I.

Hämeen sisäjärvillä.

Matkailun kannalta on erittäin vaikeaa selvittää, miksi koko läntinen

osa Suomenmaata, se missä hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja

ruotsalaiset asuvat, kulkuneuvojen puolesta on takapajulla Itä-Suomeen

verrattuna. Voisihan arvella että Saimaan suuret ja kauniit vesistöt,

Imatra, Savonlinna ja Punkaharju siinä määrin voittavat muut

nähtävyydet maassamme, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään.

Voihan osaksi ollakin niin, mutta tahtooko kukaan väittää, ettei

Turun saaristossa ole tarjona erinomaisia reittejä, ettei Hämeen

järvillä kulkeminen olisi mainiota nautintoa? En luule kenenkään,

mutta kulkuneuvot ja mukavuudet ovat siellä usein hyvin vaillinaiset.

Ajattelepas vanhoja rannikkolaivojamme Helsingin ja Turun välillä!

Ainoastaan hyväntahtoiset venäläiset tyytyvät niiden 50-vuotiseen

komeuteen.

Kaikki olemme koulussa lukeneet Längelmävedestä, Roineesta,

Pälkäneestä, Mallasvedestä, Hauhon reitistä, Lummeneesta ja Vesijaosta.

Kuka on nähnyt ne, kuka on kulkenut niillä? Niin, nuorukainen tai

neitonen, joka sattumalta on ollut täysihoidossa näillä seuduin —

oppiakseen suomea — tai myöskin ympäristön asukkaat. Tavallinen

matkailija ei poikkea — uskallanko sanoa — koskaan näille tienoin.

Olen kuorinut Hämeen maanteitä polkupyörällä, usein kiitänyt samoja

teitä automobiililla, mutta järvillä en ole koskaan ennen kulkenut,

vaikkakin olen ollut kyllin kevytmielinen pistääkseni nenäni kaikkialle

maassamme. Ainoastaan silloin olen ollut järvien kanssa tekemisissä,

kun olen palavia jäseniäni niissä vilvoitellut.

Miksi? Siksi että näiden järvien pintaa ovat ainoastaan tervattujen

veneiden kölit risteilleet. Matkustajalaivoja on ollut hyvin vähän

ja hyvin alkuperäisiä. Liikettä ovat hoidelleet samat alukset —

soutuveneet, halki vuosisatojen. Kehitys on kulkenut näiden kauniiden

kulkuväylien ohitse melkein jälkeä jättämättä.

Meidän maassamme ei matkailu vielä millään reitillä ole voinut

ylläpitää liikennettä. Paikallisliikennettä on tarvittu lisäksi. Mutta

hämäläinen ei lähde kotoaan kuin hätätilassa. Hän on kotikissojen

kotikissa. Savolaisella taas on levoton veri kuin ruskealla

rotalla. Hän tahtoo aina olla menossa. Sen minkä hämäläinen panee

kirstunpohjalle, s.o. pankkiin, sen savolainen huventaa laivoillaan.

Laivat tekevät erinomaisia kauppoja, savolainen taas samassa suhteessa

huonoja.

Mutta Saimaalla on matkustajien mukavuudesta pidetty verrattain hyvää

huolta, kun taas Länsi-Suomen laivoissa on siinä suhteessa paljon

toivomisen varaa.

Tänä kesänä päätin kulkea noita teoreettisesti niin tuttuja Hämeen

järviä, nähdäkseni omin silmin, miltä näiden ylistettyjen, mutta

matkailijoiden hylkimien vesien saaret ja rannat näyttävät.

* * * * *

Lähdin juhannusaaton aamuna Helsingistä, siis koko vuoden huonoimpana

matkapäivänä. Asemalla näytti huolestuttavalta. Väkeä aivan liian

paljon, vaunuja liian vähän. Olin melkein pyörtämäisilläni takaisin,

kun samassa näin erästä laulavaa paronia rullatuolissa työnnettävän

asemasillalla, ja hän huusi jokaiselle asemamiehelle pirteästi ja

päättävästi:

— Minun täytyy päästä mukaan, minun täytyy.

Siispä täytyi minunkin päästä mukaan, terveen, rotevan miehen.

Pääsinkin mukaan, mutta koiravaunuun, jossa tosin ei ollut koiria,

mutta kalisevia ketjuja seinissä kiinni. Sinne oli kokoontunut aika

joukko siivoa väkeä, kokonainen kopla ihmisiä kaikista luokista.

Muutamat iloiset naiset puhuivat hyvin innokkaasti ajutantista.

Niinhän se on kuin pitääkin, ajattelin. Sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Mutta sitten huomasin puheesta, että ajutantti olikin nainen. Ahaa,

pelastusarmeijalaisia! Ne ovat iloisimpia matkatovereita, niinkuin

kaikki oikein uskovaiset ihmiset. Omasta puolestani olen aina tuntenut

vetovoimaa heihin, niinkuin hengenheimolaisiin. Kun kokouksissa olen

kuullut näiden nuorten naisten vakuuttavan:

— Olen Tampereelta, mutta olen kuitenkin niin iloinen, niin iloinen,

niin iloinen Jeesuksessa — niin täytyy minun sanoa, etten oikein

ymmärrä heidän ilonsa laatua. Vasta matkoilla olen huomannut, että

heidän ilonsa on todellista, — Tahdon tässä mainita, että nämä

sivistyneet pelastussotilaat eivät kuuluneet kotimaisiin plutooniin.

— Eivät he myöskään olleet pelastuslupauksineen tunkeilevaisia meitä

muita koirankuonolaisia kohtaan. No niin, — meitä oli iloinen ja hyvin

valittu sakki ihmisiä koiravaunussa Riihimäelle saakka.

Riihimäen asemalla oli tungoksen vuoksi mahdotonta saada palaakaan

suuhunsa. En tiedä, miten ne ihmiset ovat luotuja, jotka aina,

ahtaimmassa tungoksessakin, syövät paljon ja kauan. Minä en koskaan

saa palaakaan. Tarvitsen lääniä sekä itään että länteen syödessäni.

Eläimistä syövät lampaat vieri vierellä. Arkana vetäydyn aina syrjään

kaikista syövistä laumoista, aivan kuin autuas Gyldén aikoinaan —.

Myöhästyneinä saavuimme Hämeenlinnaan. Ihmistungosta välttäessäni

tulin liian myöhään saadakseni ajurin. Ne olivat kaikki tilatut. Kun

vihdoinkin sain palaavan ajurin ja nelistettiin rantaan, oli valtameri

höyry »Luopioinen» jo iloisesti lähtenyt. Kysymyksessä oli tietysti

kilpailu »Pälkäneen» kanssa, joka kulkee melkein samaa reittiä ja saman

kanavan läpi Valkeakoskella. Satunnaisista matkailijoista ei ollut niin

tarkkaa väliä.

Aito kansallista. Sisäjärvilaivat kilpailevat aina kunnes törmäävät

toistensa kylkeen. Höyrypainetta vain niin että venttiilit puhkuvat

ja hih hei, anna mennä! Juuri sellaiset tavat oli »Luopioisellakin»

ja minä iloitsin, sillä olin luullut että Hämeen laivat olisivat yhtä

hienotunteisia kuin sen asukkaatkin selvällä päällä ollessaan ja

viheltäisivät toisilleen: »Valkeakosken kanava, olkaa hyvä kääntäkää

keula sisään.» Ei, ne tekivät juuri niinkuin Saimaan laivatkin,

kilpailivat henkensä edestä.

»Luopioinen» oli jättänyt meidät. Mutta automobiili sattui ajamaan

rannalle. Kun teoreettisesti olimme selvillä Suomen maantieteestä,

päätimme, kaksi toveriani ja minä, vuokrata auton ja ottaa Luopioinen

koppina vastaan Hattulan uudella kirkolla, jossa maantien silta

johtaa vesistön yli. Auto oli juhannusillan kunniaksi jättänyt pois

äänenehkäisijän, se sylki, säliisi, räjähteli ja hajusi, mutta perille

tulimme ennen »Luopioista», joka hupaisesti puikkelehti edellä,

täydessä lastissa oleva »Pälkäne» kantapäillään.

Vihdoinkin olimme siis hämäläisillä vesillä, Vanajaveden reitillä.

Kun vielä mainitsen »Kangasala» laivan, olen luetellut hämäläisten

sisäjärvien etevimmät matkustajalaivat. »Kangasalan» näin Hämeenlinnan

rannassa, mutta se ei näyttänyt erittäin houkuttelevalta. Se mahtaa

olla yhtä vanha kuin setä Topeliuksen runo »Mä oksalla ylimmällä

oon Harjulan selänteen», ja epäilen myöskin että se keinuu yhtä

tuntuvasti 6/8 tahdissa. Mutta Luopioinen on suurin ja komein laiva

näillä vesillä. Se ei voi edes laskea Hämeenlinnan laituriin, vaan

pysähtyy ulapalle, jonnekin Karlbergin luo, aivan kuin valtamerihöyryt.

Sen rungossa alhaalla on salonki, ja siellä istuivat matkustajat

troopillisessa kuumuudessa koko pitkän iltapäivän. Kannella on

sitäpaitsi kaksi salonkia. Käytävät molemmin puolin kansisalonkia ovat

niin kapeat, että joutuu hämilleen työntyessään naisten sivu, jotka

säännöllisesti oleskelevat juuri näissä solissa. Länsi-Suomen laivoissa

ovat käytävät aina liian kapeat.

Kun olimme kulkeneet Lepaan ohi, jossa mainioita kotimaisia viinilajeja

ja samppanjaa valmistetaan, saavuimme ensimmäiselle oikealle

ulapalle, Vanajavedelle. Se on aika aukea, ja kuuluu siellä kovan

tuulen puhaltaessa käyvän ankara aallokkokin. Nyt oli ilma pehmeä,

laineet pehmeät ja rannatkin näyttivät niin pehmeiltä tuuheassa

lehtipeitteessään. Luoteisranta näytti korkeammalta ja synkemmältä.

Siellä näkyi korkea Vermasvuori, jonka rinnettä nousee yksi Suomen

jyrkimpiä ja pisimpiä maantiemäkiä. Yleisenä arvosteluna näistä

järvistä ja rannoista mainittakoon, että ne ovat hymyilevämmät kuin

Päijänne ja Saimaa. Se johtuu siitä, että viljelys on täällä vanhempaa,

pellot ulottuvat usein rantaan saakka, kuten etenkin Hauhon reitillä,

joka laskee Mallasveteen.

Helsinkiläinen ei voi kuvitellakaan miten ylellisesti hämäläiset

maanomistajat asuvat. Ylellisyys ei näy ainoastaan huoneiden

lukumäärästä, vaan myöskin sisustuksesta. Olen retkilläni joutunut tänä

kesänä moneen talonpoikaistaloon, jossa suuri asunto on asukkaiden

puutteessa autiona ja tyhjänä. Vanha isä ja äiti eivät viihdy yksinään

näissä hyvin kalustetuissa saleissa, vaan ovat muuttaneet lastensa

luo toiseen asuntoon, jossa on 7—8 huonetta. Siellä on heillä ainakin

seuraa. Onpa heillä vielä säilössä entisten herraskartanojen vanhoja

huonekalujakin. Vanhat herraskartanot ovat joutuneetkin nykyään jo

talonpojille, rikkaille puolimiljonääreille, sekä lukemattomille

sadantuhannen pojille. Eräs alkuasukas kertoi, että Hauhon talollisilla

on yksinomaan Hämeenlinnan pankissa sijoitettuna 7 miljoonaa markkaa.

Ei mikään muu kuin huoneiden hieno sisustus, musta pianiino sekä

erinomaisen kotonaleivotun leivän kanssa tarjottu kahvi todista

rikkautta. Talonväki itse on hienotuntoisinta ja yksinkertaisinta,

mitä tavata voi. He ovat puetut maanviljelijän tavoin, joka joskus

itsekin käy työhön käsiksi, he puhuvat niin hiljaa, että tuskin kuulee

mitä he sanovat, sekä käyttäytyvät hiljaisesti ja arvokkaasti kuin

pylväspyhimykset. Kun he käyvät toistensa luona, näyttää siltä kuin he

tulisivat ottamaan osaa naapurin suureen suruun. Tunsin itseni hyvin

hämmentyneeksi heidän ylhäisen jäykässä seurassaan, paljoa enemmän

kuin aikoinaan niissä kahdessa Euroopan ruhtinaallisessa hovissa,

joissa minulla on ollut korkea kunnia käydä. Niin kauan en vielä

koskaan ole seurustellut heidän parissaan, että olisin nähnyt hymyilyn

heidän huulillaan. Väitetään, että he joskus hymyilevät, mutta että he

nauraisivat -— sitä ei koskaan tapahdu, muuta kuin hienossa hiprakassa.

Nyt on Häme kuivilla, nyt ei kukaan siinä maassa naura.

Kun minä »Luopioisen» peräkannelta silmäilin hämäläisten vesien

rantoja, olin näkevinäni kaiken tämän, nuo kolme päärakennusta, joista

yksi autio, mutta kalustettu, sali 9x9 m, tuuhea puutarha talon

ympärillä ja sisässä sulkeutuneet, harvapuheiset ihmiset.

Vanajaveden luoteiskulmalla, missä väylät kapenivat, oli joukko

kauniita huviloita, lähellä Sääksmäen kirkkoa. Sieltä on

Matkailijayhdistyksen innokas puheenjohtajakin äsken hankkinut

itselleen huvilan, jota emme kumminkaan huomanneet, sillä katseemme

olivat tarkasti vallatut toisaalle. Me olimme nimittäin mainiosti

sijoitettuina peräkannella, erilaisilla kehitysasteilla olevien nuorten

neitosten joukossa. Siellä istui nuori »siivetär» Helsingistä, jonka

ruskeissa silmissä ja punaisissa poskissa oli paljon »puolalaista

verta», kaksi romaania lukevaa nuorta, sievää neitiä, joista toinen

luki matkaromaania: »Miehet hänen elämässään». Mutta sanotaanhan että

naisella on oleva ainoastaan yksi mies elämässään. Ajatelkaa, olikohan

kirja epäsiveellinen! Nukkuvatko painoylihallituksen päällikkö ja

tuomiokapitulit? Kansilehdellä näkyi nuoren naisen kuva, jolla oli

silmät kuin teerellä soitimella. — Ja sen elämään sisältyy monta

kanaa. — Lisäksi vielä oli siellä eräs ruskeasilmäinen kaunotar,

joka luki kirjaa nimeltä »Aspasia», siviäheimo Aspasian ja Perikleen

kuvat kansilehdellä. Siitä kirjasta en tahdo sanoa mitään pahaa,

sillä Aspasia meni vanhoilla päivillään naimisiin erään ateenalaisen

teurastajan kanssa. Mitä »Puolalaista verta» luki, en päässyt näkemään.

Ehkä »Qvo vadis domine!» Se on hyvin luvallinen kirja.

Mutta oli siellä myös naisia, jotka eivät lukeneet. He olivat

lähitehtaan nuoria tyttösiä. Minä, joka aina lapsellisesti ihastun

nähdessäni laajenevan kulttuurin merkkejä maanmiehissäni, lämpenin

nähdessäni, miten muodikkaasti ja sirosti nuo yksinkertaisissa

oloissa kasvaneet tytöt juhannusaaton kunniaksi olivat puetut.

Eräällä oli lyhyt muodikas hame yllään ja kuvikkaat läpinäkyvät

sukat. Lääkintähallituksen pitäisi kieltää ohkaisien sukkien käytön

talvisin, mutta näin kesäkuumalla ne ovat sivistyksen merkkejä,

sillä ne sallivat kiiltävän messingin hiilua harson lävitse, ja kun

sitäpaitsi musta syntymämerkki pilkistelee pinnasta, tekee se näyn

vielä koreammaksi. Tällaisia näkyjä kohtaan olivat tunteeni tietysti

ainoastaan esteettistä laatua, sillä tulin ajatelleeksi noita paksuja

harmaita villasukkia, joita sekä nuoret että vanhat ennen käyttivät ja

jotka eivät olleet mikään silmäin ruoka eivätkä sitä varten aiotutkaan.

Katsokaa liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat, eivätkö ne ole ihania

sukkateriä myöten. Meidän naistemme pitää kulttuurin nimessä olla

enemmän liljojen kuin takiaisten kaltaisia.

Rautun selällä kääntyy reitti pohjoiseen. Rannat lähestyvät yhä

enemmän toisiaan, kunnes melkein yhtyvät Valkeakoskella. Niin, miksipä

sen nimi ei olisi »valkea», kun vesi, joka koskessa vaahtoaa, tulee

noista Topeliuksen ihannoimista järvistä. Mutta nimi Valkeakoski

on vanhempi kuin Topelius. Todistus vain siitä, että paljon ennen

Topeliustakin on Suomessa ollut runollisia ihmisiä. Valkeakosken

rannalla on suuri paperitehdas, joka luultavasti on hyvin vanha,

sillä kanavaa varjostavat lehtipuut olivat suuret ja tuuheat. Tehtaan

yhteiskunta lienee sangen suuri, sillä sillä oli oma lääkäri, jonka

voimakasta kättä olin tilaisuudessa puristamaan kanavan laiteilla.

Nimenä on Valkeakoski suorastaan reklaami paperitehtaalle. Tervakosken

luulisi olevan aivan vastakohdan. Joka tapauksessa taitaa paperi,

jolle kirjoitan, olla lähtöisin Tervakoskelta. Mutta runoilijoiden

pitäisi aina kirjoittaa Valkeakosken paperille, saadakseen henkäyksen

Topeliuksen sielua runoihinsa.

»Luopioinen» pääsi ensiksi kanavaan. Juhannusjuhlijoita tulvillaan

oleva »Pälkäne» puhkui jo salmessa takanamme. Sivuutetuksi tulemisen

häpeä oli vältetty. Eläköön »Luopioisen» höyrykattila ja sen vapisevat

venttiilit!

Se oli oikeaa sisävesien laivakulkua.

Sitten ohjasimme Mallasvettä kohti. Se välkkyi edessämme niin

pyöreänä ja kiiltävänä kuin äskenpaistettu juhannuskakkara. Järven

vastaisella rannalla kohosi Pälkäneen uusi kirkko yli maiseman ja hyvin

rakennetun kirkonkylän. Mikä suunnaton ero näitten pehmeitten rantojen

ja Haukiveden ja Saimaan korkeitten kalliosaarien sekä Päijänteen

kivikkorantojen välillä! Mallasvesi oli mielestäni ikäänkuin lammikko

tuuheassa puistossa, jossa ei voinut nähdä merkkiäkään alkuaikojen

vesittävistä tai myrskyn temmellyksistä. Juhannusaurinko valaisi

vaipuvia aaltoja, illan tullen tyyntyi vedenpinta peilikirkkaaksi.

Roineen »armahat aallot» jäivät vasemmalle. Ihmeellistä, miten koko

olennossani värähtelivät Topeliuksen itämaisen hehkuvat ylistysrunot

näiden vesien kunniaksi. Tuntui kuin olisi vereni alkanut tykkiä 6/8

tahdissa. Miten olikaan tämä tunteellinen runoilijasielu hekkumoinut

nautinnoissa, nähdessään kaiken tämän tyynen kauneuden. On ihmisiä,

jotka mielellään morkkailevat hänen runouttaan ylitsevuotavien sanojen

ja uskallettujen vertausten tähden. Minä en koskaan voi yhtyä heihin.

Se tunnelma, mikä ilmenee ylistyslaulussa: »Mä oksalla ylimmällä», on

syvästi elettyä ja sellaisena pyhää. Mitäs siitä, vaikka sinä ja minä

emme tunnekaan samalla tavalla. Ainoastaan teeskenneltyä tunnetta voi

pilkata, todellinen pitää paikkansa kaikesta ivasta huolimatta.

Kun istuin peräkannella toverieni ja ventovierasten nuorten naisten

parissa, olin illan tyvenessä kokevinani setä Topeliuksen tunteet. Hän

vertasi vesiä »enkelien ja armaitten sinisiin silmiin», hän lauloi

aalloista, jotka loitolla suutelivat rantoja. Omaksuin verissäni

nuo vertaukset, huolimatta siitä, että naapurillani Aspasialla ja

»Puolalaisella verellä» oli ruskeat silmät, enkä uskaltanut tai edes

voinutkaan tuntea mitään esimakua suudelmista. Hentomielisen runoilijan

laita oli aivan toinen. Hänen ympärillään oli aina nuoria naisia,

milloin »Seitsentähdikkö», milloin muut yksinäisemmät tähtisikermät.

Ja jokaisella yksityisellä tähdellä oli avoin valtakirja suudella

Setää, niin usein ja niin paljon kuin halutti. Olen omin silmin

nähnyt valtakirjoja käytettävän säälimättömästi. Jouluyötsyissä

Uudessakaarlepyyssä suutelivat tytöt nuorukaista Zachris Topeliusta,

pysyäkseen valveilla. Kaikki Topeliuksen mielikuvituksessa purkautuu

suuteloiksi. Maa ja taivas suutelivat, laineet ja ranta suutelivat ja

Sulamith suuteli Salamia. Ne eivät olleet mitään tulisia suudelmia, ne

olivat suutelolta »viileitten aaltojen sylistä».

Kaikki miehet eivät suutele sillä tavoin. Mutta Topeliuksen esiäiti,

juutalainen Maria Zebulon, mahtoi kuulua Joosepin sukuun, hänen,

joka antoi esimiestensä vaimojen suudella itseään kohottamatta

pikkusormeansakaan. — Sellainen oli runoilija ja sentähden ovatkin

hänen runonsa niin eteerisen hienoja, hänen sanansa makeita kuin hunaja

ja ajatuksensa kuin »ruusut, jotka mirhamia tihkuvat».

Topeliuksen laulut hämäläisten järvien kunniaksi ovat itämaisen

värikkäitä, pehmeitä kuin järvet itse, pehmeitä kuin rantojen

ääriviivat ja sentähden ne ovat tosia ja yläpuolella kaiken

viisastelevan arvostelun.

No niin! Tulimme Kostianvirralle, Pälkäneen kirkonkylän laituriin.

Kapea, syvällä oleva virta oli lehtipuiden varjostama. Vesi näytti

viheriäiseltä rannasta rantaan, sillä varjo ulottui yli kokovirran.

Se oli todellakin »naturens gröna tankar i blåa vågornas famn». —

Kostianvirrasta kulkee ensimmäistä kesää »Luopioisen» suuruinen

laiva. Virtaa syvennetään parhaillaan. Tämän laivareitin syventämisen

kautta on kaksi järveä, Pälkänevesi ja Jouteselkä, liitetty laivoilla

kuljettavien järvien lukuun. Nykyään pääsee Hämeenlinnasta reitin

kaukaisimman järven Jouteselän uloimpiin lahtiin saakka laivalla. Pieni

kaukainen yhteiskunta Luopioinen, kauniin Kukkiajärven ympärillä, on

nykyään vain noin peninkulman päässä Jouteselän rannalla olevasta

Mataralahden laiturista.

Matka Helsingistä näille kaukaisille järville kestää ainoastaan 12

tuntia. Ja silloin sitä on totisesti maan sydämessä. Joka ei aio

pitempää aikaa viipyä paikkakunnalla, voi asua majatalossa. Ei sovi

halveksia muutaman päivän oleskelua tuuheassa Luopioisissa.

Toistaiseksi vielä puuttuu telefonit viimeisistä laitureista Aitoosta

ja Mataralahdesta ja majatalo on 3 km:n päässä. Täytyy rauhoittua

rannalla ja poimia kukkasia noilta tuuheilta kedoilta, kunnes

sananviejä tuo hevosen laiturille. Jos ei satu olemaan kiirettä, niin

hyvä näinkin. Me kolme kalastajaa, jotka olimme matkalla Vihavuoren

koskille forelleja onkimaan, leiriydyimme matkalaukkujemme ympärille

ja annoimme juhannusaaton laskeutua yli peilityynen järven. Iloiset

matkatoverimme, joille me jäähyväisiksi voimiemme takaa vilkutimme,

menivät eteenpäin Mataralahteen, jossa hevoskyyti heitä odotti.

Kokkojen syttyessä aloimme matkamme Sappeeseen, niiden sammuessa

olimme perillä. Sappeen majatalossa astuimme tupaan, joka oli 10x10

m. Löysimme eräästä tämän valtameren nurkasta pikku piikaisen, joka

antoi palttua juhannus valvonnalle ja makasi unen helmoissa toisen

vielä pienemmän tytön kanssa. Tyttöset valmistivat meille tuppisuina

illallisen sekä vuoteet, ja pian makasimme täydessä unessa Sappeen

hurmaavassa majatalossa.

Ihmeeksi oli ollut lämmin ja aurinkoinen juhannus. Samanlainen tullee

kenties 15 tai 20 vuoden perästä.