XVII.

Siitä päivästä alkaen Dora teki, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt:

hän koetti koko sydämestään noudattaa Eugenin toivomuksia. Siksi

tapahtuikin ensimäisen kerran, että hänen yrityksensä onnistui. "Rouva

Täydellistä" ei hänestä tosin koskaan tullut -- eikä olisi voinutkaan

tulla -- hänen liinavaatekaappinsa ja laatikkonsa, hänen keittiönsä ja

ruokasäiliönsä eivät olisi koskaan voineet kestää vanhan rouva Blumin

arvostelua, ja niin säännöllinen järjestys kuin Blumien kodissa ei

hänen kodissaan koskaan vallinnut.

Mutta se ei merkinnyt paljoa, sillä huolimatta ulkonaisesta

vajavuudesta tunsi Eugen, että hän koetti tulla paremmaksi; sen saattoi

nähdä yhtä selvästi kuin voi kuulla ihmissydämen tykyttävän huonon ja

puutteellisen puvun alla, kun vaan kuunteli sitä. Kun Eugen näki, miten

lapsellisen innokkaasti Dora koetti tulla hyväksi perheenemännäksi ja

parantaa vikojaan, ajatteli hän: "Ehkä olisi hän jo aikoja sitten

tehnyt tämän, jos olisin ollut hellempi ja ystävällisempi häntä

kohtaan." Ja Dora ajatteli: "Onkohan hän aina huomannut sen? Minun

huolimattomuuteni ja uhmailuni ja luottamuksen puutteeniko lienee

tehnyt hänet niin ankaraksi minua kohtaan? En tiedä ... mutta minusta

tuntuu, kuin olisi kaikki toisenlaista nyt kuin ennen."

Siten he nyt tulivat rakkauden taikavoiman kautta yhä lähemmäksi

toisiaan, sensijaan, että he ennen itsekkäisyytensä kautta olivat

joutuneet yhä kauemmas toisistaan. Ja sensijaan että he ennen olivat

etsineet ja liioitelleet toistensa vikoja, koettivat he nyt olla

näkemättä virheitä ja etsivät innokkaasti hyviä päätöksiä ja

ystävällisiä ajatuksia, joita puhkeili heidän ympärillään kuin kukkia

keväällä.

Mutta vasta kun Dora todenteolla alkoi noudattaa järjestystä ja koetti

olla suora ja tosi Eugenia kohtaan, huomasi hän, miten vaikeata se oli.

Eugen oli täsmällinen kuin kello; jos hän lupasi toimittaa jotain

määräajalla, tapahtui se, ja jos hän antoi jonkin tiedon, oli se oikea

-- kaikki tämä oli yhtä varmaa kuin että kello löi kaksitoista, kun

viisarit olivat kahdentoista kohdalla. Ja miten paljon saikaan Dora

taistella, ollakseen edes jossain määrin hänen kaltaisensa!

Dora ei katsonut koskaan kelloa, hän unohti usein sekä ajan että paikan

laulaessaan, haaveksiessaan, miettiessään kaiken maailman asioita, kun

sillävälin kello löi ja aika kului. Ja miten vaikeata hänen olikaan

toisinaan olla käyttämättä pientä viekkautta, kun hänen piti saada oma

tahtonsa ajetuksi läpi, tahi puhua vilpittömästi ja kiertelemättä, kun

kierteleminen oli edullista hänen pyrinnöilleen. "Me olemme erilaiset

kuin tuli ja vesi", ajatteli hän, "on yhtä luonnollista, että hän elää

kellonmäärän mukaan ja inhoaa kaikkia, jotka eivät ole täydellisiä,

kuin että vesi sihisee, tullessaan tekemisiin hillittömän tulen kanssa

-- ja minun on yhtä välttämätöntä saada elää vapaana, saada liehua

mieleni mukaan ja leikkiä veden kanssa, kuin liekin nousta ylöspäin.

Mutta meidän ei tule kulkea omia teitämme; on olemassa jotain

korkeampaa -- korkeampaa -- missä tuli ja vesi yhtyvät, tulevat

yhdeksi."

Mutta saavuttaakseen tätä "korkeampaa", joka loi uutta valoa hänen

elämäänsä ja yksinäisinä hetkinä täytti hänet salaisella onnella,

jollaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, ei hän ainoastaan

koettanut tulla hyväksi vaimoksi Eugenille, vaan myöskin kiihkeästi

halusi saada pikku Main mielestä hävitetyksi muiston siitä illasta,

jolloin hän oli nähnyt isän ja äidin seisovan vihollisina toisiaan

vastaan.

Sillä hänen mielestään ei Mai enää sen illan jälkeen ollut samanlainen

kuin ennen. Hänen kasvonsa eivät enää säteilleet päivänpaistetta, ja

hänen silmissään ei enää ollut sama iloinen, huoleton lapsenkatse kuin

ennen. Ja sen katseen, jonka Eugen ja hän olivat karkoittaneet, sen

tahtoi Dora saada esiin jälleen, sen vuoksi hän taisteli itsensä

kanssa, kaikkia vikojaan ja puutteitaan vastaan, taisteli, jottei

Eugenin enää milloinkaan tarvitsisi olla vihaisen ja tyytymättömän

näköinen eikä Main enää milloinkaan tarvitsisi nähdä muuta kuin iloa ja

sopusointua kodissaan.

Mutta tämän pyrkimyksen ohella vaivasi häntä samalla tuskallinen

aavistus, jota hän ei voinut karkoittaa. Iltasin, kun lapset olivat

paneutuneet maata ja hän oli lukenut rukouksen heidän kanssaan, näytti

hänestä, kun hän seisoi katsellen heitä, kuin tämä aavistus olisi

saanut muodon, se laskeutui synkkänä varjona Main vuoteelle ja hän

väänteli käsiään, tuntien ahdistavaa tuskaa. Ja unessa tämä aavistus

ilmeni synkkinä, kummallisina kuvina, joiden muisto sitten päivällä

seurasi häntä kuin surumielinen sävel.

Hän ajatteli, mahtoivatko Eugeniakin vaivata samanlaiset ajatukset. Hän

oli kyllä synkkä ja alakuloinen -- synkkä ja alakuloinen, vaikka he

eivät olleet koskaan olleet niin onnellisia keskenään kuin nyt. Eikä

hän myöskään leikkinyt lasten kanssa kuten ennen. Hän oli ystävällinen,

lempeä, paljon vähemmän vaativa kuin ennen, mutta hän ei näyttänyt

onnelliselta.

"Tiedätkö, Eugen", sanoi Dora eräänä iltana, kun he istuivat yhdessä,

"on eräs ajatus, joka ei anna minulle rauhaa. Olisin mielelläni

tahtonut salata sen, tukahduttaa sen, mutta en voi -- ja on niin

raskasta kulkea yksin ajatuksineen..."

Eugen ei vastannut, mutta hän ymmärsi heti, että Dora nyt aikoi puhua

juuri siitä, mitä hän itsekin aina ajatteli.

Dora katsahti Eugeniin.

"Luulen, että Mai otetaan meiltä pois", kuiskasi hän.

Eugen kohautti olkapäitään ja vastasi tylysti:

"Miksi vaivaat itseäsi synkillä ajatuksilla? Se on niin naisten

tapaista, heillä täytyy aina olla takeita tulevaisuudesta, muuten ei

heidän ole hyvä olla... Jos heillä ei ole oikeita suruja, nauttivat he

kuvitelluista... Eihän meillä ole syytä pelätä, onhan tyttö terve ja

reipas..."

Mutta hänen puhuessaan tulivat hänen kasvonsa yhä kalpeammiksi ja hänen

äänensä yhä kovemmaksi ja karkeammaksi. Dora hymyili surumielisesti;

hän tiesi hyvin, mitä tämän teeskennellyn välinpitämättömän puhetavan

alla piili.

"Enpä oikein osaa sanoa, miksi sitä ajattelen, mutta voin vakuuttaa,

että se ei ole kärsimyksistä nauttimista; se ei ole minun tapaistani,

vaikka olenkin nainen. Kenties on äkillinen heräämiseni tehnyt minut

niin selvänäköiseksi", lisäsi hän miettivän näköisenä.

"Heräämisesi?"

"Niin, sillä minä nukuin ennen, nukuin siihen hetkeen saakka, jolloin

seisoin lasteni vuoteitten ääressä tuona iltana ja ajattelin, että --

että minun pitäisi erota heistä. Silloin heräsin, pääsin selville

itsestäni ... sinusta ... meidän suhteestamme ... koko elämästä.

Kerronko sinulle, minkälaista unta näin viime yönä, tahdotko kuulla ...

tiedäthän, että minä ja koko sukumme näemme tosia unia -- muistatko,

minkälaista unta näin ennenkuin Sonja syntyi ja ennenkuin isäsi kuoli?"

"Muistan ... en", vastasi Eugen lyhyesti ja kiihtyneenä.

"Minusta tuntui, että sinä ja minä seisoimme yhdessä korkealla

vuorella", alkoi Dora, katsomatta Eugeniin, "allamme oli laakso, ja

ympärillämme oli paljon ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Laaksossa

juoksenteli pieni hevonen, pieni kaunis varsa, joka piehtaroi

nurmikolla ja hirnui ilosta. 'Miten suuresti se nauttiikaan

vapaudestaan', ajattelin minä, 'ja kuitenkin se on niin hyvä ja

tottelevainen, että jos joku huutaa sitä luokseen, tulee se heti. Oi,

jospa ei kukaan huutaisi sitä!' Ymmärsin niin selvästi, että se nautti

yli kaiken vapaudestaan, mutta oli kuitenkin niin tottelevainen...

Samassa kuulin sinun huutavan sitä. 'Oi, älä mene, älä mene, pieni,

tottelevainen hevonen', ajattelin minä. Mutta samassa minusta tuntui,

että minunkin piti kutsua sitä, koska sinäkin kutsuit. Silloin näin sen

lähtevän laukkaamaan vuorta ylös. Tunsin syvää surua tuon pienen

hevosen tähden, ja kun käännyin sinuun päin, näin, että olit

kalmankalpea -- aivan kuin nyt. Seisoin ja odotin -- ja kaikki

ympärillämme odottivat... Äkkiä kaikui huuto koko laaksossa, pieni,

tottelevainen hevonen syöksyi rinnettä alas ja murskaantui... Kohta sen

jälkeen seisoimme -- sinä ja minä ja Regina täti ja Pilo neiti ja

paljon muita ihmisiä -- suuren, kummallisen pesuvadin ympärillä ... me

pesimme käsiämme ... oli aivan pimeätä, mutta minä tiesin kumminkin,

että pesimme itseämme pienen, tottelevaisen hevonen veressä... Ja..."

"Ole vaiti ... ole vaiti", keskeytti Eugen kiihkeästi, "en tahdo kuulla

enempää, en..."

Ja hän peitti kasvonsa käsillään ja istui pitkän aikaa liikkumattomana,

pää käsien varassa.

Dora ei puhunut mitään; hän oli hiljaa ja ajatteli untaan. Kun Eugen

vihdoin katsoi ylös, oli hän jälleen kylmä ja tyyni.

"En ymmärrä, mitä tuolla unella on Main kanssa tekemistä", sanoi hän,

hymyillen epäilevästi.

"Ymmärrät hyvinkin", vastasi Dora surumielisesti. "Me, sinä ja minä,

ajoimme pienen kauniin varsamme, pikku Main, vuorelle, joka oli hänelle

liian jyrkkä... Kun hän tuona iltana näki isän ja äidin toistensa

vihamiehinä, sai hän nähdä ja ymmärtää elämää, enemmän kuin pieni

lapsensydän jaksaa kestää... En unohda koskaan hänen katsettaan ...

sellainen katse menee sydämen sisimpään ... siten katsoo ainoastaan se,

joka on 'nähnyt Jehovan'... Ja sellaiset", lisäsi hän matalalla,

värisevällä äänellä, "sellaiset kuolevat..."

"Mielikuvitusta!" vastasi Eugen ja kohautti olkapäitään. Mutta hän

oli vieläkin kalpeampi kuin Dora ja hän ajatteli: "Niin se on, aivan

niin ... me olemme tappaneet pienen, kauniin varsamme ... me saamme

rangaistuksen itsekkäisyydestämme ... meidän syntimme sovitetaan hänen

verellään... Tietysti -- olenhan aina tiennyt ... olen aina uskonut,

että tulisin kadottamaan Main; -- se on elämän laki, että mitä enin

rakastaa, sen kadottaa ... ja mihin enin luottaa, se pettää..."

Hän lähti Doran luota ja meni omaan huoneeseensa. Kun hän hetkistä

myöhemmin tuli juomaan teetä, alkoi hän puhella harvinaisen

innokkaasti. Hän lausui paljon kummallisia väitteitä, kuten että

kaikkien naisten pitäisi jonkun aikaa työskennellä pankeissa tahi

konttoreissa, oppiakseen hallitsemaan tunne-elämäänsä, ja kun Dora

jokseenkin laimeasti vastusti häntä, keskeytti hän hänet aiheettoman

kiihkeästi, esitti toisia todistuksia toistensa jälkeen, puhui

kiihkeästi ja kovalla äänellä ja teki Doran vastaväitteistä mitä

kummallisimpia johtopäätöksiä.

"Mutta enhän tarkoittanut sitä", vastasi Dora vihdoin hieman

harmistuneena.

"Kyllä", ja taas hän esitti pitkän sarjan todistuksia, "juuri

niin naiset aina tekevät ... he uneksivat ja puhuvat asioista

ylimalkaisesti ... koeta pysyä asiassa... Minä sanon..."

Ja hän jatkoi kuten äsken, kiihkeästi ja ärtyisesti.

Dora ei vastannut enää. Hän ymmärsi, miksi, Eugen oli niin kummallinen,

ja hän tunsi syvää sääliä. Hän ei kuunnellut, mitä Eugen sanoi, hän

näki vain hänen kalpeat kasvonsa ja kuuli hänen äänensä karkean, kovan

soinnun, jolla hän tahtoi huumata tuskaansa. Eugen parka, hänen olisi

vielä vaikeampi kuin Doran kestää sitä, että Mai otettiin heiltä pois!

Mutta päivät kuluivat, ja muisto siitä, mitä oli tapahtunut, alkoi

vähitellen hälvetä. Dora ei enää puhunut asiasta, hän näki, että Eugen

ei sietänyt kuulla puhuttavan siitä. Eugen oli muutenkin tähän aikaan

synkkä ja raskasmielinen, ja Dora ei koskaan, kuten ennen, saanut häntä

iloiseksi laulullaan ja leikinlaskullaan.

Uudenvuoden tienoissa julkaistiin Lisbetin ja tohtori Ernst Viederin

kihlaus, ja häät aiottiin pitää syksyllä. Eräänä aamuna, vähää ennen

kuin Eugenin piti lähteä työhönsä, tuli hän Doran luo ja sanoi hieman

hämillään:

"Puhuimme kerran Lisbetin naimisiin menosta, ja kuten muistanet,

lupasin silloin muutamilla ehdoilla auttaa häntä myötäjäisten

hankkimisessa. Nyt annamme kuitenkin näiden ehtojen raueta; otaksun

että sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että heti paikalla annamme

hänelle tuhat kruunua."

Dora punastui ilosta, hänen silmänsä kostuivat ja hän kietoi kätensä

Eugenin kaulaan.

"Oi, rakas Eugen, miten hyvä olet! Jospa tietäisit, miten onnellisiksi

teet meidät! Ajattelehan, tuhat kruunua ... niin paljon rahaa..."

Eugen hymyili hänen lapselliselle innolleen. "Hyvä ystävä, ei se nyt

niin kovin paljon ole! Tuhannella kruunulla ei päästä pitkälle, kun on

kysymys talouden perustamisesta."

Dora nauroi ja nipisti häntä leikillä korvasta. "Sinä yläluokan

ihminen! sinä luulet että ei voi istua tuolilla, joka on maksanut

vähemmän kuin sata kruunua! Tiedätkö, mitä Lisbet tekee? Hän on eräältä

maalaispuusepältä tilannut pieniä puutuolia, jotka maksavat 1 kr. 25

äyriä kappale, ja ne hän maalaa ja vernissaa itse. Ja sitten hän ostaa

karkeaa liinakangasta ja neuloo siitä itse ikkunaverhot ja pöytäliinat.

Mutta kaikki on niin valoisaa ja kaunista hänen pienissä huoneissaan,

että tekisi mieli huutaa ilosta."

"Sehän on hyvä, se", sanoi Eugen. "Vakuutan sinulle, että olen hyvin

iloinen, kun voimme edes jollain tavalla auttaa Lisbetiä. Hän on

todellakin hyvin vaatimaton ja hyvä tyttö, niin hullunkurinen kuin hän

toisinaan onkin."

"Hän on hyvä ja hullunkurinen, juuri sitä hän on", vastasi Dora

nauraen, "ja sinulla on täysi syy tuntea itsesi iloiseksi, rakas Eugen,

sillä ei mikään maailmassa ole niin hauskaa kuin tehdä toisia ihmisiä

onnellisiksi!"

Ja hän kietoi vielä kerran kätensä Eugenin kaulaan ja suuteli häntä

otsalle ja poskille, kerran toisensa perästä, kuten hänen oli tapana

tehdä, ja Eugen vastasi hänen suuteloihinsa onnellisesti hymyillen.

Myöhemmin päivällä Dora kiiruhti vanhempiensa kotiin kertomaan onnesta,

mikä oli tullut Lisbetin osaksi.

Lisbet vaipui sanoman kuultuaan tuolille ja istui siinä kotvan aikaa

äänettömänä, kädet hervottomina riippuen sivuilla, pää kallellaan ja

silmät kyynelissä.

"Ja tämän tekee 'amiraali'!" huudahti hän vihdoin, kun oli ehtinyt

tyyntyä. "Oi, miten hirveitä tulisia hiiliä..."

Ja tarttui nauraen ja voivotellen molemmin käsin päähänsä.

"Oi -- voi -- voi", valitteli hän, "polttaa ... kirvelee! Mutta polttaa

suloisesti!"

"Siinä nyt näet!" sanoi Dora mielissään, "et ole koskaan tahtonut

tunnustaa, miten hyvä Eugen on. Se on sinulle parahiksi!"

"Onhan se, onhan se, on aivan oikein minulle, että saan tuhat kruunua

rangaistukseksi. Ajattelehan, jos kaikista rikoksista olisi niin

oivalliset rangaistukset, miten hauskaa olisikaan rikollisilla! Oi,

voi, voi, miten onnellinen olen!"

Ja hän nauroi, ja muut yhtyivät hänen nauruunsa, yhtä iloisina kuin

hän.

Kun Lisbet oli saanut valmiiksi pienen kotinsa, missä hän oli

järjestänyt, maalannut ja neulonut kaiken itse, piti Eugenin tulla sitä

katsomaan.

"Tämä on todellakin hyvin sievä", sanoi hän, kun Lisbet punaisena ja

onnellisena oli näytellyt hänelle kaiken, "oikea pieni pesä -- kunhan

vain tulisit onnelliseksi täällä, rakas Lisbet", lisäsi hän,

tukahduttaen huokauksen.

"Kiitos, hyvä Eugen, kyllä minä tulen onnelliseksi", vastasi Lisbet

vakaumuksella, "tulkoon vaan suruja ja ikävyyksiä toisinaan, täytyyhän

niitäkin tulla", lisäsi hän viisastelevasti, "kun vaan rakastamme

toisiamme, tulemme kyllä onnellisiksi."

Eugen ei vastannut; hän ajatteli, että yhtä usein on ihminen onneton,

vaikka hän rakastaa. --

Kului vuosi; Lisbetin häät olivat syksyllä, ja pienen pesän täyttivät

iloiset, riemulliset laulunliverrykset. Mitään muuta erikoista ei

tapahtunut; varjo, joka oli langennut pikku Main kevätpäiville, näytti

katoavan, hän tuli jälleen entiselleen ja hänen silmänsä saivat entisen

"lapsenkatseensa". Eugenin ja hänen suhteensa tuli jälleen yhtä

helläksi ja sydämelliseksi kuin ennenkin. Painostava häpeän tunne ja

omantunnon vaivat, joita Eugen oli tuntenut tuosta onnettomasta illasta

alkaen, sairaloinen suru sen johdosta, että hän oli kadottanut Main

rakkauden ja että Main hyväilyt eivät olleet yhtä helliä kuin ennen,

katosivat vähitellen, ja hän saattoi taas olla oma itsensä Main

seurassa.

Mai oli kasvanut paljon kuluneen vuoden aikana; toiset tytöt olivat

lyhytkasvuisia kuten Eugen ja Dora, mutta Mai oli pitkä ja hento,

hänellä oli hienot, kauniit jäsenet ja hänen silmänsä olivat siniset ja

kirkkaat kuin kaksi metsälampea. Hän muistutti Eugenin tätejä, kauniita

Blumin neitejä, jotka aikoinaan olivat Tukholman enin ihailtuja naisia,

jotka tanssivat prinssien kanssa ja joita kreivit ja paroonit

hakkailivat.

"Hänestä tulee kaunotar", sanoi isoäiti hyvillään, "hän on aivan

Blumien näköinen, ja sitäpaitsi on hän Doralta perinyt hänen kauniin

hipiänsä ja tukkansa. Mutta ole varovainen, rakas Eugen, älä

hemmoittele häntä. Sinä et tiedä itsekään, että Mai hallitsee koko

teidän kotianne. Se ei käy laatuun."

"Pitänee koettaa tulla ankarammaksi", vastasi Eugen hymyillen

leppoisasti. "Mutta en todellakaan ymmärrä, miten se käy päinsä Main

suhteen, ja mistä minun pitää kurittaa häntä -- hän ei ole niinkuin

muut lapset..."

"Siinä nyt näet, miten sokea olet!" huudahti rouva Blum voitoniloisena,

"et kai voine tosissasi väittää, että kahdeksanvuotiaalla lapsella ei

olisi vikoja?"

"En, tietysti en ... olen ehkä ollut liian myöntyväinen Main suhteen...

pitänee ruveta ankarammaksi", vastasi Eugen miettivän näköisenä.

Ja hän koetti pitää päätöksensä ja laati viisaita suunnitelmia, joiden

mukaan hän aikoi kasvattaa Maita. Hän aikoi vähentää lahjoja, esiintyä

isällisen arvokkaasti j.n.e.

Mutta kun pikku Mai suurin, ihmettelevin silmin ja lempeän moittiva

ilme kasvoillaan kuunteli outoa puhetta säästäväisyydestä ja

kieltäytymisen välttämättömyydestä, tulivat hänen todistuksensa heti

hapuileviksi ja epävarmoiksi, ja lopuksi hän tavallisesti otti Main

syliinsä ja hyväili häntä tavalla, josta voi ymmärtää hänen ennen

kaikkea haluavan sovintoa, ja jota viisas pikku tyttö piti erittäin

lupaavana tuleviin toivomuksiin nähden. --

Eräänä yönä, marraskuussa, heti Lisbetin häitten jälkeen, heräsi Dora

äkkiä siihen, että joku seisoi hänen vuoteensa ääressä ja puhutteli

häntä kuiskaten. Säikähtyneenä, unenpöpperössä hän nousi istumaan ja

haparoi kynttilää. Silloin hän kuuli pimeässä pienen tutun äänen

käheästi kuiskaavan: "Isän pikku Mai on kipeä -- kaulaan koskee."

Vapisevin käsin sytytti Dora kynttilän; siinä seisoi Mai valkeassa

yöpaidassaan ja katseli häntä vakavasti, melkein nuhtelevasti.

"Herää, Eugen, herää -- nyt se tulee!" huudahti Dora ja tarttui Eugenin

käsivarteen. Sitten hän nousi kiireesti sängystä, kääri peitteen pikku

tytön ympärille ja otti hänet syliinsä.

"Mihin koskee, rakas, pikku lapseni, oma kultani, sydänkäpyseni?"

Ja hän suuteli hellästi pikku tytön käsiä ja kasvoja ja kasteli ne

kyynelillä.

"Tähän -- kaulaan", kuiskasi Mai ja osoitti kaulaansa, "Mai ei voi

niellä."

Sillävälin oli Eugen herännyt ja noussut ylös. Dora katsahti häneen

tuskallisen pelokkaasti, hän oli kalmankalpea ja hänen kätensä vapisi,

kun hän hyväili Maita ja samoin kuin Dorakin kyseli, mikä paikka oli

kipeä.

"Vie hänet sänkyyn, Eugen", sanoi Dora, "minä herätän Marin, että

saamme hänelle kuumaa vettä."

Eugen otti pikku tytön syliinsä, kantoi hänet lastenkamariin ja asetti

varovasti vuoteeseen. Vähän ajan perästä toi Mari kuumaa vettä; Dora

antoi Main juoda sitä ja pani sitten kylmiä kääreitä hänen kaulaansa.

Eugen seisoi vieressä ja katseli Maita. Hänen mielestään oli Mai

muuttunut paljon viime tunteina, hänen silmänsä olivat sameat ja hän

vaikeroi monta kertaa. Ja eilen illalla, kun Eugen sanoi hänelle hyvää

yötä, oli hän aivan terve!

"Etkö ollut kipeä jo eilen illalla, tyttöseni?" kysyi hän ja siveli

hyväillen kädellään hänen otsaansa.

"Olin vähän ... kaula oli kipeä."

"Miksi et puhunut siitä?" jatkoi Eugen moittien.

Mai ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi:

"Pelkäsin, että isä ja äiti pahastuisivat..."

Eugen kääntyi äkkiä poispäin. "Pieni tottelevainen hevonen", ajatteli

hän, "tietysti hän kuolee -- tietysti ... on parasta, että en antaudu

toivomusten valtaan ... tietysti hän kuolee ... tietysti..."

Ja hän toisteli näitä sanoja siksi kunnes hänestä tuntui, että hän oli

alistunut tähän välttämättömyyteen ja kaikki hänen ajatuksensa ja

tunteensa olivat jäykistyneet.

"Soitammeko heti lääkärille?" sanoi hän vihdoin ääneen, ja hänen

äänensä oli niin kummallisen kylmä ja välinpitämätön, että hän itsekin

säikähti.

"Emme vielä", vastasi Dora, "kellohan on jo yli viiden, ei ole enää

kuin muutama tunti aamuun. Heti aamulla soitamme."

Eugen ei vastannut, ja Dora ja hän istuivat seuraten kaikkia hänen

liikkeitään. Mai oli nukahtanut, mutta hänen rintansa kohoili raskaasti

ja hän valitteli nukkuessaan. He huomasivat, että hänen oli hyvin

vaikeata hengittää.

Kun lääkäri, joka oli Eugenin vanha ystävä ja talon perhelääkäri,

tuossa kymmenen tienoissa saapui, sanoi hän heti pelkäävänsä, että

Mailla oli kurkkumätä. Toisten lasten piti sen tähden muuttaa isoäidin

luo, ja sepä täytti heidät, huolimatta surusta, jota he tunsivat Main

sairauden johdosta, juhlallisella ilolla. Oli ihmeellistä, että he

saivat asua, oikein asua isoäidin luona -- Berglund ja mamseli Bendelin

ja isoäidin piironki ja sokerilaatikko olivat ilmiöitä, jotka lähinnä

muistuttivat satuja ja ihmeellisiä kertomuksia. Ja katkerat kyyneleet,

joita he itkivät erotessaan Maista, kuivuivat pian, kun he pääsivät

näkemään ihmeitä, joita oli isoäidin luona.

Mutta pikku Mai makasi vuoteessaan raukeana ja polttavan kuumana, ja

kurkku niin turvonneena, että hän ei voinut nauttia mitään. Eikä hän

tahtonutkaan mitään, hän oli iloinen, kun sai maata silmät ummessa ja

pitää kädessään isän tahi äidin kättä, mieluummin molempien.

Bakteorolooginen tutkimus osoitti, että Maissa oli kurkkumätä, niinkuin

tohtori oli arvellut. Main vanhemmat ottivat vastaan tämän tiedon

näennäisesti tyyninä; he olivat alusta alkaen pelänneet pahinta.

Mutta Eugen vastusti jyrkästi tohtorin ehdotusta, että Mai vietäisiin

kulkutautien sairaalaan. Hän tahtoi pitää Main kotona, maksoi

mitä maksoi. Niinpä järjestettiin sänkykamari ja lastenkamari

sairashuoneiksi, Mai eristettiin sinne kahden sairaanhoitajattaren

kanssa, ja Eugen ja Dora muuttivat asumaan Eugenin huoneeseen.

Nyt seurasi raskas aika. Dora ei muistanut koskaan nähneensä Eugenia

niin synkkänä kuin nyt; hän oli kuin kivettynyt, ja koskaan ei näkynyt

hymyilyn merkkiäkään hänen kalpeilla kasvoillaan. Doran mieleen johtui

tarina, jonka hän oli kerran kuullut: kaukana meressä oli kallio, joka

oli näöltään kuin naisen pää; kerran muinaisaikoina oli eräs äiti siinä

nähnyt lapsensa hukkuvan, ja sitten hän istui siinä yöt päivät,

tuijottaen syvyyteen, kunnes hänen kasvonsa kivettyivät ja hänen täytyi

istua siinä, vuosisata toisensa jälkeen, äärettömässä surumielisyydessä

tuijottaen syvyyteen. Niinkö kävisi Eugeninkin? Jäykistyisikö hänkin,

kivettyisikö hänkin surusta, jos Mai kuolisi?

"Älä sure niin, oma armaani", sanoi hän kainon hellästi, "koeta taipua

Jumalan tahtoon..."

"En voi, Dora", vastasi Eugen synkästi, "olisin voinut kestää mitä

muuta hyvänsä, mutta en tätä..."

"Olisitko ennemmin tahtonut menettää minut?" kysyi Dora hymyillen

surumielisesti.

"Olisin", vastasi Eugen häikäilemättä, "sillä silloin en olisi tuntenut

itseäni sinun murhaajaksesi, mutta jos Mai kuolee, tunnen, että minä

olen hänet murhannut. Uskon uneesi, Dora, uskon, että me olemme

tappaneet hänet ... sisällisellä, salaperäisellä tavalla ... olimme

kelvottomat olemaan hänen vanhempiansa ... sellainen lapsi kuin hän ei

voi säilyttää niin inhoittavaa lapsuudenmuistoa ... muistoa isästä ja

äidistä, jotka..."

"Mutta jos ajattelet niin, Eugen", sanoi Dora lempeästi, "silloinhan

sinun ei pitäisi kapinoida Jumalaa vastaan, vaan ajatella, että Main

kuolema on oikeudenmukainen rangaistus..."

"Niin juuri ajattelenkin. Ja siksi en voi koskaan antaa anteeksi

itselleni."

"Mutta ehkä Jumala voi antaa anteeksi sinulle."

"Ehkäpä", vastasi Eugen, kohottaen epäilevästi olkapäitään, "mutta minä

en voi antaa anteeksi itselleni. Enkä voi antaa anteeksi sinulle ...

että me olemme eläneet niin, että olemme vahingoittaneet omaa

lastamme ... lasta, jonka tien olisin tahtonut kukilla siroittaa ...

niin, niin, älkäämme puhuko siitä nyt... Jos Mai kuolee, on minun

elämäni hukassa..."

Doraa puistatti, mutta hän ei virkkanut mitään; hän ymmärsi, että

niinkauan kuin Eugen oli tällä mielellä, eivät hänen sanansa voineet

lohduttaa häntä.

Mutta lopuksi tuli noihin jäykkiin, kalpeihin kasvoihin kuitenkin eloa;

tuli hetki, jolloin lääkäri, ennemmin kuin oli itsekään uskonut,

saattoi ilosta loistaen ilmoittaa ilosta loistaville vanhemmille, että

taudin valta oli murrettu ja heidän lemmikkinsä pelastettu.

Kolmen viikon kuluttua oli tartunnan vaara ohi, sairaanhoitajatar lähti

pois, ja Main sisaret saivat tulla jälleen kotiin.

Oli ilon ja riemun päivä kun pikku tytöt, iloisina ja vallattomina

kuin irti päästetyt linnunpojat, hyppelivät Main ympärillä ja

nimittelivät häntä kaikilla lempinimillä, joita olivat antaneet

hänelle: "Kevätkukka ... pikku Mai ... isän pikku Mai." Ja he

suutelivat häntä, suutelivat hänen käsiään ja käsivarsiaan ja kasvojaan

ja tanssivat ilosta hänen ympärillään. He eivät tienneet, mitä hyvää

olisivat tehneet hänelle, hänen piti saada lahjaksi heidän rakkaimmat

leikkikalunsa. "Pumpedump" raahasi hänen luokseen Rosan, nenättömän

nuken, jonka toinen käsi oli poikki, nosti sen hänen syliinsä ja sanoi:

"Saat hyvän, hyvän Josani!" Mai ei suurestikaan ihastunut lahjasta;

"Pumpedumpin" rikkinäiset leikkikalut eivät miellyttäneet säntillistä

pikku tyttöä, mutta sitä hän ei hennonnut sanoa siskolle. Vihdoin hän

keksi keinon. Hän sanoi: "Kiitos, pikku Märta, mutta on parasta, että

pidät itse Rosan, sillä lasten ei tule koskaan vaihtaa äitiä." Ja hän

antoi Rosan omistajalleen, joka painoi sen hellästi rintaansa vasten,

kasvot loistaen ilosta. Mutta silloin piti Main saada ainakin hänen

lähinnä paras leikkikalunsa! Ja hän haki rikkinäisten leikkikalujensa

joukosta sopivaa lahjaa, kunnes löysi hännättömän koiran, jonka Mai sen

suhteellisesti vähäpätöisen vamman takia katsoi olevansa velvollinen

ottamaan vastaan.

Pikku Main piti vielä olla hyvin varovainen, hän ei saanut tehdä

äkillisiä liikkeitä eikä kävellä paljon. Senvuoksi kantoi Eugen häntä

aina, kun hän oli kotona, ja hänestä tuntui, että hän ei ollut koskaan

kantanut niin kevyttä ja suloista taakkaa.

"Oletko iloinen, kun saat olla isän luona, armaani?" kysyi hän eräänä

iltapäivänä, kun Mai istui hänen sylissään ja pikku sisaret hyppivät ja

leikkivät hänen ympärillään.

Hän silitti Main poskea ja katsoi hänen silmiinsä hellästi, melkein

arasti.

Mai naurahti lapsellisen veitikkamaisesti ja kietoi kätensä isän

kaulaan.

"Tietysti olen iloinen, kun saan olla oman rakkaan, rakkaan isäni

luona", kuiskasi hän ja painoi päänsä Eugenin rintaa vasten.

Eugen painoi hänet sydäntään vasten; hän uskalsi tuskin hengittää,

peläten että hänen hengityksensä vaivaisi lasta, joka istui

kokoonkyyristyneenä hänen sylissään. Hän ei ollut koskaan -- ei edes

silloin, kun elämä antoi hänelle runsaimmat antimensa, ei silloin, kun

hän toi Doran kotiinsa vaimonaan, eikä silloin, kun hän ensi kerran

tunsi isän iloa -- tuntenut sellaista onnea kuin nyt. Hän katseli tuota

pientä olentoa kuin suurta, ihmeellistä lahjaa -- hän ei voinut

tarpeekseen ihailla noita pieniä käsiä, noita suuria orvokinsinisiä

silmiä ja pieniä, hienoja kasvoja. Tänä hetkenä hänestä tuntui, kuin

olisi hän saanut Main täydellisesti takaisin; Main silmissä oli sama

hymyilevä lapsenkatse kuin ennenkin, väkinäisyys, joka oli ollut hänen

rakkaudessaan, oli poissa, hän oli saanut lemmikkinsä takaisin, ja

menneisyyden muistot tukahdutti nykyhetken suloisuus.

Ja hänen rinnastaan kohosi lapsellisen nöyrä rukous:

"Oi Jumala, anna anteeksi, anna anteeksi minun syntini!"

Main parantuminen näytti edistyvän tasaisesti ja tuotti iloa ei

ainoastaan isälle ja äidille ja sisarille, vaan kaikille sukulaisille,

jotka kilvan rakastivat, ihailivat ja hemmottelivat häntä. Itse

isoäitikin, jolla oli niin ankarat mielipiteet kasvatuksesta, otti osaa

yleiseen ihailuun; Mai puolestaan otti vastaan kaiken kuin pieni

prinsessa, jonka mielestä on aivan luonnollista, että häntä ihaillaan.

Ainoa, joka ei tuntenut iloa, oli Dora, tuo muuten niin iloinen,

huoleton Dora. Hän ei luottanut Main parantumiseen, hänen

äidinsydämensä aavisti jotain, jota muut eivät aavistaneet. "Miten he

voivat olla niin iloisia", ajatteli hän, "miten voi Eugenkin olla niin

iloinen ... eikö hän näe varjoa, joka Maita seuraa ... eikö hän näe,

mikä kirkkaus hänen kasvoiltaan hohtaa...?"

Kun Dora eräänä iltapäivänä oli pienokaisten luona lastenkamarissa,

huomasi hän, että Mai oli harvinaisen kalpea eikä ottanut osaa sisarten

puheluun ja leikkeihin kuten tavallisesti.

"Mikä sinun on, armaani?" kysyi Dora ja silitteli pienokaisen kalpeaa

poskea, "olet niin hiljaa, -- voitko pahoin?"

"En", vastasi Mai hymyillen, "mutta minusta on hauskinta katsella, kun

nuo toiset lapset leikkivät."

Dora ei vastannut; hän kääntyi äkkiä poispäin, salatakseen

kyyneleitään, ja ajatteli: "Niin ei puhu se, joka palaa takaisin elämän

iloon..."

Vähän ajan perästä ei Mai näyttänyt välittävän edes toisten lasten

leikeistä, hän istui liikkumattomana ja tuijotti eteensä ilmeettömin,

samein silmin. Kun Dora koetteli hänen käsiään, olivat ne jääkylmät.

"Etkö tahdo mennä maata, lapseni?" kysyi hän.

"Kyllä, kiitos", vastasi Mai, "olen niin väsynyt ... niin väsynyt..."

Dora soitti Maria, joka riisui Main ja pani hänet vuoteeseen. Pikku

tyttö oli yhä vielä vaiti, kun hän oli päässyt vuoteeseen, sulki hän

silmänsä ja makasi pitkän aikaa liikkumattomana, kalpeana. Sitten hän

avasi pari kertaa hitaasti silmäluomensa ja katseli ympärilleen

huoneessa, ikäänkuin etsien jotain.

"Tahdotko jotain -- etsitkö jotain?" kuiskasi Dora.

"En", vastasi Mai ja sulki jälleen silmänsä. Dora huokasi syvään ja

raskaasti. Itse hän arveli voivansa kestää Main menettämisen, hän oli

jo taistellut loppuun taistelunsa -- mutta Eugen!... Hän olisi tahtonut

antaa elämänsä, vapauttaakseen Eugenin iskusta, joka häntä pian

kohtaisi.

Suru sydämessä meni hän Eugenin luo. Hän istui kirjoituspöytänsä

ääressä tehden työtä, ja kun Dora tuli sisään ja meni hänen luokseen,

nyökkäsi hän ainoastaan hajamielisesti päätään. Dora ei sanonut mitään,

hän pani vain kätensä Eugenin kaulaan ja hyväili häntä hiljaa.

Eugen katsahti äkkiä ylös; Doran hyväilyssä oli jotain erikoista,

jotain hellää ja sääliväistä, jonka hän heti tajusi. Ja kun hän näki

hänen kasvonsa, ymmärsi hän heti, mitä tämä hyväily merkitsi.

"Miten Mai voi?" kysäisi hän äkkiä.

"Hän -- ei voi hyvin."

"Mikä hänen on?" jatkoi Eugen ja nousi kiivaasti tuolilta.

"En oikein tiedä ... hän on väsynyt ja kalpea... Luulen että on parasta

heti soittaa lääkärille."

"Onko hänen tilansa niin vaarallinen?" kysyi Eugen ja nieleksi

hermostuneesti, voittaakseen mielenliikutustaan, "liioittelet ... se ei

ole mahdollista ... olihan hän vielä hetki sitten terve ja reipas."

Hän puhui yhä kiihkeämmin, voittaakseen tuskaa, joka oli vähällä

tukahduttaa hänet.

"Tule, niin saat nähdä!"

"Tulen, tulen heti -- mene sinä edeltäpäin..."

Ja hän kääntyi pöytään päin ja järjesti hermostuneena papereitaan. Dora

huokasi -- Eugen parka -- miten saattaisi hän kestää sen?...

Heti kun Dora oli mennyt, riensi Eugen etehiseen ja soitti lääkärille.

Sitten hän meni lastenkamariin Main luo.

Pikku tyttö näytti nukkuvan, hän makasi liikkumattomana, silmät

ummessa. Eugen seisoi hetkisen äänettömänä, katsellen häntä.

"Näetkö, että hän on muuttunut?" kuiskasi Dora.

"Näen."

Eugen ei sanonut enää mitään, hän istuutui vuoteen ääreen ja tuijotti

synkästi eteensä, pää käden varassa. Nyt kolkutti kohtalo ovea -- nyt

se kuitenkin tulisi...

Vähän ajan perästä tuli tohtori. Hän teki muutamia kysymyksiä, mutta

Dora ymmärsi heti hänen katseestaan, että hän ilman niitäkin tiesi,

mikä lapsella oli. Hän toimitti kuitenkin tarkan tutkimuksen, ja tutki

etenkin Main sydäntä ja keuhkoja. Sitä tehdessään hän pudisteli

päätään, ja Dora kuuli hänen puoliääneen sanovan: "kurkkumätä sydän."

Sitten hän laski Main takaisin vuoteelle ja katseli häntä tarkkaan. Mai

avasi silmänsä -- ne olivat tulleet kummallisen suuriksi ja tummiksi --

katseli kuten äskenkin etsien ympärilleen, huokasi väsyneesti ja vaipui

jälleen uneen. Tohtori antoi nyt muutamia määräyksiä ja meni sitten

saliin, jonne Eugen seurasi häntä. Hän puristi kovasti Eugenin kättä;

Eugen vastasi hänen kädenpuristukseensa, mutta ei voinut sanoa mitään,

katsoi vaan häneen avuttoman rukoilevasti. "Niin", sanoi tohtori, "se

on hyvin vaarallista."

Ja hän puristi jälleen Eugenin kättä ja kääntyi sitten kiireesti pois.

Eugen seurasi häntä etehiseen. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt

sanoa jotain -- mutta mitä? Kysyä, kadottaisiko hän Main? ... kuolisiko

hän pian? ... eikö koko maailmassa löytyisi mitään keinoa ... mitään...

"Sanokaa..." alkoi hän, mutta ei keksinyt järkevää kysymystä; hän

tarttui molemmin käsin päähänsä, jotain karvasta nousi hänen

kurkkuunsa, hänen täytyi päästää suonenvedontapainen nyyhkytys, jottei

tukehtuisi.

"Ystävä parka!"

Tohtori syleili Eugenia, painoi hänet rintaansa vasten.

"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa", kuiskasi hän liikutettuna.

Eugen nyökäytti pari kertaa päätään, pyyhki nenäliinalla ohimoitaan ja

huuliaan ja meni omaan huoneeseensa.

Siellä hän heittäytyi sohvalle ja istui pitkän aikaa liikkumattomana,

painaen käden sydämelleen.

"Miten voi ihmissydän tuntea niin suurta surua murtumatta", kuiskasi

hän monta kertaa.

Pari päivää kului; Main terveydentilassa ei tapahtunut muuta muutosta,

kuin että hän tuli yhä raukeammaksi ja hiljaisemmaksi. Hiljaista oli

myöskin koko talossa, paitsi etehisessä, missä telefooni lakkaamatta

soi. Pikku siskot eivät tahtoneet leikkiä, he kulkivat päät painuksissa

kuin nuutuneet kukkaset, he tahtoivat kiivetä äidin syliin ja itkeä ja

rukoilla Jumalaa, että hän pian tekisi Main terveeksi. Ja jos joku

heistä sattui hiukan naurahtamaan, kuiskasi toinen heti varoittaen:

"hiljaa, hiljaa, älä naura, pikku Mai on niin sairas." Mutta eräänä

aamuna näytti Maissa äkkiä tapahtuvan muutos. Hänen poskensa alkoivat

punoittaa ja liikuttavan epämääräinen ilme hänen silmistään hävisi. Hän

alkoi puhella ja laskea leikkiä, kutsui luokseen sisarensa ja isänsä,

nousi istumaan vuoteessaan ja tahtoi leikkikalunsa. Silloin riemuitsi

koko talo: Mai on parempi ... Mai leikkii ... Mai on kohta terve! Pikku

siskot saivat tulla Main luo, ja Eugen oli siellä, vapisten ilosta ja

ihmetyksestä, kun näki lemmikkinsä jälleen virkoavan elämään.

Ainoa, joka ei antanut pettää itseään, oli Dora. Kun Eugen oli sanonut

hyvästi Maille ja aikoi lähteä työhönsä, juoksi Dora hänen jälkeensä ja

pyysi:

"Eugen, älä mene, tule Main luo!"

"Minkä vuoksi ... mitä tarkoitat?" sanoi hän. epävarmalla äänellä,

"onhan hän niin paljon parempi..."

"Ei, älä mene ... älä mene!" kuiskasi Dora tuskallisen kiihkeästi.

Eugen seisoi hetkisen äänettömänä, katsellen eteensä. Sitten hän sanoi

väsyneesti:

"Olkoon, tottelen sinua -- en todellakaan nyt kykene itse arvostelemaan

mitään. Minusta hän näytti niin paljon paremmalta."

Ja hän huokasi syvään ja meni Main luo.

Hän ei ollut koskaan nähnyt pikku tyttöä niin lumoavan suloisena kuin

nyt. Hänen suuret tummansiniset silmänsä loistivat kuin tähdet, vaaleat

kutrit ympäröivät hänen kasvonsa kuin sädekehä, ja heleä puna loisti

hänen kasvoillaan, kun hän innokkaasti puheli ja nauroi.

"Isä, pikku isä!" huudahti hän, kun Eugen tuli huoneeseen, "nyt saa isä

kuulla, mitä kaikkea teemme ensi kesänä, kun menemme Blombackaan.

Muistaako isä, että olen saanut pienen maatilkun isoäidiltä?"

"Muistan kyllä, tyttöseni, mutta kesään on vielä pitkä aika..."

"Onko?" kysyi Mai ihmetellen, "ei, ei sinne ole pitkä aika... Kohta on

kesä, ja me menemme ulos kylvämään... Minä tahdon hyötymansikoita, isä,

saanko? ... ja sitten tahdon reseedoja... Andersson sanoo, että ne

menestyvät niin hyvin... Oi, miten ikävöinkään pientä maatani!"

Hän löi kätensä yhteen ja hänen silmänsä säteilivät ilosta.

"Tiedätkö, isä, mitä äiti ja minä teemme, kun tulemme Blombackaan?"

jatkoi hän innokkaasti kuiskaten.

"En..."

"Menemme tervehtimään vanhaa Karinia, hän tulee niin iloiseksi. Emmekö

menekin, isä?"

"Menemme, menemme, lapsi kulta!"

"Menemme myöskin kitkijä-Leenan luo ja viemme hänelle kahvia ja

sokeria, sillä hän pitää siitä niin paljon. Vai mitä, äiti, emmekö

menekin?"

"Menemme toki, hyvä, pieni lapseni!"

Näin puheli Mai monta tuntia, sitten hän oli hetken aikaa vaiti, alkoi

sitten taas puhella ja kertoi pieniä tapahtumia menneisyydestä, mutta

ennen kaikkea siitä, mitä hän tekisi kun tulisi terveeksi ja pääsisi

Blombackaan.

Äkkiä hän vaikeni, ja kun Dora pani hänet pitkälleen, sulki hän

silmänsä ja näytti nukahtavan. Toiset lapset olivat menneet ulos

hoitajansa kanssa ja Main luona ei nyt ollut muita kuin isä ja äiti,

jotka istuivat kahden puolen hänen vuodettaan.

Silloin he äkkiä kuulivat hänen laulavan suloisella lapsenäänellään

pientä laulua, jonka Dora oli opettanut hänelle:

Jonk' on turva Jumalassa,

Turvassa on paremmassa,

Kuin on tähti taivahalla,

Lintu emon siiven alla.

"Laulan pientä virttäni", kuiskasi hän salaperäisesti, onnellinen hymy

huulilla, ja katsoi vuoroon isää, vuoroon äitiä, "sen me laulamme,

lupaattehan, että laulatte sen -- kun -- kun --"

"Milloin me laulamme sen, oma armaani?" kysyi Dora vapisevalla äänellä.

Mai katseli eteensä mietiskelevän näköisenä. Oli kuin olisi jokin

ajatus välähtänyt hänen mielessään ja sitten heti jälleen hävinnyt.

"En tiedä", vastasi hän surullisena. "Oi, isä, äiti", ja hänen

kasvojansa kirkasti äkkiä säteilevä hymy, "katsokaa, alkaa tulla lunta

-- katsokaa, katsokaa, miten suuria kauniita lumihiutaleita satelee..."

Ja hän katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä säteilivät ilosta ja

ihmetyksestä.

"Miten kaunista ... oi, miten suuria hiutaleita ... miten ne

kiiltävät ... ei -- ei, ne ovatkin tähtiä ... oi -- koko taivas tulee

luoksemme... Jeesus tulee luokseni ... minä pelkään ... on niin ...

kaunista."

Ja kalpeana ja väristen, mutta huulilla säteilevä hymy, hän painoi

päänsä Eugenin rintaa vasten.

Sitten hän nousi omituisen kiihkeästi istumaan, katseli ympärilleen ja

haparoi kädellään lakanaa. Hän näytti näkevän outoja näkyjä, hän puhui

linnuista ja puista, linnuista, joiden siivet loistivat kullalle, ja

suurista, tuuheista, suhisevista puista. Hänen rintansa kohoili

levottomasti, hänen silmänsä tulivat yhä suuremmiksi, ja hän tuijotti

eteensä, kuin olisi nähnyt jotain, jota hänen täytyi seurata. Sitten

hänen silmänsä saivat lasimaisen kiillon, hän käänsi äkkiä kasvonsa

sivulle päin ja katseli suoraan ikkunaan. Hänen huulensa liikkuivat ja

Eugen ja Dora kuulivat hänen kuiskaavan: "Minä lennän ... lennän ...

len..."

Viimeinen tavu kuului hiljaa kuin siipien suhahdus, pieni ruumis kohosi

pari kertaa kuin lentoon lähteäkseen, heikko hymy kirkasti kasvot,

katse sammui, ja pikku Mai makasi liikkumattomana Doran sylissä.

"Eugen", kuiskasi Dora, "nyt on Mai mennyt -- pieni armaamme on

kuollut!"

"Ei -- ei -- se ei ole mahdollista ... olihan hän äsken vielä niin

iloinen!" kuiskasi Eugen tuskallisesti. Mutta samalla hän otti kellon

taskustaan ja merkitsi muistiinsa silmänräpäyksen, jona Mai oli

lakannut hengittämästä.

"Mai -- pikku Mai!" huudahti hän, heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen

ja hyväili rukoillen hänen kasvojaan ja käsiään. Mutta kukaan ei

vastannut ... ja kukaan ei puhunut enää. Ainoastaan värisevä nyyhkytys

häiritsi kuoleman suurta, juhlallista hiljaisuutta.

"Armas Eugen!" kuiskasi Dora, heittäytyen hänen syliinsä ja itkien

yhdessä hänen kanssaan, "saamme vielä kerran nähdä rakkaamme... Jumala

on ottanut hänet vain ajaksi ... me saamme hänet takaisin kuoleman

jälkeen ... uskothan sen ... uskothan ijankaikkiseen elämään, Eugen?"

Eugen painoi Doran rintaansa vasten, mutta ei vastannut mitään.

"Sano, Eugen, etkö usko", kysyi Dora ja katsoi hänen silmiinsä

tuskallisen levottomasti.

"En tiedä, Dora. Tänä hetkenä en usko mitään, enkä tunne muuta kuin

katkeraa surua. Hän on poissa, en saa enää sulkea häntä syliini, en

painaa häntä rintaani vasten ... elämä on minusta kuin erämaa..."

"Oi, ystäväni, Jumala on laupias ... hän lievittää surusi... Sillä

uskothan, Eugen, että Jumala on rakkaus, etkö uskokin?"

"Säästä minua sellaisista kysymyksistä, Dora", vastasi Eugen katkerasti

hymyillen, "anna anteeksi, en tarkoittanut pahaa, mutta nyt -- nyt ei

mikään voi lohduttaa minua ... ehkä sitten myöhemmin..."

* * * * *

Main kirstu oli valmiina; se oli ylt'yleensä koristettu kukkasilla, ja

itse lepäsi hän siinä, pää painuneena pientä tyynyä vasten, tyynenä ja

rauhallisena kuin olisi hän nukkunut. Tuontuostakin hiipivät vanhemmat

ja sisaret ja palvelijat kirstun ääreen, mutta kukaan ei uskaltanut

itkeä eikä nyyhkyttää, sillä niin onnellisen näköinen oli pikku Mai.

"Onko Mai nyt Jumalan luona -- onko hänellä siivet kuin enkeleillä? --

Eikö hän lennä takaisin meidän luoksemme?" kyselivät pikku sisaret

kuiskaten. Kaikki oli niin ihmeellistä, niin juhlallista, heillä oli

niin paljon kyseltävää, he eivät oikein voineet uskoa, että Mai oli

kuollut ... ehkäpä hän heräisi eloon, jos he oikein hartaasti

rukoilisivat Jumalaa.

Mutta pikku Mai ei herännyt enää; pienten lasten rukoukset ja murtuneen

isän sydämestä kohoavat huokaukset eivät voineet palauttaa häntä siitä

salaperäisestä maasta, jonne hän oli mennyt.

Hänen rakkaimmat leikkikalunsa oli pantu hänen viereensä kirstuun.

Siinä oli pieni orava, jonka hän eräänä jouluna oli saanut isältä, ja

jota hän oli pitänyt niin hyvästi, että se oli vielä aivan ehjä, siinä

olivat hänen rakkain nukkensa ja pieni porsliinikoiransa. Ruusuja ja

kieloja oli siroiteltu hänen ympärilleen, ja viheriät köynnökset

koristivat kirstua.

Kirstun jalkopuolessa oli pieni, valkea, vaatimaton ruusu; kukaan ei

tiennyt, mistä se oli tullut; muuan vieras oli tuonut sen ja pyytänyt,

että se pantaisiin Main jalkojen juureen.

Tuossa ruusussa oli jotain ihmeellistä; se näytti niin pieneltä ja

vaatimattomalta, melkein nöyrältä, toisten komeitten kukkien rinnalla.

Näytti, kuin sen olisi lähettänyt joku, joka tahtoi sen kautta sanoa

jotain kuolleelle. Joka kerran kun Eugen tuli kirstun ääreen

katselemaan Maita, osuivat hänen katseensa pieneen valkeaan ruusuun --

kuka oli lähettänyt sen? Hänen mieleensä muistui jotain -- jotain, joka

oli yhteydessä Main kanssa... Hän otti ruusun käteensä ja katseli sitä

-- silloin putosi jotain sen lehtien lomista; se oli pieni paperinpala,

johon oli kirjoitettu sanat: "Anteeksi. Julia." Hän taittoi paperin

kokoon, pisti sen takaisin lehtien väliin ja pani ruusun ylemmäksi,

Main käden kohdalle. "Mai antaa anteeksi", kuiskasi hän hiljaa, ja

nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan.

Hän ei jaksanut tänä hetkenä ajatella, mitä Main tuli antaa anteeksi,

mitä Julia oli rikkonut; hän tunsi vain raskaan rikoksen painavan

itseään, ja hän tunsi ääretöntä sovinnon kaipuuta, anteeksi annon

kaipuuta itselleen, kaikille, koko ihmiskunnalle, joka harhailee, tekee

syntiä ja kulkee väärillä teillä.