XVI.

Syyskuun alussa Dora palasi kylpymatkaltaan. Hän tuli eräänä iltana

pikajunassa, ja Eugen oli asemalla ottamassa häntä vastaan. Kumpikaan

ei osoittanut erikoista iloa nähdessään toisensa; he suutelivat

toisiaan kylmästi, Dora kysyi, miten lapset voivat, ja Eugen vastasi

hänen kysymyksiinsä. Sillävälin he salavihkaa tarkastelivat toisiaan;

Eugen huomasi heti, että Dora oli muuttunut; hän ei enää ollut niin

täyteläinen kuin ennen, hän oli tullut hoikemmaksi ja näytti senvuoksi

pitemmältä. Hänen kasvonsakin olivat hienomman näköiset kuin ennen,

posket punoittivat ja silmät loistivat suurina ja kirkkaina -- hän ei

ollut koskaan ollut niin kaunis kuin nyt.

Puhelu ei tahtonut ensinkään sujua kotimatkalla.

"No, onko sinulla ollut hauskaa?" kysyi Eugen, sanoakseen jotain.

"On toki -- hyvin -- _hyvin_ hauskaa", vastasi Dora, painostaen

erityisesti sanaa "hyvin".

"Pitänee minun tehdä eräs toinen pieni kysymys", jatkoi Eugen,

hymyillen hieman ivallisesti, "onko ollut hyötyä kylvyistäsi --

tunnetko itsesi terveemmäksi?"

"Kyllä -- tunnen toki."

Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Dora:

"Entäs sinä? Kirjeesi ovat olleet niin lyhyitä ja alakuloisia."

"Siinä tuo on mennyt ... eipä ole juuri ollut syytä iloita..."

Sitten tuli jälleen pitkä vaitiolo. Vihdoin alkoi sopimaton hiljaisuus

vaivata molempia ja he koettivat saada aikaan keskustelua, mutta

turhaan; se supistui vain lyhyisiin kysymyksiin ja vastauksiin,

Eugen makasi sitten puoli yötä valveilla ajatellen sitä, miksi hän,

oltuaan useita viikkoja erossa vaimostaan, jälleen nähdessään hänet,

tunsi ainoastaan kummallisen ärsyttäviä ja epäluuloisia tunteita.

Pahinta oli, että nämä tunteet eivät ensinkään kadonneet, vaan

pikemminkin lisääntyivät päivä päivältä. Miksi oli Dora niin säteilevän

iloinen, miksi oli hänen laulunsa ihanampi kuin koskaan ennen, miksi

oli koko hänen olennossaan, hänen käynnissään, hänen liikkeissään

vilkkautta; jota niissä ei ollut sitten heidän onnensa kevätpäivien?

Miksi näytti siltä, kuin olisi hän koko ajan tuntenut salaista onnea?

Hänen naurunsa ja laulunsa, jotka kerran olivat olleet ihaninta mitä

hän tiesi, kiusasivat häntä nyt niin, että hänen toisinaan, kun Dora

istuutui pianon ääreen, täytyi lähteä pois kotoa...

Hänen viimekesäiset surulliset kokemuksensa lisäsivät vielä hänen

epäluuloisuuttaan. Miten ihmeellisiä naiset sentään ovat,

epäluotettavia, häilyväisiä, puolinaisia ... ei milloinkaan eheitä,

kokonaisia... Joko sellaisia kuin hänen äitinsä ja sisarensa,

oivallisia, täydellisiä, mutta vailla sitä, mitä hän vaati naiselta,

voidakseen rakastaa häntä, ilman sitä tunteen lämpöä ja runollisuutta,

mikä juuri oli vetänyt häntä Doran puoleen -- tahi sitten sellaisia

villikissoja kuin Dora ja Julia. Missä oli oikea, tosi nainen, se,

jossa oli yhtyneenä kaikki, mitä hän etsi. Sitä ei ehkä ollutkaan

muualla kuin mielikuvituksessa, muisteloissa... Ja hänen ajatuksensa

palasivat hänen nuoruutensa päiviin ja hänen mieleensä muistui hento

nuori tyttö, jolla oli lempeät, totiset kasvot... Oi niin, _hän_ oli

ollut ihanne, hänessä olisi ollut kaikki, mitä hän etsi! Sitten hänen

mieleensä johtuivat hänen omat pikku tyttönsä, jotka kohta

kehittyisivät naisiksi. Minkälaisia heistä tulisi -- mitä olivat he

perineet häneltä ja Doralta -- miten osaisi hän oikein johtaa noita

pieniä, vilkkaita, elämänhaluisia olentoja, joilla oli tuhansia

mahdollisuuksia? Mai, pikku Mai ... niin, hän muistutti ihannetta, hän

toteuttaisi hänen unelmansa... Mutta ihanteet katoavat, ne eivät ole

tästä maailmasta, parasta ja kauneinta emme saa koskaan pitää... Hän

vavahti tuskasta, ajatellessaan tätä. Mutta miksi katsoi hän kaikkea

niin synkältä kannalta, miksi mietti ja ajatteli hän niin paljon? Ja

ennen kaikkea, miksi vaati hän niin paljon kaikilta?

Tänä syksynä, jolloin hänen mieltään kuohuttivat niin monenlaiset

ajatukset, tapahtui hänen ulkonaisessa elämässään suuri muutos: hänet

nimitettiin korkeimman kuninkaallisen tuomioistuimen jäseneksi.

Eugen Blum ei ollut suuremmoisen lahjakas, ja sama jäykkyys ja

pikkumaisuus, joka oli hänen ulkonaisessa olemuksessaan, oli myöskin

hänen työssään. Mutta hän oli velvollisuudentuntoinen ja hänellä oli

selvä, terävä järki, ja sen avulla hän jätti kauas jälkeensä monet

toverinsa, jotka olivat monessa suhteessa häntä etevämpiä. Hänen

oivallinen muistinsa ja laajat tietonsa olivat niin tunnetut hänen

toveriensa keskuudessa, että heidän oli tapana sanoa: "kysytään Eugen

Blumilta", kun oli ratkaistavana joku pulmallinen kysymys. Ja harvoin

sattui, että he jäivät vastausta vaille.

Viime vuosina olikin toinen nopea nimitys seurannut toistaan, kunnes

Eugen nyt syksyllä nimitettiin oikeusneuvokseksi. Hän tiesi itse, että

hän oli kunnianhimoinen; mutta hänen kunnianhimonsa ei ilmennyt

naurettavana turhamaisuutena, se oli intohimo, yhtä syvä ja salattu

kuin hänen muutkin tunteensa. Hän oli jo lapsena tahtonut tehdä kaikki

paremmin kuin muut, hän oli päättänyt, ettei koskaan antaisi aihetta

moitteisiin tai muistutuksiin. Hän oli pitänyt päätöksensä, ja nyt sai

hän palkan siitä. Hän oli saavuttanut sen, mitä oli uneksinut: hän oli

päässyt yhteiskunnan kukkuloille ja oli kunnioitettu ja arvossapidetty.

Mutta hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin alakuloiseksi ja

elämään kyllästyneeksi kuin nyt. Niinkuin auringon säteet sammuvat ja

häviävät synkkien pilvien taa, niin sammui ja hävisi myötäkäymisen

tuottama ilo hänen sydämessään vallitsevaan synkkyyteen ja

epäluuloisuuteen.

"Ne ovat kiviä leivän asemasta", ajatteli hän, "kun kodin ilo on

mennyt, kun ei enää luota siihen, jolle tahtoisi antaa sisimpänsä,

silloin on kaikki mennyttä, silloin ei ulkonainen myötäkäyminen

merkitse mitään."

Ja hän kadehti nuorta virkamiestä, joka alituisesti vaivasi häntä

valittamalla huonoja raha-asioitaan ja ylistämällä lemmittynsä

sisällisiä ja ulkonaisia avuja.

Blumien perheessä otettiin tieto Eugenin nimityksestä vastaan

tyytyväisyydellä, joka ilmeni hyvin rauhallisella tavalla. Eihän muuta

voitu odottaakaan, eihän tapahtunut muuta kuin mikä kohtuullista oli,

katsoen Eugenin lahjoihin, ulkonäköön ja velvollisuudentuntoon.

Päinvastoin olisivat kaikki olleet hyvin ihmeissään ja moittineet

ankarasti hallitusta, jos olisi kulunut vielä muutamia vuosia ilman

että Eugenia olisi edelleen ylennetty.

Hjortin perheessä sitävastoin herätti tieto ylennyksestä

oikeusneuvokseksi yleistä hämmästystä ja säikähdystä.

"Oi pyhä Antonius!" huudahti Lisbet, kun Dora tuli heille ja kertoi,

mitä oli tapahtunut, "auta minua kestämään tätä ylennystä! Aivanhan

värisen ajatellessani, että lankoni on oikeusneuvos..."

Ja hän asettui Doran eteen ja hänen hampaansa kalisivat ja kädet ja

jalat vapisivat.

"Miten ihmeellä uskallat olla naimisissa hänen kanssaan, rakas Dora?"

kysyi hän.

"Mitäpä muutakaan voin tehdä?" vastasi Dora nauraen, "enhän voi erota

hänestä sen vuoksi, että hän on oikeusneuvos?"

"Eipä juuri sitäkään! Mutta johonkin varovaisuustoimenpiteeseen minä

ainakin ryhtyisin. Oi, miten iloinen olenkaan että pikku Ernstilläni on

ainoastaan 2,000 kruunua vuodessa ja että meillä on vain kaksi pientä

huonetta ja 1 kr. 25 äyrin tuolit ja että kaikki meillä on niin pientä

ja puutteellista ja sievää! Kunpa ei Ernstistä vaan koskaan tulisi

'oikeusneuvosta' tahi 'amiraalia'!"

Ja hän nousi varpailleen ja pyörähteli pari kertaa ympäri iloisena

siitä, ettei voinut koskaan tulla niin ylhäiseksi kuin Dora.

"Pikku sisko parka", sanoi Tulla, "isä sanoo, että sinut vielä

esitetään hovissa. Mitenkähän se käy?"

Ja hän hyväili Doraa niin surullisen näköisenä, kuin uhkaisi tätä jokin

vaara.

"Se ei ole vaarallista", huudahti Lisbet, "pitää vain niijata,

lakkaamatta niijata, ja kun kuningas tai hänen rouvansa sattuu

katsahtamaan sinuun, pitää sinun panna käsi sydämelle ja kuiskata:

'teidän majesteettinne, teidän majesteettinne'!"

Ja hän niijaili syvään joka taholle, loi silmänsä maahan ja sopersi:

"Teidän majesteettinne", ja puhkesi sitten vallattomaan nauruun.

Mutta Dora itse oli jokseenkin iloinen "ylennyksestään"; kun hän

aamuisin pukeutui peilinsä ääressä, hymyili hän tyytyväisenä ja

toisteli tuontuostakin: "Oikeusneuvoksetar ... oikeusneuvoksetar." Ja

rouva Hjort oli jo selvillä siitä, miten huolimattomalla ja

välinpitämättömällä äänellä hän ystävättäriensä pienissä kutsuissa

puhuisi "vävystäni oikeusneuvoksesta."

Sinä aamupäivänä, jolloin Eugen palasi esittelystä kuninkaan luota, oli

säteilevän kaunis ilma ja ihmisiä vilisi Sturekadulla. Hän tapasi

ystäviä ja tuttuja, ja kaikki tervehtivät häntä erityisen kohteliaasti

ja ystävällisesti. Hän vastasi tervehdyksiin yhtä kohteliaasti, mutta

jäykkä, totinen ilme ei hetkeksikään hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän

kulki ja mietiskeli nyt, kuten aina, milloin raskas työ ei vaatinut

kaikkia hänen ajatuksiaan, suhdettaan Doraan, muutosta, mikä oli

tapahtunut Dorassa ja piinaavaa, selittämätöntä mustasukkaisuutta, joka

ahdisti häntä kuin painajainen. Dora kertoi usein lapsellisen

ihastuneena, miten suurta huomiota hänen laulunsa oli herättänyt

kesällä, miten kaikki olivat ihailleet häntä, verranneet häntä Kristina

Nilssoniin, Adelina Pattiin j.n.e. Varsinkin sellaisina hetkinä hän

tunsi niin raivokasta mustasukkaisuutta, että hänen täytyi ponnistaa

kaikki voimansa voidakseen olla huudahtamatta: "Vaikene -- vaikene --

älä pakoita minua kuuntelemaan puhettasi, joka ainoastaan vaivaa

minua."

Pari kertaa olivat myöskin hänen äitinsä ja sisarensa omituisella

tavalla kyselleet häneltä Doran kylpymatkasta, tiedustelleet, kenen

kanssa hän oli seurustellut j.n.e. ja nämä kysymykset sekä omituiset

katseet, jotka seurasivat niitä, olivat ärsyttäneet ja kiukustuttaneet

häntä niin, että hän tuskin saattoi vastata.

Kun hän ennen päivällistä tuli kotiin, löysi hän pöydältään kirjeen,

jonka päällekirjoitus oli outoa käsialaa. Hän oli tottunut saamaan

kirjeitä tuntemattomilta henkilöiltä ja avasi sen sentähden

välinpitämättömästi -- mutta tuskin oli hän nähnyt sen ainoan sanan,

mikä siihen oli kirjoitettu, kun hän hätkähti, tuli kalmankalpeaksi ja

rutisti suonenvedontapaisesti paperia kädessään. Sitten hän avasi sen

taas ja tuijotti siihen kauan, rutisti sen vihdoin kokoon, heitti

uuniin ja sytytti palamaan.

Sitten hän istui kauan kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päänsä

käsiinsä. Kuka -- kuka oli lähettänyt hänelle tämän kirjeen -- kuka oli

lausunut sanan, jota hän ei uskaltanut ajatuksissaankaan lausua? Hänen

mieleensä johtui Julia, mutta hän karkoitti heti tämän ajatuksen -- oli

alhaista, hänen arvolleen alentavaa, epäillä naista syypääksi

sellaiseen tekoon... Julia oli ollut intohimoinen, epätoivoinen --

mutta ei koskaan halpamainen.

Mutta kuka?...

Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki tuttavansa, joiden hän tiesi

kantavan kateutta tai kaunaa häntä kohtaan. Mutta hän ei muistanut

ketään, jota hän olisi voinut epäillä syypääksi tähän tekoon. Hän ei

tuntenut ketään, jolla olisi ollut niin halpamainen luonne -- sillä

ainoastaan halpamainen ihminen saattaa menetellä niin kurjasti

intohimojen pyörteessä. Intohimot ahdistavat kaikkia, mutta ainoastaan

kunnottomissa ihmisissä ne ilmenevät kunnottomina tekoina. Ja voiko

olla mitään kehnompaa kuin sellainen nimetön kirje, jonka hän oli

saanut?

Jälleen muistui hänen mieleensä Julia... Eikö nainen juuri ole taipuva

sellaisiin rikoksiin -- eikö nainen juuri salakavalasti hyökkää

uhrinsa kimppuun?...

Hän oli niin kiihdyksissä, kun hän tullessaan päivällispöytään tapasi

Doran ja lapset, että hän tuskin saattoi tervehtiä heitä

luonnollisesti. Pienokaiset puhelivat kuten tavallisesti ja Dorakin oli

hyvin iloinen ja vilkas. Hän oli hyvin sievä uudessa, hienossa

syyspuvussaan, tukka kammattuna tavalla, joka sopi hänelle erinomaisen

hyvin. Eugen katseli salavihkaa vaimoaan ja hänen kauneutensa herätti

hänessä raivoa ja mustasukkaisuutta, joka sai veren pakenemaan hänen

kasvoiltaan..

"Mitä nyt, Eugen, voitko pahoin -- olet niin kalpea", sanoi Dora äkkiä

katsellen häntä osaaottavasti, "eikä sinulle näy maistavan ruoka. Onko

syytä olla tuon näköinen, kun on tullut oikeusneuvokseksi?"

Ja hän nauroi hilpeästi ja vallattomasti.

"En voi hyvin", vastasi Eugen jäykästi, "saattaa voida pahoin, vaikka

onkin oikeusneuvos."

"Tietysti, tietysti", vastasi Dora nauraen, "mutta ei kukaan, joka on

oikein iloinen, ota pahoinvointia noin vakavalta kannalta."

Eugen ei vastannut; hän antoi Doran ja lasten pitää huolta puhelusta,

joka näytti luistavan hyvästi, vaikka hän ei ottanutkaan osaa siihen.

Seuraavina päivinä hän vaaniskeli lakkaamatta Doraa, ja mitä enemmän

hän vaaniskeli, sitä epäluuloisemmaksi ja ilkeämmäksi hän tunsi

itsensä. Hänestä tuntui, että kaikessa, mitä Dora sanoi tahi teki, oli

jokin salainen tarkoitus. Miksi pukeutui hän nyt niin huolellisesti --

hän ei ollut koskaan pukeutunut niin aistikkaasti ja huolellisesti kuin

nyt. Miksi oli hänen ilkivaltaisuutensa, joka muuten aina oli

harmittanut häntä, nyt kokonaan hävinnyt?

Tämä hirveä mustasukkaisuus, joka sai hänet halveksimaan itseään,

herätti hänessä alinomaa kauheita näkyjä. Hän ei voinut nukkua öisin,

ja ainoastaan ponnistamalla kaikki voimansa saattoi hän hoitaa

virkatehtäviään. Ja jännitys kasvoi päivä päivältä, hänen sielunsa oli

kuin avoin haava, joka taholta alttiina kavalille hyökkäyksille.

Sitten tuli jälleen nimetön kirje, jossa oli samanlainen, yhtä lyhyt ja

yhtä ilkeä sisällys kuin edellisessäkin -- ja nyt oli isku vielä

ankarampi kuin edellisellä kerralla.

Koko päivän näki Eugen edessään tämän yhden ainoan sanan, aivan kuin

kipeä silmä näkee väreilevän kaikkien esineitten vieressä mustan

pisteen. Kun hän otti osaa asiain käsittelyyn oikeuden edessä, soi tämä

sana koko ajan hänen korvissaan, ja kun tehtiin päätöksiä tärkeissä

jutuissa ja hän yhtä tyynenä kuin tavallisesti lausui mielipiteensä,

ajatteli hän koko ajan yhtä ainoata asiaa: "Kuka on kirjoittanut

sen? ... olenko todellakin petetty aviomies? ... tietääkö kukaan täällä

siitä? Ehkä he kaikki tietävät sen ja juuri nyt nauravat minulle ja

sanonut minua siksi ... siksi, mikä oli kirjeessä..."

Tämä viimeinen ajatus sai hänen ylpeytensä nousemaan sitä musertavaa

häpeän tunnetta vastaan, joka oli vallannut hänet. Hän piti itseään

niin häväistynä, että hän olisi tahtonut piiloittautua kaikkien

katseilta. Mutta nyt hänen täytyi olla, kuin ei hän olisi välittänyt

mistään, hänen täytyi turvautua ylpeyteensä ja ottaa avukseen jäykkä,

kopea tapansa kaikkea sitä pilkkaa vastaan, jota hän oli huomaavinaan

kaikkialla. Ja hänen ystäviensä ja tuttaviensa mielestä oli surullista,

että menestys saattoi tehdä ihmisen niin ylpeäksi, kuin se oli tehnyt

Eugen Blumin.

Mutta miksi ei hän mennyt Doran luo, näyttänyt hänelle kirjettä ja

kertonut avomielisesti synkistä epäilyksistään? Hän naurahti

katkerasti, tehdessään itselleen tämän kysymyksen, mikä ei ensinkään

sopinut etevälle lakimiehelle. Mikä eroittaa ihmiset toisistaan? Sitä

eivät koskaan tee ulkonaiset tapahtumat -- ne ovat vain seurauksia

siitä, mikä on kauan mielessä kytenyt -- sen tekevät salaiset, jäytävät

voimat sydämen sisimmässä. Oikeastaan oli hän aina epäillyt Doraa --

silloinkin, kun tunnusti rakkautensa ... ja hänen epäilyksensä oli

kasvanut ... kasvanut ... ja tämä epäilys se nyt eroitti heidät.

"Menetkö ulos tänä iltana, kuten tavallisesti?" kysyi Dora eräänä

perjantaipäivänä päivällistä syödessä.

Hän puhui teeskennellyn välinpitämättömällä äänellä eikä puhuessaan

katsonut Eugeniin, vaan salvettirenkaaseen, jota pyöritteli vasemmalla

kädellään.

"Menen", vastasi Eugen lyhyesti, "miksi sitä kysyt?"

"Muuten vaan, vanhan tavan mukaan... Jos olet poissa iltaan asti, menen

ehkä käymään kotona..."

Eugen tunsi että hän ei puhunut totta, mutta vastasi yhtä lyhyesti ja

välinpitämättömästi kuin äsken:

"Nils Vestren ja minä olemme päättäneet revisioonin jälkeen syödä

illallista Oopperakellarissa."

"Vai niin -- no sitten et tule kotiin ennenkuin myöhään illalla."

Dora nauroi. Eugenin mielestä oli hänen naurunsa teeskenneltyä ja

typerää, ja hänessä heräsi niin ankara viha, että jollei hän olisi

hillinnyt itseään, olisi hän saattanut lyödä Doraa vasten kasvoja.

"Mitä sinä naurat?" kysyi hän ärtyisästi ja katseli Doraa tavalla,

jonka olisi pitänyt viedä häneltä naurunhalun.

"Enpä oikein tiedä itsekään", vastasi Dora vallattomasti, "nauran usein

ilman mitään syytä ... mieleeni juolahtaa niin hullunkurisia

ajatuksia..."

"Silloin on parasta että koetat hillitä itseäsi", sanoi Eugen kylmästi,

"muut ihmiset eivät voi nauttia sukkeluuksistasi yhtä paljon kuin sinä

itse."

"Niinpä niin -- unohdin sen", vastasi Dora yhtä vallattomasti kuin

äsken.

Eugen ei vastannut, ja pikku tytöt, jotka olivat kaiken aikaa puhelleet

ja lörpötelleet keskenään, saivat nyt yksinään ylläpitää keskustelua.

"Miten ikäväksi Eugen on tullut", ajatteli Dora, "ukko Penn sanoo, että

hänestä vielä kerran tulee valtioneuvos -- minkälaiseksi hän sitten

tuleekaan, kun hän jo oikeusneuvoksena on näin ikävä!"

Kuuden aikaan lähti Eugen kotoa; hän sanoi kylmästi hyvästi Doralle,

mutta Dora suuteli häntä huolettomasti ja ihmetteli vieläkin, miten

masentavan vaikutuksen oikeusneuvoksen arvo oli tehnyt hänen mieheensä.

Heti kun Eugen oli mennyt, juoksi Dora huoneeseensa ja alkoi pukeutua.

Hän avasi tukkansa ja laitteli sitä useilla eri tavoilla, ennenkuin sai

sen mielensä mukaiseksi. Hän katseli kuvaansa peilissä ja hymyili

tyytyväisenä, nähdessään miten kaunis hän oli. Sitten hän pukeutui

toiseen pukuun, joka oli hyvin yksinkertainen, mutta joka sekä värinsä

että kuosinsa puolesta sopi hänelle erittäin hyvin.

Sitten hän meni lastenkamariin ja leikki ja puheli ja lauloi pikku

tyttöjensä kanssa, kunnes heidät pantiin nukkumaan; kun lapset olivat

sängyssä, meni hän toisen luota toisen luo ja luki iltarukouksen heidän

kanssaan. Sitten alettiin sanoa hyvää yötä ja sitä kesti siksi, kunnes

palvelustyttö tuli sisään ja ilmoitti, että eräs herra oli jättänyt

korttinsa ja kysyi, saisiko hän tavata oikeusneuvoksetarta.

"Käskekää hänen tulla sisään", sanoi Dora, otettuaan vastaan kortin,

jonka palvelustyttö ojensi hänelle. Sitten hän suuteli useita kertoja

kiihkeästi pikku tyttöjään ja riensi ulos, viitaten kädellään lapsille,

jotka innokkaasti huusivat: "Hyvää yötä, äiti kulta ... hyvää yötä ...

nuku hyvin, rakas äiti..." ja heittivät hänen jälkeensä sormisuukkosia.

Kun Dora tuli saliin, joka oli etehisen toisella puolella, vastapäätä

lastenkamaria, oli siellä hyvin hienosti puettu nuori mies, pitkässä

takissa ja silinterihattu kädessä; hän kumarsi syvään Doralle,

hymyilevillä kasvoilla kunnioittava ja ihaileva ilme. Hänellä oli

lempeät, haaveksivat silmät ja täyteläiset, hieman aistilliset huulet,

ja piirre suun ympärillä oli epämääräinen ja epäluotettava.

Dora ojensi hänelle kätensä ja tervehti häntä luontevasti ja iloisesti

kuin vanhaa tuttua ikään.

"Istukaa", sanoi hän ystävällisesti, "ettepä tosiaankaan tullut liian

aikaisin..."

"Oh -- rouva Blum ... oikeusneuvoksetar..."

"Ei, ei, älkää toki käyttäkö tuota pitkän pitkää nimitystä, olkaamme

kuten kesällä..."

Ja hän nauroi ilman mitään aihetta, kuten hänen toisinaan oli tapana

tehdä; tämä nauru harmitti aina Eugenia.

"Ei ole minun syyni, että olen ollut kauan tulematta", jatkoi vieras,

"minulla on ollut liian ikävä -- ja silloin ei aina tiedä, mitä pitää

tehdä..."

"No, minkälaista oli kylpylaitoksessa minun lähdettyäni?" keskeytti

Dora nopeasti.

"Hirveätä... Tiedättekö, minkälaista on metsässä, kun lintujen laulu on

tauonnut? Sellaista oli kaikkialla. Kukaan ei tahtonut mennä

seurusteluhuoneeseen, missä sävelenne olivat kaikuneet. Oi, rouva Blum

-- teidän laulunne ... ehkä saattaisi unohtaa teidät itsenne ... en

tiedä ... mutta ei koskaan teidän lauluanne..."

Dora punastui ja pudisti päätään -- kumpikaan heistä ei tietänyt,

mille.

"Ette voi aavistaa, miten suuri vahinko on, että niin harvoin laulatte

suuremmalle yleisölle", jatkoi vieras, vetäen tuolinsa lähemmäksi

Doraa, liike, joka sai Doran vetäytymään huomaamattomasti taaksepäin,

"muutamat ihmiset ovat saaneet osakseen liian paljon onnea, ja niihin

kuulutte te. Teidän ei pitäisi olla naimisissa, kytkettynä kotiin,

teidän pitäisi laulaa koko maailmalle, ja koko maailma ihailisi teitä."

Nämä sanat eivät olleet pelkkää imartelua; katse, jonka nuori mies loi

Doraan, säteili vilpitöntä ihastusta.

Dora vuoroon punastui, vuoroon kalpeni. Ei ollut toista tapaa, jolla

saattoi niin helposti voittaa hänen sydämensä, kuin puhumalla hänen

laulustaan ja sen vaikutuksesta ihmisiin. Sitä tietä olivat Eugen ja

hänkin kerran yhtyneet. Nyt oli hän koko kesän, joka kerran kun oli

laulanut, kuullut lauluaan kehuttavan, ja tänä hetkenä hän tunsi

ihastusta, joka hurmasi hänet.

Niin, ehkä oli hän väärällä uralla, ehkä olisi hänestä voinut tulla

taiteilijatar, suuri, kuuluisa laulajatar, jonka nimen jälkimaailmakin

olisi muistanut... Hän tunsi tuskallista ahdistusta, tuntui, kuin

jotain olisi ainaiseksi mennyt hukkaan...

"Te liioittelette", kuiskasi hän levottomana ja hämillään, peläten,

että toinen ei panisi vastaan, "onhan minulla kaunis ääni, mutta se

sopinee parhaiten laulujen laulamiseen pienokaisilleni..."

"Siihen se tietysti sopii erinomaisesti, sitä en ensinkään epäile.

Mutta sopivin paikka sille olisi konserttisali tahi teatteri. Jos

tietäisitte, miten monen olen kuullut sanovan samaa..."

"Oletteko todellakin?" kysyi Dora innoissaan ja ihastuneena.

"Olen kyllä ... tuntijoiden ... arvostelijoiden... Mutta miksi te

todellakaan ette esiinny? Miehellänne ei voi olla mitään sitä vastaan,

että voitatte kultaa ja kunniaa."

Dora purskahti nauruun. Eugenin vaimo esiintyisi julkisesti

laulajattarena! Silloin kaikki Blumin perheen jäsenet saisivat

halvauksen, vieläpä neiti Pilokin.

"Ei, ei, sitä ei kannata ajatellakaan", sanoi hän nauraen ja huokasi

samalla, "mieheni ei sallisi minun laulavan edes seurassakaan, saati

sitten..."

Hän vaikeni äkkiä ja veri syöksähti hänen kasvoilleen. Hän oli

kuulevinaan äänen, joka syntyi, kun Eugen pisti avaimen etehisen

lukkoon ja avasi oven. Aivan oikein, nyt hän sulki oven, ja...

"Mieheni tulee kotiin!" huudahti Dora lapsellisen pelokkaasti, "ja minä

en ole kertonut hänelle, että te olette täällä ... hän ei siedä

taiteilijoita ... hyvä Jumala, hän tappaa meidät molemmat."

Nuori mies naurahti, mutta hänen oli samalla hieman tukalata olla. Hän

oli nähnyt Eugenin pari kertaa ja hän ajatteli, että jollei tämä

pitänyt taiteilijoista, ei hänkään pitänyt pikkubyrokraateista.

"Hiljaa", kuiskasi Dora kalmankalpeana, "teidän täytyy paeta, sillä jos

hän nyt tapaa teidät, tekee hän meidät kaikki onnettomiksi..."

"Mutta onko hän nyt sellainen Otello?..."

"On kyllä -- kaikki miehet ovat Otelloja... Tehkää nyt niinkuin minä

käsken. Jos viittaan oikealle, menkää ulos ruokasalin ovesta ja

kadotkaa -- jos seison hiljaa paikallani, tulkaa tätä kautta..."

Ja hän juoksi etehiseen vievälle ovelle, avasi sen varovasti ja

kurkisti ulos. Mutta hän oli unohtanut päällysvaatteet, eikä tiennyt,

että Eugen oli jo lukinnut oven salin ja ruokasalin välillä.

"Kas niin, menkää nopeasti -- hyvästi!" kuiskasi Dora, viitaten

ruokasalin oveen. Mutta tuskin oli nuori mies, hämillään ja

kiihdyksissä, laskenut kätensä oven ripaan noudattaakseen Doran käskyä,

kun hän hämmästyneenä peräytyi pari askelta. Mitä tämä oli -- ovi oli

lukittu ulkoapäin ja hän oli kuin hiiri satimessa!

Hänen ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa. Hän pyörähti ympäri ja

koetti näyttää huolettomalta ja välinpitämättömältä, mutta Doran

ulkonäkö ei ainakaan ollut omiaan rauhoittamaan häntä. Hän seisoi kädet

riipuksissa ja silmissä arka ja säikähtynyt ilme kuin pelästyneellä

linnulla.

Samassa astui Eugen sisään etehiseen vievästä ovesta. Jos Dora ja hänen

ihailijansa olivat säikähtyneen näköisiä, oli Eugen sensijaan kylmä ja

tyyni. Hän ei hämmästynyt siitä, mitä sai nähdä, sillä se vahvisti vain

sitä, mitä hän jo kauan oli epäillyt.

Dora koetti olla vapaan ja luonnollisen näköinen ja esittää vieraan

Eugenille, mutta Eugen ei kuunnellut häntä vaan astui hänen sivuitsensa

vieraan luo, joka koetti tervehtiä.

"Herraseni", sanoi hän, "kuka lienettekin, tulen aina kohtelemaan teitä

samalla tavalla."

Hän tarttui nuorta miestä kaulukseen ja työnsi hänet ovea kohti.

"Herra oikeusneuvos ... minä ... minä panen vastalauseen sellaista

kohtelua vastaan ... rouvanne on ottanut minut vastaan, ja..."

Mutta Eugen ei kuunnellut hänen puhettaan. Hänen hieno, kapea kätensä

puristi toista takinkauluksesta kuin rautaruuvi ja heitti hänet kuin

rukkasen etehiseen. Sitten hän avasi ulko-oven, osoitti hänelle

portaita ja sanoi tyynellä, jääkylmällä äänellä:

"Olkaa hyvä ja poistukaa täältä niin pian kuin mahdollista, jos ette

tahdo että heitän teidät portaita alas."

Hän otti vieraan hatun ja takin, ojensi ne hänelle ja sulki kiireesti

oven hänen jälkeensä...

Dora kirkasi pelosta, kun Eugen palasi saliin. Hän oli kalmankalpea ja

hänen silmissään oli outo, kylmä kiilto -- Dora ei ollut koskaan nähnyt

häntä sellaisena. Hän oli äärimmilleen kiihoittunut, hän oli kuin

polttava, hehkuva rautainen ase.

"Selvitykseni sinun kanssasi ei kestä kauan", sanoi hän lyhyesti,

"miten paljon tahdot vuotuista eläkettä?"

Dora tarttui molemmin käsin päähänsä.

"Oi, Jumalani ... tarkoitatko ... tarkoitatko ... että meidän on ...

erottava..."

Eugen nauroi kylmästi ja ilkeästi.

"Tietysti. Sehän on itsestään selvä."

Doran silmiin tuli hätääntynyt, tuskallinen ilme ja hän ojensi

hapuillen kätensä, ikäänkuin etsiäkseen tukea.

"Asia ei ole niin, kuin luulet ... vannon, että se ei ole niin."

"Minulla ei ole syytä uskoa sinua. Koko avioliittomme ajan olet

valehdellut minulle..."

"Vannomalla vakuutan, että hän on vieras minulle ... hän ihailee

lauluani ... hän ... piti ehkä vähän ulkonäöstäni ... mutta hän ei

merkitse minulle sen enempää... Olen ehkä haaveksinut hieman ... me

lauloimme yhdessä ... kerran on hän suudellut kättäni ... siinä kaikki.

Tiedän, että et pidä taiteilijoista ... siksi en uskaltanut kertoa

sinulle, että hänen piti tulla tänne ... sinähän olet ollut niin kova

ja paha minua kohtaan..."

Hän loi alas silmänsä salatakseen esiinpyrkiviä kyyneleitä. Hän oli

sinä hetkenä niin puhtaan ja viattoman näköinen, että hänen näkönsä oli

kuin lievittävää palsamia Eugenin kiihtyneelle mielelle.

"Koetan uskoa sinua", sanoi Eugen lempeämmin, "mutta liittomme on joka

tapauksessa purettu. Olin asettanut suhteemme niin korkealle, pidin sen

niin pyhänä, että vähempikin kuin kaikkein törkein rikos riitti

tekemään sen tyhjäksi silmissäni."

Dora katsahti äkkiä ylös.

"Etkö _sinä_ sitten koskaan ole rikkonut sitä?" kysyi hän matalalla

äänellä, ja hänen silmissään välähti kuin uhmaa.

"En, uskallan sanoa, että en ole. Yksikään mies ei ole asettanut

avioliittoa korkeammalle, kuin minä tein, pyytäessäni sinua vaimokseni,

ja kukaan ei ole hartaammin kuin minä halunnut tehdä vaimoaan

onnelliseksi. Mutta minä en ole koskaan huomannut sinun haluavan samaa,

en milloinkaan, en edes avioliittomme alku-aikoina ole tuntenut, että

sinun hartain halusi olisi tehdä miehesi onnelliseksi. Hitaasti, mutta

varmasti on sinun itsekkäisyytesi tappanut rakkauteni, ja kun nyt sinun

ajattelemattomuutesi, -- käyttääkseni niin lievää sanaa -- on mennyt

niin pitkälle, että annat liehakoida itseäsi kylpypaikoissa ja käytät

hyväksesi minun poissaoloani ottaaksesi vastaan herroja, valehdeltuasi

ensin minulle -- silloin on mielestäni parasta, että eroamme."

Doran kasvoille nousi hehkuva puna ja hänen silmissään välähti salama.

"Hyvä, olkoon niin!" huudahti hän äkkiä uhmaten ja intohimoisesti,

"tiedän, että rakkautesi on loppunut ... tiedän sen ... sitä

ei sinun tarvitse kertoa ... sen tappoivat sellaiset vähäpätöiset

asiat, kuin että suola-astia ei ollut esillä, tai että ikkunaverho

ei ollut alhaalla, kun aurinko paistoi ... tai että... Miksi otit

minun vaimoksesi? Miksi et ennemmin hankkinut itsellesi hyvää

taloudenhoitajatarta? Miksi vaadit, että minä olisin täydellinen?

Luuletko, että kukaan maailmassa on täydellinen? Runoutta ja laulua ja

kauneutta ja iloa ... kaikkea sitä sinä tahdoit ... tehdä kotisi

yrttitarhaksi, missä kaikki kukoistaisi vain sinua varten... Ja sitten

olisi minun pitänyt olla sinun taloudenhoitajasi ... ruokkia sinua

hyvällä ruualla ... parsia liinavaatteita kuten äitisi ja neuloa

koniompeluja, kuten sisaresi ja kutoa sukkaa kuin vanha Pilo ja ...

ja..."

Hän puhui kovalla, värisevällä äänellä ja hänen silmänsä säihkyivät

tulta. Mutta Eugen katseli häntä vain pilkallisesti hymyillen.

Kumpikaan heistä ei tänä hetkenä voinut väistyä tuumaakaan, he eivät

tunteneet muuta kuin palavaa vihaa ja halua puolustaa itseään ja

todistaa toisen olevan väärässä.

Äkkiä molemmat hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan oveen päin. He

olivat unohtaneet, että ovi oli auki, ja että heidän kiihkeät, vihaiset

äänensä saattoivat kuulua läpi koko huoneuston.

Kynnyksellä seisoi Mai pitkässä yöpaidassaan, vaaleat kiharat hulmuten

pienten, hienopiirteisten kasvojen ympärillä. Hän seisoi hetken aikaa

liikkumattomana ja katseli ihmetellen ja kauhuissaan vuoroon isää,

vuoroon äitiä. Sitten hän meni hitaasti heidän luokseen, tepsutellen

pienillä, paljailla jaloillaan, ja hänen hento ruumiinsa keinui kuin

kukanvarsi.

"Miksi te riitelette?" kysyi hän moittivalla äänellä.

Kumpikaan heistä ei voinut vastata. Dora tuli purppuranpunaiseksi ja

kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Eugen tuli vieläkin kalpeammaksi

ja puristi kovasti sohvan selkämystä, johon nojasi. Hän ei voinut

kohdata pikku tyttönsä katsetta, hän tuijotti itsepäisesti hänen

kiharoihinsa ja toisteli mielessään: "Miten -- miten olen tullut

siihen, että tunnen itseni rikolliseksi oman lapseni edessä?"

Pikku Mai kiipesi sohvalle, kiersi toisen kätensä Eugenin ja toisen

Doran kaulaan ja taivutti heidät toistensa puoleen.

"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä", sanoi hän

juhlallisesti, "suudelkaa nyt toisianne!"

Ja hän painoi heidän päänsä yhteen ja pakoitti heidät suutelemaan

toisiaan. Sitten hän eroitti heidät toisistaan ja katseli heitä

kysyvästi. Hänen kasvoillaan oli niin surullisen ajatteleva ilme, joka

ei ensinkään sopinut hänen nuorelle ijälleen, että sekä Eugen että Dora

unohtivat kaikki muut ajatukset ja heidät valtasi hämärä, tuskallinen

aavistus.

"Olemme, olemme", vastasi Dora nyyhkyttäen, "rakas pikku tyttöseni ...

anna anteeksi isälle ja äidille..."

Ja hän painoi tyttösen rintaansa vasten ja peitti itkien hänen kasvonsa

suuteloilla.

Mutta Eugen ei voinut puhua sanaakaan; hän otti Main syliinsä, kietoi

pitkän yöpaidan hänen ympärilleen ja kantoi hänet takaisin

lastenkamariin. Main toinen käsi oli silloin hänen kaulassaan, mutta

tyttönen ei painautunut häntä vasten kuten hänen tapansa oli, hän

tuijotti suoraan eteensä kuin olisi hän miettinyt selittämätöntä

arvoitusta. Eugen olisi mielellään antanut vaikka elämänsä, jos olisi

tänä hetkenä saanut tuntea Main helliä hyväilyjä ja kuulla hänen, kuten

tavallisesti, kuiskailevan: "pikku, pikku isä", mutta hänen oli

mahdotonta saada sanaakaan suustaan; hän pani vain Main vuoteeseen,

peitti hänet huolellisesti ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa.

Hän tahtoi olla yksin; tämä oli katkerin hetki hänen elämässään;

hänestä tuntui, että hän oli kadottanut sekä vaimonsa että lapsensa --

Doran ja hänen suhteensa ei enää voinut tulla entiselleen, ja Mai ei

enää koskaan voisi rakastaa ja kunnioittaa isäänsä...

Mutta Dora istui yhä vielä salissa, pää käsien nojassa, ja nyyhkytti

hiljaa. Mitä pahaa oli hän tehnyt, että näin suuren surun ja häpeän

piti tulla hänen osakseen? Ensi kerran elämässään toivoi hän kuolemaa

-- mitäpä elämällä enää oli hänelle annettavaa, hänen miehensä ei enää

rakastanut häntä, hän oli äsken juuri vieraan edessä häväissyt häntä,

ja -- mikä oli pahinta -- hän oli tehnyt omalle lapselleen pahaa, jota

ei milloinkaan enää voisi korjata. Hän ei koskaan, koskaan voisi

unohtaa ilmettä Main silmissä -- hänestä tuntui, kuin nuo lapsensilmät,

joissa oli kuvastunut niin syvä suru, eivät enää koskaan saisi takaisin

entistä iloista ilmettään... Hän oli pienessä lapsensielussa herättänyt

eloon jotain ... jotain, jonka olisi pitänyt saada vielä kauan

uinua ... hän oli herättänyt sen liian aikaisin ... hän, lapsen oma

äiti...

Hän nousi, pyyhki kyyneleet silmistään ja hiipi lastenkamariin

katsomaan, joko Mai nukkui.

Pikku tyttöjen vuoteen takana paloi yölamppu, jonka valo pehmeänä ja

hillittynä lankesi pienten nukkujain pörröisille päille. Dora seisoi

hetkisen liikkumattomana, katsellen lapsiaan. Mai oli jo nukkunut; hän

makasi pää käännettynä sivulle päin, niin että hänen kasvonsa -- jotka

olivat aivan kuin Eugenin -- kuvastuivat selvästi päänalusta vasten;

Sonja ja Gertrud makasivat selällään ja tuhisivat, ja pikku Märta oli

kuin sotkuinen kerä, josta näkyi vain vaaleat kiharat, punaiset posket

ja valkoiset, palleroiset jäsenet.

Miten kauniita he olivat -- Dorasta tuntui, että hän ei ollut

milloinkaan nähnyt heitä niin viehättävinä kuin tänä hetkenä. Epätoivo,

jota hän viimeksi kuluneina tunteina oli kokenut, sai hänet pitämään

tätä suloista suruttomuutta, tätä paisuvaa kevätvoimaa jonakin

ihmeellisen kauniina ... jonakin, joka muistuttaa auringonnousua, kun

kaste kimaltelee ja elämän ihanuus avautuu ihmiselle synkän, unettoman

yön jälkeen...

Hän meni toisen luota toisen luo ja suuteli heidän lämpöisiä poskiaan

ja hymyili kuullessaan, miten he puhkivat kääntyessään puolelta

toiselle ja nähdessään, miten he kohottivat silmäluomiaan, sulkeakseen

ne heti jälleen. --

Näky oli niin ihastuttava, että hän hetkiseksi unohti kaiken muun.

Äidinrakkaus heräsi voimakkaana hänen rinnassaan, hän risti kätensä

kuin nähdessään jotain pyhää ja seisoi kauan vaipuneena lastensa

katselemiseen.

Äkkiä hän hätkähti, kuin olisi aave kohonnut hänen eteensä. Erota ...

olihan hän sanonut, että heidän piti erota ... heidän ... isän ja

äidin...

Hän oli kuulevinaan pikku Main lempeällä, nuhtelevalla äänellä sanovan:

"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä..."

Ja hän puhkesi itkuun ja suuret, katkerat kyyneleet putoilivat pienille

suloisille kasvoille, joita hän äsken kuohuvan äidinrakkauden vallassa

oli suudellut. Hyvä Jumala -- miten oli Eugen saattanut lausua

sellaisia sanoja ... ja miten oli hän itse hetkeksikään saattanut uskoa

niitä...

Erota ... miten voi erota, kun on yhdessä antanut elämän neljälle

pienelle lapselle ja on luvannut yhdessä hoitaa heitä ja antaa heille

joka päivä aamu- ja iltasuukkosen isältä ja äidiltä? Sehän on

mahdotonta -- mahdotonta.

Ja uusia, ihmeellisiä ajatuksia heräsi hänessä. Mitä on se, kun ihminen

rakastaa -- rakastaa niin kuin Eugen ja hän kerran rakastivat? Eikö se

ole sitä, että tuntee kaiken, mikä elää ja liikkuu sydämessä, niin

sanomattoman suurena ja voimakkaana, että se pyrkii esille, sytyttämään

uutta elämää? Mutta silloinhan elää itsekin sen uuden elämän mukana,

elää sen mukana ijankaikkisesti... Oi, miten suurelta ja ihmeelliseltä

se hänestä tuntui... Hän ja Eugen elivät näissä neljässä pienessä

olennossa ... kaikki, kaikki heissä oli vain häntä ja Eugenia... Ja kun

Eugen ja hän kerran kuolevat, jatkuu heidän elämänsä heidän

lapsissaan... Ja kun nämä tulevat suuriksi ja saavat omia pieniä lapsia

-- yhäti elävät Eugen ja Dora uuden elämän mukana... Oi, elämä ...

ihmeellinen, ihana elämä loputtomine, äärettöminä näköaloinesi! Ja

kesken tuskansa ja surunsa hän tunsi äkkiä huumaavaa iloa elämän ja

ikuisuuden ihanuudesta... Ei, eihän voinut erota, kun oli niin yhtynyt

-- vaikka he matkustaisivat maailman ääriin asti, päästäkseen näkemästä

toisiaan, eläisivät he sittenkin yhdessä lapsissaan. Kun kaksi ihmistä

on kerran rakkaudessa antanut itsensä toinen toiselleen, eivät he enää

voi erota -- se on rakkauden taivas ja helvetti.

Nyt ymmärsi hän paremmin kuin koskaan ennen, miksi Eugen asetti

avioliiton niin korkealle, hän ymmärsi, miksi Eugen kerran oli

lausunut: "Avioliitto on minulle sakramentti, ja jos se saa tahran, on

koko minun elämäni hukassa." Silloin oli hänestä tuntunut, että Eugen

liioitteli, haaveili -- mutta ei nyt enää.

Ja hänen oma pikku tyttärensä oli opettanut hänelle tämän.

"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä..."

Hän polvistui Main vuoteen ääreen ja alkoi rukoilla hiljaa. Ja tuska,

jota hän oli tuntenut, muuttui iloiseksi, ihanaksi toivoksi. Kaikki

tulisi jälleen hyväksi... Eugen antaisi hänelle anteeksi -- hän

rakastaisi lapsiaan, eläisi heidän hyväkseen, hoitaisi kotiaan, pitäisi

sen siistinä, järjestyksessä ... hänestä tulisi oikea "rouva

Täydellinen".

Ja hän hymyili toivehikkaasti ja hänen sydämensä oli täynnä hyviä,

jaloja päätöksiä ja uskoa tulevaisuuteen.

Hän nousi ylös ja meni miehensä luo. Mennessään hän rukoili lapsellisen

innokkaasti: "Hyvä Jumala, älä anna hänen olla paha minulle, anna hänen

tuntea yhtä paljon rakkautta kuin minä tunnen! Miten on mahdollista,

että äsken saatoin olla niin vihainen ja sanoa niin pahoja sanoja --

minusta tuntuu, kuin yksikään paha ajatus ei enää saattaisi herätä

minussa..."

Kun hän tuli Eugenin luo, istui tämä kirjoituspöytänsä ääressä, selkä

oveen päin; hän ei liikahtanutkaan, kun Dora astui sisään.

Dora meni hiljaa hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja

kuiskasi:

"Eugen, tahdotko Main tähden antaa anteeksi, mitä on tapahtunut,

tahdotko antaa anteeksi, että olen ollut niin huolimaton ja

epäluotettava ja... Tahdotko antaa anteeksi minulle kaikki -- lupaan

tästälähin tulla toiseksi, paremmaksi ihmiseksi."

Hänen katseensa oli kainon hellä ja säteilevä; Eugenin katse oli

synkkä, ja hän vastasi matalalla äänellä:

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa... Main tulee antaa

anteeksi ... sinulle ... minulle ... meille molemmille."

"Main tähden -- Main tähden saamme kaikki anteeksi, ja kaikki on

tuleva toiseksi. Koettakaamme rakkaudessa, Eugen, koeta kärsiä Dora

parkaasi ... tiedänhän, miten huono olen ja aina tulen olemaan sinun

sukusi rinnalla ... mutta Main tähden..."

Hän katsoi Eugeniin hellästi ja painoi hyväillen poskensa hänen

poskeansa vasten. Mutta Eugen ei vastannut hänen hyväilyynsä. Hän

puristi vain heikosti hänen kättään ja hymyili väsyneesti.

"Mikä on tapahtunut, sitä ei voi enää muuttaa", sanoi hän, "Main

rakkautta ja kunnioitusta emme saa enää koskaan takaisin. Mutta

koettakaamme unohtaa se, mikä on mennyt, ja koettakaamme elää niin,

että meidän ei enää tarvitsisi hävetä lastemme edessä."

"Meidän tulee tehdä vielä enemmän, Eugen", sanoi Dora yhtä hellästi

kuin äsken, "sinä et saa enää olla ankara ja epäystävällinen minua

kohtaan. Muista Main sanoja: 'isien ja äitien pitää aina olla hyviä

ystäviä'. Koettakaamme noudattaa pikku tyttömme kehoitusta."

"Niin, koettakaamme..."

Ja hänen kasvojensa ankara ilme suli surumieliseen hymyyn, ja hän veti

vaimonsa luokseen ja silitti hyväillen hänen poskeaan.