna, kun Kotilainen
koki mertojaan Runebergin kunnaan juurella, paukauttivat Kotilaisen
päälaen murskaksi. — Jo siiloin oli muodissa, että vaarallisesta
kilpailijasta päästiin tällä mukavalla, yksinkertaisella tavalla,
vaikka se ei tapahtunut niin juhlallisilla paukkeilla eikä niin monilla
rukouksilla Ylimmän puoleen kuin mikä nykyään on tapana. — Leskivaimo
Kotilainen muutti monien vinosilmäisten orpolastensa kanssa pohjoiseen,
rauhallisemmille apajapaikoille.
Mutta sitte alkoivat karjalaiset tunkea sisään. Ne tulivat Laatokan
rantamilta. Sortavalan saaristossa ovat seuraavat kylät ja saaret
viervieressä. Kylät ovat nimeltään Kerisyrjä ja Ruokojärvi, saaret
Pellotsalo ja Vaaherlahti. Ja juuri samat nimet tavataan Punkaharjun
seutuvilta. Kerimäki on pitäjän nimi, mihin Punkaharju kuuluu, Kerimäen
lähettyvillä on Ruokojärvi, ja Puruvedessä on saaret Pellossalo ja
Vaahersalo. Tästä voimme päättää, että nykyinen asutus on peräisin
Karjalasta.
He tulivat vanhimpina aikoina tänne turkiksien pyyntiin ja anastivat
parhaimmat metsästys- ja kalastuspaikat. Punkaharjusta etelään käsin
on Putikon kylä. Putikko merkitsee tietä, jota metsäneläimet ovat
tallanneet, sekä myös aluetta, missä ainoastaan vissit henkilöt ovat
oikeutetut virittelemään ansojaan. Ensimmäiset asukkaat siis elättivät
itsensä metsästyksellä ja kalastuksella, samalla elinkeinolla, millä
lappalaiset ja mahdollisesti germaanit aikaisemmin.
Mutta sitten hyökkäsivät ruotsalaiset Karjalaan. He rakensivat Viipurin
linnan valloitustansa tueksi. Mutta Novgorodia ei saatu kukistetuksi.
Se piti kuin pitikin Laatokan rannat saaliinaan. Pähkinälinnan
rauhanteossa 1323 vedettiin raja näitten kahden valtakunnan välillä.
Miten raja kulki näissä rajattomissa erämaissa ja osaksi tuntemattomien
järvenselkien yli, on epätietoista. Mutta se tiedetään varmasti, että
raja hipoi Punkaharjua. Raja kulki nimittäin Säämingin Särkilahdesta,
peninkulman päästä Punkaharjun länsipuolelta, poikki vesistön Kerimäen
halki Varkauden vesistölle j.n.e. Täten joutui Punkaharju kuulumaan
Novgorodille ja Käkisalmen lääniin. Mutta tämä tapahtui vain paperilla.
Todellisuudessa Punkaharju kuului Suomeen. Savolaiset viis välittivät
valtiollisista rajoista näissä erämaissa. He tarvitsivat Puruvettä
kalastaakseen ja anastivat sen hyvin yksinkertaisesti. He metsästelivät
ja kalastelivat sydämensä pohjasta Takaharjun ja Runebergin kukkulan
rantamilla, ja jos Käkisalmen karjalaiset pistivät nokkansa heidän
mailleen, valmistettiin niille verinen lähtö. A. Oksanen kirjoittaa
»Savolaisen laulussa»: »Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut,
ja meidän vaarat virkkoa ja meidän laaksot lausua, sanella salmen
suut, niin niistäpä useampi hyv' ois' todistamaan, täss' Savon joukko
tappeli, ja joka kynsi kylmeni, edestä Suomenmaan.» Jos mitä paikkaa,
niin Punkaharjua se koskee, sillä tämä ihana harju on vuosisatojen
kuluessa aina vaan ollut saman heimon verisenä erottajana, sekä samalla
kahden mahtavan valtakunnan rajana.
Rajariidoissa mentiin vihdoin niin pitkälle, että Ruotsissa tekaistiin
väärennetty rajaselitys, jossa kansan mielivaltaisesti pystyttämät
rajapyykit väitettiin olevan peräsin Pähkinälinnan rauhanteon
rajankäynnistä. Väärennetyn selityksen mukaan joutui Punkaharju
kuulumaan Ruotsille.
Tukeakseen tätä riidanalaista rajaseutua rakensivat ruotsalaiset
Olavinlinnan, niinkuin tiedämme, sangen lähelle Punkaharjua,
Täyssinän rauhassa 1595 ja Stolbovassa vähän myöhemmin ratkaistiin
asia lopullisesti. Punkaharjusta tuli suomalainen seutu, niinkuin se
todellisuudessa aina oli ollut.
Uuden ajan sarastaessa, Kustaa Vaasan aikoina, olivat savolaiset jo
suureksi osaksi luopuneet entisistä elinkeinoistaan ja ruvenneet
kaskenpolttajiksi. Nyt paukkui kirves Punkaharjun hongikossa. Eipä
muuten luulisi, että tämä harju houkuttelisi maanviljelykseen. Mutta
niin eivät alkuasukkaat tuumineet. He kaskesivat ja polttelivat kaikin
voimin näitä rinteitä aina 20—30 vuoden väliaikojen päästä. Kuiville
kankaille he kaikkein mieluimmin kellistivät huuhtansa.
Mutta sitten seurasi 70 vuoden ajanjakso, jona Punkaharju kuului
Venäjälle. Se alkoi Pikkuvihan jälkeen, vuodesta 1743, ja sitä kesti
aina vuoteen 1812, jolloin n.s. »Vanha Suomi» taas yhdistettiin Suomen
suuriruhtinaskuntaan. Pikku vihan jälkeen hallitsivat venäläiset myös
Savonlinnaa, Tämän linnan suojaksi olivat he myöskin anastaneet maata
linnan ympäriltä, suunnilleen noin 2 peninkulmaa sekä länteen että
pohjoiseen ja itään. Itään juuri niin paljon, että Punkaharju tuli
kuulumaan Venäjälle. Raja kulki noin 3 km:n päässä harjusta itään,
yhdensuuntaisesti harjun kanssa, Ruohoniemestä Laukansaaren syrjätse
Turtinniemeen, joka sijaitsee lähellä Punkasalmen lauttapaikkaa.
Venäläiset tarvitsivat tätä harjua kesänaikaan, päästäkseen maata
myöten Savonlinnaan.
Tämä valtionrajan läheisyys toi uudelleen murheen ajat Punkaharjun
seuduille. Taas tuli lisäksi se seikka, että raja oli vedetty niin
huolimattomasti, että monet tilat eivät kuuluneet kummallekaan
valtakunnalle, ei Ruotsille eikä Venäjälle. Näitä sanottiin
»väittelynalaisiksi tiloiksi». Kerimäen pitäjässä niitä juuri olikin
runsaasti; niitä oli 23, mantaaliltaan 10 17/46 ja 115 savua,
jotka ainoastaan maksoivat veroa papistolle. Näistä tiloista sanoo
v. Knorring teoksessaan »Gamla Finland eller det forna Wiborgska
Gouvernementet»: »Nämä niinkuin muissakin pitäjissä tavattavat
'väittelynalaiset tilat' olivat ilman tuomaria, jonka tähden niihin
tulvi rikoksellisia, jotka sieltä hakivat turvaa, kunnes oli pakko
laatia näitä varten erityinen yhdistetty oikeus, jossa istui sekä
ruotsalaisia että venäläisiä tuomareja.» — Vaikkapa minulla ei
lienekään erityisen esiinpistäviä rikollisia taipumuksia, en voi
olla välinpitämätön sellaisten seutujen suhteen, jotka 70 vuotta
ovat tulleet toimeen ilman omia tuomareja, omia käräjiä, omia
tuomioita. Että tässä »yhdistetyssä oikeudessa» tuoreella Puruveden
lohella tahi siialla oli suuri sananvalta, se on päivän selvä asia.
Olisipa todellakin hauskaa saada kuva tällaisesta sekalaisesta
oikeudesta, jonka edessä kaksi »Punkaharjun konnaa» oli vastaamassa
rumista töistään. — Mutta että nämä »väittelynalaiset asukkaat»
käyttivät hyväkseen tätä ihanaa vapauttaan, siitä kertovat vanhat
paikkakuntalaiset pöyristyttäviä kertomuksia. Ruohoniemen kylässä
Punkaharjun rajakylässä oli näitä tiloja kokonaista 5 kappaletta.
Siihen aikaan oli Punkaharju kauhun paikka. Murhapoltot ja
väkivallantyöt olivat aivan yleisiä. Kateelliset ja julmistuneet
naapurit siirtyivät valtion rajan yli, sytyttivät vihamiestensä ladot
ja polttelivat ruisaumoja Punkaharjun rinteillä ja livistivät, työnsä
tehtyään, takaisin omaan maahansa tahi »väittelynalaisiin taloihin»,
joissa »Jumalanrauha» aina ja lakkaamatta vallitsi.
Mutta tämä ihana harju on aina ympäristön asukkaissa herättänyt mitä
vapisevinta kunnioitusta. Vanha eukko naapurikylässä kertoi minulle,
että harju hänen nuoruudessaan 1830-luvulla oli ollut hirvittävä
paikka. Vanha kansa oli aina sanonut: »mänisikhän sinne, kun
hirviisik!» Ei sinne uskaltanut astua kuin suurissa seuroissa puolukan
poimintaan, niitä kun kaikki rinteet olivat punanaan. Poimittiin
korvollisia puolukoita. Mutta näilläkin matkoilla sai aina säpsähdellä
kaikenmoisia epäilyttäviä ääniä; milloin kuului kuin kontion vihellys,
milloin hukan ulvontaa, milloin metsävoron heilahduksia. Eiköpä moni
näistä äänistä liene ollut mielikuvituksen synnyttämä, mutta se on vain
tosi, etteivät sen ajan nuoret kerääntyneet harjulle kuhertelemaan
elokuun kuutamossa niinkuin nyt. Sivu harjusta soudettiin, mutta
harjulla ei konsanaan kävelty.
Punkaharjun maantiestä.
Tämä tie ei suinkaan ole vanhimpia maassamme, eikä paikkakunnankaan
vanhimpia. Kierrettiin tätä harjua, vaikkapa se on kuin Luojan
rakentama silta vesistön poikki. Sitä vältettiin monien
laattapaikkojen takia. Ensimmäinen ylimeno on jo Kyrön virran
kohdalla Olavinlinnan yläpuolella. Seuraava oli Kulennoisten kylän
rantamalta Tuunaansaarelle. Siinä on nyt silta, mutta suurina
vesikesinä 1899—-1900 oli tie kokonaan veden alla, niin että veneillä
täytyi soutaa maantiellä. Sitten seuraa Tuunaansalmen lauttapaikka.
Punkaharjun eteläpäässä on Punkasalmen lossi. Ja lopuksi oli
Parikkalassa Simpeleen järvi ylikuljettava. Nykyään siinä on silta.
Nämä monet vaikeat kulut virtojen, salmien ja järvien yli lienevät
pelottaneet esi-isiämme rakentamasta maantietä Savonlinnasta Viipuriin,
Käkisalmeen ja Sortavalaan tätä lyhyintä ja oikoisinta suuntaa.
Sitäpaitsi on Punkaharjun eteläpuolella kammoksuttava salo, kuvaavasti
kyllä »Ruhvanan saloksi» sanottu, jossa kaikenlaatuista konnaa kaikkina
aikoina on asunut. Tästä kulki raja oikean ja väärennetyn Pähkinälinnan
rauhankirjan mukaan, tästä Täyssinän raja, tästä Ison ja Pikku vihan
rajat. Ja täällä tapasin 1880-luvulla asukkaita, jotka kaikin puolin
ovat jatkaneet sitä elämää, jota »väittelynalaiset asukkaat» ennen
muinoin viettivät, s.o. elämää »hyvän ja pahan ulkopuolella».
Matka Olavinlinnasta kulki muinoin linnanherrojen aikana kesäisin
veneillä Saimaata pitkin. Huovit ja ratsumiehet samosivat Lappeenrannan
kautta Mikkeliin, josta Juvan ja Rantasalmen kautta Savonlinnaan.
Myöhemmin johti lyhyempi tie Imatran ohi, Ruokolahden, Puumalan ja
Sulkavan kautta samaan kaupunkiin. 1600-luvulla täytyi yhdistää
Savonlinna vastavalloitettuun Käkisalmen alueeseen, kun koko tämä lääni
oli joutunut Ruotsille Stolbovan rauhan jälkeen. Mutta ei nytkään
Punkaharju tullut kysymykseen. Tie vedettiin Kerimäen ja Kiteen kautta
Sortavalaan.
Vasta 1743 jälkeen tuli Punkaharjun vuoro. Venäläiset omistivat
Savonlinnan, mutta Puumala oli joutunut ruotsalaisille. Tie oli siis
tukossa tämän tärkeän salmen kohdalla kesät, talvet. Mutta venäläiset
loivat itselleen vesireitin, kaivamalla kanavat Telataipaleen, Käyhkän
ja Kutveleen kannasten läpi. Maantien taas täytyi kulkea Punkaharjun
yli, ainoa paikka, mihin sen voi rakentaa. Siten vähitellen syntyi tämä
komea ajotie 1700-luvun keskivaiheilla.
Mutta että harjua pitkin polku on ammoisista ajoista ollut
kuljettavassa kunnossa, se on epäilemätöntä. Sen ovat muinaisajan
karhut tallanneet, sitä myöten juosta huhkineet sudet, sitä peuralaumat
ja hirven urokset perheineen. Sillä polulla ovat teeret ja pyyt
tepastelleet, sillä ovat metsot soineet ja sähisseet kovissa lemmen
tuskissa, sillä polulla ne ovat tapelleet päänsä verille koppeloista,
jotka välinpitämättöminä, odotellessaan lopullista voittajaa, ovat
ahmineet kulon puolukoita jossain Runebergin kunnaan liepeillä. Metsot
ja teeret vieläkin jyryävät keväisin harjulla, olen nähnyt niiden
juoksentelevan maantietä myöten kuherrushommissaan; olen nähnyt
kaikkien Euroopan kansojen jäsenten tekevän juuri samalla tapaa, olen
itsekin ‒ ‒ (kts. kirjoitusta Jekaterina Panfilovna).
Savolaiset huuhtamiehet ovat ajaneet karjojaan harjua pitkin monille
armaille ahoille harjun rinteille. Puiset ja metalliset lehmänkellot
ovat kilkattaneet kilvan lintujen räiskävän orkesterin kanssa, jossa
ensimmäistä viulua satakieli on hoitanut, toista laulurastas, ja
jossa lukemattomat kuhankeittäjät ovat puhallelleet klarinettejaan
ja huilujaan. — Mutta ratasten ryske on uutta musiikkia harjulla,
ainoastaan toista sataa vuotta vanhaa. Tuntuu siltä, kuin kärrin räminä
ei olisi oikein tahtonut sointua tässä orkesterissa. Pyörät eivät
tahtoneet herkästi liikkua tällä omituisella tiellä.
Ensimmäinen Punkaharjun tien mainitseminen, minkä minä olen tavannut,
on eräässä »Åbo tidningarsin» artikkelissa v:lta 1784. Siinä seisoo:
»Parikkalan ja Kerimäen pitäjän rajalla ja Pungaansalmen luona on
se (vuorenharju) puserrettu Saimaan järven kautta hyvin korkeaksi,
kapeaksi ja molemmilta kupeiltaan jyrkäksi harjuksi, Pungaanharjuksi
kutsuttu, ja kulkee maantie Lappeenrannan ja Savonlinnan välillä tätä
korkeaa harjua; mutta heikkoveriset matkamiehet eivät uskalla istua
tällä välillä missään kieseissä eikä vaunuissa.»
Taas sama kauhu Punkaharjusta!
Vuonna 1802 kävi Punkaharjulla H.M. Keisari Aleksanteri I, äsken
mahtavan Venäjän valtakunnan hallitusistuimelle kohonnut tsaari, jonka
valtakuntaan Punkaharju silloin kuului. Tästä laajemmalti seuraavassa.
Kehumalla mainitsee v. Knorring Punkaharjua edellämainitussa
teoksessaan v:lta 1832. Hän sanoo: »Punganharju Puruvedessä on 7
virstaa pitkä, 10:stä 40:een syleen leveä, sekä noin 20 syltä korkea,
erotettuna mantereesta kahden salmen kautta; sillä on monin paikoin
ylen jyrkät rannat, on lehti- tahi havupuitten kasvama, ja suo kauniin
ja lavean näköalan joka taholle. Iso maantie Viipurista Savonlinnaan on
johdettu tämän saaren yli. — Puruvesi on kuuluisa kirkkaasta vedestään,
jossa pienempiä esineitä paljon pitemmältä matkalta, kuin muissa
järvissä, voidaan erottaa.» Knorringilla on näin ollen oikea ja tarkka
käsitys Punkaharjusta ja ihmeellisen kirkkaasta Puruvedestä.
Mutta vielä niinkin myöhään kuin 1840-luvulla antaa prof. Grot perin
happaman kertomuksen matkastaan Punkaharjun yli. Ja Grot oli kumminkin
harvinaisen kärsivällinen maantienajaja, jonka karaistunut istuinlihas
ei pelännyt pahintakaan paukkulautaa. Hän sanoo, että häntä oli
houkuteltu kulkemaan Punkaharjun kautta, vaikka hän aina ennen oli
matkustanut Kiteen kautta, mutta että hän tuntee suurta pettymystä.
Lautoilla tuuli kovasti ja hän sai paljon kärsiä.
Nykyään maantietä käyttävät ainoastaan jalkamiehet ja automobiilit.
Alkuasukkaat matkustavat joko junassa tahi laivassa harjun sivuitse.
Eipä niinkään! Karjalaumathan vielä käyttävät tätä tietä. Niin kauas
kuin minä jaksan muistaa, ovat suuret teuraslaumat harjua myöten
tallustelleet joka kesä, Viipuri ja Pietari surullisina päämaaleinaan.
Kun Savonlinnan rata vihittiin, kuuluin minä vihkijäin seurueeseen.
Kaupungin valtuuston puheenjohtaja lausui meidät tervetulleiksipa eräs
vanha senaattori astui aseman rappusille ja vastasi puheeseen. Se
pidettiin suomeksi, mutta senaattorin äidinkieli ei ollut suomi. Puhe
oli siis aivan lyhyt ja loppui seuraavalla tavalla: »mine toivon, että
tema rata tuottaa suurta hyötyä Savolle ja Karjalle» (pro: Karjalalle).
— Niinpä niin, ajattelin itsekseni, nyt säästyvät nuo onnettomat
nautaparat monista piiskan läimäyksistä, monista kiroilemisista
ja monista kiusallisista lauttapaikoista. Nyt saavat he kellua
härkävaunujen pehmeillä patjoilla. Ja turistien ei tarvitse vapisevin
polvin paeta honkien taakse piiloon pahoin mulkoilevia sonneja.
Mutta eipäs! Viime kesänä istuin hotellin rappusilla ja join
aamukahviani hiljaisessa rauhassa. Samassa kuului tuttuja ääniä.
Sonni hinkui korkeata falsettiaan, lehmä töräytti pasuunaansa, kellot
kilkattivat ja ajomiehet karjuivat: »Vait siihen, p—leen kanttura!»
Sama viheliäisyys edelleen! 30 nautaa eri sukupuolta samosi kohti
turmiotaan. Menin maantielle ottamaan vastaan heidän viimeiset
terveisensä: »morituri te salutant!» Ähkien ja puhkien kulkivat he
ohitseni ja kintut kapsahtelivat. Maidon ja talin löyhkä humahti
hetkeksi sieraimiini. Kävin totiseksi ja hentomieliseksi, mutta heräsin
tajuntaani, kun sittapörriäinen, joka tapansa mukaan ohjasi harhaan,
pomppasi minun otsaani. Se putosi maahan aivan visiittikortin viereen,
minkä lehmäparka oli jättänyt jälkeensä. — Sitä entistä Punkaharjun
menoa!
Minulle sanottiin, että nämä onnettomat vasta Punkasalmen asemalta
nousevat junaan.
Miten Punkaharju joutui valtiolle.
Se, joka kaikkein ensimmäiseksi korotti mahtavan äänensä Punkaharjun
ihanimman kaunistuksen, sen metsän, suojelemiseksi, ei ollut mikään
vähempi henkilö kuin Venäjän mahtava Tsaari, H.M. Keisari Aleksanteri
I. Tämä loistava ruhtinas, kasvatettuna Korkean Isoäitinsä, Kaikkein
Autuaimman keisarinnan, Katarina II:n toimesta valistusajan
vapaassa hengessä, koetti edistää kaikkea, mikä maailmassa hyvää,
jaloa ja ihanaa oli. Kahdenkymmenenviiden ikäisenä, vasta Venäjän
hallitusistuimelle noustuaan, käväisi hän kesällä vuonna 1802
Savonlinnassa, joka silloin kuului Venäjälle, ja kulki Punkaharjun
kautta. — Venäjän hallitsijat eivät halveksineet rajamaataan,
Vanhaa Suomea, vaan matkustelivat usein siellä. Niinpä keisarinna
Katarina II:sta, karjalaisten muistorikkaasta Kaisa-keisarinnasta,
kerrotaan, »että Hän vuonna 1772 kesällä varta vasten matkusti
Imatralle ihaillakseen sen pauhua». — H.M. Aleksanteri I niin ihastui
Punkaharjuun, että hän heti antoi käskyn kruunun viranomaisille
suojella metsää haaskaamiselta. Senaatin päätöksessä marraskuun 30
p:ltä vuonna 1840 sanotaan: »Korkeimmasti Autuas Hänen Majestätinsä
Keisari Aleksanteri ensimäinen Kunnioitettavin muistoltaan on
matkallaan tämän paikan kautta suvainnut kiinnittää Korkeimman
huomionsa tähän ihmeelliseen harjanteeseen, sekä käskenyt Kruunun
Virkamiesten pitämään huolta siitä, että sen metsä tulee rauhoitetuksi,
sekä matkustajain turvallisuuden takia, että myöskin sentähden, että
tämä harju, puita kasvavana, tarjoaa ihanimpia nähtävyyksiä maamme
vallanmaanteitten varsilla.» Keisari Aleksanteri I on siis jo vuonna
1802 julkilausunut Punkaharjun kruununpuiston syntysanat.
Että tätä mahtavaa keisarinsanaa on toteltu, siitä ei uskalla olla
epäilystä. Kruununmiehet koettivat parastaan, mutta eivät mitään
mahtaneet, sillä harju kuului savolaisille, joitten hyvinvointi ja
verenkierto vaativat kaskenhajua joka kevät. Metsä oli yhäti heidän
hyökkäystensä esineenä.
1830-luvulla suoritettiin isojako näillä seuduin. Ensin jaettiin
Laukansaaren kyläläisten maat, jotka ulottuivat Tuunaansaaren
lauttapaikalta Runebergin kunnaalle, noin kilometrin pituinen kaistale.
Se jaettiin kahdelle talolle, ja raja kulki nykyisen valtion hotellin
tonttipalstan halki. Sitten tuli Tuunaansaaren talonpoikien maitten
vuoro, jotka taas alkoivat Runebergin kunnaalta ja ulottuivat aina
Punkasalmelle saakka. Tässä se vakituinen Punkaharju olikin, 6 à 7:n
kilometrin pituudelta.
Silloinpa mies korotti äänensä, joka selvästi ja vakavasti vaati
suojelusta Punkaharjun kauniille harjulle. Se oli Rantasalmen peloton
kruununvouti, Zachris Cajander, jota meidän on kiittäminen tästä
kaukokatseisesta esityksestä.
Hän antoi ensin asianomaisen nimismiehen tehtäväksi »vaatia veronlasku
valmistuslautakunnan kokouksessa, että koko yllämainittu harju tahi
ainakin 50 kyynärää siitä tien molemmille puolille lohkaistaisiin
Korkean Kruunun omaisuudeksi, jott'eivät Asianomaiset Maanomistajat,
jotka muun rahvaan ohella eivät malta olla haaskaamatta metsää,
_missä vaan sellaista on olemassa_, pääsisi tilaisuuteen hyväkseen
käyttämään tien molemmilla puolilla kasvavaa metsää». Mutta tästä hänen
vaatimuksestaan ei kokouksessa välitetty. Maanmittarit eivät olleet
kuulevinaankaan tällaisia runollisia ehdotuksia.
Heidän isojako-ehdotuksensa harjun jakamisesta neljän Tuunaansaaren
talon kesken lähetettiin kuvernöörille. Mutta Cajander ei heittänyt
asiata silleen. Hän valitti Hänen Majesteetilleen Keisarille.
Valituskirjelmässään vetoaa hän pääasiallisesti matkustajain
turvallisuuteen, uskaltamatta tuoda esille kysymyksen esteetillistä
puolta, joka kumminkin myöhemmin täysin selvenee. Hän kertoo, »että
harju varsinkin luoteisosassaan molemmin puolin maantietä, muutama
kyynärä tästä, on äkkijyrkästi laskeva ja tätä nykyä kasvaa suurta
metsää». Cajander samassa kirjelmässään väittää, että harju keisarin
käynnin aikana 1802 oli ollut »metsätön». Tämä on helposti voinut
tapahtua, sillä Punkaharjun talonpojilla oli tapana aina 25 vuoden
perästä kasketa maansa, jonka perästä ne kasvoivat lehtimetsää ja
osaksi havupuuta. 25:n vuoden perästä lehtipuu on siksi varttunut, että
sillä kelpaa maata polttaa. Vaikka Cajander myöntääkin, että kaiteita
on rakennettu maantien molemmin puolin, väittää hän kumminkin, »että
Kaiteet, mitkä kaikkialla ovat pystytetyt pitkin maantien reunoja, maan
perin jyrkän kaltevuuden takia, eivät riitä turvaamaan matkustavaista
onnettomuuksilta, siinä tapauksessa että penkereellä kasvavat puut
molemmin puolin maantietä hakataan maahan.»
Omasta puolestani en ole vallan vakuutettu siitä, että tie
välttämättömästi vaatii honkia pysyäkseen paikoillaan. Myönnän
kuitenkin, että puut juurineen voivat sitoa sorakerroksia toisiinsa
varsinkin niillä rinteillä, jotka ovat jyrkimmät, mutta harjun
useimmissa paikoissa kyllä tie seisoo kohollaan ilman puitten
suosiollista apua. Mutta eihän sopinut Korkean Kruunun voudille
kirjelmässä Hänen Korkealle Majestätilleen soperrella koreita sanoja
kauniista näköaloista, ihanista puistoista y.m.; hänen täytyi vain
takertua kiinni pölyiseen maantiehen ja matkamiesten hengen ja raajojen
turvallisuuteen. Cajanderin ehdotus, että koko harju lohkaistaisiin
kruunulle, jo osoittaa, että kauneusarvot olivat pääasiana ja että ne
kaikuivat pohjasävelenä kaikissa hänen vaatimuksissaan, sillä eihän
maantie suinkaan tarvinnut koko harjua, joka monessa kohdin on sangen
leveä ja täysin vaaraton.
Sittenkuin Cajander vielä oli huomauttanut, että kruununvirkamiehet
ovat avuttomat sellaisen väestön keskuudessa, jota ei mitenkään voi
hillitä metsän haaskaamisesta, jatkaa hän: »Tämän johdosta uskallan
kaikkein alamaisimmin Teidän Keisarilliselta Majestetilta pyytää
sitä muutosta nyt valituksenalaiseen Verolasku-Päätökseen, että
edellämainittu Punganharju koko laveudeltaan tahi ainakin 50 kyynärää
molemmilta puolilta maantietä ylläkosketeltujen syitten perustuksella
lohkaistaisiin Korkean Kruunun laskuun.»
Tämä valituskirjelmä liitettiin niihin asiapapereihin, jotka yhdessä
kuvernööri A. Cronstedtin päätöksen kanssa 29 päivältä elokuuta 1839
lähetettiin senaatin talousosastoon. Kuvernööri on hieman ihmeissään,
että sellainen hassunkurinen maantie löytyy hänen läänissään. Mutta
tätähän ei tarvitse ihmetellä, kun senaatin päätöksessä lokakuun 30
p:ltä 1840 väitetään, että Punkaharju sijaitsee »Savonlinnan ja Kuopion
välillä». Mutta kuvernööri ilmoittaa kumminkin, »että hän pitää Kruunun
Voudin pyyntöä perusteltuna ja olisi hänenkin päätöksensä ehkä tullut
toisenlainen, jos yllämainitun Punganharjun ominaisuudet ja suhteet
olisivat olleet tarkemmin selitetyt».
Talousosasto vaatii vielä lisäksi lausunnolta Maanmittaushallitukselta
sekä Kamarikonttorilta. Ylihallitus ei ollenkaan kajoa Cajanderin
ehdotukseen, mutta kamarikonttori puoltaa sitä kaikin puolin sanoilla:
»Cajanderin pyyntö ansaitsee mitä suurimmassa määrässä huomiota».
Sitäpaitsi tukee konttori hartaasti Cajanderin ensimmäistä ehdoitusta,
»että koko harju olisi Kruunulle lohkaistava, eikä ainoastaan 50
kyynärää maantien molemmilta puolilta».
Näin valmistettuna ratkaistiin kysymys senaatissa lokakuun 30 p:nä
1840 ja päätettiin, »että koko mainittu harju on Kruunun laskuun
pyykitettävä ja asianmukaisesti hoidettava». Päätöksen alle ovat
seuraavat senaattorit piirtäneet nimensä: G. Hjärne, L.G. v. Haartman,
August Ramsay ja B U. Björksten.
Täten pelastettiin siis Punkaharju ikuisiksi ajoiksi ihanan
puistikkonsa haaskaamisesta ja raiskaamisesta.
Mutta vielä oli palanen Runebergin kunnaalta Tuunaansalmen
laattapaikalle vaaranalaisessa tilassa. Se oli jo, niinkuin mainittiin,
jaettu kahdelle Laukansaaren tilalle v. 1837. Kerran vauhtiin
päästyään pyrki kruunu tämänkin harjunosan omistajaksi. Antamalla
palstoja omistamistaan maista läheisessä Ruokolahden kylässä sai
kruunu Laukansaaren talolliset vaihtamaan osansa harjusta näihin. Tämä
tapahtui jo vuonna 1843.
Kumminkin oli vielä kauniita saaria aivan Punkaharjun kupeilla, jotka
kuuluivat eri tiloille naapuruudessa. Jos nämä saaret olisivat yhä
edelleen jääneet entisten omistajien hoitoon, olisi varmaan tapahtunut,
että kauniin näköalan asemesta kukkean saaren ylitse silmää olisi
kohdannut autio palopaikka, musta ja karstainen, missä nokiset
kivet ja kannot olisivat törröttäneet pystyssä. Sellaisiahan näkyjä
kaskimaat tarjoavat. Sentähden vaihdettiin kaikki saaret kruunun
metsistä lohkaistuihin maapalstoihin, näitten joukossa nuo kaksi
ihanaa saarta Kotkasaari ja Hynninsaari, jotka sijaitsevat harjun
itäpuolella. Ne kuuluivat Kotilan tilalle ja olivat »kaskimaita»,
niinkuin karttaselityksessä mainitaan. Tämä vaihto oli todellakin hyvin
harkittu, sillä miltä näyttäisikään maisema Runebergin kunnaalta,
jos Kotkasaari olisi paljaaksi pantu ja mustan nokinen. Vieläkin
vaihdettiin kruunulle pieni, suloinen Kirkkosaari Tuunaansalmessa, joka
ennen rautatien rakentamista sen yli oli Punkaharjun kaikkien saarten
helmi. Näin oli koko harju salmesta salmeen joutunut kruunulle jo
vuonna 1843.
Mutta raja kulki aivan läheltä nykyistä valtion hotellia sen
itäpuolitse, jonka tähden valtio myöhemmin on ottanut huostaansa
suuria maa-aloja harjun koillis- ja itäpuolelta. Tänne on
metsähallitus istuttanut ja kylvänyt puita, osaksi ulkomaalaisia,
niinkuin pihtakuusia, sembramäntyjä ja lehtikuusia.
Zachris Cajander.
En voi hillitä haluani nostaa tämä mies kunniajalustalle. Kun joku
henkilö edellä kaikkia aikalaisiaan oivaltaa asian, joka pitkiksi
ajoiksi suurimmalla rakkaudella omistetaan, kun hänellä sitä paitsi on
kylliksi intoa saada aate tunnustetuksi ja joka kohdassa toteutetuksi,
silloin ei voi muuta kuin suoda hänelle tunnustusta ja ihailua. Tämä
yksinkertainen, mutta vanhaan malliin ankara Rantasalmen kihlakunnan
kruununvouti nousee esimiehiään vastaan ja vetoaa korkeimpaan paikkaan
kysymyksessä, joka ei oikeastaan kuulu hänen virkatehtäviinsä, ja tekee
sen niin pontevasti, että hän saa korkeimmat viranomaiset puolelleen.
Hän ei rauhoitu, ennenkuin hänen aatteensa kokonaisuudessaan
toteutetaan. Kruununpuistojen ja luonnonsuojeluksen aate, niin yleiseen
tunnustettu ja tunnettu kuin se nykyään onkin kaikissa sivistysmaissa,
oli tuntematon käsite vuonna 1840. Ainakaan ei sanaa »luonnonsuojelus»
silloin vielä käytetty kielessä, ja kruununpuistolla ymmärrettiin
sellaista kruunun maata, jossa puita kasvoi myyntiä varten. Mutta
että tämä kruununvouti jo 1840 oivalsi sellaistenkin kruununpuistojen
tarvetta, jotka palvelisivat kauneusarvoja ja tunnelmallisia
tarkoituksia, eikä taloudellisia, se se juuri herättää meidän
kummastustamme ja ihmettelyämme. Tällä toiminnallaan, oikeana hetkenä
voitokkaasti suoritettuna, on Zachris Cajander luonut itselleen nimen,
kaikuvimman luonnonsuojelusystäväin joukossa. Meillä matkailijoilla
on todellakin syytä kiittää häntä paljosta! Meidän kulttuurimmehan
on nuorta ja uutta, meillähän tuskin vanhimmissa kaupungeissamme on
puistoja sadan vuoden ikäisiä. Mutta Punkaharjulla voimme näyttää
matkamiehille, jotka ovat vanhoista kulttuurimaista, että meilläkin
kaunisten paikkojen vaalimisella on vanhaa perua, jollei juuri satoja
vuosia vanhaa, niin kumminkin parin sukupolven takaista. Ja tästä
saamme kiittää Zachris Cajanderia.
Tahdon muutamin sanoin esitellä hänet lukijoilleni. Hän on
tyypillinen virkamiesten edustaja vanhalta ruotsalaiselta ajalta,
joka jäntevyydellä ja ankaruudella itseään ja muita kohtaan ohjaa
elämänratansa onnelliseen päätökseen.
Cajander syntyi vuonna 1785 Savossa. V. 1799, neljäntoista ikäisenä,
»ilman perusteellisempia pohjatietoja varattomuuden takia», pääsee hän
apulaiseksi kruununvouti Hasselblattille, saaden palkakseen vaatteet
ja ruoan; 17:n ikäisenä hänellä on palkkaa 40 R:t ja kolme tynnöriä
jyviä, »jotka sisääntulot hänen täytyi jakaa köyhän äitinsä ja neljän
turvattoman sisaruksen kanssa». Kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana
hän sai maaherra Wibeliukselta »Ekspeditioni Voudin nimen ja arvon»,
samoina päivinä kuin venäläiset marssivat rajan yli, helmikuun 22
p:nä 1808. Vuonna 1809 hän nai »köyhän tytön», joka tapaus myöskin on
mainittu ansioluettelossa. Köyhän tytön nimi oli Gustava Neiglick.
Sen jälkeen hänestä tehtiin vuoron perään nimismies, henkikirjuri ja
kruununvouti. Nämät ajat, vuosien 1809 ja 1820 välillä, eivät olleet
mitään hauskoja aikoja kruununmiehelle, kun kaikki olot sodan jälkeen
oli järjestettävä aivan uusien suuntien mukaan, kun osia Vanhasta
Suomesta liitettiin hänen hoitopiiriinsä. Cajander sai ottaa vastaan
myöskin nuo lintukotolaiset, »väittelynalaiset asukkaat», jotka eivät
olleet tottuneet minkäänlaiseen esivaltaan. Mutta arvattavasti hän
hoiti asiansa hyvin, koskapahan hänelle jo vuonna 1826 armossa suotiin
Keisarillisen Pyhän Annan ritarikunnan 3:nnen luokan merkki ja ritarin
arvo. Hän sai loppuunajetuksi, huolimatta armollisesta hylkäämisestä,
että Ala-Savon kihlakunta jaettiin kahtia, ja hänestä tehtiin
Rantasalmen kihlakunnan vouti.
Tuima vouti hän olikin, mutta vielä tuimempi perheenisä. Köyhä tyttö,
Gustava Neiglick, rikastutti häntä sankalla lapsilaumalla, niinkuin
köyhät aviovaimot tavallisesti tekevät; hänellä oli yhdeksän lasta,
poikia enemmän kuin toinen puoli. Näistä tuli kaikista kelpo miehiä,
yhdestä laamanni, yhdestä pappi, yhdestä kruununvouti, yhdestä
puutarhuri ja yhdestä henkikirjuri ja yksi, Sakari Sakarinpoika, teki
itsensä tunnetuksi kummallisilla hommillaan sekä omassa maassaan että
Ruotsissa. Hän se kuletti maalaisrunoilijat, Kymäläisen, Makkosen
ja Puhakan, Porvooseen esiteltäviksi heidän virkaveljelleen, J.L.
Runebergille, sekä niinikään Helsinkiin samaten virkaveljilleen
Topeliukselle ja Cygnaeukselle sekä monelle muulle vähäisemmälle
samanlaatuiselle. Tukholmassa hän kirjoitti metrittään kirjelmiä
maanviljelyksestä ja naiskysymyksestä, oli tavallinen ilmiö
pilalehdissä, ja Tukholman kaduilla hän herätti huomiota omituisilla
puvuillaan ja käytöksellään. Hän puhui Tukholmassakin kaikkien
suomalaisten kanssa »selevee Savon suomee». — Sakari Sakarinpojasta
olen puhunut, todistaakseni, että tämän möräkän kruununvoudin perheessä
aatteellisetkin harrastukset olivat kotiutuneet.
Zachris Cajander kuoli 1862 vanhalla iällä. Hänen ansioluettelossaan
luetaan aina myöskin seuraava kohta: »sitäpaitsi on allekirjoittanut,
kuten Hänen Keisarillisen Majestetinsä Armollinen Päätös lokakuun 30
piitä 1840 ilmaisee, vaikuttanut sen, että nykyään Korkean Kruunun
omistama luonnonihana Punganharjun Puisto on pantu kuntoon». —
Cajanderin suuri elämän loistotyö.
Mutta mistä tämä ankara kruununvouti sai esteettiset harrastuksensa ja
kehityksensä. Hän asui Itä-Suomen kuuluisimmassa sivistyskeskustassa,
Rantasalmen pitäjässä. Pikku vihan jälkeen pyrki hallitus juuri
näissä rajamaissa ja rajapitäjissä korottamaan yleissivistystä,
jotta vieraat vaikutelmat rajantakaisista seuduista eivät pääsisi
siirtymään rajan yli. Rantasalmelle perustettiin v. 1749 neliluokkainen
triviaalikoulu, joka siellä vaikutti vuoteen 1788, jolloin se
siirrettiin vastaperustettuun Kuopion kaupunkiin. Vuonna 1779
taas muutettiin Sprengtportenin perustama sotakoulu Brahelinnasta
Haapaniemen kuninkaankartanoon Rantasalmelle. Pitäjässä asui joka
kylässä aatelisia ja aatelittomia Savon prikaatin upseereja. Kaikki
kihla- ja tuomiokunnan virkamiehet olivat myöskin valinneet tämän
pitäjän asuinpaikakseen. Upseeriston joukossa tavattiin muiden muassa
seuraavat suvut edustettuina: Tigerstedt, Järnefelt, Tavast, Ehrnrooth,
Nandelstadh, Tavaststjerna, Aminoff. Papiston joukossa taas: Krogius,
Cygnaeus, Cleve.
Kaikki nämä perheet, joista monet omistivat aikansa korkeimman
sivistyksen, auttoivat kukin kohdastaan antamaan Rantasalmen pitäjälle
sellaista ulkonaistakin loistoa, jota ei monessakaan maamme seudussa
tavattu. Puutarhoja vaalittiin huolella, koristekasveja viljeltiin
ja jaloja puulajeja istutettiin talojen ympärille. Pyyvilän tilalla
kasvoi 1880-luvulla lehmus, joka tyvestä oli 9 kyynärää ympärimitaten.
Leislahden talossa oli muinainen omistaja istuttanut lehmuksen kullekin
lapselle syntymälahjaksi. Ne olivat tietysti 9 luvultaan, ja ovat nyt
suuria puita. Cajander asui Haapaniemellä, kartanossa, mihin sotakoulu
vuoteen 1818 oli ollut sijoitettuna. Hänellä oli joka päivä silmäinsä
edessä ne ihanat koivukujat ja koivupuistot, jotka koulun ajalla
olivat istutetut. Cajanderin isoäiti oli Malmeja, jolla suvulla oli
heimolaisia yltympäri Savoa.
Seuraelämä oli Rantasalmella vilkkaampaa, sirompaa ja hienompaa kuin
useimmissa Suomen kaupungeissa. Moni aatelinen upseeri oli liikkunut
Lovisa Ulrikan ja »lumoojakuninkaan» hovissa, he oleilivat siellä usein
joka talvi, he olivat nähneet »perhosen liitelevän Hagan puistossa», he
matkivat hovitapoja Rantasalmen seurapiireissä, he koettivat, varojensa
mukaan, myöskin matkia kuninkaallisten huviloitten komentoa omien
asuntojensa sisä- ja ulkopuolella.
Tässä ympäristössä eli ja vanheni Cajander. Voimmepa siten myöskin
ymmärtää, että hänen silmänsä olivat auenneet näkemään, mitä ihanuuksia
suojeleva ihmiskäsi voi aikaansaada luonnossa. Tämä tunnelma se pani
hänet ponnistamaan kaikki voimansa ihanan Punkaharjun rauhoittamiseksi
raatelevalta rahvaalta. Hän onnistui yrityksessään, ja niinpä hänestä
on tullut Suomen ensimmäisen ja ihanimman huvipuiston luoja.
Joulumatka 37 asteen pakkasessa.
Ennenmuinoin kun kuljettiin alas Oulunjokea veneissä, saatiin tyytyä
seurustelemaan lukemattomien tervatynnyreiden parissa. Matkaseurue
oli tungettelevaa: se »pikeytyi» pienimmästäkin kosketuksesta. Jos
sellaisen matkan jälkeen sattui istumaan vaatepeittoisille tuoleille,
oli näillä harmiksesi taipumus seurata mukana liikkeelle lähtiessäsi.
Jos taas istuuduit ruohikkoon, saatoit ylösnoustuasi olla kirjaeltu
mitä koreimmilla kukkavihoilla — mutta — sangen epäonnistuneesti
sijoitettuina.
Tehdäkseen lopun tällaisista tunkeilevista muistelmista päätti
Matkailijayhdistyksen toimikunta järjestää pikeytymisestä vapaan
venekulun Vaalan—Muhoksen reitille. Toimikunta valitsi minut
matkustamaan Vaalaan kulkureittiä järjestämään ja venettä ostamaan.
Vanha sudennahkaturkki, kalossit ja kintaat mukanani lähdin
joulupäivänä Helsingistä. Helsingissä oli rankka sade, Hämeenlinnassa
tuli räntää, Tampereella satoi kuivaa lunta ja Lapualla seuraavana
aamuna oli 5 asteen pakkanen ja ilma kirkas. Matkustin Uudenkaarlepyyn
seutujen ohitse — lempeän »setä Sakariaan» syntymäkaupungin, ja vaunun
yksinäisyydessä valtasivat hänen kauniit laulunsa mieleni. Näin
»talvikuusen kuurassaan», todensin että »päivä on lyhyt, kangas autio,
hongan varjo kasvaa jättiläismäiseksi, sen tummalla oksalla pyörii
kuun kehä, ja kinoksilla lieskaa tähden loimu». Hyräilin lapsellisen
hurskaita säkeitä: Nu så kommer julen, nu är julen här, liten, mörk och
kulen...
Niin, pimeä se oli, pimein mitä milloinkaan olen nähnyt, ja että se
oli lievimmin sanottuna — kolea, sain myöskin matkallani kokea. Kerran
pilkisti aurinko esiin Kaarlepyyn seuduissa, Raahen kohdalla oli jo
pimeää, mutta Venus sytytti kirkkaan lyhtynsä muutamiksi kymmeniksi
minuuteiksi ja valaisi kylmän kinoksen yhtä kylmällä valollaan.
Oulussa istuuduin rekeen ehtiäkseni illaksi Muhokseen. Oli 15 asteen
pakkanen. Mutta mitä suloisin sää joka tapauksessa. Helsingissä
on tällainen pakkanen läpitunkeva, ainaisen viiman tähden. Täällä
kestin helposti pakkasen, ainoastaan tavalliseen talvipalttooseen
puettuna. Illalla saavuin Muhokseen, enkä ollenkaan kohmetuksissa,
vaikkakin lämpömittari näytti — 18 astetta. Luulottelin jo että olin
erehtynyt kutsumuksestani, että minun olisi pitänyt lähteä arktiselle
tai antarktiselle tutkimusretkelle, kilpaillakseni maanmieheni
Nordenskjöldin ja ruijalaisen Nansenin kanssa. Mutta kahtena seuraavana
päivänä laimeni innostukseni tähän toimeen huomattavassa määrässä.
Kun seuraavana aamuna heräsin Muhoksen kestikievarissa, kuulosti
korviini pihalta onnettomuutta ennustava ääni. Paukaus nurkassa herätti
minut. Nousin ylös. Ulkoa kuului villi ulvonta, vinkuminen ja hevosten
ja jalkamiesten askelten narskuminen, sekä pitkiä vihlovia valitusääniä
halkokuormien jalasten alta. Tuttuja ääniä lapsuusajoilta! Lämpömittari
näytti — 32 astetta.
Menin ulos. Hauskaa oli kuulla askeleittensa valittavan. Nyt oli Bore
kotonaan. Hän ottaa vieraansa vastaan ainoastaan turkissa. Kiersin
ympärilleni yhden suurimpia sudennahkaturkkeja, mitä milloinkaan on
kokoon ommeltu Suuriruhtinaskunnassa, ja täytin sen jotenkuten. Niin
alkoi retki Vaalaa kohden.
Aurinko tirkisteli yli jäätyneiden äärettömien soiden, valaisi, mutta
ei lämmittänyt. Kuljin posthovista posthoviin, joiksi saksalainen Pudor
nimittää kestikievareita, ja saavuin Vaalaan, Lusuan kestikievariin,
vihdoin myöhään illalla. Keli oli sitkeä ja jalakset kitisivät.
Seuraavana aamuna lähdin jalkapatikassa Vaalan lauttapaikalle. Pakkanen
oli yltynyt 3:lla asteella. Merkillinen näky odotti minua rannalla.
Virta oli sula, mutta paksu höyry kohosi siitä niin sankkana, että se
kokonaan peitti Vaalan rannan. Oli niinkuin olisi suitsuava laavavirta
virrannut ohitseni. Tiheästä usvasta kuului hienoja heliseviä ääniä,
aivan kuin hopeakellojen soitto keijukaisten karkeloissa. Jään
sirpaleet soittelivat. Vastakkaisesta rannasta ei näkynyt haamuakaan.
Mutta kuulin ihmisen hakkaavan halkoja rannalla ja kuulin laulavat
askeleet. Kauan aikaa itsepintaisesti huhuiltuani luulin kuulevani,
että vene työnnettiin virtaan. Kuulin aironvetoja ja näin vihdoin
miehen, joka ohjasi siltaa kohden. Mutta venonen! Se oli pienintä
lajia. Kieltäydyin laskeumasta siihen.
Mutta toista ei ollut saatavana. Lopuksi astuin siihen koetteeksi.
Hädin tuskin kannatti se minut; pitäessäni laidoista kiinni viistivät
sormeni vettä. »Sille, joka joulupäivänä matkustaa asioilleen, käy
huonosti», sanoi uskovainen äitini, kun joulupäivänä lähdin Helsingin
asemalle. Ajatteles jos joulutonttu tekisikin minulle ruman kepposen?
Pääsimme yli, vene törmäsi rannan jäähän, perä ryyppäsi vettä; kun
soutaja nousi jään reunalle, tuli tulvahtamalla sitä veneeseen.
Nelinryömin konttasin nopeasti, kuin vanhanlainen orava, veneen pohjaa
myöten ja pääsin rantajäälle. — Joulutonttu sai pitkän nenän.
Vaalassa majailin yhdistyksen monivuotisen uskollisen ja
toimeliaan asiamiehen, kapteeni E. Spolanderin luona. Pohdittiin
matkailu-kysymystä, tarkastettiin ja mitattiin veneitä ja kapteeni
Spolander otti loput huolekseen. Täsmällisesti hän suorittikin kaikki.
— Kuluneena keväänä teki kapteeni Spolander viimeisen koskimatkansa,
valantehnyt Charon perämiehenään. Rauha hänen matkalleen. Hänen
ystävällisessä kodissaan sain joulupäivällisen, historiallisine
ruokalajeineen, Frein karjusta ja lipeäkalasta käärysylttyyn saakka,
kaikki joulun määräämässä järjestyksessä.
Aurinko oli laskenut ennen päivällistä ja pakkanen parantunut kahdella
asteella, niin että lämpömittari näytti 37 astetta lähtiessäni
taipaleelle Kajaaniin, pitkin Oulunjärven pohjoisrantaa.
Tuskin olen ihanampaa matkaa tehnyt. Huurretta ja lunta, lunta ja
huurretta kaikkialla, yliyltänään. Taivas oli kirkas ja tähdet
loistivat, mutta metsän ja maan yli leijailivat pienet jääkristallit.
Olin saapunut jää-immen hoviin ja hänellä oli suuret joulukutsunsa.
Koivut ja lepät, jää-immen hovineitoset, olivat puuteroidut
valkoisimmalla puuterilla ja heidän loistavat harsoiset pukunsa
kimaltelivat lukemattomin timantein; kuuset ja männyt, hovin
kavaljeerit, olivat myöskin peittäneet viheriät virkapukunsa
hopeakudoksella, niin että ne loistelivat kuni Graalin ritarit
juhlatamineissaan. Ja kaikki seisoivat liikkumattomina ja hiljaa
ikäänkuin odottaen jääimpeä ja menuetin alkua. Muutamat hovinaiset
olivat odottaessaan kumartuneet sirosti eteenpäin, ja vanhat
luuvaloiset hoviherrat olivat kunnioittavasti taivuttaneet päänsä.
Menuettia en saanut nähdä, mutta tiedän kuitenkin sen alkaneen silloin
kun jää-impi saapui pohjoistuulen siivillä, ja se tanssittiin iloisesti
ja riemuiten, niin että puuteri pyrysi. Olen onnellinen ettei minun
tarvinnut nähdä tätä koreata hoviväkeä myrskyisten joulutanssiaisten
jälkeen; näin ainoastaan jää-immen jouluparaadin.
En ole koskaan nähnyt sellaista talviloistoa metsässä. Luulen että
sitä näkee ainoastaan pohjan perillä. Meidän luoksemme tänne etelään
ei oikea jää-impi koskaan saavu. Hän lähettää tänne pahankurisen
sisarensa, tuon Vihi-viiman, joka aina vinkuu ja vonkuu. Ja harvoin
hän tuo mukanaan sen hiljaisen äänettömän joulutunnelman, joka minut
valtasi metsässä, tuon suuren järven pohjoisrannalla.
Jalas valitti korkeimmassa falsetissa, kaikkialla voihkinaa ja
valitusta, niinkuin setä Danten Helvetissä. Mutta minuun vaikutti
tämä toisin kuin kuumaveriseen firenzeläiseen. Vaivuin hiljaiseen
horrokseen. Tähdet näyttivät itkevän taivaalla; niiden loisto liekehti
väliin kolmenkertaisena seuraavassa silmänräpäyksessä kokonaan
kadotukseen. Se oli jääusvan kujeita. Hetken juhlallisuus se esti
minut unen helmaan uupumasta. Viikseni olivat jäätyneet kiinni
sudennahkakaulukseen, kyyneleeni, pakkasen pakottamat, olivat jäätyneet
silmäripsiini ja riippuivat niissä kallisarvoisina helminä ja loihtivat
yhdessä jääusvan kanssa harhakuvia silmiini. Maailman tuska ja suru
kaikui altani, pääni päällä näin taivaan virvatulten ilvehtivän. Huh
miten joulutaivas näytti kylmältä! Pysyäkseni valveilla hyräilin tuon
heränneen runoilijan laulua: Miksi rintasi jäätä on, miks' niin kylmänä
kuljet sä, miks' niin kylmänä kuljet sä...
— Sanoitteko jotain? kysyi ajaja.
Olin kokonaan unohtanut että minulla oli mukanani kanssaihminen tässä
pakkasessa, kuski laudallaan.
— En, koetan vain hellyttää taivasta sytyttämään meille jouluvalkeaa.
— Niin, sanoi mies. Hetkisen perästä hän sanoi: hm. Ja taaskin: Niinpä
niin.
— Sanoitteko jotakin, kysyin minä vuorostani.
— En, ajattelen vain miten tuon taivaan laita oikeastaan lie.
— Mitenkä niin?
— Niin — kävin tässä suurlakon jälestä Oulussa ja siellä kuulin
agitaattorin kivenkovaan väittävän, ettei ole taivasta eikä helvettiä.
— Sepä vasta oli miehevä veitikka. Eikö hän peljännyt Jumalaa eikä
paholaista?
— Enhän minä häntä uskonut, sanoi ajaja puolustautuen, kyllähän papit
tietävät ne asiat paremmin. Tahdoin vain kysyä, onko totta, mitä hän
sanoi, että herrat eivät enää usko semmoisia asioita, eivät edes kaikki
papitkaan, vaan ainoastaan me tuhmat moukat.
— Niin, totta puhuen, ei agitaattori valehdellut, Minä en ainakaan
usko helvettiin enkä tuohon kylmään taivaaseen, huh miten se näyttää
tuimalta.
— Vai niin, ettekös te sitten olekaan rovasti?
‒ En, miksi niin?
— Suokaa anteeksi, minusta te olitte vähän rovastin näköinen.
— Ei, rovasti en ole, mutta saarnata kyllä osaan.
Mies tuli uteliaaksi ja ryhtyi kyselemään.
— Niin, onhan nyt joulu, eipä olisi saarna hullummaksi.
Agitaattorin puhe oli pannut miehen pään pyörälle. Mutta ihmekös se
oli. Suurlakkohan räjähti niinkuin pommi, etenkin erämaan asukasten
joukkoon. Lain käsivarsi, tuo pelätty vahva käsivarsi, joka tähän
asti ei koskaan ollut horjunut, oli nyt viikon ajan täydellisesti
lamauksissa. Nimismiehen valta oli lopussa, se oli siirtynyt
työmiehille, rengeille ja torppareille. Nämä yhteiskunnan pienimmät,
jotka tähän asti olivat aina saaneet nöyrästi alistua, antoivat nyt
lupakirjoja matkustajille, määräsivät pyhät- ja lakkauttivat työn
mielensä mukaan. Ja kaiken lisäksi kuljeskelivat agitaattorit maata
ristiin rastiin ja kaikki elämän arvot arvioitiin uuden mittapuun
mukaan, sekä hengellisissä että maallisissa kysymyksissä. Kansa
herätettiin unestaan äkkiä, niinkuin tulipalon sattuessa. Oliko tämä
unta vai vakavaa todellisuutta? Oliko pappi oikeassa vai agitaattoriko?
Epäilys oli päässyt kytemään erämaan lapsien mielissä. Mutta epäilyshän
on, Cartesiuksen mukaan, todellisen tiedon alku. Mies pyörähti
kuskilaudalla minuun päin ja tutkimalla tutki minulta kaikkea tätä
uutta, jota hän oli kuullut. Minun täytyi vastata ja selitellä.
Pidin joulusaarnan paukkuvassa pakkasessa, Otavan majesteetillisesti
kiertäessä maailman akselia, plejadien vuodattaessa kyyneleitä ja Vegan
painuessa taivaan rantaan.
Hevonen sai kulkea valtoinaan, kulkunen jokelsi, jalas ulvoi ja puut
paukkuivat. Me kaksi kohmettunutta ihmislasta liitelimme korkealla
jäätyneen maan yläpuolella, kohden niitä maailmoita, jotka aina tulevat
olemaan ihmisjärjelle suljetut. — Mutta näinhän on joulu vietettäväkin,
hengessä ja totuudessa.
Lopuksi täytyi minun vaieta, sillä äänijänteeni tekivät lakon. — Luulen
että elohopea jäätyi sinä iltana. — Samassa osoitti mies himmeätä tulta
kaukana Kivesjärven takana.
— Tuolla loistaa lampun valo kestikievarista.
Minä sähisin:
— Se on Betlehemin tähti meille kahdelle viisaalle miehelle. Siellä
on se jumala, jota me tällä hetkellä kipeimmin kalpaamme, tulen
lämmittävä, valaiseva jumala. Hän on etenkin suomalaisten kotijumala,
sillä ilman häntä menehtyisimme pimeyteen ja kylmyyteen.
Kun seuraavana aamuna tulin ulos, tuprusi savu savupiipusta maahan,
— nyt oli viima liittynyt pakkaseen. Pakkanen ei kuitenkaan ollut
lauhtunut. Niin kauan kuin pysyttelimme »Helsingin neitien» metsissä
— Kivesjärven rannalla olevaa maatilaa, jonka muutamat nuoret
helsinkiläiset naiset ovat ostaneet, nimitetään »neitien maatilaksi»
— kävi matka kyllä päinsä, mutta Paltamon selällä olimme jähmettyä
kylmässä viimassa, en ainoastaan minä, vaan ajaja ja hevonen myöskin.
Ah, miten ikävöitsin Kajaaniin, lämpimiin huoneisiin, kirkkaaseen
valaistukseen ja lämmitettyihin rautatievaunuihin, takaisin Helsinkiin.
Kaksi purevassa pakkasessa vietettyä päivää kauhistuttaa ihmistä; ehkä
sitä kestäisi paremmin, jos saisi totuttautua siihen kokonaisen viikon
kuluessa.
Joen jäällä Kajaanissa näin näyn, joka minua taas virkisti. Vastaani
tuli miehiä kaupungista kontit selässä, hiihtäen — 37 asteen
pakkasessa. Ja heitä seurasivat heidän paremmat puoliskonsa myöskin
suksilla ja kontit selässä. Hullunkurisinta viimeksi mainittujen
varustuksissa oli se, että he olivat puetut liehuviin, vaaleihin
pumpulihameisiin. Minun kylmettynyttä sydäntäni kirveli, nähdessäni
nämä liehuvat kesäperhoset leijailemassa ohitseni, iloisissa, keveissä
pukimissaan. En ehtinyt kysyä, mitä heillä oli lähinnä ihoaan, he kun
hiihtivät voimainsa takaa. Epäilemättä olisi heidän mielestään tämä
kysymys ollut aivan paikallaan ja sopiva, aivan varmaan olisin saanut
siihen vastauksen sekä yksityiskohtaisen havainnollisen selityksen.
Kyytipoikani oletti, että heillä oli jaloissaan miehiensä vanhat
käytetyt sarkahousut. Pumpulihameet olivat päällä vain ilmaisemassa
sukupuolta. Joka tapauksessa teki tämä ilmestys paremmin juhannuksen
kuin joulun vaikutuksen. Eräs vastaantulevista naisista oli
adventtiviikolla synnyttänyt kymmenennen lapsensa, tiesi poika kertoa.
Hän oli ulkona kokoamassa voimia, saadakseen tusinan täyteen. Näillä
seuduin olikin muuten kaikkialla kypsyneillä aviovaimoilla kymmenpäinen
poikue, paitsi Kivesjärven nuorella emännällä, joka palaillaan hommasi
kuudetta. Mutta hänen isänsä puolusteli häntä, selittäen että mies oli
käväissyt U.S. of A:ssa ja ollut kahdeksan vuotta poissa kotoa.
Tällaisen runsauden aikaansaajaa se maailmankatsomus, jonka nimenä on
»Philosophie des Unbewussten».
Vihdoinkin Kajaanissa! Parantelin kohmettuneita jäseniäni
asemapäällikön luona Salo I:n ja Salo II:n kuuluisan rakentajan, ent.
räätäli Haapalaisen seurassa. Puheenaiheena oli matkailu, kulkuneuvot,
metsästys ja kalastus, siis pelkkää sellaista, joka saattaa ihmisen
hyvälle tuulelle. —
Seuraavana aamuna nousin junaan ja saavuin Helsinkiin, joka kylpi
kylmässä, kosteassa meriusvassa.
Hämeessä.