SISÄLLYS:

Matkailun aatteellinen tarkoitus..

Matkailijoita Jumalan armosta.

Vaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913.

Tukkilaisten ja noitien parissa.

Suomussalmelle.

Hyrynsalmen reittiä laskemassa.

Jekaterina Panfilovna.

Punkaharju.

Joulumatka 37 asteen pakkasessa.

Hämeessä. I—III.

Matka kirkkoveneessä.

Savo. I—V.

Kiertomatka Itämeren ympäri 1913.

Matka Valamoon 1914.

Matkailun aatteellinen tarkoitus.

Kuta raaempi kansa on, sitä vihamielisempi se on vieraita

kansallisuuksia kohtaan. Kuta sivistyneempi se on, sitä suopeammin se

arvostelee toisen kansan tapoja ja elämän ilmaisumuotoja.

Nämä väitteet uskaltanen julkilausua vastaväitteitä pelkäämättä.

Historia todistaa sen epäämättömän selvästi.

Alkuaan kreikkalaiset sanoivat kaikkia kansoja, jotka eivät puhuneet

heidän kieltänsä, barbaareiksi. Juutalaiset halveksivat kaikkia,

jotka eivät uskoneet heidän Jumalaansa, ja sanoivat heitä pilkaten

pakanoiksi. Kuta korkeammalle kreikkalaisten sivistys kohosi, kuta

enemmän he matkoillaan ja sotien kautta tutustuivat naapurimaitten

asukkaihin, sitä pienemmäksi supistui barbaari-alue. Myöhemmin

sanottiin barbaariksi ylimalkaan raakaa ihmistä, kuuluipa hän sitten

mihin kansakuntaan tahansa, siis sama merkitys, mikä sanalla vieläkin

on. Pakana, »paganus», on edelleen käytännössä kristittyjen kesken,

ja sillä yhäkin tarkoitetaan kristinuskoon kuulumatonta henkilöä,

juutalaisia lukuunottamatta.

Mitkä konnamaisuudet, mitkä julmuudet, mitkä ilkityöt olivatkaan

suvaittuja toisen kansan henkilöitä kohtaan! Tästä puhuvat

kreikkalaisten monet tarut, ja tätä todistaa juutalaisten hurja

raivo toisinajattelevia kohtaan. Tässä oli konnamaisuus kehitetty

järjestelmäksi, vieläpä korkeitten jumalien pyhittämänä.

Mutta kreikkalaisilta hälveni tämä ahdasmielisyys aikaisemmin ja

perusteellisemmin kuin muilta vanhan ajan kansoilta. Minkä ihanan kuvan

ennakkoluulottomasta matkamiehestä tarjoaakaan meille Herodotoksen

haamu, ja mikä mainio esikuva hän on kaikkien aikojen turisteille. Hän

samosi halki silloisen tunnetun maailman, Susasta Italiaan ja Mustasta

merestä hamaan erämaan reunaan Libyaan; hän kertoelee liikuttavalla

tavalla kaikesta, mitä näki ja kuuli, kertaakaan antamatta arvostelua,

joka olisi tyly tahi halventava, vaikka hän kosketteli n.s. barbaarien

tapoja ja menoja. Joskus sattuu, että hän kummeksien kertoo

lydialaisista, että he häpesivät ihmisten alastomia ruumiita, tahi

ihmettelee sitä tapaa, millä Faraon tytär sai pyramidinsa pystyyn.

Missä tapaa oudon jumalan palvomisen, siinä hän lohdutteleiksen sillä

päätelmällä, että jumalista meillä ihmisillä kaikilla on juuri yhtä

vähän tietoa. — Tällainen ennakkoluulottomuushan on harvinaista vieläpä

meidänkin valistuneelle aikakaudellemme. — Mutta olihan Herodotos

Kreikan suurinten miesten aikalainen ja toisten edelläkävijä, miesten,

jotka ovat luoneet eurooppalaisen sivistyksen pohjapiirteet, niin,

voimmepa sanoa nykyään jo hyvällä syyllä, panneet alulle koko maapallon

karummaksi kantavat kulttuuri aatteet. Ja tämä kulttuuri ei ole

kansalliskiihkoista, se on kansainvälistä koko rakenteeltaan.

Sata vuotta tämän jälkeen teki Aleksanteri Suuri loistavan voittoretken

Itämaitten vanhan kultuurimaailman halki. Meteorin tavoin hän kiiti

eteenpäin, vapauttaen, valistaen, eikä hävittäen. Hänen kulkunsa oli

pikemmin juhlallista matkailua kuin verinen voittomarssi, ja sen

loistokohdaksi tulivat jättiläishäät sivistyneitten kreikkalaisten

sotilasten ja Itämaitten uinailevien kaunottarien kesken. Valtakunta

muodostui, missä kreikkalainen viisaus tunkeutui kaikkiin kansakuntiin,

kaikkiin vapaisiin kansanluokkiin, missä suvaitseva, suopea

kreikkalainen maailmankatsomus piti valtikkaa. Tässä onnellisessa

valtakunnassa pääsi matkailukin kuulumattomaan vauhtiin, sillä matkailu

on korkeamman sivistyksen lapsi, joka viihtyy ainoastaan siellä, missä

rauha vallitsee kansain kesken ja missä on »ihmisillä hyvä tahto». Sepä

ei ainoastaan viihdy siellä, se luopi rauhan ja sovun tunnetta kansain

ja ihmisten suhteisiin.

Ajanjakso Aleksanteri Suuresta kristinuskon voittoon Välimeren maissa

oli matkailun kultakausi, niinkuin se oli hienon älynkin. Sen ajan

turistit matkustivat oppiakseen tahi opettaakseen. Mailla ja merillä

vallitsi rauha, matkailija liikkui turvallisena hyvintehtyjä ja

hyvinhoidettuja teitä pitkin. Ainoastaan kahta kieltä tarvitsi osata;

ken taisi niitä käyttää, hän sai sanottavansa ymmärretyksi, mihin tämän

hienostuneen valtakunnan ääreen ikänä joutui.

Tulipa sitten suuri rämeytymisen aika. Minkä synkeän kuvan herättääkään

meissä keskiaika myöskin matkailuun nähden. Ihmistiedon halveksimista

seurasi samalla kaikkien hyvien tapojen halveksiminen. Keskiajan

sivistyneimmät käyttäytyivät kuin pahimmat vorot ja rosvot. Ritari

vaani linnansa tornista turvatonta matkamiestä ryöstääksensä hänet,

munkki kerjäsi ja uhkasi naisten kunniaa, matkustavat teinit tappelivat

ja murhasivat ja petkuttivat talonpoikia.

»Jumalten herääminen» merkitsi uuden ajan alkua myöskin matkailulle.

Maita löydettiin, uusia, entisiin verraten jättiläismäisiä, merta

kuljettiin. Maapallon ympäripurjehdus sai alkunsa.

Aina renesanssin ajoilta asti on sivistys kulkenut eteenpäin

katkeamatonta voittokulkua. Matkailu on kehittynyt rinnan sivistyksen

kanssa ja on nykyään saavuttanut ennen aavistamattoman vauhdin

varsinkin kulkulaitosten alalla tehtyjen suurten keksintöjen kautta.

Mutta vielä istuu vanha paholainen, kansojen tora, kansojen kateus ja

sotahimo vanhalla »kunniakkaalla», nykyään jo hieman järkähtäneellä

valtaistuimellaan. Sen hoitajat ja turvat, kristityt diplomaatit,

tunnustavat vielä barbaariajan oppia. Minkälaisista kataluuksista

kieltäytyvät nämä miehet? Ei minkäänlaisista. Mihin petoksiin, mihinkä

valheisiin, mihinkä julmuuteen nämä miehet turvautuvat, koettaessaan

tuhota vihattua kansaa? Kaikkiin mahdollisiin! Nykyinen hetki sitä

elävästi todistaa.

Mutta juuri nyt voi huomata äänen, joka kansoissa kaikuu, äänen,

joka on lähtenyt nykyajan sivistyneen ihmisen parhaimmasta tunteesta

ja kirkkaimmasta järjestä. Tämä ääni on aamutoitotus, joka ennustaa

uutta aikaa, missä konnuus konnuudeksi leimataan kaikissa tapauksissa,

vaikkapa sen hallitus tekisi hallitusta vastaan, kansa kansaa vastaan.

Ajan merkit ovat selvät: ne ovat toivorikkaat, vaikka vielä verrattain

voimattomat; ne puhuvat tulevasta ajasta, missä oikeus määrää eikä

väkivalta.

Matkailu asettuu empimättä niiden voimien riviin, joitten päämäärä

on valmistaa tietä tälle onnellisemmalle ajalle. Matkailun ylin

tarkoitus on aina ollut ymmärtämyksen aikaansaaminen ihmisten kesken

eri seuduilla, sijaitsivatpa nämä sitten oman maan rajojen sisällä tahi

vieraissa maissa. Mikäpä turistimatka onkaan muu kuin käynti naapurin

luona, jolta odottaa ystävällistä vastaanottoa. Tahdotaan nähdä, kuinka

naapuri asustaa ja elelee, miltä hänen kotinsa näyttää. Jos hänen käy

hyvin, iloitaan, jos huonosti, toivotaan parempaa vastaisuudessa.

Turismi ja natsionalismi, ne suhtautuvat toisiinsa kuin vesi ja

tuli. Turisti on otettava vastaan, olipa hän vaikka vihamiehemme.

Sitä vaatii kestiystävyyden pyhä laki. Ei mitään ole voitettavissa

epäystävällisyydellä, kaikki taas kohteliaisuudella.

Jokainen matkamies, joka astuu meidän kaukaiselle niemellemme,

on lausuttava tervetulleeksi. Jos hän kantaa vihan aseita, on

häneltä aseet riisuttava näyttämällä meidän ponnistuksiamme

kulttuurin kohottamiseksi, loukkaamatta minkään kansan oikeuksia.

Aseittenriisuminen on tapahtuva ystävällisyydellä, eikä kylmyydellä ja

tylyydellä, joka on barbarian merkki.

_Sillä matkailun aatteellinen tarkoitus on aina ollut, on ja on aina

oleva — kansain veljestyminen_.

Matkailijoita Jumalan armosta.

Kaikki, jotka matkustavat huvinsa vuoksi tahi virkistyäkseen, kantavat

matkailijan nimeä. Ei suinkaan vaadita tämän arvonimen saamiseen,

että on rikas, toimeton englantilainen, ristiraitaisissa housuissa ja

väljässä villavaipassa. Eikä ole pakko taivaltaa tuhansia kilometrejä,

ollakseen oikea matkailija. Kaksi tahi kolme peninkulmaa siihen kyllä

riittää. Pääasia on, että matkan tekee virkistymisen tarkoituksessa

tahi ihaillakseen kauniita näköaloja. Upporikas maankiertäjä on

fanaatikko turistien joukossa, se taas, joka vain käväisee lähimmässä

kaupungissa omalla eväällään, hieman tuulettuakseen tahi nähdäkseen

vieraita naamoja, hän on flegmaatikko — jollei hän samalla ole varaton

raukka.

Matkailijoita Jumalan armosta eivät suinkaan ole ne, jotka matkustavat

useimmin ja kauimmaksi. Matkailija Jumalan armosta on se, joka

on iloisimmalla päällä matkustaessaan. Tavallisimmasti sellainen

on lyhyen matkan tekijä lyhyemmän ajan kuluessa. Kukapa ei olisi

kohdannut tuollaisia maailmata maleksivia matkailijaperheitä, joilla on

pieniäkin lapsia mukanaan. Ne haukottelevat kaikelle, ei mikään heitä

huvita, paitsi matkakirjallisuus, nuorimpien käsissä ryöväriromaanit,

vanhempien käsissä rakkausromaanit. Olen tavannut tällaisia

väsähtäneitä matkamiehiä suurilla Euroopan matkareiteillä, matkamiehiä,

jotka näyttävät kyllästyneinä hyräilevän surullista virttä: og jeg har

sett all jordens pragt, men glaeden ingensinde (olen nähnyt kaiken

maailman loiston, mutta iloa en missäkään).

Kun puhun rikkaista matkailijoista, en suinkaan unohda että

näidenkin joukossa on matkailijoita Jumalan armosta, niinkuin esim.

amerikkalainen Carnegie, joka on kiertänyt maapalloa oppiakseen, ja

joka on oppinutkin sen, mikä on kaiken matkailun arvokkain opittava,

nimittäin oppinut pitämään arvossa lähimmäistään, olkoonpa että tämä

naamassaan kantaa niitä väriä tahansa, mustaa, keltaista, ruskeata

tahi punaista. Tämän hänen oppinsa näkyvänä ilmauksena mainittakoon ne

monet rahalahjat, jotka tämä amerikkalainen pohatta on jakanut kaiken

maailman kansoille, muun muassa ruotsalaisille.

Mutta iloisimmat matkamiehet, mitkä minä milloinkaan olen tavannut,

eivät kylläkään ole olleet miljardöörejä. Päinvastoin ovat ne olleet

heidän antipodejaan.

Kerran maailmassa saavuin polkupyörälläni Lindaun kaupunkiin

Bodenjärven rannalle. Olin polkenut koko laajan Baijerin kuningaskunnan

läpi, olin saanut monet hikikylvyt, ja olin ollut pakotettuna juomaan

monet litrat paksua »baijeria», sillä jos vettä pyysin, niin tuotiin

minun eteeni pesuastia ja pyyhinliina. Mutta olut ei ole keksitty

minun sisäelimiäni silmällä pitäen, ja minä sain ylen ankaran kuumeen

ja horkan, aina vuorotellen. Laivakyydillä kuljin Bodenjärven poikki

ja saavuin Sveitsiin, Romanshornin kaupunkiin, jossa jouduin asumaan

kaupungin pormestarin omistamaan hotelliin. Tuskaisena ja kuumana

sukelsin ilmavan untuvapatjan alle, ja mielessäni kieri kamala kuolema

vierailla mailla.

Seuraavana päivänä heräsin korviavihlovaan elämään. Hyökkäsin ikkunaan

siinä luulossa, että tulipalo raivosi lähistöllä. Sairaan pääni lävitse

välähti ajatus: etpä saakaan kuolla luonnollisella tavalla, sinulle

on kohtalo määrännyt noita-akkojen ja vapaa-ajattelijoiden kipukovan

kuoleman polttoroviolla. Tiesin jo ennestään, että täällä lähellä

ystäväni Juhani Huss parka oli savustettu kuoliaaksi ja tuhka heitetty

jokeen. Avasin vavisten akkunan, mutta mitä näinkään!

Katua pitkin vyöryivät hiljaista kyytiä ikivanhat muuttovaunut, niin

täyteen ahdetut ihmistä kuin olla osasi. Väkeä kaiken ikäistä! Eukkoja,

ukkoja, nuoria neitosia ja nuorukaisia kaikenkaltaisiin pukuihin

puettuja, arvattavasti jonkunlaisiin kansallispukuihin. Naisilla

väririkkaat hameet ja hassut päähineet, miehillä liehuvat sulat

hatuissa. — Oli ihana kesäinen aamu, aurinkoinen ja selkeä.

Nepä vasta äänen päästivät, kaikki poikkeuksetta, niin mies kuin

nainen. On mahdotonta sitä kuvata, se on kuultava. Matkamiehiä oli

suunnilleen 25 henkeä joltakin ympäristön alppirinteeltä. He olivat

jättäneet lehmänsä ja vuohensa toisten haltuun »sennenhytteniin» ja

lähteneet turistimatkalle alas laaksoon. Mutta he olivat ottaneet

alppituulen mukaansa laaksoon, alppituulen, joka on kirkasta ja

raikasta kuin ilma lumivyöhykkeen alapuolella.

Onnettomuudekseni — tahi onnekseni — sattui, että herrasväki otti sen

hotellin, missä minä asustin, temmellystantereekseen. He valtasivat

koko alakerroksen tarjoiluhuoneineen. Eivätkä täälläkään hennoneet

luopua alppituulestaan, vaan jatkoivat melunpitoaan vähentymättömällä

voimalla hotellin seinien sisällä. Olin vielä sairas, vaikka

untuvapeitto yön aikana olikin imenyt pahimmat myrkyt sisäänsä. Pakenin

huoneestani ja avasin umpimähkään erään oven, joka johti suureen,

komeaan saliin — raatihuoneen istuntosaliin.

Täällä tapasin onnettomuustoverin, pormestarin ihanan sisaren. Yhteiset

onnettomuudet lähentävät ihmisiä toisiinsa. Minä selitin, että olin

matkamiesraukka, jonka päällä Jumalan käsi raskaana oli levännyt.

Hän vastasi olevansa pormestarin sisar, jolla, ikävä kyllä, oli

herkät hermot, ja joka siis ei jaksanut kestää niin riemastuneitten

ihmisten räikeitä ilonpurkauksia. Romantillinen kohtaus oli »fertig»;

haavoitettu ritari ja kalpea nunna. »Talon taustalla ruusut kukkii!»

Flyygeli seisoi avattuna raatihuonesalin kolkassa. Nuottitelineellä

odotti vihkonen »Laulujen helmiä». Ritari istuutui soittokoneen ääreen,

kielet helähtivät, ja nunna lauloi riemuitsevalla äänellä helmen

helmeltä potilaan lohdutukseksi.

Mutta jysky sieltä alakerrasta tunkeutui lattiapalkkien läpi, valssin

rallatus ja poljento humisi korvissamme. — Olinhan vielä toipuva

potilas, mutta Suomen kunnia ja maine velvoitti minua. — Kumartaen

pyysin pormestarin sisarelta pienen valssin, ja ritari ja nunna

liitelivät — niin, liitelivät — raatihuoneen kirkkaalla permannolla.

Tunsin huojennusta rinnassani, maailma ei enää ollutkaan surunlaakso,

ja nunnakin sanoi, että hermostus oli asettunut.

Läksimme sitte alakertaan katsomaan ja kuulemaan miten maailman

lapset siellä ilakoivat. Vauhti oli yhä edelleen nousussa. Kärsimme

jotenkuten kolme, neljä »jodlaamista» (alppilaisten kimakka hoilaus)

yhdellä kertaa, mutta kun kaksi vankkatekoista Arnold von Winkelriedin

rintaperillistä nyrkeillään iski metallisiin maitokiulujen pohjiin,

silloin täytyi sekä nunnan että minun tukkia korvamme. Raivokkaampaa

johtajaa kuin se, mikä seuruetta komensi, ei voi tavata pohjoispuolella

alppien. Tämä oli vanha eukko, jolla oli ainoastaan yksi hammas, musta

hammas yläikenessä; hän oli pitkä ja tumma, ja hänen ryntäänsä oli

lohduttoman tasainen kuin Limingan niityt tahi Isonkyrön vainiot. Jos

hänellä milloinkaan lapsia oli ollut, niin kyllä niillä oli ollut yhtä

napisuttavan suuri nälän ja janon hätä kuin Israelin lapsilla korvessa.

Iloisempaa ja hullunkurisempaa eukko-keturata en koskaan ole nähnyt.

— Ei ole parempaa lääkettä maailmantuskalle kuin reippaan vanhuksen

näkeminen. Hävettää ja tulee terveeksi. — Kun eukko huomasi, että tuuli

rupesi heikkenemään, kimmahti hän pöydälle, korotti käheän äänensä — ja

kööri parkaisi heti uusin voimin.

Sibeliuksen »Lemminkäisen kotiinlähtö» antaa heikon kuvan

alppilaisten symfoniasta. Jos hän lainaisi kellot ja rautatiekiskot

»Ouverture solennelle'stä» ja liittäisi vielä muutamia kiuluniskuja

sävellykseensä, olisi yhtäläisyys tuntuvampi.

Illan tullen alppilaiset rupesivat tekemään poislähtöä. Kapusivat

muuttovaunuunsa, muinaisajan rummut pantiin räiskämään ja sennenpiiat

jodlasivat. Mutta alppiväki oli parantanut minun tautini, satuloin

teräsheponi ja seurasin heitä.

Laulussa sanotaan, että nunnat itkivät salaa, kun ritarit paranivat ja

jättivät hoitajansa. En omasta puolestani ole herkkäuskoinen näissä

asioissa, mutta varmemmaksi vakuudeksi annoin »sisarelle» kaksi

»frankenia» juomarahoiksi — sellainen kuuluu olevan tapana pormestarin

sisarilla siinä maassa, sanoi siivoojatar.

Tienhaarassa seisoin kauan ja katselin poistuvia ystäviäni,

vilkutin jäähyvästiksi, ja vanha eukon-kuvatus hypähti seisoalleen

mööpelivaunuissaan, ojensihe suoraksi kuin humalasalko, avasi suunsa ja

hihkasi. Hän seisoi kuin haaksirikkoutunut Tähtitorninmäellä. Näin suun

ja hampaan, mutta mitään en kuullut jyrinän ja pitkän välimatkan vuoksi.

Ajattelin itsekseni: niin sitä tulee matkustaa, tahi oikeammin, niin

sitä voi matkustaa, kun ei ole liiaksi ravittu, jota reformilääkärit

väittävät meistä sivistyneistä; niin sitä voi liikkua, kun hermoista

ei ole tietoa. Nämä matkamiehet olivat kadehdittavia kyvyssään antaa

riemulleen valtaa. Seuraavana aamuna he kai ryhtyivät ankariin

askareihinsa, lypsämisiin ja paimentamisiin korkeilla niityillään, ja

mahdollisesti he, muistellessaan lyhyttä huviretkeään, kajahuttivat

ilmoille korvia viiltävän kirkunansa, kuten tervapääskyt poutaisella

taivaalla. Matkamiehiä Jumalan armosta!

* * * * *

Meidän kansamme on ylimalkaan hiljaista, umpimielistä ja kainoa kansaa.

Tällaiseksi ovat sen kasvattaneet pitkät talviyöt ja viileät kesät.

Se on vähä-ääninen kuin kotikissa ja pitää elämätä vain kiihtyneessä

tilassa. Kansa kiihtyy alkoholista, kissa rakkaudesta. Mutta auta

armias silloin heidän meluaan.

Onpa kumminkin seutuja Suomessa, joissa kansa osaa nauraa ääneenkin, ei

vain hymyillä. Tämä on Savon ja Karjalan kansa. Se ei ainoastaan osaa

puhua, se osaa jutella ja huitoa käsillään. Ja juuri nämä ymmärtävät

myöskin matkailla.

Se, joka Kuopiossa on käynyt kesäiseen aikaan, tietää, että nuo

lukemattomat höyryalukset, jotka lepäävät kaupungin laitureissa ja

keskipäivän aikaan lähtevät kukin oman lahtensa perukkaan ja joka

aamu saapuvat kaupunkiin lahtensa perukasta, ovat täpösen täynnä

matkustavaisia. Nämä matkustavaiset ovat talollisia, mökkiläisiä,

loisia ja kerjäläisiä höyryaluksien lukemattomista laitureista ja

niiden ympäristöistä. Kerjäläiset matkustavat säännöllisesti ilmaiseksi.

Nämä laivat saavat hyvät vuosivoittonsa etupäässä

matkustajamaksuillaan. Lasti ei tuota niille sanottavasti mitään.

Pilettien hinnat ovat perin uudenaikaiset, niin huokean taksan mukaan

määrätyt, että ne lähentelevät teoreetikkojen ihannetta. Kilometristä

maksetaan tavallisesti 1 à 2 penniä, peninkulmasta 10 à 20 p. riippuen

siitä, valitseeko kansi- vai salonkipaikan. Kannattaakseen täytyy

laivalla olla »puoli huonetta», mutta ne kulkevat tavallisesti

»täydellä huoneella» ja tuottavat hyvän voiton omistajilleen.

Joka kerta näissä laivoissa matkustaessani on ollut melkein mahdotonta

saada paikkaa, missä olisi voinut lepuuttaa väsyneitä koipiaan.

Useimmiten olen vihdoin löytänyt istumapaikan peräpyörylässä jonkun

jauhosäkin päällä, jossa on kyllä ollut pehmyt istua, mutta josta on

noussut ylös »väärinpäin puuteroituna». Muuten on paikka ollut sopiva

huomioitten tekoon.

Kaikista matkustajista on ainakin 50 % ollut matkailijoita, jotka ovat

käyneet kaupungissa vain hupaillakseen. Jäljellä olevista on 25 %

sellaisia, jotka, peittääkseen matkustamishaluaan, ovat ottaneet kilon

voita, piimähinkin tahi munatuin mukaansa. Loppu on sellaisia, jotka

aikovat hieman kaupitella torilla.

En todellakaan tiedä, onko missään Suomea kaupungissa, pääkaupunkia

lukuunottamatta, sellaista matkustajain tulvaa kuin Kuopiossa. Täällä

on heidän lukunsa päivittäin monta sataa. Ja sitä paitsi ovat he

suruttominta ja iloisinta väkeä, mikä meidän maassamme matkustaa.

Mutta he ovat vain yhden päivän matkustajia ja enintään 10 peninkulman

taivaltajia.

Matkustajat eivät pidä sitä tavatonta melua kuin alppikansa, mutta

suunsoitossa he ovat voittamattomat. Alppikansalla ei ole aikaa

haastelemiseen, sillä heidän täytyy »jodlata», mutta savolaisella ei

koskaan ole sellaista kiirettä, ettei hän ehtisi rupatella. Laivalla

hänen kielensä kilpailee propellin kanssa alituisessa liikkeessä.

Se niiltä näitä matkamiehiä houkuttelee liikkeelle kotoa, on juuri

hauska matka laivalla. Istuminen laivassa, joka livistää salmista

läpi, joka pistäytyy lahdesta toiseen hakeakseen laitureita, on

todellakin nautintoa, joka kelle tahansa on mieluista. Sitä paitsihan

se on parasta, mitä meidän maallamme on tarjottavana matkailun alalla.

Ulkomaalainen turisti unohtaa kaikkein viimeiseksi juuri tyynet

kesäiset iltamme laivojemme kansilla, puikahdellessaan tämän laajan,

peninkulmien pituisen saaristomme sokkeloissa.

Vaistomaisesti savolainen tuntee, että tällainen matkustaminen

edestakaisin kesällä kuuluu ihmisen puhtaimpiin ja virkistävimpiin

huvituksiin. Hän astuu laivaansa oikealla matkailutuulella, ja tätä

tuulta riittää, kunnes hän saapuu kotiinsa ja koti miehille kertoo

matkan tapaukset. Ennenkuin hän kunnolleen on ehtinyt sijoittaa laihan

istuimensa jollekin penkille, on hän jo alottanut jutun naapurinsa

kanssa. Jos naapuri on nuutiainen, hakee hän uutta seuraa, hakee kunnes

löytää, ja sitten kieli liikkeelle. Laivan lähdettyä rannasta ja hiukan

aikaa tähysteltyään matkaseurueita on kukin valinnut sakkinsa ja

silloin alkaa rupatus täydellä todella. Silloin voi sattua, että jutun

hälinä voittaa koneen jyskytyksen ja potkurin solinan. Ei kukaan kiru

eikä rähise, niinkuin alppilainen, mutta kaikki nauravat ja haastelevat

täyttä ääntä. Sillä kaikki koettavat sanoa jotakin sukkelata,

kaikki asiat otetaan leikilliseltä kannalta, yksinpä korkeimmat,

uskonkysymykset, joutuvat hyväntahtoisen, mutta kunnioittavan hymyn

alaisiksi. Ne ovat luterilaisia nämä savolaiset siinäkin merkityksessä,

että he samoinkuin suuri kirkkoisäkin ymmärtävät leikin ja rakastavat

kompasanoja. Pietisti heläyttää yhtä huikean naurun kuin suruttomin

maailmanmahti.

Olen tullut kaukaa maailmalta, olen matkustanut monen maalaisen kanssa,

joutunut Kallaveden pienelle alukselle ja vasta täältä tavannut

virkistävän, repäisevän elämänilon purkauksen.

Savolainen ei ole meluava kuten alppilainen, mutta pohjaltaan hänkin en

suruton matkailija Jumalan armosta.

Vaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913.

Vuokrasin automobiilin kuljettaja A. Löfbergiltä, joka omisti kevyen ja

nopeakulkuisen, 30-hevosvoimaisen, amerikkalaisen »Everit» vaunun. Tämä

auto kulki kevyesti ylös kaikista matkalla olevista mäistä. Ensimmäistä

vaihdosta käytettiin ainoastaan kahdessa ylämäessä, jotka olivat sekä

hietaiset että kiviset kuin myöskin jyrkät. Muutoin tulimme toimeen

toisella vaihdoksella, usein sangen vaikeissakin nousuissa. Useimmat

mäet kuljettiin luonnollisesti kolmannen vaihdoksen avulla. — Kevyessä

Everit vaunussa on ainoastaan kolme vaihdosta. — Niiden varalle, jotka

eivät täysin tunne tämänlaatuisia vaihdelaitteita, tahdon huomauttaa,

että kolmatta vaihdosta käytetään tasaisella tiellä.

Eräänä kauniina heinäkuun iltana ajoimme pitkin mykerikköä Itäistä

Viertotietä Vanhaankaupunkiin. Matkani piti Lahteen. Hyrylästä

poikkesimme Mäntsälään. Kaunis, mutta peijakkaan ikävä on Järvenpään

järven rantaa pitkin kulkeva tie — sentähden että huvilat puistoineen

ja aitauksineen ovat niin lähellä kummankin puolin kiemurtelevaa tietä,

että ne peittävät näköalan aina siinä määrin, että hälyytysmerkkejä

on annettava melkeinpä lakkaamatta koko ajan. Eikä sitä paitsi ole

kovinkaan hauska tehtävä pölystyttää kaikkien tiellä kulkevien

huvila-asukasten kauniita kesäpukuja heidän ollessaan iltakävelyllä

hengittämässä luonnonraitista, tuoksahtelevaa, vilpoista ilmaa. Vasta

sivuutettuani Järvenpään aseman ja Tuusulan entiset reservikasarmit,

missä aikoinani otin ensimmäiset horjuvat askeleeni sotilasuralla,

tunsin olevan! kokonaan maalla. Ensimmäisen yöni nukuin Ohkolan aito

maalaiskylässä, vaatimattoman, mutta siistin majatalon paksun peiton

alla, muutoin moitteettomassa vuoteessa. — Kuulun niihin ihmisiin,

jotka mielellään nukkuvat vieraissa paikoissa, joka yö uudella

vuoteella. — Majatalon isäntä oli ihmeellinen länsisuomalainen ilmiö.

Hän taisi pakinantaidon, länsisuomalaisiin oloihin nähden hän oli oikea

kuularuisku. Muutoin puhelee länsisuomalainen enemmän kiiluvilla,

hyväntahtoisilla silmillään kuin suullaan. Tavallaan hyvinkin

onnellinen seikka, sillä harvoinpa hän sanoo jotain hauskaa, tuo

hienotunteinen olento, jollei mahdollisesti nousuviinassa. Mäntsälän

kirkonkylässä näin jo uudenaikaisen, suomalaisen majatalon. S.o. suuren

salin, jota ei oltu sisustettu vanhoista herraskartanoista ostetuilla

huutokauppatavaroilla, vaan vallan uudenaikaisilla wienertuoleilla

ja sohvilla, jotka eivät olleet niin täyteläisiä kuin vanhojen,

Ruotsin palveluksessa olleiden majurien ja kapteenien »merenvahalla»

ja »Geflenvapenilla» läpiläpeensä savustamat nahkasohvat. Ainoa,

mikä näissä paikoin on vielä huutokauppatavaraa, on vanhanaikainen,

korkea- ja koristejalkainen fortepiano, joka kärsii parantumatonta

köhää varsinkin c-koskettimen kohdalla, mistä »Ukko Noa» alkaa.

Sellaiset koneet tavataan sekä Mäntsälän että Orimattilan majataloissa.

Muutoin oli kaikki uudenaikaista, ja uudenuutukaisinta oli myöskin

se kirjallisuus, jota oli siroteltu sinne tänne saliin ja kamarien

pöydille. Poissa on vanha puu- ja nahkakantinen virsikirja, jonka

tukevilla messinkihaoilla vanhat aatelisrouvamme raatelivat toisiaan

kirkossa, kun joku oli kiivennyt kuorissa korkeammalle kuin arvo ja

sukuasteikko olisi sallinut. Mutta poissapa on myöskin russakka,

joka ennen nuokkui virsikirjan kannella ajatuksiinsa vaipuneena ja

huiskutteli tuntosarviaan.

Mitä kauemmaksi rannikolta etenee, sitä siistimmiksi muuttuvat

majatalot. Oli suorastaan nautintoa syödä päivällistä Orimattilan

majatalossa. Ruoka oli hyvää ja astiasto uudenaikainen. Majatalo on

samalla tasolla kuin hyvinrakennettu kirkonkyläkin, joka on Uudenmaan

uudenaikaisimpia ja komeimpia seutuja. On tapani iloita sydämestäni

nähdessäni hyvinhoidettuja peltoja, upeasti rakennettuja taloja ja

mukavasti sisustettuja majataloja. Hämmästykselläni ei ollut mitään

rajoja, kun kävin katsomassa paikan »riti rataa» (pikkukamaria).

Ajatelkaahan! Sähkövalo! Töllin rakennustapa on kylläkin iänikuista

vanhaa, tunnettua, linkkuhakoineen päivineen, mutta sähkövalo! Mikä

huimaava kehitysaskel rakennuskaaren historiallisesta »kangesta» tähän

siistiin hökkeliin, joka liekehtii sähkövalon loisteessa pimeinä

marraskuun iltoina.

Nyt huomasinkin, että koko kylä oli sähköjohtojen varjostama. Näin

navetassakin olevan omat lamppunsa, luulen, että lantatunkiokin oli

varustettu 16 linjan lampulla, otaksuttavasti antaakseen parempaa

vauhtia palamiselle.

Mäntsälän ja Orimattilan välisellä tiellä oli meillä jo aavistus

siitä, että olimme saapuneet yhteiskuntaan, jossa ei nukuta.

Mäntsälän ja Järvenpään aseman välillä liikkui matkustajia kuljettava

automobiili, Mäntsälän ja Orimattilan välillä taas puhki ja

porhalsi kuorma-automobiili, johon voitiin lastata tuhansia kiloja.

Viimeksimainittu oli paikoittain kyntänyt maantien sellaiseksi, että

sitä pitkin oli työlästä kulkea. — Näkyy olevan vaikeata maantiellämme

seurata aikaansa. — Matkustaja-auto silittää ja tasoittaa tietä, mutta

kuorma-auto taas hyvin helposti leikkelee ja paloittelee sen. Uudet

ajat, uudet urat!

Itäisellä Uudellamaalla ei ole sakeasti kauniita paikkoja, Iitin seutua

kumminkaan lukuunottamatta. Vasta kun Orimattila on sivuutettu, alkaa

maa yletä, häämöttävät Salpausselän rinteet, ja kun on onnellisesti

päässyt mäen päälle, avautuu ensimmäinen hauskahko näköala, näköala

Vesijärvelle. Näköalaan sisältyy Lahden uusi kaupunki, jonka asema on

ihana ja jossa on kauniita uusia rakennuksia, esim. torin vieressä

sijaitseva Kansallispankin palatsi; joka tavalla edistyvä yhteiskunta,

mutta sitä haittaa kesäisin paha vika. Kadut ovat Suomen tomuisimmat.

Kaupungin tultua satavuotiseksi ovat sen kadut aivan varmaan pölynneet

kokonaan olemattomiksi. Nuori kaupunki on rakennettu hyvin kummukkaalle

maa-alueelle, Salpausselän rinteelle, jota ympäröivät rajattomat

kangasalueet; niin ollen siis kuin vartavasten luotu sanatorilaitoksia

ja talviurheilua varten.

Lahdesta matkustin pitkin vanhaa maantietä länteen päin Hämeenlinnaan.

Kangasmaita rajattomasti, ja kankaiden välisissä laaksoissa

viljelyksiä, paikoin melko laajoja. Tieni kulki Hämeen vanhimpien

seutujen läpi, Hollolan, Lammin, Hauhon, Pälkäneen, Kangasalan kautta

Tampereelle. - Uusimmat paikannimitutkimukset ovat johtaneet siihen

päätökseen, että Vesijärvi on ikivanhaa ruotsalaista asutusta. Nimet

Vaania = vatten = Vesijärvi, Kutajoki = gudarå, Hovila == hov,

Pyhäniemi = den heliga udden. Vanha seutu, vanha kulttuuri, melkeinpä

yksinomaan nykyään talonpoikaiskulttuuria. Vanhat herraskartanot ovat

joutuneet sivistyneiden talonpoikaissukujen huostaan.

Kuljin vanhaa tietä Syrjänta'an majataloon saakka, jossa Hämeenlinnaan

menevä tie poikkeaa vasempaan, kun taas kapeampi Hauhon tie kulkee

läntiseen suuntaan. Mikä puhuva nimi, tämä Syrjäntaka. Syrjässä

ja vielä senkin takana. Otaksuin, että saisin nähdä jotain hyvin

alkuperäistä ja yksinkertaista sellaisessa majatalossa, jolla oli

näin nöyrä ja vaatimaton nimi. Heitettyäni vain silmäyksen taloon

huomasin, että paikka mahdollisesti oli ollut Syrjäntaka Birger Jaarlin

aikana, mutta että se nykyään oli täysin uudenaikainen, hämäläinen

talonpoikaistalo. Majatalona se myöskin on sadan vuoden vanha. Sisustus

taaskin täysin uudenaikainen, huoneet isot ja niitä on useita, kaksi

asuinrakennusta, navetta, talli, jotka ovat viimeisen mallin mukaan

varustetut. Nuori, kaunis nainen tuli luokseni ja kysyi, halusinko

mahdollisesti jotakin. Hänen näkönsä ja pukunsa pakottivat minua

käyttämään nimitystä neiti. Neiti tarjosi minulle sievän seksan,

n.s. »englantilaisen teen»; mutta vihdoin hän voitti synnynnäisen

hämäläisen kainoutensa ja esitteli itsensä talon emännäksi. Onnittelin

hänen miestään hyvän valinnan johdosta, maksoin ja läksin. Jälkeenpäin

sain kuulla, että emäntä oli käynyt tyttökoulun, olipa siis aikoinaan

vedellyt neliöjuuria, kiusautunut saksan ja ranskan kielioppien

kimpussa ja osannut 30-vuotisen sodan viidellä sormellaan. Onpa nykyään

varovaisinta, liikkuessaan sisämaamme majataloissa, hiukan sievistellä

puhetapaansa keskustellessaan palvelevan väen kanssa, sillä saattaa

helposti tapahtua, että saman naisen, joka aamulla tuo kahvia sänkyyn,

sittemmin nähdään avojaloin juoksevan pihalla ylioppilaslakki päässä.

— Ei ole siis syytä pelätä kirjallista köyhälistöä!— Ei enää sovi

tuttavallisesti tokaista palvelijattarelle ristimänimeksi Maija-Liisa,

vaan pikemminkin tarinan aluksi kysäistä: mitä te pidätte Runebergista

naisluonteitten kuvaajana. Seurustelu ja tarinoimistapa muuttuvat tosin

täten hieman kankeammiksi, mutta keskusteluaiheet ovat vaihtelevampia.

Syrjänta’an ja Hauhon välinen, kapea ja hyvin mutkikas, siis

vaarallinen, tie kiemurtelee lukemattomien järvien välitse. Milloin

on järvi vasemmalla, milloin oikealla puolella. Oli tyyni heinäkuun

ilta, aurinko muuttui yhä tummanpunaisemmaksi taivaanrannalla,

ääretön rauha vallitsi luonnossa, kepeäjalkainen Everit kulki

äänettömin askelin hyttysparvien läpi, ruis tuoksui, apilas tuoksui,

lehmät länkeröittelivät kohti kotiansa ja sekoittivat oman hajunsa

tähän tuoksahteluun mitä miellyttävimmällä tavalla — lehmänhaju

heinäkuun iltana on suloisen kirpeää — ja sittiäiset olivat hurjassa

lentotouhussa. Kuljimme läpi mehevimpien Hämeen seutujen. Ajoimme hyvin

varovasti, jottemme säikyttelisi kuoliaiksi seudun hevosia, sillä

Everit peililaseineen kimalteli ja hehkui ilta-auringon leimuavassa

valaistuksessa.

Hauhon majatalo on erään kauniin lahden rannalla sijaitsevassa, tiheään

rakennetussa kylässä, niissä eri talojen rakennusten ja ulkohuonerivien

välitse kaartelee joukko eksyttäviä kujasia. On ihan mahdotonta osata

majataloon ilman opasta, sillä tienviittaa luonnollisesti ei ole

olemassa. Se on selväpiirteisin hämäläiskylä, minkä olen nähnyt. Useat

rakennukset olivat koko joukon yli satavuotisia. Mutta kaikki ne olivat

siistityt, puhtaus vallitsi kaikkialla ja hyvinvointi kuvastui myöskin

kaikkialta.

Nukuin mallikelpoisessa salissa, josta avautui näköala lahdelle

ja pihalle. Aamulla koputettiin ovelle; nainen, sirosti vyötetty,

yläruumis asianmukaisesti pönkitetty, huolellisesti käherretty,

astui kilahtavin tarjottimin kohti vuodettani. Punastuen vedin

peiton korvilleni, jotta ainoastaan ruskea silmäpari pääsi kiilumaan

peittoreunustan alta. Epäilin hänessä ylioppilasta, ja kainostelin

tuota korkeaa sivistystä tällaisessa tilaisuudessa.

— Hyvää huomenta! Anteeksi! Mitkä koulut te olette käynyt? sopertelin

hämilläni.

— Kansa- ja rippikoulun, vastasi nainen.

Päättävästi heitin peiton syrjään, kohottauduin istualleni, prykäsin

itselleni kupin kahvia ja lausuin täysin levollisesti:

— Olisiko Tiina ystävällinen ja toisi minulle toisen kupin

neljännestunnin kuluttua.

Tietenkin on sivistys perin tarpeellista, mutta kahvia kannettaessa

sänkyyn riittää kyllä kansa- ja rippikoulusivistys, luulen mä.

Tie Hauholta Kangasalle kulkee niinikään melkein koko ajan järvien

läheisyydessä, paikoittain Hauholla on maantie rakennettu rantakiville.

Viehättävä palanen heinäkuun aamuna kuljettavaksi!

Kangasalla, Ukin matkustajakodissa, sukelsin korkeimman suomalaisen

sivistyksen piiriin. Maailman tapoihin tottuneita ja väsymyksen

leimaamia naisia istui verantojen reunuksilla, valitellen

matkailuelämän aiheuttamaa häiriötä _lepokodissa_, joksi he tätä

hyvinhoidettua majapaikkaa halusivat nimittää. Parantolatyyppejä!

Tunnettu Helsingin kaunotar, rouva V., ja aikakauslehtemme ahkera

avustaja, hra R.N., seurasivat minua Tampereelle. Kävimme tuossa

ihmeteltävän kauniissa paikassa, jota sanotaan Ukoksi ja jonka

muodostaa eräs Kaukajärven lahti, minkä rannalla olevasta Vikholmin

huvilasta on maamme ainoalaatuinen näköala. Huvila on rakennettu

jyrkkärinteisen vuoren reunalle, huimaavaan korkeuteen. Lahti on

jyrkänteen alla ja vastakkainen ranta on myös jyrkkä ja sitä peittää

komea tiheä metsä. Huvilalla on asema kun kotkanpesällä.

Saman järven rannalla on myöskin pankinjohtaja B. Grahnin maatila,

jonka päärakennus on kaikkein nykyaikaisinta huvilamallia. Huoneiden

sisustukseen nähden on valovaikutuksille annettu etusija; asunto

onkin iloisimpia mitä saattaa tavata. Viimeisimmän kuosin mukaisena

harvinaisuutena näyteltiin meille myöskin herrasväki Grahnin

talvipuutarhassa erästä japanilaista kasvia, mikä kahdessa vuodessa oli

kasvanut Goljatin tapaisesti naapureitansa pitemmäksi, jotta huoneen

katosta piti avata ruutu, niistä kasvi pisti ulos latvansa yläilmoihin.

Se muistutti kukonpoikasta, joka pistää päänsä ulos pärevasusta. Täällä

jouduin kosketuksiin uudenaikaisen herrastalokulttuurin kanssa, joka on

niin toisenlaista kun vanhoissa raskashuoneisissa herraskartanoissa,

joiden rakennustavassa on enemmän pidetty huolta hyvästä lämpimästä

kuin päivänvalosta. Eivätpä siis ainoastaan maalaistalot ole

korkeampaa kehitystä kohti kulkemassa, vaan huomataan sitä myöskin

herraskartanoihimme nähden.

Kaukajärvi on järvi, jonka olemassaolosta en aikaisemmin ole tiennyt

mitään, mutta joka minun nyt on merkittävä maamme huomatuimpien

joukkoon.

Tampereella nautimme skotlantilaisia virvokkeita rouva V:n, taaskin

uudenaikaisessa, kaupunkiasunnossa, kirjoitimme kauniita asioita

muistokirjaan, ja lähdimme paluumatkalle huvittaen toisiamme sievillä

ja kainoilla dekameroneilla naiskäänteissä.

Sitten jätin R.N:n seurassa Kangasalan kulttuurin ja pyrin pohjoisia

tasankoja kohti. On ihmeellistä tuo Pohjanmaa, että se on aina siinä

määrin samannäköistä, ettei sieltä jää mitään mieleen. Peräseinäjoki,

Seinäjoki, Laihia, Vähäkyrö, Isokyrö, kaikki ryhmittyy kokoon yhdeksi

ainoaksi niityksi tai pelloksi, jolla on satoja latoja ja jossa näkee

vain satoja ojia, satoja punaiseksi maalattuja kaksikerroksisia

asuinrakennuksia ja satoja ikäviä maantierumpuja. Ilmajoki on minun

kumminkin pidettävä poikkeuksena, sillä se ja Kokemäenjoen laakso

ovat kieltämättä Suomen komeimpia asutuksia. Siellä saavuttaa

ikivanha maalaiskulttuuri korkeimman ilmenemismuotonsa. En luule

sen olevan yhtä uudenaikaista kun etelämmässä, mutta vankkaa se on

joka tapauksessa. Niin, mutta onpa siellä uuttakin tavattavissa!

Sähkövalaistus on hyvin yleistä. Peräseinäjokihan on kumminkin paikka,

missä kaikki muka pitäisi olla takapajulla. Siitä maineestaan se saa

kiittää hullustivalittua nimeään. Mutta siellä on nykyään sähkövalo

kirkonkylässä, kauniita taloja pitäjässä ja suuria viljelysaloja.

Oikea »Peräseinäjoki» on varmaankin paljon lähempänä pääkaupunkia

kuin luullaankaan, — Paikkakunnan pääkaupunki, Vaasa, on myöskin tosi

kuvastus maaseudusta, se on hyvinrakennettu ja hyvinhoidettu. Se on

juuri sitä, mitä tarkoitetaan sanalla »upea». Se tekee varakkaan

vaikutuksen, kuten maaseutukin.

Vähitellen olin selviytynyt tasangoista. Alavuden ja Ätsärin välillä

alkavat mäet. Ne muuttuvat yhä korkeammiksi ja jyrkemmiksi ja seutu

metsistyy. Mitä kauemmaksi itään päin kulkee, sitä korkeammalle

ylenee maa. Vihdoin pääsimme Myllymäen suurille kukkuloille. Majatalo

sijaitsee korkealla näköalavuorella. Metsää loppumattomasti joka

suuntaan. Inhan tehtaan savu muistuttaa kaukaa näkyvää vaatimatonta,

karjakartanolle viritettyä lehmisavua. Muutoin ei näe muuta kuin

metsää, missä sata vuotta sitten karhut ja sudet lymyilivät. Mutta

vieläpä tässäkin sopessa oli sähkövalo. Täällä metsässä! Ja puutarhassa

kasvoi hentoja omenapuita, hyötymansikoita j.n.e. Myllymäeltä vie

suurliikkeinen maantie Saarijärvelle. Myllymäki on laajan alueen

pääasema, johon Saarijärven, Pylkönmäen ja Karstulan pitäjien liikenne

keskittyy. Sieltä ne jauhonsa noutavat mäkeä ylös, toista alas.

Merkitsin muistiin erään sellaisen mäen pituuden; se oli jyrkkä mäki,

jossa oli useita toisiaan seuraavia nousuja. Se oli lähimain 3 km:n

pituinen ja nimeltään Pajumäki. Seuraavan mäen kukkulalla oli Ramsin

majatalo Saarijärven pitäjässä.

Tämän majatalon asema on varmaankin Suomen kauneimpia. Se sijaitsee

korkealla kukkulalla, josta näkee yli Mahlunjärven samanlaisten

kukkuloiden rinteille. Ne kohoilevat kohti korkeutta kaikkialla, ja

jokaisen kukkulan laella on viljelysten ympäröimä talo. Jollei sitä

edeltäpäin tietäisi, niin näkee tulleensa savolaiseen seutuun, sillä

hänpä aina pakanuuden ajoista asti on viljellyt ja asunut korkeimmilla

kukkuloilla, mihin vain on päässyt, erillään muista, ilman läheisiä

naapureita.

Mieleni värähteli nähdessäni näitä kukkuloille rakennettuja taloja:

»Högt bland Saarijärvis moar». Niinpä juuri Saarijärveä kuvailevan

runon tulee alkaakin. Asunnot ovat »korkealla» (högt). Ramsi on

korkealla ja korkealla ovat muutkin naapuritalot. Suomalaisesta

käännöksestä on sana »högt» (korkealla) jätetty pois, arvatenkin

vähemmän tärkeänä. Suomentaja ei ole tuntenut Saarijärveä. Jospa hän

olisi käynyt Ramsin talossa, olisi hän heti havainnut tällä sanalla

olevan suuren merkityksen, eikä ainoastaan Saarijärveen nähden, vaan

koko siihen osaan Suomea, niissä savolainen asuu. Hän asuu aina niin

korkealla kuin vain voi.

Ramsi, kummallinen nimi täällä kaukana pohjoisessa. Meillä on

etelässä nimi Ramsholmen, joka johtuu islantilaisesta Rafn = korppi

sanasta. Olisivatkohan vanhat germaanilaiset antaneet nimen tälle

paikalle kalastusmatkoillaan? Verrattain lähellä sitä on kaksi muuta

paikannimeä, joissa on ruotsalainen pääte: Kalmari (e), Muittari (e).

Ramsin majatalo on ensi luokan majapaikka. Tyttäret ovat käyneet

Helsingin kouluja, yksi on ylioppilas, toinen musiikkiopistossa.

Salissa on piano, ja musiikkia harjoitettiin koko se ilta, minkä

siellä viivyin. Ja Ramsin, ympäristön kansa osaa jo, ollen savolaista

sukuperää, käyttää suutaan ja kertoa hauskoja juttuja. Eräs alkuasukas,

nurmikolla istuen, huvitti meitä mainioilla jutuillaan, m.m. kertomalla

paikkakunnan salapoltosta. Kotitekoinen viina on muka niin voimakasta,

sanoi hän, että jos juo itsensä humalaan, niin tanssii sänky koko yön

karusellia, niin että lujasti täytyy tarrata kiinni sängyn laitoihin,

jottei lattialle tipahda, ja vieläpä koko seuraavan päivänkin

pysytteleiksen nuhteettomassa humalassa, jos vain silloin tällöin

vedellä virkistelee vatsanesteitä. Niin sitä lasketellaan, kun on

synnynnäistä kertomistaitoa, kuten savolaisella säännöllisesti on. Me

nautimme; autonkuljettaja — syntynyt Myrskylässä — uskoi kaiken, mitä

mies jutteli, minä — syntynyt Savossa — minä vain nautin.

Kymmenen vuotta sitten käydessäni Saarijärvellä en tavannut ainoatakaan

talonpoikaa, joka olisi tuntenut Runebergia. Nyt tiesivät kaikki

hänestä kertoa. Saarijärven majatalon isäntä osasi kertoa hänestä

pitkiä juttuja. Runebergia hän kutsui aina niinellä »Ite». Hän ei

hirvinnyt käyttää mutkikasta ruotsalaista sukunimeä. »Ite» oli ollut

ahvenia onkimassa samalla järvellä, joka näkyi tuolta, ja erään lähellä

olevan lähteen partaalla hän oli sepittänyt lähteelle laulunsa, jonka

ukko osasi seuraavana savolaisena muunnoksena:

Sua lähe kaunis kahtelen

Läheltä vettäsi.

Koetin häntä oikaista: »Sua lähde kaunis katselen», mutta ukko sanoi

varmasti: Niinpä niin, sua lähe kaunis kahtelen.

Runebergista on tullut puhdas savolainen Saarijärvellä.

Jyväskyliin kaupunki, mihin sitten saavuin, ihastutti minua

ihanilla puistoillaan. Puut olivat pieniä viimeksi käydessäni

siellä. Nykyään ne ovat jo paisuneet tuuheiksi ja tekevät kaupungin

kokonaan toisen näköiseksi, täysikasvuiseksi, aivan kun poikakin

polvihousut muutettuaan pitkiksi saa aikamiehen muodon. Jyväskylän

kaupungista etelään päin on meillä automobiilitie, joka on maamme

kauneimpia. Tie on leveä, mutta hyvin mäkinen. Kevyt Everit ponnalti

vaivatta mäille; ne eivät tuntuneet haittaavan ollenkaan kulkua.

Ympäristöt ovat erittäin kauniit. Ihanat metsät reunustavat tietä.

Näköaloja avautuu joka mäeltä. Muuramen kylän luota on Päijänteelle

suurenmoinen näköala. Jämsän kirkonkylässä näkee jälleen korkean

kulttuurin tyyssijan. Kauniita maalaistaloja, tai herraskartanoita,

miten tahtoo niitä nimittää, ovat joen rannat täynnä. Uudenaikainen

viehättävä matkustajakoti sijaitsee sillan korvassa. Kodissa on oma

automobiilikin. Sitten seuraa luonnonkaunis Kuhmoinen, Vääksyn kanava

ja Vesijärven rantaa kulkeva kaunis tie. En tunne Länsi-Suomessa

mitään seutua, joka vetäisi vertoja nähtävyyksien lukuisuudessa sille

tielle, joka kulkee Lahdesta Jyväskylään ja sieltä — vanhaa maantietä

pitkin — Saarijärvelle ja Viitasaarelle. Tämä taipale on suositeltava

muukalaisillekin.

Näissä hajanaisissa vaikutelmissa, jotka ovat kootut

automobiilimatkalta, on punainen lanka, ja sen muodostavat ilahuttavat

havainnot siitä, miten kehitys maassamme nykyään rientää nopein askelin

eteenpäin. Melkein jokaisessa levähdyspaikassa näin jotain sellaista,

jota en ollut odottanut näkeväni. Jokaisessa ruokapaikassa sain hyvää

ruokaa, jokainen vuode oli moitteeton, joka majatalo siisti. Näin

huoneissa uudenaikaisia sisustuksia, näin kirjastoja, jotka sisälsivät

kaiken uuden saatavissa olevan suomalaisen kirjallisuuden. Sain sen

käsityksen, ettei kulttuurimme millään tavalla ole kehityksessään

pysähtynyt, vaan päinvastoin, kaikesta huolimatta, kulkee reippain

askelin eteenpäin.

Minua elähytti hurmaava hyvä tuuli saapuessani kotiini Helsinkiin.

Tukkilaisten ja noitien parissa.

Suomi jakautuu matkailuun nähden kahteen osaan, läntiseen ja itäiseen.

Näiden kahden osan raja kulkee vinosti yli maan Kyminjoen suusta

Kokkolaan. Viivan länsipuolella asuu harvapuheinen ja hiljainen

kansa, itäpuolella suulas. Viivan länsipuolella eivät asukkaat naura,

hymyilevät ainoastaan, itäpuolella remahtavat naurunpuuskat, milloin

asianhaarat vaan niin vaativat. Kun matkustaa viivan länsipuolella, on

pakotettu tyytymään yksistään luonnon kauneuteen ja nähtävyyksiin —

itäpuolella voi sen lisäksi tavata ihmisiä, jotka antauvat vilkkaaseen,

pirteään sananvaihtoon. Mitä idemmäksi tullaan, sitä vilkkaammaksi

käyvät asukkaat. Jokaisella viidenkymmenen korvissa olevalla mummolla

liikkuu kieli herkästi kuin oravanpyörä ja sanarikkaus on ylitsevuotava

kuin Kalevalassa. Hän on kiertävä »novelli» taikka »romaani», riippuen

siitä, miten pitkän ajan voit hänen seurassaan viettää. Jokunen

kehoittava sana, joku ystävällinen katse, ja hän uskoo sinulle koko

pitkän elämänsä tarinan, olkoonpa että hän näkee sinut ensi kerran,

tapaatte toisenne maantiellä ja sattumalta joudutte puheisiin.

Iloisemmissa kohdissa kirkastuvat hänen kasvonsa ja surullisemmissa

vierähtää kyynel kyyneleeltä pitkin hänen ryppyisiä poskiaan.

Matkalukemista ei heidän parissaan kaipaa. Heidän omat romaaninsa ovat

liikuttavan helliä ja kieli täyteläistä ja värikästä.

Varsinaisessa Karjalassa eivät miehet ole parempia puoliskojaan

huonommat. Suistamossa tapasin miehen, lukuisan lapsijoukon isän, joka

suuressa seurassa itki kuumia kyyneleitä sen vuoksi, ettei osannut

lukea kirjaa, vaikka kaikki hänen lapsensa taisivat sen konstin.

Lopuksi huudahti hän:

— Numeroista tunnen ainoastaan seitikon! — Ja sitten hän ulvoi ääneensä.

Kysymykseeni, missä ja milloin hän oli tutustunut juuri tähän niin

hyvin pyhään kuin myös valehtelijani ahkerasti viljelemään numeroon,

vastasi mies:

— Se muistuttaa niin kerjäläis-sauvaa! — Ja sitten tyrski hän taaskin

ajatellessaan lähestyviä vanhuuden vaivoja.

Hauskaa on matkustella tämän vilkkaan kansan keskuudessa. Heillä

on tunteita ja ajatuksia ja taito ilmaista ne sanoilla. Nämä

ominaisuudethan ovat oikean ihmisen tunnusmerkkinä, erottaen hänet

sieluttomista »huokailevista» eläimistä ja ikävistä kaksijalkaisista

»nuutiaisista».

* * * * *

Tämä olkoon esipuheena seuraavaan kuvaukseen eräästä matkasta, jonka

Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja allekirjoittanut tekivät eräänä

helteisenä, polttavan kuumana kesäpäivänä höyrylaiva Salo I:llä, ent.

räätäli Haapalaisen esikoisella Oulunjärven rauhattomilla laineilla.

— Olen usein viime aikoina maininnut räätäli Haapalaisen ja hänen

laivansa Salo I:n ja Salo II:n. En voi olla hurraamatta hänelle ja

niille, sillä meillähän on hyvin harvinaista, että miehestä, joka on

elämäntyökseen ottanut silitysraudan ja neulan heiluttamisen, paisuu

ensimmäinen laivanvarustaja ja merikarhu Kajaanin ja Vaalan välisellä

suurella merellä. Herra M.H. Haapalainen muutti viime joulukuussa

autuaammille purjehdusvesille. Tuonen viikate niitti tämän tarmokkaan

ja taitavan miehen ennen aikaansa. — Meidän oli määrä mennä laivalla

Mieslahden laituriin, josta pitkä anabasis monine parasangeineen, s.o.

110 km, oli meillä määräpaikkaamme Suomussalmelle. Mieslahti on lähellä

Kiehimänjoen suuta, siinä missä Hyrynsalmen reitti laskee Oulunjärveen.

Matkustamalla Mieslahteen laivassa välttää 30 km:n pituisen mäkisen

taipaleen maitse Kajaanista Mieslahteen.

Nousimme laivaan ja kiipesimme heti Salo I:n yläkannelle.

Aurinko hellitti ja uuvutti. Puheenjohtaja, joka on todellinen

auringonpalvelija, heittäytyi heti pitkäkseen yläkannelle, nojasi

väsyneen päänsä pelastusrinkeliin ja antoi auringon kirjailla poskensa

intiaani-punaisiksi. Minä en sietänyt Kajaanin aurinkoa, vaan

painuin kannen alle, jossa toivoin voivani lyhennellä matkan hetkiä

alkuasukkaiden kanssa juttuamalla, sillä tiesinhän, että seudun väestö

oli kielevää lajia, tänne vaeltaneita savolaisia ja karjalaisia.

Etukannella oli ryhmitys jo tapahtunut. Puheltiin ja naurettiin täysin

kurkuin. Kannen alla olivat myöskin jo kaikki täydessä puhetouhussa.

Kivesjärven puolelta pistihen vene esille ja pysähdytti laivamme.

Venettä sousi tyttö, jota heti kanssamatkustavat nuorukaisemme

koettivat kietoa hauskoilla kysymyksillä, joihin tyttö singahutti

vastauksensa kevyesti ja iloisesti. Hänen lähdettyään jatkettiin

keskustelua taasen ryhmissä.

Pistäydyin peräsalonkiin. Täällä olin minä kotonani. Tapasin ihmisiä,

jotka taisivat ja tahtoivat käyttää kieltään myöskin puheluun eikä

ainoastaan ruoan maisteluun. Ne olivat kaikki syntyneet ja kasvaneet

viivan itäpuolella, suonissa virtaili savolainen veri. Muutamissa

minuuteissa olimme kaikki täydessä keskustelussa. Vähitellen puheen

vieriessä kävi selville, mitä kaikki olimme miehiämme, ilman että

sukunimiämme ollenkaan mainittiin. Aivan kuin Euroopan kulttuurimaissa.

Sain selville, että matkatoverini olivat Kajaanista. He matkustivat

eräälle Kiehimänjoen varrella olevalle maatilalle, jonka omisti

toinen herrasmiehistä. Aito eurooppalaisen avomielisesti kertoi hän

nuoruudessaan aloittaneensa tukkipoikana tällä seudulla. Hän oli

kunnostautunut ja Jumala oli avustanut — jo vanhastaan on Hän aina

huomenesta huolehtivien tukkilaisten puolella, — nyt jo uitatti hän

tukkinsa muilla. Hän omisti nyt tovereineen suuren puutavaraliikkeen

Kajaanissa ja voi pulskasti, josta myöskin hänen mukana oleva

rouvansa oli todistuskappaleena. Ent. tukkilaiset olivat vahvasti

perillä uudenaikaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta ja heidän

naisensa puhelivat kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Heissä

tapasi tuota hilpeätä »heiterkeitiä», jota joskus tapaa Germanian

iloisimmissa naisissa. Eräs ummikkoruotsalainen, nuori neiti, joka

vietti kesäänsä tämän perheen luona, näytti aluksi koettavan säteillä

aito helsinkiläistä sovinnaista kylmyyttä, mutta ei aikaakaan, tarttui

häneenkin toisten naisten peittelemätön elämänilo, ja niin olimme

kaikki eurooppalaisia. Aurinkoista oli ulkona ja aurinkoista oli

seurustelumme peräsalongissa. Olin, niinkuin Aisopos, etsinyt ihmisiä

ja löytänyt ne helposti ilman lyhtyä.

Paraillaan ilakoidessamme pisti puheenjohtaja päivänpaahtamat kasvonsa

avonaisesta ikkunasta sisään.

— Kuuleppas veli hyvä, olen saapastellut etukannella ja löytänyt

siellä pelkkiä ihmisiä, joilla on ajatuksia aivokopassa ja puhe kielen

kärjessä.

— Aivan samaan tulokseen olen minäkin tullut ja saman ajatuksen

lausunut vaikkakin vähemmän havainnollisesti, oli vastaukseni.

Ja sitten saimme eteviin suunsoittajan lisää seuraamme.

Saavuimme nyt Kiehimänjoelle ja liehuvin nenäliinoin erosimme uusista

ystävistämme.

Nyt oli puheenjohtajan vuoro esitellä löytönsä etukannella. Rivit

olivat harvenneet joka laiturissa, mutta rippeet keräytyivät

puheenjohtajan ja minun ympärilleni.

Oli siinä kirjava joukko ihmisiä. Eräs isäntä, yksi rakennusmestari,

mutta muut pelkästään tukkilaisia läheltä ja kaukaa, kaukaisimmat

aina Jaakkimasta ja Kytäjän kartanosta Hyvinkään tienoilta. Ja sitten

aloitettiin pohtimiset. Ensin sukelluimme filologiaan ja suomenkielen

murteista kuorittiin sen rasvaisimmat palat yhdellä vetäisyllä. Mutta

sitten käytiin käsiksi päivän kysymyksiin. Päästettiin Olympialaiset

kisat irti.

En ollut uskoa korviani. Oliko tämä todellakin tukkilaisten puhetta?

Kuinka kumman tavalla he osasivat pilkulleen selvittää koko kisojen

kulun. He puhuivat eri juoksijain saavuttamista osa-sekunneista

pituusjuoksussa, he tiesivät miten kauaksi se ja se oli heittänyt

moukarinsa, keihäänsä, kuulansa ja kiekkonsa. He olivat niin perillä

siinä, etten minä ollenkaan uskaltanut syventyä keskusteluun. —

Työmiestemme kehitys oli jäänyt minulta huomaamatta täällä Helsingissä.

— Olin tähän saakka kuvitellut tukkilaisia kaiken sen pirullisuuden

edustajiksi, mikä mahtuu sivistymättömään villiin roikaleeseen. Ja nyt

pitävät nämä miehet minulle suukopua siitä kunniasta, jota suomalaiset

ovat niittäneet kansainvälisellä kiistakentällä. Hämmästyneenä

tiedustelin, mistä he kaiken tämän tietävät.

— Onhan se lehdissä, sain vastaukseksi.

Ennen ne tappelivat ja räyhäsivät muun henkisen työn puutteessa,

hotasivat kekseillään yhtä usein toistensa ja rauhallisten ihmisten

kinttuniveliä, kuin vastahakoisia tukkeja, nyt pistetään keksi

kainaloon ja »Suupohjan Työmies» levitetään vettä valuviin kouriin ja

sisältö ahmitaan tiedonhaluisin silmin. Kirjalliset harrastukset eivät

ennen kuuluneet heidän päiväjärjestykseensä, lukuunottamatta kaikkein

kieroimpia kanaljoita, jotka vanhoilla päivillään heittäytyivät

hihhuleiksi ja lukivat katkismusta, mutta nykyään näyttää siltä,

kuin tukkilaisetkaan eivät voisi tulla toimeen ilman jokapäiväistä

sanomalehteään.

En mene takaamaan, että kaikki nykyiset tukkilaiset olisivat saman

hengen lapsia, mutta sellaisia olivat ne, jotka puheenjohtaja oli

löytänyt ja koonnut yhteen Salo I:n etukannella.

Kun olimme nousseet maihin Mieslahdessa, sanoi puheenjohtaja:

— En ole vielä esittänyt sinulle mieltäkiinnittävintä tuttavuuttani

kannelta. Se on vanha akka, mutta niin terhakka, vilkas ja huvittava,

että hän suorastaan minut hurmasi. Et usko miten ihmeellisen kauniisti

hän osaa puhua uskonnon asioista ja jumalisen vaelluksen eduista,

hän tuntee sitäpaitsi koko seudun, kaikki ihmiset lähitienoilla ja

tiesi kertoa hauskoja juttuja kihlakunnan vähitellen tapahtuvasta

heräämisestä toimettomasta unestaan. Lapasin hänelle paikan toisissa

kärryissämme. Ei kai sinulla liene mitään sitä vastaan?

— Eipä suinkaan. Kumpi meistä uhrautuu?

— Minusta se ei ole mikään uhraus. Mummo on aika, mieltäkiinnittävä.

Hän seuraa meitä ainoastaan 4 km.

Emme nähneet muijaa majatalossa. Me lähdimme liikkeelle siinä uskossa,

että mummo oli tavannut jonkun kolmannen laupiaan samarialaisen,

joka oli ottanut hänet joukkoonsa. Lihavampana ja täyteläisempänä

pyydettiin minut nousemaan ihka uusiin turunkieseihin, jotka lemusivat

juhtinahalle pahemmin kuin komppania sotamiehiä, ja joiden eteen oli

valjastettu talon ori; puheenjohtajalla oli vaatimattomampi ajopeli,

jota veti ruuna. — Maalla arvostellaan ihmistä enemmän painon kuin

arvon mukaan. — Mutta »hast du mir gesehen», puolen kilometrin päässä

majatalosta näin muijan, tuon erittäin ihmeellisen, tallustavan

maantiellä edessämme, sukankudin kädessä. Aioin tarjota hänelle

paikan vierelläni, päästäkseni osalliseksi hänen elämänviisaudestaan,

hiljensin hevosen vauhtia ja maanittelin kyytimiestä ottamaan muijan

mukaan. Avasin jo rasvaisen jalkapeitteen, kun kyytimies hotaisi

piiskalla orittaan; ori hypähti ja nykäisi kärryjä niin, että

pääkoppani oli pyörähtää hiekkaiselle tantereelle.

— Mikä taivaan tasakäpälä teitä riivaa? sähähdin minä.

— Ennen kyyditsen itse pirua kuin tuota.

— Mummoako? Hänhän on jumalisin vanha täti, joka vetää sieraimiinsa

suon tuoksua Kajaanin pohjoispuolella.

— Kyllä kai, hän on koko kihlakunnan pahin noita-akka.

— Erehdytte varmaan henkilöstä.

— En suinkaan! Odottakaa vähän, niin kerron, kunhan oriin saan

asettumaan.

Sillä aikaa kun hän tyynnytti hullaantunutta hevostaan, vilkaisin

taakseni ja näin miten mummoa kiskottiin kärryihin professorin viereen.

Olin huomaavinani, että puhelu jo oli täydessä vauhdissa.

— Nyt minä kerron minkälainen hän on, jatkoi ajomies.

— Hän on naimisissa ja hänellä on paljon lapsia, joista ei yksikään ole

papan.

— Kuinka te sen tiedätte?

— Kaikkihan sen tietävät.

— Vai niin! Tieteen viime sanan mukaan ei sitä tiedä kuin Jumala.

Minkälaisia lapset sitten ovat?

‒ Vanhin tyttö on siivo ja siveä ja elättää itsensä jossakin

rantakaupungissa ompelemisella. Toiset tytöt ovat mummon tapaiset.

— Ovatko ne elossa?

— Ovat. Kumma kyllä, ovat ne itseään parempien kanssa naimisissa,

työnjohtajien ja »pomojen».

‒ Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Älkää vihoitelko mummo-raukalle.

Maailman kuuluisimmat miehet ovat tallanneet juuri mummon ja hänen

turhamaisten tyttäriensä jälkiä, mutta siitä huolimatta on heitä

kunnioitettu ja ylistetty kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tiedättehän

miten sanassa sanotaan, että naisen kanssa on mentävä tuomiolle, kuin

silmäteränsä kanssa; ettei pidä tuomita lähimmäistään, että se, joka on

viaton, viskatkoon ensimmäisen kiven.

— Niin mutta kristillinen laki on toinen; se tuomitsee sellaisesta

naista kovemmin kuin miestä.

‒ Aivan oikein. On onnen potkaus syntyä tähän maailmaan miehenä eikä

naisena. Millä se mummo itseään elättää?

‒ Hän on hieroja.

— Se ei ole mikään epärehellinen ammatti. Tunnen monta hierojaa, joita

mielelläni kyyditsisin.

‒ Niin, niin, mutta tämä lukee samalla loitsuja.

‒ Mutta jospa hän vain rukoilee. On ihmisiä, jotka vain rukoilevat

eivätkä ollenkaan hiero, ja se on minusta vaarallisempaa potilaille

kuin hieromiseen yhdistetty taikominen.

— Mutta hän ottaa noitakonsteistaan maksun ja se on laissa kielletty.

— Ei, hän ottaa maksun hieromisesta, loihdut tulevat kaupanpäällisiksi.

Aivan kuin autuas Lönnrot ennen aikaan Kajaanin apteekissa. Hän otti

maksun reseptistä, mutta jos joku potilas tahtoi loihtuja lisäksi,

väitti hän lukeneensa ne jo kaikille apteekin yrteille. Ehkä Lönnrot

oli parannellut mummon isää tai hänen osatonta miestään ja heihin

istutellut uskon loihtujen terveeksitekevään voimaan.

— Te puolustatte mummoa!

— Minä puolustelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat niin ahkeria, että

kutovat sukkaa maantietä tallatessaan. Mutta hän, joka ajaa ruunalla

perässämme, puolustaa häntä vielä enemmän.

— Kuka hän on?

‒ Sovelletun fysiikan professori.

— Vai niin?

— Hänessä myöskin on vähän velhoa. Hän koettaa päästä luonnon

noitakeinojen perille. Hän väittää mummon olevan jumalisimman naisen,

mitä hän pitkään aikaan on tavannut.

— Niin, kyllähän se mummo on jumalinen, kun niikseen sopii, mutta

myöskin kaikkea muuta.

— Sehän on naisen osa tässä maailmassa. Hänen täytyy aina koettaa

sovittautua erilaisiin oloihin. Todellinen nainen on sellainen. —

Kaiken lopuksi ei ehkä mummo ole pahempi meitä kahta köyhää syntistä

näissä turunkieseissä.

Ajomies vaikeni kuullessaan tämän »argumentum ad hominem».

Professoria ja noita-mummoa ei ollut näkynyt pitkään aikaan. He olivat

auttamattomasti jääneet jälkeen, syventyneet kun olivat fysiikan ja

metafysiikan syvimpiin ongelmoihin.

— Ajatelkaapas jos noita-akka ja professori olisivatkin lentäneet

sukkapuikoilla ohitsemme ilmassa, uskalsin edellyttää, saadakseni taas

puhelua käyntiin. Noidistahan kerrotaan sellaista.

Ei vastausta.

Pilvenkorkuisen mäen kukkulalla, jonne Vuokatti ja Naapurivaarakin

siinsivät, ohuimman vaaleansinisen harson peittäminä, päätimme

odotella tuota tieteilevää paria. Totisesti pitkän ajan perästä näimme

ruunan hiljaa hölkkäsevän ja professorin ja mummon mitä vilkkaimmassa

sananvaihdossa. Mutta kun mummo huomasi meidät, kiipesi hän ketterästi

alas rattailta ja katosi kuin savu kuusikkoon tien poskessa.

— Sepä erinomainen mummo! Voisi suorastaan sanoa häntä intelligentiksi,

sanoi professori minulle.

— Tiedätkö mitä kyytimieheni sanoo hänestä?

— En, mitäs sitten?

— Hän väittää mummon olevan kihlakunnan pahimman noidan.

— Hän kantaa väärää todistusta lähimmäisestään.

Kerroin mummon tarinan.

— Ajatteles mikä onni mummolle, että hän elää 19:nnellä vuosisadalla,

eikä 16:nnella, sillä silloin olisi hän jo aikoja poltettu Kajaanin

torilla ja uskovainen ajomieheni olisi ollut ensimmäisenä miehenä

sytyttämässä roihua, tuumailin minä.

— Niin — ja onni myöskin minulle, jolta siinä tapauksessa olisi hauska

hetki mennyt hukkaan, sanoi professori.

— Niin, eläin ihmisessä näyttäytyy useammin hirveämmässä hahmossaan

laissa kuin elävässä elämässä.

— Liioittelet, liioittelet. Muista että minäkin olen lainlaatija.

Matkustimme edelleen ja ruuna pysyi paremmin jäljessä, kun oli päässyt

suuren syntitaakan painamasta noitamummusta.

Miten sentään edistymmekin ja miten ruumiillinen ja henkinen

ulkomuoto kehittyykin! Olkaamme optimisteja elämässä! Ennen

loihti koukkuselkä, hirmun näköinen noita-akka rumilla elkeillään

ja tempuillaan yksinkertaiset ihmiset järjiltään; uudenaikainen

noita lumoaa kokeneen maailmanmiehen, valtiomiehen ja tiedemiehen

ylevällä maailmankatsomuksellaan, sukkelalla kielellään ja suurella

viisaudellaan.

Niin, uudenaikainen noita-akka muistuttaa sekä ulkomuodoltaan

että viralliselta maailmankatsomukseltaan vanhempaa tyttökoulun

johtajatarta. Niin huimaavan kiivaasti syöksyy uudenaikainen kehitys

eteenpäin — noitamuijienkin piireissä.

Suomussalmelle.

Joka ei ole tätä matkaa kulkenut, se ei tiedä miltä ääretön erämaa,

äärettömät metsät näyttävät. Ne vaikuttavat kaameilta, ehkä myöskin

juhlallisilta, mutta kuitenkin enemmän kaameasti. Maantie Ristijärveltä

Suomussalmelle, 100 km:n taipale, kulkee läpi yhtenäisen metsän,

kymmenpeninkulmaisen metsän. Kuusi kuusessa, mänty männyssä seisoo

synkkänä, mielihauteissaan tiepuolessa. Ei ainoatakaan elävää olentoa

liiku tietä pitkin. On yksin hevosineen, ajomiehineen ja ajatuksineen.

Tie kulkee yhtä suoraan, sillä eivät mitkään talot, pellot tai niityt

ole pakottaneet sitä väistymään. Ylös ja alas mäkiä, loppumattomassa

jonossa. Kun on saavuttanut harjan, näkee seuraavan vaaranlaen kohoavan

kaukana. Näkee maantien suorana kuin nuora pistäytyvän laaksoon ja

kohoavan seuraavalle rinteelle. Ja niin ehtimiseen. Nousee ja laskee

ja jokaiselta harjulta on joutunut yhä korkeammalle, kunnes vihdoinkin

20 km:n perästä saapuu ainoalle ihmisasunnolle koko tällä välillä,

kestikievariin.

Jokainen tällä matkalla oleva kestikievari on näköalakukkulalla.

Pienet pellot talon ympärillä pitävät metsän loitompana, näkee

peninkulmittain joka taholle. Näkee alapuolellaan loppumattomia metsiä,

mutta taivaanrannalla kohoaa samanlaisia vaaroja, samanlaiset talot

korkeimmalla kukkulalla ja samanlaisia pieniä peltoja ympärillä,

niinkuin tonsuuri munkin päälaella. Kaikki ohuimman vaaleansinisen

hunnun peitossa. — Oli verraton kesäsää koko matkan, polttava helle,

tyyntä, itikoita, mäkäröitä ja surisevia paarmoja loppumattomiin,

niinä päivinä jolloin me, Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja

allekirjoittanut, hiljaista hölkkäjuoksua ajoimme tämän jättiläismetsän

läpi. Matka sujui hitaasti näitä pitkän pitkiä mäkiä kiipeillessä;

viivyimme tällä taipaleella melkein kaksi vuorokautta.

Ulkonäöltään eivät kestikievarit olleet suinkaan houkuttelevia. Ne

olivat harmaita, maalaamattomia, ja katolla törröttivät seipäät

ristissä harjan yläpuolella. Kun ne kuvastuivat keltaista keskiyön

taivasta vasten, näyttivät ne palavaan rukoukseen vaipuneen syntisen

sormenpäiltä. Ne huokasivat pilviä kohden: »Herra, auta meitä, me

hukumme!» Rukouksellahan useimmat tämän metsän asukkaat nykyään

itsensä jättävätkin. Nämä seudut ovat Suomen surkeimpia nälkämaita.

Tervanpoltto on loppunut ja maanviljelys on lamassa. Huonoimmin

varustetusta kestikievarista kuului tuvasta, pienten mustien

ikkunaruutujen takaa, parin tunnin ajan hiljaista vikisemistä, joka oli

olevinaan virrenveisuuta. Vikiseminen kuului taukoamatta, laulajattaret

paukuttivat pitkät virret päästä päähän. Jumalan kirkas aurinko

houkutteli tosin ulos työhön ja toimeen, mutta asukkaat »toivoivat

kasvun Herralta». Sehän on kyllä mukava tapa, mutta onko se yhtä

kannattavaa, siitä en uskalla sanoa omaa mielipidettäni.

Oli kyllä kestikievareita, jotka olivat moitteettoman siistejä ja

joissa sai syötävää ruokaa. Oravivaara, Toivola ja Tolola olivat esim.

sellaisia kestikievareita, joissa ei ollut muita syöpäläisiä kuin

lempeästi laulavia itikoita, iniseviä mäkäröitä ja joissa maito, viili,

leipä ja letut olivat ensiluokkaisia. Harvoin tapaa sellaista emäntää

kuin Oravivaarassa, muinoin kestikievarin tytär ja nyt kestikievarin

vaimo. Hänen sanatulvansa oli, jopa keskiyölläkin, niin valtava kuin

vesivirta »Seitenoikiassa», joka juoksee vaaran alla.

Kulman kievarissa keskustelimme talonisäntien kanssa laajasti kaikista

apulannoitusaineista, tuomaskuonasta, kainiitista ja salpietarista;

heidän koesarkansa suolla olivat niitatut ja niille oli kylvetty näitä

aineita koetteeksi, mikä paraiten tehoisi seudun maanlaatuun. Siis,

eteenpäin sitä mennään tässäkin nälkäseudussa, vaikkakin hitaasti.

Väestö on juuri siirtymässä tervanpoltosta maanviljelykseen. Ja he

ovat alkaneet oikeasta päästä, kun tahtovat kokeilla, ikäänkuin vähän

tieteellisesti, mitä suoloja heidän suonsa paraiten suosivat. Maata

kulkee sekä maanviljelys- että karjanhoitokonsulentit ristiin rastiin,

sanottiin. Sielun hätää varten on heillä jo vuosisatoja ollut hyviä

konsulentteja — usko on seudussa vahva — nyt on tullut eläinten ja

lannoituksen vuoro, ja näillä aloilla ovat ihmiset siellä vielä aivan

aapisessa. Meillähän on jo Suomessa maanviljelys-katkismus, jossa

kaikki lannoitusaineet ja niiden vaikutus kauniisti runonmuodossa

kuvataan. Kunhan ihmiset ovat oppineet tämän katkismuksen ulkoa,

väistyy varmasti maallinen hätä noilta synkän kauniilta seuduilta.

Kolmannen matkapäivän aamuna oli yksi kievariväli jäljellä

Suomussalmelle tai oikeastaan Ämmän tehtaan raunioille, jotka ovat

Ämmäkosken reunalla lähellä Kiantajärveä.

Istuimme kumpikin kieseissämme, paitahihasillamme, hattu kädessä

aivan ihmeellisen kuumuuden tähden, ja paarmat kiertelivät vimmatusti

kosteita pääkallojamme. Kaikki hikoili, kangas hikoili, suo myöskin,

kiesit tuoksuivat vahvasti, hevonen ja setolkka levittivät hyvää hajua,

sanalla sanottuna, kaikki tuoksui kuumalle kesälle. Torkkuessamme tässä

suloisessa lämpimässä huomasimme pyöräilijän, joka kiiti vastaamme

maantiellä, pitkien honkien lomitse. Se oli kirjailija Ilmari Kianto.

Hän oli puettu väri-iloiseen pukuun, vaaleihin liiveihin,

ylioppilaslakkiin, puolihousuihin, ja rintataskusta liehui

helakanpunainen nenäliina lempeässä lounaisessa tuulessa.

Heikompina hetkinään Ilmari Kianto sanoo itseään tolstoilaiseksi, mutta

sitä minä en koskaan ole oikein uskonut. Tolstoilainen ei keikaile

vaaleissa, koreissa pukimissa. Tuo kerettiläisenä nukkunut suuri Leo

keikaili maailmankuulussa ryssänpaidassaan, hänen oikea opetuslapsensa

meillä, Arvid Järnefelt, pitkävartisissa rasvanahkasaappaissaan, kun

taaskin Ilmari Kianto keikailee aito-eurooppalaisella tavalla. Sehän

on aasialainen tapa, jota suuri Leo ja hänen opetuslapsensa Arvid

Järnefelt saarnaavat, että kun saat puustin vasemmalle poskelle,

niin käännä lyöjälle oikea, ja sano suuret kiitokset molemmista.

Sitä tapaa ei Kianto koskaan ole seurannut. Kun hän on saanut

puustin vasemmalle pallon puoliskolle, on hän heti paukauttanut

kolminkertaisen vastustajansa poskille. Sen tietää tarkasti Kanninen

ja maan piispat, seudun papisto ja nyt myöskin metsänhoitajat. Minä

sanon sitä eurooppalaiseksi tavaksi, tahtomatta tässä tilaisuudessa

tarkemmin arvostella näiden eri otteiden luvallisuutta ja tehokkuutta

miesten otteluissa. Mutta Kianto on isän puolelta suomalainen Sursilli

ja äidin puolelta aito germaani; ainoastaan hänen mielenlaatunsa on

supisuomalainen. Minkäs hän siis mahtaa ilmeisesti eurooppalaiselle

syntyperäinen. Kasteensa kautta on Kianto sitäpaitsi luterilainen ja

on perinyt ravakan Lutherin kyvyn nähdä pikku piruja, niissä muut

ihmiset ainoastaan näkevät varsin rauhallisia ihmisiä. Jos hän on

jonkun opetuslapsi, on se mieluummin germaani Strindbergin kuin Leo

aasialaisen.

Tästä lähtien olimme Kiannon vieraita. Meidät vietiin veneellä

yli Kiannon erämaan järven pappilan kalastusmökille, joka oli

Niettusaarella, noin 6 km pappilasta. Valtavimmin vaikutti minuun

ympäristön autius. Näimme etäämpänä kirkon, pappilan korkealla mäellä,

näimme erään talon, mutta muuten pelkkiä synkkiä metsiä. Kiantajärvi

on 60 km:n pituinen ja leveyttä sillä on hyvästi 10 km. Ranta, josta

työnnyimme vesille, oli Ämmän tehtaan entinen lastauspaikka, joka 40

vuotta sitten oli täydessä loistossaan, mutta nykyään raunioina, ja

jonka komea isännöitsijän, asunto myöskin oli autio ja tyhjä, mutta

kuitenkin seisoi komeana ja juhlallisena puiston ympäröimänä kohisevan

kosken partaalla. Entisen masuunin korkeat rauniot eivät suinkaan

lievittäneet seudun jylhyyttä.

Olimme nyt 140 km päässä lähimmältä rautatieasemalta, 110 km lähimmästä

laivalaiturista. Harvinainen hauskuus on nykyaikana joutua semmoiselle

paikalle. Tuntui niinkuin olisi puoli vuosisataa vierähtänyt taaksepäin

ajassa, ja ikäänkuin elon suoni olisi tykkinyt hitaammin täällä,

ja aikaa ei laskettaisi tunneissa ja minuuteissa, vaan päivissä ja

viikoissa. Kiannan järvi lepäsi peilikirkkaana auringon paahteessa, kun

sousimme Niettusaareen, joka on salmessa, kahden selän välissä, joista

sisimmäinen näytti olevan täydellinen erämaanjärvi, ja se, jonka yli me

liu’uimme, näytti melkein samanlaiselta.

Niettusaari on ikimuistoisista ajoista ollut kaikenkansaisten

kalastajien tyyssija. Nimi voi olla joko lappalaista tai mahdollisesti

venäläistä perua. Matalalla, ikihonkien varjostamalla saarella on

lukemattomia sylen pituisia kuoppia, kaivettuina kuohkeaan soraan.

Näiden luullaan olevan hautoja, mutta mieluummin uskoisin niiden olevan

entisten havumajojen aluksia, joissa kalastajat ovat nukkuneet yönsä

ja pitäneet sadetta. Nykyään on saaressa kaksi kelpo tupaa, vanhempi

rovasti Calamniuksen, kirjailija Kiannon isän, rakennuttama, ja toinen

Kiannon itsensä, joka ahkerasti on kirjoitellut tällä yksinäisellä

saarella.

Kianto oli kohtelias isäntä; meille tarjottiin kalaherkkuja

kaikenlaisia, paistettuja muikkuja, forellia, ahvenia, ja palvelija

— aivan Venäjän rajalla olevan Vuokin kylän alkuasukas — teki työtä

innokkaasti hellan ääressä, niin että herneenkokoiset hikikarpalot

kihosivat hänen pulskalle nenälleen — hänen tapansa hikoilla tässä

sietämättömässä helteessä. Seudun porot hikoilivat kielellään.

Onpa melkein uskomatonta, että Suomussalmella voi talvella päivät

päästään olla 40 asteen pakkanen. Meidän siellä ollessamme oli se

»Tulimaata» sanan jyrkimmässä merkityksessä. Kiantajärvi jäätyy jo

aikaisin syksyllä, ja talvella on jään paksuus sellainen, että juna

voisi sitä myöten kulkea, mutta nyt oli järven tumma, ruskea vesi

lopuilleen + 30 astetta. En milloinkaan ennen ole uinut niin pehmeässä

vedessä. Rämeet ja korvet olivat pusertaneet itsestään hienoimmat

liköörinsä ja juoksuttaneet ne järveen. Vesi oli ruskean Curaçaon

näköistä ja se maistui ihossa samalta kuin lasi imelää heikkoa

teetä suussa. Yhdistyksen kapokkiliivejä koeteltiin tässä ruskeassa

teevedessä, ja laiha fysiikan professori sekä samanlainen kirjailija

kelluivat kuin hehkulamput, — uudenaikainen vertaus sovelletusta

fysiikasta — veden päällä kilpaa allekirjoittaneen kanssa, joka aina on

puettuna luonnolliseen kapokkiin.

Me nautimme saaressa lämpöisestä, kauniista kesästä ja vapaasta

intiaani-elämästä vuorokauden umpeensa.

Selailin läpi saaren muistikirjan. Siellä oli romanttisen

isänmaanrakkauden hehkuvia mielenpurkauksia, joka tunne on vallannut

järjestään kaikki Calamniuksen pappilan pojat heidän nuorukaisiällään.

— Vanhan rovastin ja ruustinnan kaikki lapset ovat hyviä kynän

käyttäjiä. — Ja isänmaallisten ylistysrunojen joukossa oli muutamia

kainoja lemmenpurkauksia. Lämmin kesäpäivä autiolla saarella tekee

pakostakin nuoren ihmislapsen eroottiseksi. — Aivan varmaan ovat

autiot metsäiset saaret Pan-jumalan tyyssijat. — Eipä siis ihmettä,

joskin Niettusaaren päiväkirja tulvehtii rakkautta, noita voimakkaan

fyysillisen rakkauden sublimeerattuja ilmestysmuotoja, rakkautta

omaan kansaan, isänmaahan, Jumalaan, pohjolaan, kotiseutuun j.n.e. Se

oli runebergilaisen maailmankatsomuksen symfonia, hänen rakkautensa

luontoon, isänmaahan, Suomen kansaan ja pohjolan valoisiin kesäöihin.

Suomussalmella pesii joutsen; täällä, jos missään laulaa se miten

»halki öiden aurinko valaisee maailman».

Niettusaari on siis jo vuosikymmeniä ollut korkeamman henkisen

kulttuurin etuvartiasto pohjolan synkissä metsissä ja sen autioilla

järvillä. Ja sen ahkerin ja taitavin runoniekka tässä päiväkirjassa on

Ilmari Kianto ollut.

Mutta Ilmari Kiannon katse on laajentunut yli noiden ylistyslaulujen;

siihen on vaikuttanut hänen perinpohjainen tutustumisensa venäläisen

kaunokirjallisuuden tuotteisiin, joita hän on tutkinut alkukielellä.

Hän on Tolstoin, Turgenjevin, Dostojevskin ajatusten ja tunteiden

tuntija ja »Oblomovin» on hän suomentanut. Hän on siis pelastunut siitä

kohtalosta, joka on joutunut meidän parhaimpien runoilijaimme osaksi,

nimittäin virrenteosta. Eipä siltä että tämä kirjallisuuden haara olisi

hänen äänellensä aivan outo — hän on jo nyt julkaissut psalttarin —

vaan ero on se, että piispamme, jotka parhaansa mukaan ovat vaalineet

vanhoja virsirunoilijoitamme ja siunauksellaan pyhittäneet heidän

teoksensa, ovat tahtoneet teljetä Ilmari Kiannon vankilamuurien

taakse, jonne ei päivä paista eikä kuu kumota. Ainoastaan Niettusaaren

päiväkirjan tapainen lyyrillisyys löytää armon mahtavien hengenmiehien

silmissä.

Ilmari Kianto on rakentanut pulskan huvilan Niettusaarta lähellä

olevalle mantereelle. Hänen läheisin naapurinsa asuu ylen kaukana.

Tämän rakentamisensa kautta on hänestä tullut metsäherra, mutta hänen

mielipiteensä viisaasta metsän hoidosta ei kelvannut professorille.

Hiljainen salama singahti näiden kahden välillä yllämainitun kysymyksen

johdosta. Nämä erilaiset mielipiteet syntyivät siitä, että professori

tekee metsäkauppoja, kirjailija vain asustelee metsässä. Itikoilla

ja mäkärillä oli tässä myöskin syynsä; ne provoseeraavat mielellään

ristiriitoja.

Sitten purjehdimme myötätuulessa pappilaan.

Pappila on Suomussalmen seutujen henkinen keskus, aivan niin kuin

pappilat ennen olivat yleensä koko maassa. Tunsimme itsemme taaskin

siirtyneiksi 50 vuotta taaksepäin, ajassa. Ja rovasti oli valkoinen

kuin pulmunen, hän oli lempeä, niinkuin vanha viisas, jolta elämä

ei enää vaadi taistelua. Hän on 80 vuoden korvissa, mutta ui vielä

lämpimänä aikana joka päivä kilpaa virkeän apulaisensa kanssa,

20 minuuttia kerrallaan, samassa pehmeässä vedessä, jossa mekin

Niettusaaren rannalla. Ruustinnakin on yli 70 vuoden, kookas ja

voimakas ja liikkuu paljasjaloin koko pitkän kesäisen päivän.

Kuningas Orren aikuinen perheenemännän tyyppi! Vanhukset katselivat

anteeksiantavin silmin nuorinta poikaansa Ilmaria, huimapäätä

reistailijaa, joka ei viihtynyt kanakopissa, vaan tahtoi eksyttävän

metsän vaarallisille poluille. »Alte Geschichte», joka aina

uusiutukoon, sillä niin on kehityksen suuri Jumala säätänyt, jotta

maailma edistyisi. »Pojasta polvi muuttuu», on suomalainen sananlasku.

Hyrynsalmen reittiä laskemassa.

Kiannan järvi on pitkä ja kaita, mutta etelässä se leviää pitkin

harjannetta, joka padon tavoin rajoittaa vesien vapaan kulun.

Vuosituhansien kuluessa on vesi kumminkin vähitellen uomansa uurtanut

tämän padon läpi, eikä ainoastaan yhdestä kohti, vaan yhtaikaa kolmesta

eri paikasta. Väylistä on kaksi runsasvetistä, mutta kolmas sitävastoin

ehtyy sydänkesällä. Virranuomat sijaitsevat aivan toistensa lähellä;

läntisintä lasketaan venheillä, keskisin kuohahtaa Ämmä-nimiseksi

koskeksi jo heti alkaessaan — jota kumminkaan ei saa sekoittaa Kajaanin

lähellä olevan kaimansa kanssa — ja itäisin on kapein ja vähäisin.

Parisen kilometriä erillään kierreltyään yhtyvät vedet jälleen

koskiseksi joeksi.

Koskiuomien väliin muodostuu kaksi kaunista saarta, joista

idänpuoleisella sijaitsevat Ämmän tehtaan rauniot kuohuvan kosken

partaalla.

On mielestäni mitä romanttisin tuuma sijoittaa erämaahan, 300 km:n

päähän silloisesta lähimmästä liikekaupungista, nim. Oulusta,

rautatehdas. Mutta sen tekivät ne teollisuudenharjoittajat, jotka

viime vuosisadan keskipalkoilla rakensivat tehtaan Ämmäkosken

partaalle Suomussalmelle. Tuntuu melkein teollisuusilveilyltä, kun

ajattelee, että malmisora ja takkirauta oli rahdattava porojen

avulla. Olisihan tuo ollut melkein kuin karnevaalihullutusta, ellei

poroparkaa tuossa leikissä olisi niin perin pahoin pidelty. Eikä liene

liike varsin hullusti alussa kannattanutkaan, koskapahan kerrotaan

ulkolaisten isännöitsijäin antaneen samppanjakorkkien paukkua asuntonsa

korkeissa saleissa, ja että upeita naisia keleissä puvuissa oli ollut

virittelemässä sen ajan ihastuttavimpia ilveviisuja samoissa saleissa.

Mutta loistoa ei kestänyt kauan. Poro ei kilpailussa voi pitää puoliaan

rautatiejunien kanssa, kun on kyseessä raskaiden metallien kuljetus,

eikä tervavene vedä vertoja höyrylaivalle. Ämmän tehtaan tuotteet

tulivat liian kalliiksi sellaisten tehtaiden tuotteisiin nähden, joilla

rautatiet ja höyrylaivat olivat käytettävinään.

Tehdas on nykyään raunioina. Sen monet rakennukset ovat paikoiltaan

poistetut, siirretyt sinne tänne, uudelleen muihin paikkoihin

rakennetut toisia tarkoituksia varten; korkea masuunirakennus on

revitty ja sen tiilikivet käytetty tavallisten talonpoikais- tahi

herrastalojen uuneihin Suomussalmen harvaanasutussa pitäjässä.

Suurteollisuuden aikaansaaminen yhtäkkiä erämaiden synkkään

yksinäisyyteen oli liian raju isku. Metsäseutummehan omaavat niin

sanoakseni koko suomalaisen rodun sitkeyden ja itsepäisyyden. Ne eivät

lannistu yhtäkkiä, kuten kerrotaan tapahtuvan Amerikan metsissä,

missä kaupunki 100-tuhansine asukkaineen muutamassa vuodessa kohoaa

aarniometsään. Meillä on erämaa pala palalta, askel askeleelta

valloitettava.

Nykyään valloittaa erämaa kaikilta puolilta takaisin Ämmän tehtaan

raunioita. Yksi ainoa muistomerkki on jäljellä uhmaillen tuota

esiinhiipivää erämaantumista. Se on isännöitsijän asuinrakennus.

Se on rakennettu vanhan hyvän ajan ikihongista, ajan, jolloin vielä

kaikkialla metsissämme tavattiin tuo n.s. »punainen honka», tuo

juuresta kuivunut rutimohonka. Se säilyy vuosisatoja. Rakennus on

kaksikerroksinen, sisältäen kaksitoista huonetta. Niitä voi vallan

hyvällä syyllä sanoa saleiksi, sillä ne ovat monen suuren vanhan

sylen pituisia ja levyisiä. Istutettu puisto on kosken ja rakennuksen

välisellä viettävällä rinteellä. Puistossa nähdään paksuja,

tuuheita, mutta lyhyitä koivuja, jotka muodostavat kaksirivisen

käytävän rakennuksesta rantaan; siellä nähdään vaaleanviheriäisiä

lehtikuusia sinne tänne siroteltuina, siellä voidaan poimia mansikoita

pellonpientareilta — ylen harvinaisia marjoja Suomussalmella.

Yhdistyksen puheenjohtaja oli ihastunut palatsiin ja sen

luonnonkauniisiin ympäristöihin. Voimme tuskin löytöäkään sen vertaista

maassamme. Kuvitelkaapa mielessänne seutua, missä koski loppuu toisen

kosken niskaan; läntisimmässä haarassa lasketaan olevan 10 koskea yhtä

monella kilometrillä. Palatsin vieritse laskevassa jokihaarassa on

putous ja sen lisäksi muutamia koskia. Rautuja ja harjuksia ongitaan

joka koskessa hyvällä menestyksellä. Jokiuomien välissä on kaunis

metsäinen saari, jonka pituus on n. 3 km ja leveys lähes 1 km.

Se on siis paikka, joka voisi houkutella lohenonkijoita joukoittain

luoksensa! Se on juuri sellainen paikka, joka soveltuisi

Matkailijayhdistyksen omaisuudeksi!

Mutta itse kuohuvan Ämmän partaalla sijaitseva vanha, hyvinsäilynyt

kaunokainen on nykyään saanut monta kosijaa. Muiden mahtavien

sellaisten joukossa mainittakoon yhdistys keuhkotaudin vastustamiseksi,

joka vaaniskelee paikkaa pitäen sitä sopivana sanatorille. Nykyään

käytetään huoneistoa seudun köyhien, sairaalloisten lasten turvakotina.

— Korkeampi inhimillinen siveys vaatinee meitä jättämään etusijan

kilpailijoillemme.

Sen jokihaaran rannalla, mistä veneillä lasketaan, on torppa,

koskenlaskijan asunto. Mies on nimeltään Heikkinen, iältään 65-vuotias,

valtiollisilta mielipiteitään pinttynyt sosialisti. Hän lukee

»Työmieliensä» ensimmäiseltä viimeiselle sivulle ja filosofeeraa

mielellään kaikkia maailman asioita. Hänen kanssaan sovimme

keskimatkasta Hyrynsalmen reittiä alas aina Ristijärven kirkonkylään

saakka, josta lyhkäinen hevosmatka vie Mieslahteen.

Hänen veneensä oli 14 metriä pitkä — pisin tervavene, minkä olen

nähnyt. Siihen sijoituimme, puheenjohtaja ja minä, runsaan 7 metrin

matkan päähän toisistamme, joten keskustelu oli vallan mahdotonta.

Vuorotellen huvitimme milloin perämies Heikkistä, milloin hänen

punapartaista poikaansa, jota sanottiin Franssuksi; hän käytteli

airoja. Mitä valtiollista uskontunnustusta Franssu tunnusti, ei

käynyt selville, sillä Franssu ei vastaillut mihinkään muihin

kuin konkreettisiin kysymyksiin. Pappa ei ollut tyytyväinen

esikoispoikaansa, joka »Seitenoikean» vaarallisessa koskessa sai

osakseen aika löylytyksen laiskuudestaan ja vetelyydestään, huolimatta

siitä, että Franssu näytti ainakin yhtä vanhalta kuin pappakin, Franssu

oli niitä miehiä, jotka ajattelevat: eihän se ole aika jäniksen selässä.

Mutta sosialisti Heikkinen sen sijaan oli oivallisin perämies ja

soutaja, minkä voi tavata. Hän saattoi meidät loistavalla tavalla

yhdessä päivässä tuon 10 peninkulmaa pitkän taipaleen Suomussalmelta

Ristijärvelle. Hän ohjasi komeasti ja souti niin, että hänen pitkä,

solakka venheensä värähteli joka vedolla. Tosin vuorottelimme

me kaikki soudussa tyynillä vesillä, sosialisti-peränpitäjä,

»pääskys»-professori, minä villi ja pilttinahjus Franssu.

Yhä uudestaan vaikutti minuun seutujen jylhyys. Ensimmäinen taival

Ämmän tehtaalta pitkin kymmentä vuolasta koskea oli täydellistä

erämaata. Ei edes ainoatakaan torppaa rannalla. Jos onnettomuus olisi

tapahtunut, en tiedä, mistä pelastusta olisi tullut ja miten olisi

jouduttu asutuille seuduille. Ja matkaa oli kokonaista 10 km.

Asutuille seuduille pääsimme vasta Hyrynsalmen kirkonkylän

läheisyydessä.

Viimeisen kosken, Aittokosken, alapuolella oli uutisasukas

rakentamassa hyvin suurisuuntaista torppaansa kruununmaalle ja kruunun

uhkeista tukeista. — Kruununtorpparit elävät nykyään suurenmoisesti

näissä erämaissa. Näimme maantien vieressä erään valmiin torpan

uutisrakennuksen, jonka tupa oli rakennettu ikihongista, lattian

pinta-ala 9x9 metrin laajuiseksi ja seinän korkeus lattiasta kattoon

yli 3 metrin korkuiseksi.

Miehen ja hänen perheensä elämän tarina oli erittäin mielenkiintoinen

ja aito pohjalainen.

Jo nuorena oli mies lähtenyt Suomussalmelta köyhästä kodistaan avaraan

maailmaan etsiäkseen onnea vierailta mailta. Hän suuntasi matkansa

pohjoista kohti ja joutui vihdoin n.s. »Ruijaan», pohjoiseen Norjaan.

Vardössä hän kohtasi sorean neitosen, jonka vanhemmat olivat sinne

muuttaneita savolaisia. He solmivat rakkauden liiton, ja nuoria kun

vielä olivat, päättivät he suuremmassa maassa ja leppoisemman luonnon

ympäröimänä uhrata voimansa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi.

Heille onnistui kaikki hyvin, Jumala siunasi heidät lukuisasti

hedelmällisiksi ja antoi heille jokapäiväisen leivän. Mutta sitten

tuli onnettomuus. Mieheltä taittui jalka kuparikaivoksessa, sääri

katkaistiin ja hän vaappui elämän ja kuoleman välillä. Vihdoin hän

kumminkin toipui ja jäi eloon, mutta raajarikkona.

Yhtiö myönsi hänelle, hänen oman käsityksensä mukaan, runsaan

vahingonkorvauksen; hän osti 100 dollarin hinnalla itselleen tekojalan,

jonka avulla hän pääsi liikkumaan ilman kainalosauvoja, vaikkakin

liikaten.

Mutta hänen sairautensa aikana ei köyhä Suomussalmi hetkeksikään

häipynyt hänen mielestään. Sinne takaisin omaan syntymäseutuun, sinne

synkkiin metsiin, kuohuvien koskien partaalle, sinne täytyi hänen

palata. Häntä hivutti koti-ikävän kamala tauti. Turhaan varoitti häntä

hänen hennohko vaimonsa matkan vaivoista ja Suomussalmen erämaiden

köyhyydestä. Hänen täytyi palata, hänen elämänsä ja järkensä oli

kysymyksessä.

Hän tuli, hän pelasti mielenmalttinsa, mutta hänen vaimonsa sen

menetti. Vaimo ei voinut sietää Aittokosken iäistä kohinaa ja

äärettömän salon synkkää suhinaa. Hän suri suremistaan, kunnes hänen

järkensä pimeni.

Saapuessamme uutisasutuksen rantaan kierteli mies sata dollaria

maksavine jalkoineen uutisrakennustaan, välittämättä meistä vähääkään.

Hän tahtoi rakentaa palatsin sairaalle, mutta yhä vieläkin kauniille,

rakkaalle vaimolleen. Hänellä oli kiire. Lapset ympäröivät meidät; ne

puhuivat englanninkieltä ja suomea. — Englantilainen uutisasukas Suomen

autioimman kosken äyräillä! — Vaimo istui sängynlaidalla kehtolapsi

sylissään ja katseli meihin ystävällissurullisin silmäyksin. Kun väki

sai kuulla, että Suomussalmen pastori oli seurassamme, — Kianto ja

hänen sekä meidän hyvä ystävämme, pastori, oli seurannut mukanamme

ensimmäiset kymmenen koskea — syntyi liikettä talossa.

Mies jätti uutisrakennuksensa, ryntäsi sisälle ja asetti kahvipannun

tulelle. Viimeksi syntynyt oli kastettava.

Mutta vaimo, hän oli levoton istuessaan liikkumattomana sängynlaidalla.

Kysyin häneltä paraimmalla norjan kielellä.

— Måske de snacker norsk?

— Kyllä minä mahdan, vaan en jaksa.

Hän oli levoton sen tähden, että pastori oli niin nuorennäköinen. Hän

oli toivonut, että vanha rovasti olisi toimituksen suorittanut. Ja tuo

madonnannäköinen vaimo katseli suurilla saimaansinisillä silmillään

itsepintaisesti minuun. Minulle teki oikein hyvää koettaessani

selvittää hänen rukoilevan katseensa merkitystä. Hän toivoi, että minä

suorittaisin tuon teon ja siunaisin lapsen. Minulla oli sellaiset

laatuominaisuudet, mitkä hänen harhautunut järkensä, asetti oikeaan

rovastiin. Sydämellisen kernaasti, tehdäkseni sairaalle mieliksi,

olisin lapsen siunannut, jollei vain typerä laki olisi minua siitä

estänyt. Lapsi parka, joka arvattavasti tulee kärsimään raskaan

perinnöllisyyden seurauksia, ei varmaankaan olisi vahingoittunut

ruumiin eikä sielun puolesta minun siunauksestani.

Mutta kaikki vaikeudet eivät vielä olleet ohi. Mistä saataisiin kummit?

Meitä oli useita pareja kummeiksi, esimerkiksi ensimmäisenä parina

Kianto ja minä — kaikki muistutukset pyydetään jättämään sikseen —,

toisena parina professori Theodor Homéen ja sosialisti Heikkinen,

punapartainen Franssu varamiehenä. Kaikki hyvin, mutta pitokummin

piti olla nainen. Sitä sukupuolta ei ollut saatavissa läheltä eikä

kaukaa, oli vain emikukkaisia pajupensaita Aittokosken rannalla.

Perhetarun synkkä traagillisuus olisi vaikuttanut, että minä mitä

suurimmalla hartaudella olisin ollut läsnä tässä tilaisuudessa siinäkin

tapauksessa, että prof. Theodor Homén olisi ollut »pitokummina».

Ei toki, kansan siveys piti tarpeellisena naisen läsnäoloa tässä

toimituksessa, ja pojista vanhin työnsi veneen vesille etsiäksensä

naista. Mistä, sitä emme tietäneet. Me näimme vain metsiä.

Meidän täytyi kiiruhtaa edelleen.

Koskivene sysättiin vesille ja me vierimme pois virran mukana.

Varmaankin ristittiin lapsi myöhemmin, jolloin tilaisuudessa oli

sylikummi ja Kianto tämän parina. — Jumala olkoon lapselle armollinen!

* * * * *

Kiitollisuudella mainittakoon, että reippaan Heikkis-vanhuksen

voimakkaiden aironvetojen avulla saavuimme myöhään illalla

Ristijärvelle, huolimatta voimakkaasta vastatuulesta. Erosimme hänestä

mitä suurimmalla kunnioituksella ja ihailulla.

Loppuvaikutus matkastamme näissä autioissa metsäseuduissa oli toivoa

herättävä. Kulttuuri, sivistys, tieto ja siisteys tekevät parhaillaan

ihmeteltäviä edistysaskeleita maassamme. Kävimme maamme nälkäseuduilla,

ja sielläkin käy aineellisella ja henkisellä alalla virkeä tuulahdus,

joka varmaan läheisessä tulevaisuudessa on kantava kauniita hedelmiä.

Jekaterina Panfilovna.

(Turisti- ja kulttuurikuva Punkaharjulta.)

Jokunen kymmenkunta vuotta sitten oleilin useimpina kesinä Itä-Suomen

vilkasliikkeisimmillä matkailupaikoilla: Imatralla, Punkaharjulla ja

Savonlinnassa. Minua halutti nimittäin päästä kosketuksiin sen suuren

ulkomaalaisen matkailuliikkeen kanssa, joka täällä — ja ainoastaan

täällä — meidän maassamme tulvehtii. Olin pitkän samean syksyn, pitkän

talven ja kevään kyllältäni katsellut Helsingin elämää. Tahdoin

vaihteeksi nähdä muutakin, nähdä sen kansan elämää ja liikettä,

jolla on asuntona aurinkoisemmat seudut, jolla on veri tulisempaa ja

vilkkaampaa kuin meillä. En päässyt lähtemään tätä näkemään itse heidän

kotisijoilleen, tyydyin katselemaan heidän menoaan yllämainituilla

paikoilla.

Näin jouduin Punkaharjulle asumaan. Aluksi siellä oli pelkkiä

suomalaisia. Siivoja, hienoja ja musikaalisia suomalaisia. Helsingin

silloinen kuuluisin tenorinlaulaja rouvineen, koulutettu sopraano

ja altto sekä minä muodostimme kuoron, joka illan tullen heläytteli

lauluja tähdistä, kukista, rakkaudesta ja kaikesta siitä hempeydestä,

joka tulvimalla tulvii esille meidän sekakuorolauluistamme. Oli

kaunis kesä, aurinkoinen ja leppoisa; heikot tuulet nukahtivat

säännöllisesti levolle jo iltapäivällä. Rasvatyyntä kaikkialla auringon

laskiessa. Kustakin puistoon hakatusta aukosta näkyi hohtoisia peilejä

silmänkannon päähän. Tähän ympäristöön sulivatkin hennot, kainot

»Sylvian laulut» kuin omaan maaperäänsä. Helskytettiin laulua »Nuku

rauhaton sydämein», vaikkapa sellaista ei tavattu yhtään koko meidän

suuressa parantolaseurueessamme. Suomen kesä, Punkaharju ja meidän oma

lihamme ja hidas verenkiertomme olivat jo ammoin hiljentäneet kaikki

sydämen myrskyt, ja tyyneys, yhtä perusteellinen kuin Puruveden selillä

iltaisin, vallitsi jokaikisen mielessä.

Mutta sittenpä eräänä päivänä Jekaterina Panfilovna tuli Punkaharjulle.

Hän tuli suoraa päätä mustan mullan seuduilta. Hän oli tulisen

Sarmatian tyttäriä, jossa kaikki on virallisesti vartioitua ja

vakoiltua paitsi — rakkaus.

Jekaterina tuoksui kaikille hienoimmille lemuille, hän tuoksui pitkän

matkan päähän. Kainot, hennot kukkaset Punkaharjun rinteillä sulkivat

kupunsa umpeen väkevän hajun pakosta, vanamot painoivat teränsä

maata vasten välttääkseen sitä lemua, mikä Jekaterinan jokaisesta

vaatekappaleesta sinkosi ilmaan. Missä Jekaterina kulki, siinä petäjien

pihkanhajukin menetti voimansa.

Ja minkä sähinän hänen jokainen liikkeensä aikaansai! Heinäsirkat

loikkivat suoraan ilmaan hänen lähetessään varvikossa, ja turilaat

levittivät punertavat siipikuorensa lentääkseen suin päin minne

siivet vain jaksoivat kantaa. Jekaterinan kaikista alusvaatteista

lähti sellainen silkinkahina, etten sitä koskaan ennen muista

kuulleeni. Kuinka hiljaa ja äänettömästi meidän suomalaiset naisemme

liikkuivatkaan kukkakentillä pumpulipitseineen aluspukimiensa

helmoissa, aivan kuin yöperhoset. Jekaterina touhusi kuin parveileva

mehiläisjoukkue.

Jekaterinalla oli kastanjanruskea tukka levällään, jotta kesäinen ahava

pääsisi tunkeutumaan tukan juurikin saakka. Hänellä oli suuret ruskeat

silmät, tumma ihonväri, aito itämaalainen, vaikka hänellä ei ollut

tuota kehittyneemmille venakoille niin ominaista ylitsevuotavan rikasta

rintarakennetta, niin sanoakseni arbuusimaista lajia, vaan pikemminkin,

ottaakseni edelleen vertauksen arokasvistosta, unkarilaista melonia

muistuttava muodostus.

Jekaterina heitti heti, astuessaan meidän romanttiseen seuraamme,

tutkivan katseen miessakkiin, joka sattumalta oli siihen aikaan sangen

vähälukuinen juuri tapahtuneiden poislähtöjen takia. Naisia sakeesti,

mutta miehiä harvakseen. Hän kulki kuin leijona hakien kenen hän nieltä

mahtaisi. Lopuksi hän valitsi minut uhrikseen.

Istuin muutamana iltana rantahuvilan verannalla soitannollisen iltaman

jälkeen hotellissa, tunteet kukkuroillaan heleintä lyriikkaa tuomien

ja syreenien ihanuudesta. Istuin ääneti ja yksin ja katselin hyttysten

hyppyjä puitten latvojen tasalla. Silloinpa ilmestyi Jekaterina

Panfilovna, en tiedä mistä.

— Pardon! — muuta hän ei aluksi sanonut.

— Pardon! sanoin minäkin ja nousin kohteliaasti pystyyn.

— Pardon! Te olette ihmeellisesti serkkuni näköinen, joka asuu

Venäjällä. Olen jo aikaisemmin aikonut puhutella teitä, mutta kun

kuulin, että te puhuitte suomea, ymmärsin, ettette voinut olla serkkuni.

Tämän hän lausui heläjävällä saksalla, jonka kielen hän oli oppinut

Smolnan naisopistossa. Hän oli kymmenkunta vuotta sitten läpäissyt

tämän ylhäisen opiston. Ja kello huvilan salissa pompatti kymmentä.

— Sehän on hauskaa kuulla, vastasin minä ja asetin tuolin Jekaterinan

istuttavaksi.

Ja sitten ryhtyi hän kertomaan nuoruudestaan eräässä kaupungissa mustan

mullan alueella, jossa serkkunsa, minun haahmoni, oli leikkinyt suurta

sankaria neitojen parissa. Serkku oli kaikin puolin ollut oiva mies,

mutta yksi omituisuus hänessä oli, hän pyrki aina suutelemaan.

Minä ehdotin, että hävisimme istumaan vähän loitommaksi rappusille,

sillä tiesin, että makuuhuoneiden ikkunat olivat selkiselällään ja

minun tuttavani, suomalaiset naiset, ymmärsivät mainiosti saksaa.

Siellä rappusilla ryhtyi Jekaterina yhä tarkemmin kuvailemaan serkkunsa

luonnetta. Eräs hänen tuttavistaan tytöistä oli kerran kertonut

hänelle, että hän on hieman tunnonvaivoissa siitä, pitikö hänen kertoa

äidilleen vai eikö, että serkku joka kerta saattaessaan häntä kotia

suudella napsi häntä paraatikäytävässä.

— Mitenkä te neuvoitte? kysäisin minä.

— Um Gottes willen; neiti, vastasi Jekaterina. — Suutelohan on

viattominta nautintoa maailmassa. Nicht?

— Nä natyrlit, myönsin minä pontevasti.

Minä olin pakotettuna ehdottamaan pientä kävelyretkeä ihmeen ihanalle

Tuunaansalmen rannalle. Tuossa tuokiossa tarttui Jekaterina minun

käsikoukkuuni. Hän lemusi nardusta, tuo itämaalainen Magdaleena! Entä

se helmojen sähinä ja kahina! Kuu kiipesi kuin komennuksesta puitten

latvojen taakse ja heitteli läikkyviä valoviiruja pitkin salmea ja

pienen kauniin Kirkkosaaren yli keskellä salmea. — Siihen aikaan

ei rautatiesärkkä ollut vielä tätä pyhättöä raiskannut. — Hän oli

raskas tuo suloinen Jekaterina käsikoukussa ja hän painaltui kiinni

kupeeseeni niin, että kylkiluut vaipuivat kylkiluiden lomiin. Vanha

taru ikä-äitimme Eevan luomisesta välähti mieleeni.

Tunsin selvästi, että minun oli suudeltava. Olisipa Jekaterina edes

ollut toisen aviovaimo, niin olisi ollut helpompaa leikkiä Jooseppia.

Mutta hän oli täysin vapaa, nuori, iloinen leski. Eipä minulla siis

ollut syytä kieltää häneltä tuota viatonta iloa. Koetin virkistää kotoa

perittyä siveellisyyttäni, mutta se ei jaksanut saada äänivaltaa.

Kaikilla paremmilla ihmisillä jälkeen Goethen on kaksi haltijaa

sydämessään, toinen hyvä ja toinen paha, paha aina monta vertaa

voimakkaampi. Ja elämän kulku on sellaista, että hyvä aina joutuu

alakynteen. Aivan niinkuin Paratiisissa.

Aprikoidessani näin muiskujen arvoa siveellisessä suhteessa lasketteli

Jekaterina juttuja serkkunsa seikkailuista tyttöparvessa.

— Te olette aivan ihmeellisesti hänen näköisensä, huudahti Jekaterina.

Olin näinä hetkinä edustavinani koko Suomen miehistä nuorisoa. Pitääkö

minun huudahtaa: mene pois, kiusaajatar, vai tuleeko minun suudella?

Paha haltijatar kuiskasi: sinä joudut kaikkien halveksimaksi, jollet

tee naiselle mieliksi, hänellä kun vielä on niin vähäiset pyyteet.

Sinulla on rinnallasi nainen mehevien arbuusien kotimaasta, virvoita

häntä suutelolla. Muuten olet iankaikkinen nahjus. Minkä muiston

hän saakaan Suomen miehisistä miehistä, jos kiellät. Minkä Suomen

vihollisen sinä herätätkään hänessä, jollet tee mieltä myöten. — Hyvä

haltijatar vaikeni näitten perustelujen pakosta, varsinkin viimeisen.

Päättävästi astuin alas lautalle, joka oli kiinnitetty laituriin.

Istuuduimme penkille.

— Paks, paks, paks!

Jekaterina oli kerrassaan taituri muiskuttelemisen alalla.

En luule, että Salomonin morsiankaan »Korkeassa Veisussa» teki asiansa

luontevammin.

Katsoin kelloani. Se osoitti 20 minuuttia yli kymmenen. Suomalainen

rekordi siihen aikaan sivistyneen naisen kanssa.

Eräällä väliajalla kysyi Jekaterina äkkiä:

— Mikä on isänne ristimänimi?

Ihmettelin suuresti, mitä isävainajallani oli aluksella tekemistä,

mutta vastasin:

— Hän on kuollut, mutta hänen nimensä oli Johannes.

— Nuh, Ernst Ivanovitsh! sanoi Panfilovna riemuiten.

Ernst Ivanovitsh, Ernst Ivanovitsh! — Rangaistus seurasi pikemmin kuin

olin odottanutkaan. Kuu kadotti valonsa, en luule, että enää suudeltiin

kotvaan aikaan. — Ernst Ivanovitsh. — Venakon kanssa joutuu »sinuksi»

jo 20 suutelon perästä, joskus ehkä aikaisemminkin.

Mutta olinhan kumminkin hankkinut Suomelle ystävättären Venäjän

sivistyneimpien naisten joukosta.

* * * * *

Minä olin auttamattomasti kytkettynä Jekaterinan kavaljeeriksi hänen

oloajakseen Punkaharjulla.

Hän pyrki ulos vesille. Hankin veneen ja autoin Jekaterinan veneeseen.

Hän asettui perään istumaan, nappasi kätensä ristiin ollenkaan

yrkäiiemättäkään tarttua melaan. Sousin, mutta kevyt vene pyöri ympäri.

Minun piti käydä huopaamaan voidakseni ohjata oikeata suuntaa. — Aito

smolnalaista kulttuuria. — Kun vihdoin sain veneen liukumaan minne

tahdoin, sanoi Jekaterina kehoittavasti:

— Vot, vot, vot Ernst Ivanovitsh.

— Puh!

Ruuhemme luisti hitaasti harjun siropiirteisten lahtien ja niemien

ohitse. Jekaterinan suortuvat liehuivat tuulessa. Hän hyräili

laulua: »Oi sano hänelle» venäläisillä sanoilla, jotka muistuttivat

muiskun läiskytyksiä. Heikko tuulenhenki toi sieraimiini itämaisia

tuoksahduksia Jekaterinan silkkisistä pukimista. Me sivuutimme

Runebergin kukkulan alla sijaitsevan lammikon rantueita. Nytpä

Jekaterinaa rupesi haluttamaan maihinnousu. Mutta ensin hän tahtoi

tietää, oliko Punkaharjulla käärmeitä.

— En ole koskaan nähnyt Punkaharjulla käärmeitä, enkä ole kuullut

muittenkaan sellaisia nähneen.

— Minä kuolen, jos näen käärmeen, sanoi Panfilovna.

Luottakaa minuun, olen vanha käärmeentappaja.

— Suojelkaa minua.

— Immer.

Lykkäsin veneen perän rantaan. Jekaterina vain istua kökötti

paikallaan. Minun piti nousta auttamaan häntä veneestä.

Oli ihmeen ihanaa tällä rannalla, ennenkuin Takaharjun parantola sinne

rakennettiin.

Me kuljimme runollisissa aatteissa tämän ihanan lammen rantamailla, ja

Jekaterina tahtoi minua uimasilta poimimaan hänelle lummekukkia, joita

kasvoi kirkkaassa, syvässä vedessä. Hän huusi haltioissaan:

— Wasserlilien, Wasserlilien!

Häveliäisyyteni esti kumminkin minua täyttämästä tätä kohteliaisuuden

vaatimusta. Lupasin veneellä hankkia hänelle sylin täydeltä näitä

ihanoita kukkasia.

Palasimme sitten veneeseemme. Juuri tullessamme alukseemme kahisi

ruohikko aivan Jekaterinan pikku jalkojen edessä. Suuri käärme

kiemurteli rantakivillä ja kiiruhti järveen. Jekaterina heittihe

hervottomana taapäin, minä kaappasin hänet vasemmalle käsivarrelleni.

Hän lepäsi kaarena käsivarrellani, tukka ja kädet roikkuen maata

vasten. Käärme ui ulos järvelle pää kohona ja keltainen viiru loisti

ohimoilla. — Vaaraton tarhakäärme. — En voinut irroittaa silmiäni

uivasta käärmeestä, niin komeana liukui hän järven pinnalla, vaikka

Jekaterina lepäsi kuin ryöstetty sabinitar käsivarrellani. Vasta

käärmeen kadottua näkyvistäni kiinnitin huomioni Jekaterina parkaan.

Hän lepäsi liikkumatonna, aivan kuin kuoleman omana käsivarrellani.

Nytpä olin poikana lukenut ruotsalaisten tätien romaaneista miten

perille päästään, onko pyörtymyskohtaus luonnollista vai teeskenneltyä.

Kun pikkurillillä painaa silmälautasta, ja kaunotar jarruttaa vastaan,

silloin se on teeskenneltyä, jos silmälautanen aukeaa, silloin se on

luonnollista.