Oli harmaa, alakuloinen marraskuun päivä, kun "isän pikku Mai"
laskettiin hautaan. Taivas oli kuin lyijynharmaa kupu ja koko luonto
oli niin äänetön ja hiljaa, että luuli metsien ja ketojen ja laaksojen
nukkuvan yhtä syvää unta kuin kuolleet kirkkomaan kunnaitten ja
hautamerkkien alla.
Blumien suurelta perhehaudalta oli kivi nostettu pois ja mustana
ammotti avattu hauta; mutta alhaalla syvyydessä loistivat vihreitten
lehtien keskeltä punaiset ja valkoiset kukat -- kylmä kivihauta oli
muutettu kukkaisvuoteeksi pienelle nukkujalle, joka oli laskettava
sinne.
Äänettöminä ja itkettyneinä seisoivat Hjortin ja Blumin perheet
mustissa surupuvuissaan avatun haudan ympärillä. Yhteinen suru oli
liittänyt heidät toisiinsa, täyttänyt ne kuilut, jotka tavallisesti
aina olivat Doran ja Eugenin sukujen välillä. Molemmat perheet eivät
olleet koskaan tunteneet niin suurta suopeutta ja ystävyyttä toisiaan
kohtaan kuin nyt. Lisbet oli vaikeroinut ja nyyhkyttänyt pää Regina
tädin ihraleukaa vasten, joka aaltoili kiivaasti, ja rouva Hjort ja
rouva Blum olivat puristaneet toistensa käsiä ja itkien syleilleet
hellästi toisiaan.
Eugen ja Dora olivat ainoat, jotka eivät itkeneet hautaustoimituksen
aikana. Dora oli kalpea ja laihtunut, ja hänen kauas tähtäävä
katseensa, joka ei näyttänyt huomaavan ympärillä olevia esineitä,
kuvasti sanomatonta surua. Eugen seisoi liikkumattomana; hänen hienot,
tuhkanharmaat kasvonsa olivat kuin kiveen veistetyt.
"Oi, jospa hän voisi itkeä", ajatteli vanha rouva Blum, ja hänen
sydämensä oli pakahtua osanotosta poikansa suruun, "jospa hän voisi
itkeä, jospa hän voisi itkeä..."
Mutta Eugen ei voinut itkeä. Hänen katseensa oli kuin luonto hänen
ympärillään: jähmettynyt, kivettynyt, liikkumaton.
Nyt laskeutui kirstu hitaasti hautaan. Väsyneinä ja velttoina kulkivat
hänen ajatuksensa asiasta toiseen ... nyt menee hullusti, kirstuhan on
vinossa ... kas niin ... kunpa nyt asettaisivat sen oikein paikoilleen,
niinkuin hän oli määrännyt, isän ja pienen velivainajan viereen ... no
niin, nyt se oli haudassa ... Mai oli haudassa ... "isän pikku Mai",
hän toisteli noita tuttuja sanoja moneen kertaan, mutta ne eivät
tehneet mitään vaikutusta häneen...
Mutta samassa hän tunsi, että jotain kylmää, märkää laskeutui hänen
poskelleen. Hän katsahti äkkiä ylös. Suuria, valkeita lumitähtiä
lenteli ilmassa, hitaasti ja juhlallisesti putoilivat ne yksitellen
hiljaiselle, hämärän verhoamalle kirkkomaalle.
Silloin suli jäykkyys Eugenin kasvoilta, nyyhkytys pusertautui hänen
rinnastaan, ja esille tunkeutuivat kyyneleet mursivat hänen silmiensä
jääpeitteen. "Tervehdys Mailta", ajatteli hän. "Kaikki taivaan tähdet
putoilevat päälleni ... sanoi Mai ... niin se on, se on sanoma
taivaasta ... sanoma ylösnousemuksesta ... jälleennäkemisestä, juuri
kun ruumis, joka on katoava, peitetään multaan... Nuku hyvin, armas
lapseni ... nuku hyvin ... ylösnousemuksen aamuun -- näemme vielä
toisemme ... rakkaus on väkevämpi kuin kuolema ... rakkautemme ei voi
kuolla ... Jumala on laupias."
Ja hän itki, mutta ei katkeria epätoivon kyyneliä, vaan kyyneliä, jotka
puristautuivat esiin, kun sydämen täyttävät selittämättömät tunteet.
Mutta kun Dora ja Eugen olivat lähteneet hautausmaalta ja eronneet
vanhemmistaan ja sisaruksistaan ja kolmen pikku tyttönsä kanssa
palasivat kotiin, valtasi heidät kaipaus, tyhjyyden tunne, epätoivo.
Silloin johti muisto heidän mieleensä kaikki paikat, joilla Mai oli
istunut -- hänen tuolinsa pöydän ääressä, hänen tyynynsä uunin edessä,
jolla hänen oli tapana levätä iltapäivisin -- se näytti heille
Main valokuvat, hänen vaaleat kiharansa, hänen hienot, kauniit
lapsenkasvonsa, se toi heidän mieleensä hänen suloisen äänensä, kun hän
lauloi laulujaan. Miten pitkä ja raskas olikaan päivä näiden
tungettelevien vierasten seurassa -- miten armotonta, että kaikki piti
kaivaa esiin muistojen kätköistä, tutkia ja tarkastaa ja nyyhkytyksin
kaivata! Mikään ei häirinnyt kolkkoa tunnelmaa, mikään ei keskeyttänyt
surullisia keskusteluja, mikään ei karkoittanut noita suloisia kuvia,
jotka pistivät esiin joka sopesta. Pari kertaa kuului lasten juoksua ja
naurua, mutta se vaikeni heti, kuten linnunlaulu marraskuussa.
Ruumiillisesti ja henkisesti väsyneinä menivät Eugen ja Dora aikaisin
nukkumaan, ja nukkuivat molemmat heti.
Mutta keskellä yötä heräsi Eugen äkkiä. Hän kuuli outoa ääntä -- mitä
se oli, mitä oli tapahtunut? Hänen korvissaan kaikui kuin aaltojen
kohinaa, ja sen keskeltä väriseviä, vaikeroivia ihmisääniä. Äkkiä
muistui suru, jonka uni oli karkoittanut, ankarana ja hirveänä hänen
mieleensä. Dorahan itki -- Mai, heidän rakkain lapsensa, oli otettu
heiltä pois, häntä hänen äidinsydämensä kaipasi...
"Älä itke ... älä itke ... Jumalan tähden, rauhoitu -- rauhoitu -- en
jaksa enää..."
Ja tuska, väsymys, kärsimätön tuska tukahdutti hänen äänensä.
"Ei, ei", kuiskasi Dora nyyhkyttäen, "ei ole niin, kuin luulet ... se
on... Itken ilosta ... kaipauksesta ... itken siksi, että ... on niin
kaunista ... niin ihanaa... Olen nähnyt Main, Eugen..."
Ja hän hiipi hänen luokseen, kuin olisi hän tahtonut kuiskata näkynsä
hänen sydämeensä.
"En tiedä, missä olin ... ja mitä oli ympärilläni", jatkoi hän, "olin
kuin kirkkaassa, säteilevässä avaruudessa ... kaikkialla oli valoa ja
kukkia ja iloa. Panin käteni ristiin kiittääkseni ja ylistääkseni, ja
katselin ylös kirkkaaseen avaruuteen... Samassa näin yläpuolellani
pikku Main ... ja hänen vieressään Maikki tädin -- Maikki täti oli
aivan samanlainen kuin valokuvassa salin pöydällä, yhtä iloisen ja
onnellisen näköinen. He hymyilivät ja viittasivat kädellään minulle, ja
kohosivat hiljaa ylöspäin... Silloin minut valtasi onnen ja kaipauksen
tunne, joka oli vähällä tukahduttaa minut, ja minä puhkesin itkuun ja
heräsin siihen. Mutta se oli niin kaunista, Eugen -- tunsin sellaista
autuuden tunnetta, jota en koskaan ennen ole tuntenut. Oi, Eugen,
eläkäämme niin, että saamme jälleen nähdä pikku Main! Unohtakaamme
itsemme ... eläkäämme toistemme hyväksi ... lastemme ... kaikkien
kärsivien ja onnettomien hyväksi ... kaikkien, jotka tarvitsevat
rakkautta... Ja etsikäämme Jumalaa -- sitä, mikä on ikuista... Etkö
luule, että Jumala on ottanut lemmikkimme, pakoittaakseen meitä
etsimään itseään, kaipaamaan hänen asuntoihinsa, missä pikku Mai nyt
on? Sano, etkö usko sitä, armas, armas Eugen?"
Eugen ei voinut vastata; hän painoi vain Doran rintaansa vasten, ja
suuressa yhteisessä surussa heidän sielunsa ensi kerran tapasivat
toisensa.
Ja he tunsivat, että jotain sanomattoman suurta, jotain, jonka rinnalla
itse surukin tuli pieneksi, tänä hetkenä hiljaa ja salaperäisesti tuli
heidän sydämeensä.